Ensi kuussa järjestetään taas PING Helsinki -bisnesfestari, tapahtuma, joka yhdistää sisällöntuottajat ja yritykset, kouluttaa molempia vaikuttajamarkkinoinnissa ja panee pystyyn järkyttävän hyvät bileet. Minäkin olen mukana, sillä kuulun myös PING Ambassadors -tiimiin, ja ajattelin tänä vuonna yrittää oikeasti saada festareilla jotakin aikaan. Viime vuosi kun meni lähinnä ihmettelyyn.

Jos sinäkin hassasit viime vuoden hoomoilaslailuun (what?) tai olet mukana ensi kertaa tänä vuonna, lue tämä opas. Tämä on hurjan hyödyllinen ja kertoo kaiken, mitä PINGistä täytyy tietää. Oikeasti.

Content Guru. Sisällöntuottaja, bloggaaja, tubettaja, instaaja, snäppääjä, somettaja. Guru, koska on oman sisältönsä ja yleisönsä asiantuntija. Vähän niin kuin minä, joka tunnen hyvin teidät minun lukijani (tai ainakin jotkut teistä, moi iskä). 

Business Hippie. Yritys tai taho, joka puuhaa sisältömarkkinoinnin parissa. Hippi, koska on avoin sisältöyhteistyölle kaikenlaisten säätäjien kanssa (ks. kohta Content Guru).

PING Ambassador. Minä. (Ai niin ja 21 muuta, mutta koska ne ovat kaikki tässä hommassa niin paljon ammattimaisempia kuin minä, tarvitsen ainakin kolme kertaa enemmän huomiota kuin ne.)

Pingis Khan. Festarin underground-tunnari ja termi, jolla tarkoitetaan vaihtoehtoisesti joko Kalenterikarjua, Pesojoonasta tai ketä tahansa PINGin osallistujaa. Käytä näin: Laula "Ping! Ping! Pingis Khan!" tai tokaise "Sinä se oot semmone pingis khaani" lievällä Jyväskylän murteella.

Pingviini. Ei lintu, eikä varsinkaan jäätelötuutti, vaan virallisen ohjelman jälkeinen alkoholitarjoilu. Käytetään kirjoitusmuodossa myös termiä PINGviini. 

Kekkonen. Viime vuoden maineikkaisin kuokkavieras, joka onnistui ujuttautumaan tusinoihin festarikävijöiden somekuviin (tyrkky). Katkoi kuulemma raajojaan jatkoilla, sankari. Oletettavasti ei tule sotkemaan tämän vuoden tapahtumaa. Saattaa kuitenkin lähettää kätyrin.

PING Ethics. Ainoa asiakirja, jonka uskaltaa allekirjoittaa lukematta. Sisältömarkkinoinnin eettinen koodisto (tykkään erityisesti sanasta koodisto, siitä tulee sellainen da-vinci-salaseura-labyrintti-mysteeri-tyyppinen fiilis).

#afterping. Festarinjälkeinen tyhjä olo. Onko millään enää mitään väliä? Mitä tämä kaikki merkitsee? Miltä minusta tuntuu? Kuka minä olen? Hetkinen - missäs minä muuten olen?

P.S. Business Hippie, osta liput täältä!

Lue myös: 

• Jos PING Helsinki ja muut tapahtumat olisivat sitä, miltä kuulostavat

• Jos olisimme opettajia

Fakta +1: joskus meikkaan itse, joskus annan nelivuotiaan siskonpoikani hoitaa homman. 

1. Joka kerta, kun jossakin (erityisesti jossakin vessapaperi- tai hammastahnamainoksessa) sanotaan power to the people, kuulen tahallani että ne sanovat power to the peephole, tirskun hetken ja sitten masennun kun tajuan, miten käsittämättömän määly minä olen ihmisenä. 

2. Olen saanut etunimeni eräältä isäni ihastukselta. Hän on näyttelijä Tiia Louste. 

3. Sanon kaikille, että kotini remontti ei ole vielä valmis, vaikka todellisuudessa en vain ole jaksanut porata yhtään reikää seinään, viimeistellä keittiön välitilaa silikonilla tai purkaa kaikkia ullakkoevakossa remontin aikana olleita laatikoita. 

4. Tiedättekö, kun ihmiset sanovat, että jos he voittaisivat lotossa järisyttäviä summia, he jatkaisivat töissä normaalisti, koska eivät voi kuvitella olevansa tekemättä mitään? Minä voisin. Ihan helposti. Voin kuvitella olevani tekemättä mitään juuri nytkin. Ah.

5. Uskon, että jokaisella naisella on rintojensa välissä luomi, joka on ilmestynyt siihen merkkinä siitä, että jos se näkyy paidan kaula-aukosta, on kaula-aukko liian avara. (Itselläni on niitä kolme. Ylin sanoo "oletko ihan varma", keskimmäinen "no nyt on jo melko risqué" ja alin "sinut pidätetään tästä hyvästä".) 

6. Kärsin joka viikko valtavasta Instagram-stressistä. Voi saatana, en ole uhrannut mitään Instagram-jumalille kahteen päivään, joudun takuulla somehelvettiin. 

7. Haluaisin asua poikaystäväni kanssa eri osoitteissa. En siksi, etten haluaisi asua hänen kanssaan vaan siksi, että haluaisin katsoa enemmän Say Yes to the Dressiä ilman, että joku huokailee kyllästyneenä vieressä.

8. Isäni opetti minulle ala-asteella biologisen ilmiön, joka on kuulemma ainoa asia, mitä hän kansakoulusta muistaa. Minäkin muistan rimpsun edelleen ulkoa: Diffuusio on molekyyliliike, joka on loppuun suoritettu vasta, kun nesteen väkevyys on kaikkialla sama. Diffuusio elimellisten kalvojen läpi on osmoosi. Loistin tämän ansiosta biologian tunnilla. Kahden minuutin ajan. 

9. Reidessäni on tatuointi, jota kutsun Conchita Wurstiksi. Hot tip: ei kannata tatuoida naisen kasvoja paikkaan, jossa on runsas karvankasvu. Paitsi tietysti jos haluaa sille parran.

(Haasteen heittivät ainakin Juliaihminen ja Puumis. Osallistuhan siekii!)

Lue myös:

• 5+1 syytä, miksi Hulluna häämekkoihin on ehkä toiseksi paras realityohjelma ever

• 6 asiaa, joita parrakkaista miehistä ei kerrota

Olen nyt 33-vuotiaana tullut siihen tulokseen, että minusta on vaivihkaa tullut aikuinen. (En tiedä, missä välissä niin kävi, mutta oletan että isotädiksi tuleminen ja asuntolainan ottaminen ovat siihen jokseenkin läheisessä yhteydessä. Ehkä.)

Olen aina ollut sitä mieltä, että talouspaperi on aikuisuuden merkki. Sitä tarvitsevat vain sellaiset ihmiset joilla on lapsia tai rahaa, sillä muuthan voivat pyyhkiä kaiken rättiin tai pyyhkeeseen – siis kunnes saa maistaa talouspaperin siivittämää luksuselämää. Aloin ostaa talouspaperia, kun ryhdyimme tekemään remonttia (ai etkö tiennyt, että talouspaperi on tuiki tärkeä remonttiväline? On se. Ihan niin kuin maalarinteippi. Sitä ostetaan aina rulla tai pari naulojen, vasaroiden ja mittanauhojen lisäksi, eikä kukaan oikeasti tiedä miksi. Se on ihan kuin joku rautakaupan pakollinen kytky), ja silloin otin valtavan harppauksen aikuisuuteen. Enemmän talouspaperin kuin remontin ansiosta. Mutta nyt olen huomannut itsessäni muitakin kiistämättömiä aikuisuuden merkkejä.

Tunnistatko aikuisuuden itsessäsi?

Postin avaaminen
Aikuinen ei avaa hänelle tullutta postia heti. Lapsi (ja nuori) menee aivan sekaisin omalla nimellä tulleesta postista. Vaikka kirje olisi pelkkä tiliote, nuori avaa sen ihan muina tärkeinä ihmisinä ja arkistoi sen tähdellisten paperien kansioon. Puhumattakaan Valittujen Palojen mainoskirjeistä, joissa on irroitettavia osia ja liimattavia tarroja ja kullankikertäviä kolikonmuotoisia pahvinpaloja ja joista saattoi muinoin voittaa tuhansia markkoja. Erittäin Tärkeää Postia.

Valuuttapuheet
Vain aikuinen ihminen puhuu markoista, luoja paratkoon.

Talouspaperin loppuminen
Kyllä, pelkästään sen hankkiminen tekee ihmisestä aikuisen. Mutta ihminen, joka on ihan hukassa kun talouspaperi loppuu, on aikuinen potenssiin kaksi. 

Hiihtäminen
Aikuinen ihminen haluaa hiihtolomalla oikeasti hiihtää. Vain aikuinen ihminen. 

Alkoholi
Viina ei kuulu pelkästään nuorisolle, ehei. Aikuinen ihminen kuluttaa alkoholia ainakin yhtä paljon (todennäköisesti jopa enemmän) kuin nuori. Erona on se, ettei aikuinen muista, milloin olisi viimeksi ollut humalassa jossakin muualla kuin kotisohvalla, kun taas nuori ei tiedä, miksi hänellä pitäisi edes olla sohva. Tai koti.

Oppiminen
Aikuinen oikein haluaa opiskella jonkun vieraan kielen. Pösilö.

Samaistuminen
Kun aikuinen katsoo esimerkiksi jotakin karmaisevaa murhadokumenttia, ei hän samaistu nuoreen naiseen, jonka kimppuun käydään, vaan tämän vanhempiin. 

Meemien googlailu
Aikuinen ihminen löytää itsensä tämän tästä googlaamasta lauseita kuten "what does cash me ousside mean" ja "who is salt bae" ja "why is pepe a funny frog". Lisäksi joka kerta, kun aikuinen ihminen saa tekstiviestin, jossa on kirjoitusvirhe, hän olettaa, että kyseessä on jokin nuorison suosima akronyymi, ja sen seurauksena löytää itsensä googlaamasta sanoja kuten ""tlen pian" ja "mo".

Joko tuntuu vanhalta aikuiselta?

Lue myös: 

• Keittiöremontti: näin se etenee

Ei ole sellaista kiirettä, jota yksi (tai kahdeksan) Frendien jaksoa ei torjuisi.

Kun minulla on kasapäin tehtävää ja aivan posketon kiire, pitäisi minun aikatauluttaa työni, priorisoida, pomodoroida (tekniikka, jonka opin lopputyötä tehdessäni, mutta jota en koskaan juuri käyttänyt) ja yksinkertaisesti ryhtyä toimeen. 

Mutta minä en pysty. Kun tunnen stressin hiipivän, sydämenlyöntien tihenevän, sormien hikoilevan ja ahdistuksen kuristuksen puristuvan kurkun ympärille, lamaannun. Lamaannun täysin, kuin peura ajovaloissa, enkä pysty tekemään mitään. 

Viimeiset viikot olen tehnyt hurjasti töitä. En ole ahdistukseltani saanut käytyä kertaakaan uimassa, ulkoilemassa tai harrastamassa mitään hyvinvointia parantavaa. (Tai se on ainakin käyttämäni tekosyy, krhm.) Mutten suinkaan ole myöskään istunut kahtakymmentä tuntia päivässä koneen ääressä. Tai no itse asiassa olen. Mutten aina tekemässä töitä.

Kun minua stressaa, en tee mitään. Katson telkkaria. 

Kyllä. Eikä minua edes hävetä. (Tai siis hävettää kyllä, ihan tolkuttomasti, mutta tämä on minun kömpelö yritykseni päästä siitä häpeästä hiukan eroon.)

Viimeiset viikot olen todella tehnyt hurjasti töitä. Mutta olen myös katsonut viisi kautta the Mindy Projectia, kaksi kautta How to Get Away with Murderia, koko O.J. Simpson -draamasarjan, viimeisimmät Jane the Virginit, uusimmat Girls-jaksot ja koko liudan hääohjelmia töllöstä sekä dokumentteja YouTubesta (ja kaiken ohella muutaman kauden Frendejä). (Niin ja ooh, oletteko katsoneet sitä HBO:n Big Little Liesia? Rakastan.)

Telkkaria aina parjataan. Turhaan, minusta. Hyvä tv-sarja tai -ohjelma on pako ahdistuksesta, arjesta ja kaikesta siitä, mitä pitäisi olla tekemässä. Kun minua stressaa, en pysty joogassa tai lenkilläkään olemaan tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, etten ole juuri sillä hetkellä edistämässä työtehtäviäni. Mutta kun vietän neljäkymmentä (tai kahdeksankymmentä tai satakaksikymmentä tai satakuusikymmentä, hups) minuuttia vaikka Annalise Keatingin ja hänen lakiopiskelijoidensa seurassa, unohdan kaikki murheeni. 

Ja silti saan työni tehtyä. Ehkä vasta yöllä tai viikonloppuna, mutta kuitenkin. Ja minua stressaa aina vähän vähemmän. 

Niin että ehkä peuroillekin pitäisi tarjota pääsy suoratoistopalveluihin. Loppuisi se ajovaloissa möllöttely.

Lue myös:

• 6 asiaa, jotka olen oppinut katsomalla Kardashianeja

• 9 merkkiä, joista tiedät katsoneesi Frendien kaikki tuotantokaudet liian monesti

• Erikoiset televisioihastukset, top 3

Tiedättekö, kun joskus eteen tulee niin hyvä idea, että joutuu miettimään, miksei ole tullut ajatelleeksi sitä aiemmin? Minulle ja kavereilleni kävi näin vastikään, kun kuulimme upeasta keksinnöstä.

Laskiaispullabrunssista. 

Laskiaispullabrunssi on brunssi, jossa syödään laskiaispullia – mantelimassan, vadelmahillon, nutellan ja kermavaahdon kanssa. Aivan minkä ikinä haluaa kanssa. Ja mikä parasta, koko homma on aivan järkyttävän helppo toteuttaa. 

Mutta siltä varalta, että homma olisi jollekin epäselvä, minä kerron.

Laskiaispullabrunssi: tämän tarvitset

• Pullataikina + uuni

• Pullanleivontataidot

• Mantelimassaa

• Vadelmahilloa

• Nutellaa

• Kermavaahtoa

• Veitsiä ja lusikoita

• Kahvia ja teetä

• Skumppaa

• Pullanhimoisia kavereita

Ja jos oikein hifistellään, voi tarjolla olla muutakin (mutta yhden laskiaispullabrunssin kokemuksella voin sanoa, että meitä kyllä harmitti, että olimme syöneet jotakin ihan oikeaa ennen varsinaista pullaosiota, koska jaksoimme kaikki syödä vain yhden pullan kukin). Vinkkinä mainittakoon, että brunssi kannattaa järjestää keittiössä, jossa asuu ammatikseen ruokaa laittava henkilö (se kun voi tehdä kaiken koko porukan puolesta ja on tyytyväinen, kun sen taitoja kehuu pikkuisen). 

Ja sitten ei muuta kuin BYOLP: build your own laskiaispulla!

Oikeaoppinen nutellalaskiaispulla.

Lue myös: 

• Parhaat saamani neuvot

• Yhdyssanaturhakkeista

Yhtenä päivänä poikaystäväni (kirjoitin tähän muuten ensin pikaystävä, ja minua alkoi naurattaa niin, että kahvit olivat tulla nenästä, vaikkei se olekaan ehkä kovin hauskaa) innostui pyöräilystä. Kahden Googlessa vietetyn päivän jälkeen hän tuli kotiin uusi pyörä kainalossa, päästä varpaisiin teknisiin pyöräilyvaatteisiin sonnustautuneena. Nyt hän kulkee pyörällä kaikkialle ja asuntomme näyttää tältä. 

Minä taas olen miettinyt kuusi vuotta, että haluaisin aloittaa tanssimisen uudelleen. Olen kysynyt kavereilta, googlannut paikkoja, lukenut tuntikuvauksia, harjoitellut askeleita, miettinyt, haluanko tanssia lattareita vai swing-tansseja vai pitäisikö minun kokeilla jotakin kokonaan uutta, katsonut reittioppaasta, kuinka kauan eri tanssisaleille kestää matkustaa, päättänyt, että harrastan tanssimisen sijaan mieluummin vaikka voisilmäpullia, kysynyt kavereilta uudestaan, liittynyt kuntosalille, jotten olisi tanssitunnilla kaikkein huonokuntoisin, juonut kavereiden kanssa vähän viiniä ja valittanut siitä, miten vaikeaa harrastuksen löytäminen on, katsonut Footloosen ja Greasen ja Flashdancen ja Dirty Dancingin ja loppujen lopuksi päättänyt, että minun pitää vielä pikkuisen miettiä, haluanko aloittaa tanssimisen uudelleen. 

Minulla on ollut tapana pitää Snapchatissa joulukuussa joulukalenteri (ja kesäkuussa kesäkalenteri), joka siis käytännössä tarkoittaa täysin vajaamielistä huolellisesti suunniteltua huonoa sketsishowta kuratoitua sisältöä kuun jokaisena päivänä joulu- tai juhannusaattoon saakka. Löysin juuri puhelimestani kuvat, jotka nappasin talteen esitellessäni snäppijoulukalenterin 13. luukussa vanhoja silmälasejani asiaankuuluvin kampauksin. 

Joku fiksu on joskus sanonut, että silmälasit ovat kuin koru, ja ne kannattaa valita yhtä huolellisesti. Joku fiksumpi (eli minä) olen sanonut siihen, että ajattele nyt niitä paineita perkele, ei mikään koru ole kenelläkään keskellä naamaa joka päivä aamusta iltaan. 

Paineen alla kakkuloita valitessa voi sattua kaikenlaista. Kuten tästä kavalkadista voimme huomata:

1997. Tällaiset kivat ja huomaamattomat. (Silmälasit nolottivat niin paljon, että toivoin, ettei kukaan näkisi niitä. Realistinen toive.)

1999. Silmälasit saivat jo näkyä. Niin paljon, että korpesi, kun kaikilla oli feikkilasit, jotka näyttivät ihan samoilta kuin omat silmälasini. Mutta ainakin jakaukseni oli kauempana sivulla kuin kenelläkään.

2003. Mitä kapeemmat, sitä mageemmat. Aina kun kävin baarissa, tukkani oli noin ja toppini oli mallia halterneck (ja se todennäköisesti kimalteli).

2009. Miksi kukaan antoi minun tehdä tämän kasvoilleni?

2011. Ei ollut varaa Wayfarereihin. Muistan, että näissä laseissa kävi flaksi (ei mikään ihme, kun katsoo noita edellisiä).

2012. Ostin tällaiset tosi erilaiset lasit noihin edellisiin verrattuna (flaksilla lienee jotakin tekemistä asian kanssa).

2013. Ostin ensimmäiset pyöreät lasini ja aloin hamstrata niitä. Nämä olivat kolmannet. (Luulin, että kaikki pyöreät lasit näyttävät yhtä kivoilta, mutta näissä näytän siltä NCIS-ohjelman pikkuruiselta mummelilta. Googlaa "Linda Hunt glasses", niin ymmärrät, mitä tarkoitan). Käytin näitä ehkä kolme kertaa kunnes palasin edellisiin.

Suosikkini on ehdottomasti tuo vuoden 2009 aivovamma. Mikä helkkari minut sai ostamaan nuo lasit? Työskentelin silloin Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksella ja olin ihan oikeasti asiakastehtävissä. Kyllä nuorisolla on ainakin ollut hauskaa, jollei muuta. (Parasta muuten on, että muistan, kun kerran valtavien vintagesilmälasien aikakaudella yksi kaveri tunnisti minut silmälaseista takaapäin. Pikkuisen isommat pellekakkulat sitten.)

(P.S. Seuraa myös Snapchatissa (ja Instagramissa): @tiiamarietta!)

Olen pelottavan koukussa henkirikoksista kertoviin dokumentteihin. True crime -ohjelmat ovat olleet nautintoni jo vuosikaudet, mutta viime vuonna kävi niin, että satunnainen herkuttelu muuttui pikku hiljaa ensin tavaksi ja sitten pakkomielteeksi – ja nykyisin olen ihan täysiverinen tappo-tv-nisti.

Murhadokkaririippuvuus on asia, josta en ole kauheasti voinut julkisesti puhua ennen Netflixin Making a Murderer -sarjan nousua suosioon. Sitä ennen katsoin kaikki mahdolliset ohjelmat vanhempieni luona Investigation Discovery -kanavalta. Niillä on hauskoja nimiä, joiden perusteella ohjelmia voisi usein luulla ihan toisenlaisiksi aikuisten ohjelmiksi. (South Parkissa on muuten yksi jakso, jossa muistaakseni Stanin vanhemmat koukuttautuvat juuri ID-kanavan true crime -murhadokkariin nimeltään Southern Fried Homicide, ja muistan jaksoa katsellessani ajatelleeni, että vitsi miten hyvän parodianimen ne ovat murhaohjelmalle keksineet, kunnes selvisi, että se on ihan oikea sarja.)

Vaikka murhaohjelmaharrastuksen kanssa voikin nykyisin jo tulla kaapista, on se edelleen melko outoa. Onnekseni minulla on yksi ystävä, jonka kanssa jaamme sairaalloisen kiinnostuksen tosielämän rikoksiin. Seuraamme ajankohtaisia tapauksia uutisista ja minfosta (=murha.info), kerromme tarinoita rikoksista, joista olemme kuulleet, kuuntelemme podcasteja aiheesta (tai siis minä kuuntelen ja sitten kerron niistä ystävälleni puhelimessa) ja ennen kaikkea linkkaamme toisillemme kiinnostavia dokumentteja, jotka ovat jostain syystä jääneet näkemättä. 

(Toivon muuten todella, että siellä lukijoissa on joku myös näistä pitävä. Jos ei, aion väittää, että koko tämä postaus on vitsi.)

Harrastus on hetkittäin hankala, koska hyviä true crime -dokumentteja ei tule liukuhihnalta (ah, tulisipa, jos tulisi, parkkeeraisin sen liukuhihnan päähän ahnas syli avoinna) ja parhaat on nopeasti katsottu. Eikä sitä toisaalta voi oikein toivoakaan, että kukaan tekisi uusia, kiinnostavia murhia, jotta minä saisin katseltavaa samalla kun pilkon sipulia pastakastiketta varten. (Vai voiko? Ei. Ei voi.)

Ensi viikolla on kuitenkin harvinaista kyseenalaista herkkua luvassa, kun HBO:n suoratoistopalvelussa julkaistaan tiistaina 24. tammikuuta dokumentti, joka kertoo karmaisevan tarinan: Beware the Slenderman. Se kertoo muutaman vuoden takaisesta järkyttävästä tapauksesta, jossa ikätoverit puukottivat 12-vuotiaan tytön, koska fiktiivinen hahmo oli kuulemma käskenyt tappamaan. Katso traileri, jos uskallat.

(EDIT: Kirjoitin ensin virheellisesti, että tyttö menetti henkensä, kunnes eräs toinen murderino muistutti, että tyttöhän selvisi. Juuri ja juuri. Onneksi. Kiitos H!) 

(Kuva ja video: HBO Nordic)

Lue myös:

• Toisenlaiset dokumenttivinkit

• Kyrväke ja muut onnistuneet suomennokset

EDIT: Huulipunan koostumusta on muutettu tai jotakin maagista on tapahtunut, sillä huulipuna on nykyään ihan paska. Sävy on edelleen kaunis, mutta se pysyy huulilla noin kahdeksan sekuntia.

Minulla on yksi huulipuna, joka on ihan ylitse muiden.

Tai oikeastaan se on huulilakka – sellainen, jota levitetään kuten huulikiiltoa, sellaisella vanupuikkoa muistuttavalla töpöttimellä, mutta joka ei kuitenkaan käsittääkseni ole kutsuttavissa huulikiilloksi. Koska se ei oikeastaan kiillä. Tai jotain. (Tai en minä tiedä, jouduin googlaamaan koko sanan.)

Lakka on superpinkki, eikä kovin peittävä, ja aluksi kun sain sen, olin ihan että jassoo tämä on joku pimeässä hohtava, ilotulituksia syöksevä vappulakka jota en tule koskaan käyttämään, mutta sitten kun ensi kertaa kokeilin sitä (sattumalta vappuna, muuten) ihastuin siihen täyttä päätä. Mutta värin sijaan rakastuin siihen, että puna on niin pysyvä, että pelottaa.

Kun käytän sitä, katson tottumuksesta aina syömisen ja juomisen jälkeen neuroottisena peiliin ja pelkään, ettei punasta ole mitään jäljellä. Joka kerta se on täysin koskematon, vaikka leuasta roikkuisi majoneesi poikineen. Poikaystävänikin on oppinut, että pinkkejä huulia voi pussailla mielin määrin ilman, että itse saa punat huulilleen. Yhden juhlaillan jälkeen poistin silmämeikin öljyllä ja pyyhin kasvot misellivedellä, mutta unohdin putsata huulet, ja aamulla herätessäni minulla oli täydellinen huulimeikki edelleen päällä. 

Kuulostaa niin hyvältä, että pää räjähtää? Kyllä. Mutta yllätys, tässä kohtaa tuleekin mutta. En voi nimittäin suositella tätä lakkaa kenellekään.

Koska en tiedä, minkä merkkinen se perkele on.

Lakka on niin kiistattoman hyvä, että se on kulkenut meikkipussissa mukana jo kuukausia. Siksi kaikki logot, tekstit ja tunnusmerkit ovat kuluneet pois. Mutta siis maailman paras lakka, olkaa hyvät.

Vielä kun keksisi, mikä se on. 

Lue myös:

• 6 asiaa, joita parrakkaista miehistä ei kerrota

• Sukkahousuista ja siitä, miksi ne ovat hanurista

Käyn Yrjönkadun uimahallissa vesijuoksemassa pari, kolme kertaa viikossa ja rakastan sitä. Se on yllättävää, koska en yleensä pidä erityisemmin liikunnasta, teen sitä vain koska on pakko. (Jos ette ole koskaan käyneet Yrjönkadun uimahallissa, suosittelen lämpimästi. Se on Suomen vanhin uimahalli ja ihan mielettömän kaunis paikka. Parasta on mennä sinne tyttökavereiden kanssa, maksaa yläkerran lepohuoneista ja syödä kylpytakissa Café Yrjön antimia. Ja kyllä, alkoholiakin myydään.)

Tykkään siitä kenties siksi, että uimahallissa käyminen on treenikerran sijaan kuin pieni terapiasessio: miljöö on kaunis, sitä ei juuri hikoile ja saa olla alasti koko ajan. Lopuksi pääsee vielä saunaan rentoutumaan. 

Mutta parasta Yrjönkadun uimahallissa ovat seuraavat asiat:

Vuorot. Yrjönkadulla on erikseen miesten ja naisten päivät, ja siksi siellä ei ole uimapukupakkoa. En aluksi ollut kovin innoissani siitä, että pallerehtisin uimahallissa alasti, mutta nyt rakastan sitä, enkä ota enää uimapukua edes "varmuuden vuoksi" mukaan. (Aluksi otin, ja päädyin käyttämään sitä saunapeflettinä.) On maailman helpointa, kun kassissa ei tarvitse kanniskella läpimärkää mönttiä uinnin jälkeen. Ja on maailman vapauttavinta olla alasti urheiluharrastuksessaan. (Tykkään välillä pohtia, millä tavalla halli muuttuu vuoron vaihtuessa. Puheensorina mörenee, kenties. Vai onko sitä ollenkaan? Ovatko miehet yhtä mielellään alasti kuin naiset? Onko vesijuoksuradalla ruuhkaa? Tilaavatko nekin skumppaa?)

Mummot. Mummelit, nuo uimahallin OG:t, ovat itseoikeutetusti suurimman kunnioituksen ansainneita hallihierarkiassa. Ne tervehtivät aina toisiaan (respect), toivottavat aina hyvää joulua tai uutta vuotta reilusti etukäteen ja pitkälle jälkikäteen (respect) ja täyttävät aina vesisangon saunaan (mad respect). Jos joskus täytät saunan vesisangon ja paikalla on mummo joka huomaa sen, pääset takuulla piireihin. (Tein kerran niin, ja mummo nyökkäsi minulle niin upealla hyväksynnäntäyteisellä liikkeellä, että koen nyt olevani jo kiinteähkö osa mummomafiaa. Jenginimeni voisi olla vaikka Sankotyttö.)

Nuoriso. Vielä kannuksiaan ansaitsemassa olevat nuorisokävijät (nuori = ei mummo) toimivat viihdykkeenä muille uimahallin kävijöille. En pysty sormin laskemaan, kuinka monista epäonnistuneista Tinder-treffeistä olen kuullut vesijuoksuradalla nuorisokaverusten takana tai saunan lauteilla niiden vieressä. (P.S. Se Tinder-match, johon törmäsit bileissä ja joissa se pussaili ja halaili toisen naisen kanssa? Älä juttele sille enää.) 

Ohittelijat. Hätähousuilla on uimahallimaailmassa oma viihdearvonsa. Yrjönkadulla uidaan ja vesijuostaan ympyrässä. Kaikki eivät ole mielestäni tajunneet, että jos ohittelet ympyrässä, et pääse perille yhtään nopeammin. Loppujen lopuksi käy niin, että ohittelijat vesijuoksevat omassa pikku ympyrässään muiden keskellä ja näyttävät siltä, etteivät tiedä, missä ovat. (Vinkki: rinki on myös ikään kuin liikenneympyrä, johon saa liittyä vasta, kun tulee sopiva aukko. Ei survoa alastonta ruhoaan toisten päälle.)

Uimahalli. Itse halli on oikeasti henkeäsalpaavan kaunis. Jopa pukukopit ja istumahytit, jotka on pidetty entisellään (tai entisöity hienosti, en minä tiedä), ovat minusta ihan uskomattoman upeita. Ja niissä on saattanut istuskella muun muassa Mannerheim!

Järjestimme viikonloppuna äidilleni 70-vuotisyllätysjuhlat, ja ostin Tigerista juhlarekvisiitaksi kirjainviirin, jossa lukee PARTY TIME. En halunnut heittää sitä roskiin juhlien jälkeen (eikä ollut tarvettakaan, koska se on yllättävän tukevaa tekoa eikä kärsinyt kemuista lainkaan), joten keksin, että voisin vinssata sen vaikka oman kotini seinään. 

Ja ei sillä, että siinä olisi mitään vikaa, mutten halua, että oman kotini seinällä lukee jatkuvasti PARTY TIME. Siitä tulee liikaa mieleen vessanseinätekstit tyyliin call samantha for a good time. Keksin sitten, että voin järjestellä kirjaimet uudestaan. Vaihtoehtoni ovat nyt nämä::

• ME RAP IT

• EMPTY RAT

• PITY ME

• PRYME TIT

• PAY TERM

• TIT MAP

• RAPE MITT

• MAT TYPE

• RIPE MATTY

• EAT RAMP

• PRETTY MA

• PRAM TIT

• RIP MATTE

• TRAMP IT EY

(Näistä suosikkejani ovat ME RAP IT, koska se inspiroisi minua joka päivä räppärin urallani, ja PRYME TIT, koska tissini ovat ihan priimaa, vaikka kirjoitusasu ei tässä ihan olekaan. Toisaalta minun pitää ajatella myös asuinkumppaniani, poikaystävääni, jonka nimi on Matti ja joka on ikäisekseen kypsä. Voitaisiin siis sanoa että hän on RIPE MATTY.)

Tai sitten voisin valita jotakin suomenkielistä:

• PERTTI YM

• PETY IRMA

• RYTMI PATE

• YP MARTTI

• METRI PAT

• PATTERI YM

(Näistä ykkösenä on tällä hetkellä RYTMI-PATE, jonka ajattelen olevan tribuutti legendaariselle kanssatamperelaiselle, Ikurin Turbiinille. Toisaalta tykkään ajatuksesta, että seinälläni olisi julkkiksen sijaan joku tavallinen tallaaja, kuten Facebook-ryhmän ylläpitäjä YP MARTTI tai kasvukipujen kanssa kamppaileva wannabe-mafioso METRI-PAT.)

Minkä valitsisin?

Elikkä tosissaan ihan sellaisella iloisella asialla lähdin kirjoittelemaan kuin maailman paras hammastahna. Ja hämmentävintä tässä koko asiassa on se, että vaikken käyttäisi sitä itse, parantaisi se silti huomattavasti elämänlaatuani. 

Mahtipontinen otsikko, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, on nimittäin totta. Tässä on hammastahna, joka muutti elämäni: Theodent. 

Poikaystävälläni on vaikeuksia sietää hammastahnaa suussaan. Tai oikeastaan kurkussaan. Varsinaisten pesuhommien jälkeen, kun koittaa suun huuhtelun hetki, hän haluaa tahnan jäämistä niin vimmatusti eroon, että kuulostaa siltä Kummelin Perintöä odotellessa -sketsin yskä-äijältä. Kröh kröh kröh brĺyöööäärrrghh fläääöööärrgghh yäk yäk yäk. Ja jos hänellä on vaikeuksia sietää hammastahnaa suussaan, on minulla vaikeuksia sietää oksennusääniä kylppärissäni kaksi kertaa päivässä.  

Enter Theodent. 

Ostimme tätä hammastahnaa New Yorkissa toissakeväänä oleskellessamme, puhtaasti pakkaussuunnittelu- ja ulkonäkösyistä. Luuhasimme 24th Streetin ja 7th Avenuen Whole Foodsin luonnonkosmetiikkaosastolla ja ostimme koko liudan tuubeja, pulloja ja purnukoita, vain siksi, että ne näyttivät meidän mielestämme hyvältä. Ja yksi niistä oli tämä ruskeaan pakkaukseen pakattu, kullitettu, kikertävän kukertava hammastahna. Sillä eihän sitä voinut ohittaa.

Hammastahna on luomua, ja siinä on käytetty suklaata (tai tarkemmin sanottuna suklaasta uutettua ainetta nimeltä Rennou™) joka haastaa perinteisen fluorin. Se maistuu melko tavalliselta hammastahnalta. Se täyttää tehtävänsä ihan kuin tavallinen hammastahna. Ja se näyttää siltä, että se on tarkoitettu kuninkaallisille (jollainen salaa ajattelen ansaitsevani olla, edes hampaita pestessä). Ja sen ansiosta en enää odottele perintöä tai taistele oksennusrefleksiä vastaan joka aamu ja ilta!

Tiedän, mitä ajattelet: saahan täältäkin luomutahnoja (vaikkeivät ne olisikaan kullitettuja). Tiedän. Aikomuksenani on testata poikaystävällä myös muita luomuhammastahnoja, jotka eivät ole vaarallisia nielaista. Tämä oli spesiaali ostos, koska hankin sen hänelle joululahjaksi netistä. Hammastahnaksi se on vähän kallis, 11,99 dollaria tuubi (plus tietenkin kohtuuttomat 30 dollarin toimituskulut), mutta ainakaan se ei ole yhtä kallis kuin Theodentin toinen, tehokkaampi hammastahna, joka maksaa 99,99 dollaria yhdeltä vaivaiselta tuubilta. 

Ja ainakin se toimii. Ja se, jos mikä, on minulle mittaamattoman arvokasta. 

(Ja se on kullitettu.)

Jouluiloa! Eikun -olutta. 

Remontin alkamisesta tuli joulukuun alkupuolella kuluneeksi päivälleen kuusi kuukautta. Toissayönä sain keittiön välitilan juuri asennetut kaakelit saumattua, ja köökki on silikoneja vaille valmis. Otin kuvan jokaisesta työvaiheesta, jotta voisin itse ihastella etenemistä, ja koska minulla on tämä blogi, niin minullahan on suorastaan velvollisuus lesoilla sillä täälläkin. (En tosin koskaan ajatellut että saisin tehdä sen vasta kuusi kuukautta myöhemmin, mutta olkoon.)

Tältä keittiö näytti ennen kuin työt aloitettiin. Vuonna 1939 rakennetun talon keittiö oli viimeksi remontoitu arviolta vuonna 1995. Vihasin sitä. (Vaikka 1995 noin muuten olikin kaiken kaikkiaan hieno vuosi.)

Myin koko keittiön pois muutamalla kympillä Tori.fissä, ja vietimme ostajan ja hänen tyttärensä kanssa sunnuntai-iltapäivän keittiötä purkaessa. Oli muuten hauskaa: moukaroimme rumaa keittiötä, kerroimme tarinoita ja kehuimme kilpaa minun musiikkimakuani (mikäs sen mukavampaa). En olisi millään pystynyt purkuun yksin, ja lisäksi ostaja vei kaikki osat pois, vaikka käytti niistä vain muutamia. Tyttären uusi asunto sai pieneen keittokomeroon sopivat kalusteet (ja annoin kaupan päälle vielä vessanpöntönkin). Hän oli ihana, älykäs, mukava, kykeneväinen ja hauska nuori nainen. Tiedättekö, sellainen, jonka nähdessään sitä ajattelee, että vittu mikä luonteeton peruna minä olin tuon ikäisenä.

Tyhjänä tila näytti tältä:

Välissä hioimme ja maalasimme parketin. Lattia osoittautui hankalaksi, sillä kaikissa keittiön kohdissa ei ollut parkettia riittävästi. Ullatus. Toisaalta ongelmahan ei ole koskaan tämännäköinen, sillä rahalla saa vaikka mitä, kuten esimerkiksi pienet, uudet parketinpätkät (jotka nekin muuten asennettiin vasta muutama viikko sitten). Alla on alkuperäinen puulattia, mutta sen esiin riipiminen ei valitettavasti sopinut budjettiin (enkä rehellisesti sanoen halunnut lisaa ullatuksia). Lähes valmiiksi asennettu keittiö näytti tältä:

Tässä kuvassa olemme juuri muuttaneet remppaevakosta takaisin asuntoon. Meillä ei ollut yhtään huonekalua. Nukuimme ilmapatjalla, joka tyhjeni joka yö aamuun mennessä niin, että löysimme itsemme upoksissa lattialta herätyksen hetkellä (ajattelin aina sitä The Curen musiikkivideota, jossa se mies hukkuu patjaansa, ja minun teki mieli tehdä siitä snäppiin oma versio, mutta vitutti niin paljon, etten pystynyt). Elimme Woltilla emmekä istuneet koskaan missään, koska ei ollut mitään, minkä päällä istua. Hana, jonka piti saapua 5-7 päivässä, oli 45 päivää myöhässä, joten keittiöömme ei tullut vettä, eikä astianpesukonettakaan saanut käyttää. (Ai niin ja lisäksi meidän vessassa ja suihkussa ei kummassakaan ollut ovea.) Good times. 

Sain hankittua pöydän ja muutamia tuoleja, ja ergonomisesti arveluttavasta pahvilaatikkotyöpöydästä päästiin eroon. Hanakin saapui vihdoin (ja teki minut onnelliseksi), mutta välitila antoi vielä odottaa itseään. Tämä johtui siis pääasiassa siitä, etten osannut itse päättää, mitä siihen laittaisin. Ihastuin ensin ajatukseen alumiinilevystä, johon voi painaa mitä itse haluaa, mutten osannut päättää väriä. Halusin yhtenä päivänä mintunvihreän lasin, toisena vaaleanpunaiset kaakelit, kolmantena mustan, mattapintaisen levyn. Myöhemmin päädyin marmorijäljitelmäkaakeleihin, jotta puolitoista kuukautta odoteltu musta hana pääsisi oikeuksiinsa. Mutta menisi vielä kaksi kuukautta ennen kuin ne saataisiin seinään. 

Tämä kuva on otettu eilen. Välitila on paikoillaan. Seinät on maalattu. Hana toimii. Laatat on saumattu (tein ne ihan naamoissa kolmelta yöllä, kun palasin kotiin kostealta läpimärältä illalliselta). Puuttuu enää silikonit ja iänikuiset jalkalistat (jotka tavataan yleensä kuulemma laittaa vasta sitten, kun asuntoa ollaan taas jo myymässä), joten ihan valmista ei vieläkään ole.

Mutta jumalauta että se on kaunis.

(Keittiö on Noblessen keittiö Keittiömaasta (jonka kanssa yhteistyö oli minusta muuten hankalaa ja takkuilevaa), hana merkkiä Nivito jostakin internetistä, kaakelit Kaakelikeskuksesta, pöytä Tampereelta Lielahden kierrätyskeskuksesta, tuolit Tori.fistä ja poikaystävän kaverilta.)

Lue myös: 

• Remonttipäiväkirjat (kun mieli murenee)

• Remonttipäiväkirjat osa II: mitä olen oppinut

Muistoja lapsuudesta on juttusarja, jossa käsitellään 80- ja 90-luvuilta tuttuja kulttuuriklassikoita, joita muksuna kulutettiin. Tällä kertaa käsittelyssä on Otto-nallesta kertovan kirjasarjan ensimmäinen osa: Otto-nalle retkeilee (1984). Otto-nalle retkeilee on elämänmakuinen kasvutarina, jännitysteos pehmolelusta, joka nököttää vuoroin kiven reunalla, puun oksalla tai mihin ikinä nyt täytetyn lelun saa juntattua.

En muista tarkkaan, miten tarina menee, mutta voin hyvin elvyttää tarinan ottamieni kuvien perusteella, jotta te lukijatkin voisitte nauttia seikkailusta. Kas näin siinä kävi:

Otto on kotoisin yksinkertaisesta ajasta, jolloin lapsilla ei ollut edes omia iPadeja ja kylällä liikuttiin paikasta toiseen vesiteitse. Eräänä päivänä Otto lähtee rimpsalle, ja risteilijän baarissa muutaman nautittuaan hän päättää iskeä laivaseuraa menemällä keulaan esittämään klassista Titanic-kohtausta. Laivalla ei ole ainuttakaan mirkkua, joka tajuaisi Oton kulttuurireferenssiä (ehkä siksi, ettei elokuva ole vielä vuonna 1984 ilmestynyt), joten hän masentuu ja ratkeaa ryyppäämään ihan tosissaan.

Ilman sussua jäänyt epätoivoinen Otto heittäytyy dramaattisesti lumpeiden peittämään suohon. Traaginen tapaus herättää niin valtavasti huomiota, että Nick Cave ja Kylie Minogue tekevät siitä kaksitoista vuotta myöhemmin musiikkivideon. Se menestyy valtavan hyvin. 

Huonovointinen Otto antaa ylen Tammerkoskeen. Ohikulkija pitää Otolle puhuttelun, mutta tämä on niin naamat, että luulee puhuttelijan olevan pöllö. 

Otolla katkeaa filmi, ja hän herää päänsärkyyn ulkorappusilta. Hetken silmiä hierottuaan Otto tajuaa olevansa oman kotinsa kynnyksellä, ja hän huokaisee helpotuksesta. Ainakaan hän ei herännyt minkään järkyttävän pehmopupun syleilystä. Mutta sitten hän muistaa – voi saatana! Avaimet ovat hukassa, eikä Otto pääse sisälle. Onneksi ulkona on kaunis päivä.

Sen pituinen se. 

No, okei. Ei siinä ihan noin tainnut käydä. Mutta sen siitä saa, jos kirja perustuu valokuviin pehmolelusta eri paikoissa. Lama-aikaan tämä tosin meni kuin kuumille kiville. (Toim. huom. Myöhemmin kirjoihin käsikirjoitettiin ripaus romantiikkaa, kun Otto-nalle sai itselleen kaverin. Ulla-nalle taisi tosin olla melkoinen pissis: se muun muassa houkutteli Oton ostarille, jossa nallet laskivat mäkeä liukurappusten kaidetta pitkin ja hieroivat itseään ostettaviin tavaroihin ja rikkoivat niitä. En tiedä, miten kirjasarja päättyi, mutta toivottavasti Otto pääsi lopulta parempiin piireihin.)

Lue myös: 

• Muistoja lapsuudesta: Peukun äiti lopettaa tupakoinnin

• Muistoja lapsuudesta: Nikke Knatterton

Voidaanko puhua hetkinen massiivisesta nuorisoilmiöstä nimeltä LA Beat Beverly Hills 90210 ja siitä, miten käsittämättömän kuuma Luke Per- eikun Jason Priestley 90-luvulla oli? (Team Brandon, muuten, ikuisesti.)

Äidyimme taannoin skumppaillassa kavereiden kanssa keskustelemaan tästä 90-luvun kulttisarjasta ja suorastaan hämmästyimme, miten hyvin osa meistä osasi ulkoa tunnarit, hahmojen nimet, niitä esittäneiden näyttelijöiden nimet, heidän suhdekoukeronsa ja katkaisuhoitonsa. Koska siis olihan se nyt hienoa aikaa: lappuhaalarit, jenkkikoulut, seksiä, huumeita, alkoholismia, machoilua ja Peach Pit.

Sitten muistimme, että oli myös sellainen upea asia kuin keskiviikkoillat ja Melrose Place: maailman siistein asuinkompleksi jonka keskellä oli uima-allas, seksiä, huumeita, alkoholismia, auto-onnettomuuksia, kuolleistanousemisia ja maailmankaikkeuden kieroutunein lääkäri Michael Mancini. (Niin ja siis Shooters oli siistein baari, jota ei koskaan ollut olemassa.)

Muttemme millään onnistuneet päättämään, kumpi sarjoista olikaan ykkönen. Joten eiköhän hoideta homma pois alta tässä ja nyt. 

Kumpi on sinun suosikkisi, Beverly Hills 90210 vai Melrose Place? 

(Ja jatkokysymys: kuka hahmoista olisit?)

(Itsehän olisin tietenkin Beverly Hillsin Andrea Zuckerman, koska se oli ainoa, kenellä oli silmälasit. Melrose Placesta olisin halunnut olla Amanda Woodward, koska se oli niin kuuma tai Jo Reynolds, koska se oli niin cool, mutta oikeasti olin ehkä enemmän Billy Campbell, sellainen ei-minkään-makuinen-tai-näköinen peruna.)

Minulla on paha tapa katsoa joka ikinen tv-sarja ns. tuplana tuoppiin eli tauotta alusta loppuun. Siksi tämä internetintäyteinen nykyaika on kaltaiselleni ihmiselle uskomattoman tuhoisa- eikun nautinnollista: sitä voi helposti maata kotona päiväkaupalla tuijotellen tietokoneen ruutua ja ymmärtämättä todellisesta maailmasta yhtään mitään. (Katsoin kerran työttömänä kaikki Breaking Badin jaksot viikossa. Jaksot ovat vajaan tunnin mittaisia ja niitä on 62. Tarvitseeko minun sanoa lisää?)

Viikonloppuna löysin Netflixistä uuden sarjan, joka on jäänyt minulta aiemmin huomaamatta: Marcella. 

Marcella on brittiläinen rikossarja, joka tempaisee koko lailla ensi hetkestä mukaansa. En uskalla sanoa siitä sanaakaan enempää, jotten pilaisi nautintoa muilta, mutta sanottakoon sen verran, etten ymmärrä yhtään, miksei tästä ole kohkattu missään. On meinaan ihan saatanan hyvä! (Lähtökohta on klassinen: jo poliisin hommat taakseen jättänyt tyyppi alkaa tutkia tapausta, joka liittyy hänen vuosia sitten tekemäänsä tutkintaan. Erona kliseisiin lähtökohtiin tässä on se, ettei poliisi ole mies eikä alkoholisoitunut, vaikkei sekään kieltämättä enää kovin uutta ole. Mutta hei - if it ain't broke...)

Ja tavallaan parasta on, että Marcellasta on tehty toistaiseksi vain yksi tuotantokausi. Se tarkoittaa sitä, että sen katsominen imee elämästäs- siis kestää todennäköisesti vain pari päivää. Siis kunnes seuraava tehdään.

Muita viime aikoina katsomiani suosikkisarjoja suoratoistopalveluista:

Rikos, trilleri

• Stranger Things (Netflix)

• The Fall (Netflix)

• Jinx (HBO)

• Jälkiä jättämättä (Netflix)

Draama

• The Knick (HBO)

• Masters of Sex (HBO)

• Olive Kitteridge (HBO)

• Nurse Jackie (HBO)

Komedia, kevyempi genre

• Lovesick (Netflix)

• Silicon Valley (HBO)

• Jane the Virgin (Netflix)

Seuraavaksi kiinnostaa

• Westworld (HBO)

• Mildred Pierce (HBO)

• Black Mirror (Netflix)

• River (Netflix)

Lue myös: 

• 3+1 kuuma(hko)a syytä katsoa The Fallia

• Kyrväke ja muut onnistuneet suomennokset

• Gordon Ramsay haluaa pesää

(Kuva: kuvakaappaus/Netflix)

Parrakkaat metsämiehet ovat kuumaa kamaa. Ainakin jos valtamedioita on uskominen. Parta on pop, ja kuka tahansa itseään kunnioittava naimaikäinen hetero naishenkilö haluaa miehen, jonka leukaperiä sellainen koristaa. (Disclaimer: muista, että tämä koko blogi on yksi iso vitsi.)

Minunkin poikaystävälläni on parta. Ehkä siksi olenkin oppinut parrakkaan miehen kanssa asumisesta muutaman asian, joita kukaan ei muistanut kertoa minulle aiemmin. Nyt kerron ne. Asiat, joita kukaan ei koskaan lausu ääneen. 

• Partakarvat muistuttavat yllättävän paljon häpykarvoja

• Niitä ei melkein huomaa, kunnes yhtäkkiä ei huomaakaan mitään muuta

• Asunto näyttää siltä, että siellä olisi tanssittu alasti ja hinkattu häpykarvoja toisiinsa niin kovasti, että niitä on rapissut joka paikkaan (tosin en tässä suinkaan väitä, etteikö niinkin olisi voinut tapahtua, krhm)

• Häpykarvan näköiset karvat eivät ole kovin kivoja tyynyllä

• Eivätkä paistinpannussa

• Tai lavuaarin reunalla

Että ei mulla sitten muuta.