Pupulandian Jenni eli tuttavallisemmin Pupu-Jenni teki nostalgiset ja heitti minulle blogihaasteen. Tehtävänä on luetella kolme hyvää asiaa itsestä, elämästä ja blogista. Haasteen saatteeksi hän kirjoitti: "Haluaisin kuulla, onnistuuko maailman hauskin nainen, Mua vieläkö lemmit, Kustaa -blogin Tiia, vääntämään tämänkin vitsiksi vai nähdäänkö neitokaisesta kerrankin vakavampi puoli."

Toim. huom. En itse lisännyt tuota maailman hauskin nainen -kohtaa tuonne, vaikka siis olisin kyllä lisännyt, jos se ei olisi siellä valmiiksi ollut. Mutta samalla olisin kyllä korjannut blogini nimen oikein :D

Kolme hyvää asiaa päivissäni: alastomuus, pyykinpesu, telkkari.

Koska työskentelen kotoa, voin tehdä mitä tahansa (eli olla alasti, pestä pyykkiä ja katsoa töllöä) ihan milloin vaan. Tuntuu suorastaan hirveältä, että ainoa aika, jolloin voisi nakuilla, pyykätä tai uppoutua häämekko-ohjelmien maailmaan olisi iltaisin töiden jälkeen. Kyllä ihmisellä on kuulkaa asiat hyvin silloin kun hän voi katsoa telkkaria ja pestä pyykkiä keskellä päivää. Esimerkiksi alasti.

Kolme hyvää asiaa minussa: kielitaito, kynnet, vitsit.

Lähdin miettimään tätä tuttavieni ja läheisteni silmin. Olen sillä tavalla hyödyllinen kaverina, että jos pitää vaikka ymmärtää ruokalistaa Espanjassa tai kiroilla Italiassa, voin todennäköisesti olla avuksi. Lisäksi minulla on aina takataskussani vitsi tai pari ja myös kerron niitä aina, kun tulee mahdollisuus, joten jos tykkää vitseistä niin se on kai ihan hyvä juttu. Vahvoista, pitkistä, luonnollisen kauniista kynsistäni ei ole kenellekään muulle mitään hyötyä, mutta onpahan yksi asia vähemmän josta tuntea itse kelpaamattomuutta hei!

Kolme hyvää asiaa elämässäni: perhe, yksin asuminen, internet.

Mulla on niin helvetin upea perhe, etten aina tiedä, mistä minut on nykäisty siihen joukkoon. On ihaninta, kun viihtyy oman perheensä seurassa. Mutta sitten toisaalta on ihanaa, kun niiden (tai kenenkään muunkaan) kanssa ei tarvitse olla koko aikaa: minä rrrrrakastan asua yksin. Voi katsoa häämekko-ohjelmia alasti vaikka aina, eikä kukaan arvostele yhtään. Ja internet? No onhan se nyt aika helmi hei.

Kolme hyvää asiaa tänä vuonna: podcast, työt, kesäloma.

Minun ja ystäväni Annan podcast Kaverin puolesta kyselen on menestynyt uskomattoman hyvin, ja meillä onkin siihen liittyen pian tosi kivoja uutisia (HAH pääsinpäs kerrankin tekemään tämän raivostuttavan blogiheruttelun!). Tänä vuonna kivaa on myös se, että työskentelen aidommin yrittäjänä ja mulla on ihan huippukivoja duuneja, jotka muun muassa vievät minut parin viikon päästä Meksikoon MEKSIKOON JES. Niiden lomassa aion pitää ainakin kuukauden kesäloman (julistaa hän helmikuussa, katsotaan miten muijan käy).

Kolme hyvää asiaa blogissani: nimi, kommentit, darra.

Blogin nimi herättää jatkuvasti paitsi kysymyksiä, myös herkullisia muunnoksia, kuten Valeäitikin vastikään kirjoitti: Mua muisteletko Kustaa, Oletko vielä Kustaa, Saako vielä kusta, Minäkö oletko Kustaa, Lempeä vai Kustaa jne. Niistä irtoaa hyvin huumoria. Vielä parempaa on kuitenkin se, että saan todella, todella harvoin inhottavia kommentteja blogiini. Kommentoijat ovat yleensä maailman ihanimpia ja haluaisin tarjota heille kaikille kaljan.  Ja vaikka krapula on mielestäni hieno ilmiö, en tarkoita tässä nyt sitä, vaan sitä, että blogissa on yksi vanha postaus, joka saa minut vieläkin nauramaan: Tulevaisuudesta päättää darra. Jos et ole lukenut sitä, lue se. Mieluummin darrassa.

Kolme bloggaajaa joiden toivon vastaavan kysymyksiin: Tämän kylän homopoika -Eino, Missä olet Laura? -Laura, Juliaihminen-Julia.

Oikeastaan toivoisin että tämän tekisivät ihan kaikki, oli blogia tai ei. Minusta oli nimittäin ainakin yllättävän vaikea keksiä hyviä asioita ilman, että niihin yhdistäisi jonkin negatiivisen disclaimerin. Tyyliin "hyvää minussa: tukka, vaikka se onkin tuollainen luiru" tai "hyvää päivissäni: aikatauluttomuus, mutta on siinä huonojakin puolia kuten se ettei ole enää minkäänlaista otetta elämästä". Että kannattaisi varmaan harjoitella hiukan tuota ihan peruspositiivisuutta.

Lue myös: 

• Minäkin haluan osallistua: 9 omituista faktaa minusta

• Vanhat profiilikuvat, IRC-galleria edition

• Mitä avainnippusi kertoo sinusta?

Sain blogin kommenteissa kysymyksen, miten päädyin lähtemään sosiaalialalta ja ryhtymään toimittajaksi. Lupasin kirjoittaa aiheesta oman tekstin ja tajusin samalla, etteivät kaikki ehkä tiedä, että olen ylipäätään opiskellut sosionomiksi. 

No, olen aiemmalta koulutukseltani sosionomi. There. 

Mutta nuorempana halusin opiskella musiikkia. Ja jos ihan totta puhutaan, olin vakuuttunut, että minusta tulisi Suomen Erykah Badu. Kuvittelin vissiin, että sellaiseksi voi tulla, jos kirjoittaa vihkoon tarpeeksi pseudopoliittista spoken word -materiaalia ja kietoo tukkaan paksun huivin. Ja kuuntelee Erykah Badun levyä 19 tuntia päivässä. 

Kävin lukion jälkeen ulkomailla ja tein töitä, ja sitten tein vuoden mittaisen musiikkiteatterilinjan. En kuitenkaan koskaan päässyt musa-alan korkeakouluihin, koska olin korkeintaan Suomen Tiia Rantanen. Tavallinen talliainen, joka diggasi Erykah Badusta. Vuosien yrittämisen jälkeen päätin, että minun on pakko keksiä jotakin, jolla voin oikeasti elättää itseni (ainakin niin kauan kunnes minusta kuoriutuisi edes jokin-badun-kaltainen), ja ruksin yhteishaussa ensin musakouluja ja viimeiseksi hakuvaihtoehdoksi sosiaalialan koulun. En oikeasti edes hirveän hyvin tiennyt, mitä se tarkoittaa, mutta tiesin että kouluun ei ole pääsykoekirjoja ja että koulutuksesta voi saada lastentarhanopettajan pätevyyden. Sitä ajattelin voivani tehdä. (Fast forward: olen pätevä lastentarhanopettaja, mutten ole tehnyt töitä lastentarhassa päivääkään.)

Meikä sosionomina kesällä 2010. Kyllä, mulla oli ihan oikeasti nuo silmälasit nuorisotyössä enkä saanut kertaakaan turpaan. Sitä minä varmaan tuossa kuvassakin naureskelen: "tampiot eivät tajunneet edes tirvaista, lololoo".

Kolme ja puoli vuotta myöhemmin valmistuin sosionomiksi. Tein kaksi vuotta töitä Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksessa ensin nuorisotiedotuksessa ja sitten työttömien nuorten työllistämiskokonaisuudessa. Olin hyvä työssäni ja pidin siitä. Kunnes yhtenä päivänä tajusin: vittu mää tätä halua tehdä.

Myönnän, että paine tuli ainakin osittain ulkopuolelta: kaverit olivat arkkitehteja ja graafikoita tai opiskelivat hienoissa maisteriohjelmissa. Minä kökötin toimistossa 7h 39min päivässä voimatta oikeasti edes auttaa ketään, koska byrokratia. Aloin miettiä, mitä haluaisin tehdä. Badu-toiveet olivat muuten tässä vaiheessa hajonneet kuin suuhun sulanut pureksimaton purkka. Naapurini (josta tuli sittemmin mielettömän upeasti menestynyt valokuvaaja, hänen nimensä on Veikko Kähkönen) oli opiskellut journalismia ja tajusin ensimmäistä kertaa, että minäkin voisin tehdä niin. Olin siihen asti ajatellut, että toimittajat ovat jotakin yli-ihmisiä (no itse asiassa niinhän me olemmekin, krhm), fiksumpia kuin kaikki muut (no krhm itse asiassa sekin pitää paikkansa), eikä minulla olisi mitään asiaa edes yrittää alalle (en vielä silloin tajunnut, että olenkin yli-ihminen ja fiksumpi kuin kaikki muut). 

Sattumalta Haaga-Helian journalismin koulutusohjelmaan oli juuri silloin haku auki. COINCIDENCE??? Kaivelin mieleni poimuista muistojen rippeitä ja pintaan pulpahti paitsi ensimmäinen lapsuusmuistoni (joka on se, että istuin vessanpöntöllä ja huusin isääni pyyhkimään, mutta kun hän tuli, tein hänelle jäynän ja pissasin hänen kädelleen - hän ei edes huomannut koko juttua, koska lasten pissan määrä on laskettavissa suurin piirtein teelusikallisissa) myös muisto siitä, että olen aina rakastanut kirjoittaa, ja lapsena halusin palavasti kirjailijaksi. Hylkäsin unelman samassa kohtaa kun keksin, etten muka olisi yli-ihminen. Sillä lailla sitä ihminen voi luulla melkein koko ikänsä olevansa ihan normaali vaikka onkin ihan mieletön superlahjakkuus (joka pissii ihmisten käsille). 

Pääsin kouluun (rimaa hipoen rehellisesti sanoen, mutta ei puhuta siitä), valmistuin niin nopeasti kuin pystyin, kriiseilin helvetisti siitä että miksi en keksinyt tätä aikaisemmin, kun kaikki muut ovat minua nuorempia ja paljon pidemmällä, pääsin harjoitteluun Trendiin ja aloin kirjoittaa deittijuttuja vaikka minusta piti tulla yhteiskunnallisten epäkohtien terävin kynä ja tässä sitä nyt ollaan. 

Unelmahommissa.

Oletko sinä unelmahommissasi?

Lue myös: 

• Neljä vuotta yrittäjänä – mitä olen oppinut?

• Lapsuuden haaveammatit

• Freelancerin viikkokalenteri

• Uraoivalluksia: 6 vinkkiä toimittajille

• "Hei sähän voisit tehdä tästä jutun"

Sain blogin kommentteihin viime kuussa vienon pyynnön, joka kuului jotakuinkin näin: Voisitko nyt jo saatana kertoa mikä helvetti niissä podcasteissa oikein viehättää perkele kun en itse oikein ymmärrä niitä? eikun Miksi podcast?

Keksin ainakin miljoona syytä, miksi podcasteista kannattaa tykätä. Ne ovat koukuttavia, kiinnostavia, opettavaisia, hauskoja ja niitä kuunnellessa tuntuu kuin tutustuisi uusiin ihmisiin (My Favorite Murderin juontajat Karen ja Georgia ovat nykyään parhaita ystäviäni. Varsinkin Karen). Mutta yksi syy on yli muiden. Podcastit ovat ihania, koska 

niitä voi kuunnella samalla kun tekee jotakin muuta. 

Katson tuhottomasti Netflixiä ja HBO:ta ja muita suoratoistopalveluja. Kun kokkaan, yritän samalla vilkuilla Blacklistin toista tuotantokautta (olen aloittanut jakson numero 17 ainakin kahdeksan kertaa, koska en kerta kaikkiaan ehdi keskittyä. Sarja ei edes itse asiassa ole kovin hyvä, mutta kun nyt kerran aloitin...) ja kun meikkaan, laitan samalla edellisenä iltana kesken jääneen elokuvan lopun soimaan. Valtaosan ajasta en siis oikeasti edes katso mitään.

Suddenly, a wild podcast appears.

Podcasteja voi kuunnella siivotessa lenkkeillessä vaatteita silittäessä sipulia pilkkoessa epiloidessa ja meikatessa. (Jos siivoisin tai lenkkeilisin, kuuntelisin kyllä silloinkin jotakin podcastia.) Podcasteja voi kuunnella autossa bussissa pyöräillessä sohvalla istuessa. (Jos nousen joskus bussiin tai pyörän selkään, kuuntelen takuulla podcastia.) Podcasteja voi kuunnella salilla rannalla lentokoneessa ja kotona. (Minua tuskin tullaan enää salilla näkemään, mutta jos joskus joudun sinne, kuuntelen ihan varmasti sielläkin jotakin podcastia. Ja heti kun Lidliin tulee taas kivoja uikkareita, saatan uskaltautua myös rannalle, ja arvatkaa mitä aion siellä tehdä? Kuunnella podcastia.)

Jos et ole koskaan kuunnellut yhtään podcastia, teen muutaman täsmäsuosituksen. Aloita The Mystery Show'n jaksosta Case #2: Britney. Huonosti menestynyt kirjailija haluaa selvittää, onko Britney Spears todella lukenut hänen kirjoittamansa kirjan, jota Britney pitää kädessään eräässä paparazzi-kuvassa.

Kuuntele sitten internet-ohjelma Reply Allin neliosainen saaga On the Inside, tarina miehestä, joka bloggaa vankilasta. Jos se on liian raju, kuuntele jakso #56 Zardulu, tarina mysteerinaisesta, joka kouluttaa rottia New Yorkissa luodakseen nettisensaatioita. Tai kuuntele #79 Boy In Photo, jossa jäljitetään tyyppi random valokuvasta. 

Sitten kuuntele Criminalin jakso 71: A Bump in the Night, josta en uskalla kertoa mitään, jottei homman juoni paljastu. Ja sen jälkeen kuuntele jakso #15: He's Neutral, jossa mies onnistuu tuhoamaan ikkunansa alle muodostuvan roskakasan Buddha-patsaan avulla. 

Kuuntele myös Heavyweight-podcastin jakso #10 Rose, jossa juontaja selvittää, miksi Rose potkittiin ulos sisarkunnasta yli kymmenen vuotta sitten.

Ja sitten kuuntele rikospodcast Serialin ensimmäinen kausi.

Ja sitten rakastu podcasteihin ole hyvä, ja kuuntele kaikkien näiden podcastien kaikki jaksot aaaaaaa! Ai niin ja kuuntele myös minun ja ystäväni Annan podcast, Kaverin puolesta kyselen. Jaamme noloja tarinoita, jotta kenenkään ei enää tarvitsisi nolostella, ja samalla nauramme kaverille itsellemme hieman helvetisti. Uusi jakso joka maanantai ja perjantai! (Kamoon, pakkohan minun on sitä tässä mainostaa.)

Lue myös:

• 10 (+17) x podcast-vinkki

• Mitä podcastin tekemiseen tarvitaan?

Lilyssä on käynnissä #uraoivallus-kampanja. Ongelma on se, että minä olen maailman paskin oivaltaja. Tai siis joudun aina pakokauhun valtaan kun joku kysyy että mitä olet oivaltanut vaikka elämästä tai työstä ja ihan-mistä-tahansa-asiasta, koska ajattelen aina, että elämä on niin kesken, ettei vielä voi mitään oivallella menemään. Todennäköisesti opin vielä jotakin, jolla kumoan kaikki tähänastiset oivallukset, eikä niitä silloin voi sanoa oivalluksiksi.

Mutta kun nyt tällä tavalla kehotettiin osallistumaan ja kirjoitin näin pitkän disclaimerinkin tähän alkuun niin menköön. Nämä asiat olen oivaltanut omalla urallani toimittajana:

Tutustu ihmisiin. Koska joka ikisestä tuntemastasi ihmisestä voi olla sinulle hyötyä (ei sillä lailla opportunistisesti, vaan niin, että jokaisella on kiinnostavia tarinoita kerrottavinaan ja sinä saat kertoa ne). Olen saanut kavereiden ja tuttujen kautta superhyviä haastatteluja tarjoushaukoilta, sinkuilta, tubettajilta, etäsuhteessa olevilta, päihdeongelmista selvinneiltä, äideiltä, iseiltä, siskoilta, veljiltä ja kerta kaikkiaan upeilta ihmisiltä.

Jos et halua tehdä viikonloppuisin töitä, älä koskaan sovi deadlinea maanantaiksi. Lukemattomia ovat ne sunnuntaiyöt, jotka olen viettänyt tuskanhiessä kylpien ja tukkatolloja päästä repien. Vuoden alusta olen ottanut käyttöön uuden säännön: ei maanantaidediksiä. Kun joku ehdottaa sellaista, siirrän sen edelliselle perjantaille, ja jos kuitenkin tulee kiire, tiedän, että maanantaikin riittää asiakkaalle.

Imartelu tekee kaikkien työstä helpompaa. Hankalankin haastateltavan saa avautumaan kehumalla uutta levyä, kirjaa, elokuvaa, instakuvaa tai huimaa nousua julkisuuteen. Eräskin pahantuulinen poptähti kieltäytyi ensin poseeraamasta kuvissa, mutta kun hehkutin haastattelussa monisanaisesti hänen upeaa uraansa, kuoriutui tyypistä herttainen mussukka toista kuvaussessiota varten. 

Älä koskaan oleta, että mikään on helppoa. Edes imartelemalla. Ajattelimme kerran opiskelukaverini kanssa, että pääsemme koulun galluptehtävästä helpolla, jos teemme sen koiranomistajista. Ne kun kertovat mielellään aina koiristaan. Parkkeerasimme koirapuistoon pariksi tunniksi ja ajattelimme, että helppo nakki. No tapasimme ehkä kolme koiraa, joiden omistajista yksi suostui puhumaan meille, jouduimme lumen saartamiksi ja saimme tehtävästä välttävän.

Sano aina usein kyllä. Olen päässyt Lontooseen, New Yorkiin, Torontoon, Kööpenhaminaan, Milanoon, nosturiin, flyboardaamaan, luksushotelleihin, mielettömiin ravintoloihin ja Gerard Butlerin kainaloon – ja tehnyt kaiken tämän työkseni vain siksi, että olen vastannut myöntävästi kiinnostaviin ehdotuksiin. Toisaalta kaikkeen ei aina kannata lähteä: esimerkiksi vartiksi Lontooseen. (Ai miksi? No koska siihen menee koko päivä, kymmeniä junamatkoja ja tukku hermoja. Se on sen arvoista vain, jos saat viettää sen vartin esimerkiksi Madonnan tai jonkun kanssa. Itse vietin sen 5 Seconds of Summerin kanssa. Pahoittelut, mutta not worth it. Kivoja sällejä ne kyllä olivat.)

On mukavaa olla tärkeä, mutta on vielä tärkeämpää olla mukava. Kliseistä, mutta totta. Tämän mulle muuten sanoi myös huippumalli Coco Rocha, jota haastattelin ensimmäisellä ulkomaan-työmatkallani. (Samasta haastattelutuokiosta opin myös sen, ettei kaikkien julkkishaastateltavien kanssa kannata ottaa kuvaa, varsinkaan jos ne ovat huippumalleja ja itse muistuttaa lähinnä uuniperunaa. Sitten taas Bull Mentulan kanssa kannattaa aivan ehdottomasti ottaa se kuva.)

Muista tämä myös ystävänpäivän kunniaksi!

Lue myös: 

• Tammikuun mietelause

• Joulukuun mietelause

• Marraskuun mietelause

Pääsin toissaviikolla pikavisiitille Milanoon Camparin lehdistömatkalle, ja ai että kuulkaa kuinka toi Italia vie kerta kerralla suuremman palan minulta sydämestä. (Se on minulle tosi yllättävää, koska olen aina ollut enemmän Ranska- ja Espanja-orientoitunut. Ja siis ihminenhän ei kerta kaikkiaan voi rakastaa kolmea eurooppalaista ulkomaata yhtä aikaa, luoja paratkoon.)

Mukana oli onneksi Eeva "Milanon-minkki" Kolu, koska ilman sitä olisin löytänyt vain oman hotellini baarin, istunut siellä ja huudellut Allora! aina kahdenkymmenen minuutin välein kuin jokin heikkopäinen käkikello. Suurimmasta osasta vinkkejä kuuluu siis kiitos Eevalle, joka muuten julkaisi tätä paremman minkkilistan vinkkilistan juuri Uudessa Muusassa. 

Syö:

La Locanda del Gatto Rosso

Perinteinen italialaisrafla Galleria Vittorio Emanuele II:ssa. Söin milanolaisen sahramirisoton, joka tarkoiltiin parmesaanista tehdyssä kulhossa. Parmesaanista tehdyssä kulhossa. PARMESAANISTA TEHDYSSÄ KULHOSSA.

Tartufotto

Kaikkea tryffelillä. Todella kaikkea. Jokaiseen annokseen voi valita budjettinsa mukaan joko mustaa tai valkoista tryffeliä. Ja jos pöytäseurueessa on joku, joka ei pidä tryffelistä, tulee häntä läpsiä vähän hän voi valita annoksen tyystin ilman tryffeliä. 

Drogherie Milanesi

Viimekesäisellä Cinque Terren -matkalla vietimme yhden yön Milanossa ja päädyimme kaverin suosituksesta ihanaan Drogheria Milanese -ravintolaan, joita on kaksi. Söimme Carrobbion pisteessä, jonka kaikki tarjoilijat olivat jumalaisen hyvännäköisiä. Ravintolan alakerrassa on 60-lukulainen salakapakka, johon mennään vaatekomeron läpi ja johon jumalaisen hyvännäköiset tarjoilijat kutsuvat kuulemma vain kaverinsa (yeah right).

Luini

Kun tarvitset pientä, halpaa syötävää shoppailun lomassa, mene Luiniin. Täytettyjä taikinakääröjä eli panzerottoja take awayna myyvä Luini on niin suosittu, että siinä on jatkuvasti jono ja edessä skarppiin pukuun pukeutunut portsari, whaat? Rasvaisia kääröjä on kymmenillä eri täytteillä ja ne maksavat vain muutaman euron. Huom! Täällä käy vain käteinen.

Juo:

Camparino in Galleria

Legendaarinen Campari-baari Galleria Vittorio Emanuele II:ssa. Aperitiivibaari on avattu jo 1915! Vinkki: tilaa jokin Campari-pohjainen cocktail. (Älä ole yksi niistä tyypeistä, jotka kysyvät Corona-baarissa, saako sieltä Solia.)

Bar Luce

Vaikka Fondazione Pradassa sijaitseva Bar Luce on avattu vasta muutama vuosi sitten, se näyttää, tuntuu ja kuulostaa ihan 1950-luvulta. Se on kuin elokuvasta, eikä ihme: sen on suunnitellut ohjaaja-käsikirjoittaja Wes Anderson. Jukeboksista voi soittaa italialaisia ikivihreitä, ja drinkkiä tai kahvia odotellessa peleta vaikka Steve Zissou -teemaista flipperiä. Siis jos pystyt olemaan edes hetken räpsimättä kuvia.

Ihastele:

Villa Invernizzin flamingot

Villa Invernizzi on vanha milanolainen kartano, jonka puutarhassa tepastelee ihan muina kaupunkilintuina toistakymmentä vaaleanpunaista flamingoa. Näky on kertakaikkisen maaginen. Linnut ovat kuulemma asustelleet puutarhassa jo 70-luvulta saakka, eivätkä ole lentäneet mihinkään vaikka voisivat. Taisi Milano viedä niidenkin sydämet.

Lue myös:

• Lomalla Italiassa eli maailman kaunein Cinque Terre

• Totuus Lissabonista

• Kylpylälomalla eli testaa kuinka mummo olet

Vihaan kuvioitua talouspaperia. En tiedä mitään turhempaa koko maailmassa. (Tai no okei, tiedän montakin turhempaa asiaa. Esim muovi. Ja vesivessa. Ja muovi tomaattipakkauksissa. Ja vesivessa, jossa ei ole huuhtelun säädintä. Mutta vihaan silti kuvioitua talouspaperia.)

(Kuvioidut talouspaperinpalat näyttävät minusta yhtä paljon serveteiltä kuin tämä sheet mask aidolta tiikeriltä.)

En tiedä, kuinka paljon talouspaperin kuvittaminen maksaa, mutta luulen, ettei se ole ihan halvimmasta päästä. Jokuhan ne sirpit ja kolmiot ja viivat niihin suunnittelee, tai maksaa muumien käyttöoikeudesta, ja jollakin ne on niihin painettava, ja värjättävä, ja sitten vielä tuotettava uudet pakkaukset, joissa lukee että IHANA KUVIOITU TALOUSPAPERI DESIGN BY PAPERIFIRMAN INNOVATIIVINEN SUUNNITTELUOSASTO vaikka oikeasti se kuvio on ihan turha. 

Talouspaperi nimittäin näyttää silti talouspaperilta, vaikka se olisi kuvioitu Nazcan linjoilla. Sen imukyky tai teho tai käyttöaste ei parane ollenkaan sillä, että rullaan on lätkitty viivoja sinne tänne. Eikä se edes näytä hyvältä (tai no, muumit best, mutta kaikki muut kuviot crap). Siksi olen sitä mieltä, että kuvioitu taluspaperi on yhtä hyödyllinen tuote kuin...

... paskalta haiseva oksennus

... luomi

... väritön huulipuna

... paperihaava

... kuvioitu räkä

... kofeiiniton kahvi

... herpes

... "näkymättömät" silikoniolkaimet rintaliiveissä

... nappikuulokkeet, joissa ei ole mikkiä.

Turhia kaikki tyynni.

Lue myös: 

• Ihmiset, joita en ymmärrä

• Taitoja, joita en koskaan oppinut

• Kuin kaksi marjaa: minä ja minä

Sitä aina nuorena ajattelee, että minusta ei muuten takuulla tule sitä sellaista ehhehe-tyyppiä, tätiä tai setää, joka heittää joka ikisessä mahdollisessa tilanteessa kuluneimman vitsin tai käytetyimmän kliseisen lausahduksen. Ja sitten sitä yhtäkkiä huomaa päästävänsä sellaisen suustaan.  

Olen tullut siihen tulokseen, että meissä kaikissa asuu pieni ehhehe-kommentoija, eikä sen esiintuloa kerta kaikkiaan voi estää. Voi olla kuitenkin avuksi, jos tunnistaa tilanteet, joissa nämä todella omaperäiset lauseet yleensä karkaavat huulilta. Silloin niitä vastaan saattaa oppia taistelemaan. Klassisimpia ovat nämä "no sun ei kyllä tarvii" -osaston ehhehe-kommentit:

• Remontti- tai muuttomiehelle: "No sun ei varmaan tartte paljo salilla käydä!"

• Vaatesuunnittelijalle tai ompelijalle: "No sun ei varmaan tartte ikinä ostaa mitään vaatteita!"

• Postinkuljettajalle: "No sun ei varmaan paljo tartte kävelylle lähteä! Askelmittari aivan tapissa!"

• Siistijälle: "No sulla on varmaan kotonaskin aina ihan siistiä!"

• Julkisen liikenteen kuljettajalle: "No sää et varmaan kyllä autoo paljo tartte!"

• Suomalaiselle: "No sulla ei varmaan oo ikinä kylmä kun oot tottunu!"

Mutta onhan niitä muitakin:

• Alkon myyjälle, kun hän kysyy henkilöllisyystodistusta: "Kyllä mulla ikää on, vähän liikaakin!"

• Valokuvaajalle: "No säähän voit sitte fotoshopata musta paremman näköisen!"

• Lentokentän turvatarkastajalle: "Kaikki nesteet on mulla mahassa!"

• Kaverille, joka kehuu siskon lasta: "On tullut tätiinsä kato!"

• Käytetyn tavaran myyjälle: "No tää on varmaan ilmainen kun tässä ei oo hintaa!"

• Kaupan kassalle, kun hän tarjoaa kuittia: "Emmää tarvii, ei mee verotukseen!"

• Lentokentän kahvilan kassalle, kun hän toivottaa hyvää matkaa: "Kiitos samoin! EHHEHE"

(Tietäjät jo varmasti tietävätkin Rontticomicsin klassikoksi muodostuneen sarjakuvan aiheesta.)

Oletko sinä ehhehe-kommentoija?

Lue myös: 

• Sanat, jotka kuulostavat epäilyttäviltä

• "Hei sähän voisit tehdä tästä jutun" ja muut ammattiriesat

Olen pitänyt viime päivinä melko tarkkaa ruokapäiväkirjaa selvittääkseni, miten voisin syödä järkevämmin. Viivyttelen vahingossa syömistä usein niin pitkään, että voin huonosti, ja haluan oppia tekemään asialle jotain. 

Jokainen, joka on joskus pitänyt ruokapäiväkirjaa tietää, että se on eha herveetä hommaa. On nöyryyttävää kirjata ylös, että on syönyt pussillisen sipsiä illallisen sijaan tai jälkiruokaa päivän jokaisella aterialla – aamu- ja välipalaa myöten. Siksi ainakin minulla on tapana näköjään vähän selitellä syömisiäni. Tällaisia merkintöjä ruokapäiväkirjastani nimittäin löytyy:

Perjantai klo 15.00: olut. Ihan sellainen pieni olut. Oikeasti. 

Lauantai klo 10.30: kaksi piiiikkuruista suklaadonitsia. Oikeastaan niitä voisi kutsua kekseiksi. Joo, kaksi keksiä.

Lauantai klo 21.10: lasi punaviiniä. Okei, kaksi. Vittu. Kolme. Noniin, me juotiin melkein koko tonkka.

Sunnuntai klo 13.25: kahvi, kaksi avokadoleipää. Heräsin kyllä paljon aikaisemmin mutta en vaan jotenkin syönyt tai silleen tai siis kyllähän eilen meni vähän myöhään mutta täytyyhän sitä joskus antaa itselleen lupa vähän nauttia ja sillä lailla.

Sunnuntai 22.30: kingis (palkinnoksi kävelylenkistä, emmäämuute).

Maanantai 15.15: puolikas dallaspulla. Hyvä minä!

Maanantai 16.00: puolikas dallaspulla. Krhm.

Tiistai: 14:00: maapähkinä-bataattikeittoa, parsakaalia, kukkakaalia, kidneypapuja. Lähes normaaliin lounasaikaan. YAAASSS. Olen maailman keisari! Kyllä! Pystyn mihin vaan! Oikeat ruokailuajat for life, täältä tullaan!

Keskiviikko 11.30: lasi lehtikuohuvaa. HUOMIO! ALKOHOLITON. 

Keskiviikko 12.00: olut, lasi valkoviiniä, lasi punaviiniä. Hups.

(Toim. huom.: syön toki paljon muutakin.)

Opettakaa mut valehtelemaan paremmin ruokapäiväkirjassa jooko.

Lue myös: 

• Kopioi tämä idea: laskiaispullabrunssi

• Monpensiers Fruit Drops, rankattuna

• Lempiruoka: mansikkakesäsalaatti (ja asiantuntevat ohjeet miten se tehdään)

Olen aina halunnut tehdä oman parfyymin. Ja kuvitellut tietysti, että siitä tulee ihana, eikä esimerkiksi hienhajuinen. No, olin puoliksi oikeassa.

Pääsin viime perjantaina tutustumaan lifestylekauppa TREssä Helsingissä avattuun konseptiparfymeriaan, jossa voi luoda ihan oman öljytuoksun. Frantsilan Scent Lab on tuoksunrakennuskonsepti, jossa saa ostaa kolmellakymmenellä eurolla oman pikku putelin jojobaöljyä, johon voi lätkiä eteerisiä öljyjä. Tai no ei lätkiä. Tiputella sillä tavalla varovasti ohjeiden mukaan. Parasta on, että lätkittäviä öljyjä muutellaan vuodenaikojen myötä: nyt kaupassa olevat pipetit tiputtelevat lähinnä talvisia tuoksuja, ja valikoima on sitten keväämmällä vähän erilainen. Ja koska pullo on pikkuinen, voi tuoksuja tehdä monta tai tulla sitten vuodenaikojen vaihtuessa tekemään uuden.

Kääntöpuolella sitten taas pelottavinta on se, että on täysin saatana mahdotonta tietää, millainen tuoksusta tulee, vaikka siihen miksaisi täydelliseltä tuntuvan valikoiman omia lempihajuja: sitruunaa, mustakuusta ja frankinsensiä. Onnistuin itse tekemään tuoksun, joka saattaa saada minut vähän yökkimään. Muistatteko Frendeistä sen, kun Phoebe kokeili tavaratalossa miesten tuoksua ja haisi sen jälkeen punajuurille ja venäläiselle taksikuskille? Vähän sellainen. Onneksi tein myös toisen, jossa pitäydyin vahvasti turvallisessa laventelissa.

Frantsilan edustaja sanoi tilaisuudessa, että Scent Lab on mahtava tilaisuus luoda oma tunnetuoksu. Voi tehdä itselleen vaikka rauhantuoksun tai rakkaustuoksun tai mitä sitä nyt ikinä haluaakaan juuri siihen hetkeen. Ja sitten hän kertoi sen, minkä me kaikki jo tiedämme: tuoksumuisti on yksi voimakkaimmista. Googlailin vähän menemään ja opin, että aivot tunnistavat tuoksuja samassa paikassa kuin tunteita, ja siksi ne yhdistyvät helposti toisiinsa. (Tai jotenkin noin se meni. Tässä blogissa faktat eivät ole ihan niin justiinsa.)

Tuoksuista ja muistoista inspiroituneena listasin vahvimmat tuoksumuistoni:

Ginger beer tuoksuu Ressulta (Snoopy, ei Redford). Isäni toi työmatkalta Yhdysvalloista Ressu-tarroja, jotka alkoivat tuoksua, kun niitä rapsutti. (Mutta nyt kun mietin, en ihmettelisi, vaikka Ressu Redfordkin tuoksuisi limulta kun sitä rapsuttaa.)

Tommy boy, tuo takavuosien kestosuosikki, miesten (lue: teini-ikäisten poikien) perusunivormuun 90-luvun lopulla kuulunut "parta"vesi tuoksuu teini-iän epävarmuudelta. Se saa minut myös tuntemaan viiman vatsanahkassani, kun farkut roikkuvat liian matalalla ja toppatakki on liian lyhyt. Jos tuoksu on oikein voimakas (ja sehän on), saattaa sormissa tuntua möhkäle nokialainen ja rinnassa matopelin jännitys.

Elnett-hiuslakka tuoksuu (tutummin löyhkää) ranskalaiselta pikkukylältä. Kun olin vaihto-oppilaana La Souterrainessa vuonna 2000, oli huivilla "huolettomasti" kietaistu supertuuhea suttunuttura, joka kesti 45 minuuttia laittaa, ainoa oikea kampaus. Très chic.

Huvipuisto tuoksuu romanttisilta treffeiltä. Eräs tyyppi vei minut kerran lokakuisille treffeille Lintsin Valokarnevaaleille, ja se on edelleen ihaninta, mitä tiedän. On jotakin niin ihastuttavan epäsuomalaista ja elokuvallista olla huvipuistossa silloin, kun on pimeää. 

Valkosipuli tuoksuu Mikolta. Musiikkiteatterikoulukaverini Mikko tykkäsi mausteisesta ruoasta ja tuoksui usein valkosipulilta. Moi vaan Mikko! Emme ole nähneet varmaan vuosiin, mutta ajattelen sinua aina, kun haistan valkosipulin. (Eli ihan helvetin usein.)

Millaisia tuoksumuistoja teillä on?

Lue myös: 

• Kiko huulitussi – pysyy kuin tarra lastenhuoneen ovessa

• Jutila julisteessa eli silloin kun minä olin nuori

Jotkut sanat eivät kuulosta yhtään siltä, mitä ne oikeasti ovat. Ja välillä mieli vähän nyrjähtää sijoiltaan, kun pysähtyy miettimään, että sanat merkitsevät jotain vain siksi, että olemme yhteisymmärryksessä sopineet niin.

Muistan ikuisesti, kun yläasteen äidinkielen opettajamme kertoi meille tarinan siitä, kun sateenvarjolle keksittiin Muinaisina Aikoina nimeä, varmaan jossakin Erittäin Tärkeiden Ilmaisujen Korkeimmassa Neuvostossa. Vaihtoehtoja olivat sateenvarjo, varataivas ja jokin ruotsalainen sana, sanotaan vaikka regnskydd tai jotakin. Ja sitten ne Erittäin Tärkeän Neuvoston Virkamiehet siellä äänestivät ja valitsivat, että sateenvarjo siitä tulkoon. Ja sekoan pikkuisen päästäni kun mietin, että siitä olisi voinut tulla varataivas! Miten upea sana se olisikaan!

(Minulla ei ole mitään keinoa tietää, onko edes jokin osa tarinasta totta, mutta totena minä olen sitä levitellyt menemään jo kaksikymmentä vuotta, joten olkoon.)

Oli miten oli, sateenvarjo kuulostaa erehdyttävän paljon siltä, mitä se onkin, mutta kaikki sanat eivät. Kuten nämä: 

Airut

Applen reittisovellus.

Horsma

Leppoisahko seksitauti, jonka Irwinkin joltakulta sai. 

Lankki

Raju kuntosaliliike. "Vedä ensin kolme lankkia ja sit pari tuplalankkia."

Nyrkkipyykki

Joko väkivaltainen seksiasento tai vinkeät turpaanvetokekkerit. 

Poropeukalo

Sorkkaeläimen sisempi varvas. "Hei tarkistatko ton lampaan poropeukalot?"

Pirssi

En sano mikä, mutta se sopii yhteen lerssin kanssa.

Rupla

Ihon pinnalla röpelöisenä esiintyvä seksitauti. Saattaa tarttua pirssistä.

Sekulaari

Kirppiksen alekori. "Eikö oo upea? Löysin tän Uffin sekulaarista."

Tattari

Ahkerasti sienestänyt alkuperäisheimo. "Tattarit olivat lyhyt, mutta tanakka kansa, jonka tunnistettavimpia ominaispiirteitä olivat pitkä, liehuva tukka ja vyötäisillä mukana roikkuva sieniveitsi."

Vekseli

Sukulainen: miniän tai vävyn veli.

Paljastakaa omat epäilyttävät sananne!

Lue myös:

• En voi olla ainoa, joka...

• Kaikkein eniten ärsyttää -40% ale

• Hyvä, ihan hyvä ja tosi hyvä ja muut suosikkisanat viininmaisteluun

Ihmiset, jotka puhuvat toisilleen viereisistä vessakopeista. Eikö keskustelua voi käydä sitten kun on päästy käsienpesualtaalle? 

Ihmiset, jotka eivät pese käsiään vessassakäynnin jälkeen. Koska yhh.

Ihmiset, jotka eivät juo kahvia, tuota ihmiskunnan mustaa kultaa. En tarkoita, että he ovat huonoja. En vain ymmärrä, miten he onnistuvat pysymään hengissä.

Ihmiset, jotka snäppäävät ajaessaan autoa. Kahdesta syystä: 1) se on ihan helvetin vaarallista ja 2) hyvä kun itse pystyn radiota samalla kuuntelemaan. 

Ihmiset, jotka eivät syö/voi syödä leipää. Ei kun hetkinen, en tarkoittanutkaan, etten ymmärrä heitä. Tarkoitin, että minua harmittaa heidän puolestaan. 

Ihmiset, jotka eivät käytä turvavyötä. Se tuntuu siltä kuin ei olisi housuja jalassa.

Ihmiset, jotka tykkäävät käydä suihkussa. Minusta se on välttämätön paha, josta pyrin pois niin pian kuin mahdollista. Käsiä sitten taas voisin pestä vaikka 45 minuuttia kerrallaan (katso kohta 2).

Ihmiset, jotka käyttävät vähäsuolaisia tuotteita. Suola on parasta.

Ihmiset, jotka ovat Kardashianeja. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten sellaisia ihmisiä voi olla olemassa. (He muuten syövät varmaan vähäsuolaisia tuotteita eivätkä syö juustoja eivätkä käytä turvavöitä. Tai housujakaan.) 

Ihmiset, jotka eivät kuuntele podcasteja. Podcastit best.

Ihmiset, jotka tunnistavat lukuisia kala- ja/tai lintulajeja. Miten heidän aivonsa voivat tallentaa sellaista tietoa? Tiedän itse tasan ahvenen ja lokin. Ja niidenkin suhteen epäilen välillä itseäni. 

Ihmiset, jotka vastaavat lukuisia kysymyksiä sisältävään sähköpostiin, mutta vastaavat vain ensimmäiseen kysymykseen. Niinku kamoon.

Kirjoitin aikoja sitten jutun siitä, miten ihmisellä pitäisi olla tiettyjen ammattikuntien edustajia kavereina. Keittiömestarikaverista on hyötyä, koska se osaa laittaa sinulle aina törkeän hyvät pöperöt, kun kutsut itse itsesi kylään. Lääkäriystävä uusii reseptit ja rauhoittelee sinua tekemiesi nettidiagnoosien jälkeen. Taksikuskifrendi antaa kunnon kyydit (tirsk) ja tietää parhaat snägärit. Ja niin edelleen. 

(Koska ystävien pointtihan on tietenkin se, että niistä hyötyy jotenkin. Duh.)

Juttuhan oli tietysti epätoivoinen ystävienhakuilmoitus vitsi, ja sen lopussa tarjosin myös omia palveluksiani ystävänä, vaikken oikein tiennyt, mitä sosionomi/toimittajaopiskelija osaisi ystävilleen tehdä. Nyt tiedän. En voi nimittäin kahden käden sormilla laskea, kuinka monta kertaa olen kuullut seuraavan kaltaisen lauseen:

"Hei sähän voisit kirjoittaa mun kämppiksen / isäpuolen / kummitytön / mökkinaapurin bändistä / lemmikkipupusta / startup-yrityksestä / taikinafetissistä jutun."

Lukemattomia ja uskomattomia ovat ne asiat, joita ihmiset luulevat toisten haluavan lukea lehdestä. Toimittaja voi tietenkin myös tarkistaa kavereidensa koulutehtävät, opinnäytteet ja gradut kielivirheiden varalta, kirjoittaa hakemuskirjeet ja onnittelukortit sekä tietysti hankkia kaikenlaista ilmaiseksi. Not. 

Mutten suinkaan ole ainoa. Ammattiriesoista kärsivät lähes kaikki muutkin. Näin:

Kirjanpitäjälle: "Hei sähän voisit tehdä mun veroilmoituksen."

Pankkiirille Rahastonhoitajalle Pörssimeklarille Kenelle tahansa pankin työntekijälle: "Hei sähän voisit antaa mulle vähän sijoitusneuvoja."

Nuoriso-ohjaajalle: "Hei sähän voisit opettaa tolle meidän teinille vähän kuria."

Elektroniikkamyyjälle: "Hei sultahan saa varmaan sen uuden iPhonen kahdella markalla."

Lääkärille: "Hei sähän voisit tarkistaa yhden luomen tossa mun vasemmassa pakarassa. Tai no on se vähän alempana. Siinä välilihassa tai siinä. Ai sä olet röntgenlääkäri? No mutta kyllähän sä sitä silti voit katsoa hei."

Putkimiehelle: "Hei sähän voisit varmaan tehdä ton meidän kylppärirempan? Kahdella markalla."

Vaatesuunnittelijalle: "Hei sultahan onnistuu varmaan toi mun housujen lyhentäminen / hääpuvun ompeleminen / mun koko vaatekaapin uusiminen niin että näytän tästä lähtien joka päivä Olivia Palermolta? Mutta siis sillain että mun ei tarvitse ostaa yhtään uutta vaatetta."

Lastentarhanopettajalle: "Hei sähän voisit opettaa ton meidän pikku Ridgen lukemaan."

Ja niin edelleen. Kerro mulle,

mistä ammattiriesasta sinä kärsit?

P.S. Minä kirjoitan ne onnittelukortit kyllä ihan mielelläni. Olen siinä aika hyvä.

Lue myös:

• Pue rintaliivit ja muut hyvät vinkit kotona työskentelyyn

• Lapsuuden haaveammatit

• Freelancerin viikkokalenteri

[[{"fid":"992835","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"lakanoiden silittäminen","field_file_image_title_text[und][0][value]":"lakanoiden silittäminen"},"type":"media","link_text":null,"attributes":{"height":"3264","width":"2448","class":"media-element file-media-original"}}]]

Minä kerta kaikkiaan rakastan silitettyjä, rapeita lakanoita niin, että silmät kostuvat ja selkään sattuu pikkuisen. Vielä muutama vuosi sitten vietin arki-iltani ja unettomat yöni kotona telkkaria katsellen ja lakanoita silitellen (nykyisin katson telkkaria mutten todellakaan tee samalla mitään). Mutta jo silloin minua korpesi se, että tavallisella silitysraudalla ja -laudalla lakanoiden silittäminen on logistinen mahdottomuus: lakanat joko nuohoavat menemään pitkin lattioita tai sitten ne pitää silittää taiteltuina, jolloin hinkkaamis- ja ärsytystasot nousevat maksimiin ja lisäksi lakanoihin jää rumat taitokset. Nykyisin sen sitten oikein lakanoita enää silittelekään. Ja vihaan sitä. 

Kysyin viikonloppuna instastoryssa, miten ihmiset ovat ratkaisseet tämän lakanalogisiikan. Miten ihmiset, joilla ei ole mankelia, silittävät lakanansa?

"Ei mitenkään."

"Ööö ei lakanoita silitetä"

"Miks lakanat pitäis silittää? No time, no interest, no point. Stop doing that! Drink wine!"

"En todellakaan silitä lakanoita tai mitään muutakaan. Senkin ajan voi vaikka katsoa instastooreja."

"Ei kukaan silitä!!!"

"Sellaiset ihmiset joilla on seksielämä ei silitä lakanoita. Ne rypistyy kuitenkin. Kuulemma"

"En oo muistanut ajatella et lakanat pitäis silittää. Kunhan pesee välillä ni on voitolla!"

"Ratkaisu on tietysti se että niitä ei silitetä. Ain't nobody got time for that"

"Älä silitä. Kamalan kätevää."

Olin jo luopua toivosta. Ratkaisua ei siis ole. KUNNES. Sain kahdelta eri ihmiseltä maailmani mullistavan ajatuksen: lakanat voi silittää suoraan sängyssä, kun ne ovat jo paikallaan. 

OHMIGOD MIELI RÄJÄHDYS SILMÄT AUKI UUSI MAAILMA KAIKKI TOISIN

Lue myös: 

• Miksi tyynyliinoja on aina vain yksi ja muita maailman suurimpia vääryyksiä

• Miksi vihaan Instagram Storiesia

Uusi podcast, jossa olen mukana, julkaistaan tänään. Kaverin Puolesta Kyselen on huumoripodcast, jossa vastaamme ystäväni Anna Karhusen kanssa kaverin puolesta esitettyihin kysymyksiin – niihin, joita kaveri ei uskalla itse esittää. Täydellä ammattitaidolla ja kokemuspohjalla tietysti. Ensimmäisessä jaksossa puhutaan tammikuuhun sopivasti darrasta. 

Podcastit ovat vihdoin huippusuosittuja myös Suomessa, ja yhä useampi haluaa tehdä sellaisen itse. Onneksi se on tosi helppoa! Mää kerron. Tarvitset vain kolme asiaa:

Tekniset välineet

Podcastin tekemiseen tarvitaan monimutkaista teknolooogiaa eli kännykän, jossa on sanelin. Hifistelijät saattavat käyttää nauhuria, rikkaat studioita ja nostalgikot mankkaa, mutta puhelin riittää. 

Editointi

Saattaa tietysti olla, että saat nauhoitettua podcastisi kerralla tötteröön, mutta siltä varalta että se ei onnistukaan (lue: ei todellakaan onnistu), kannattaa ladata ilmainen editointiohjelma, esimerkiksi Audacity. Se on melko helppo opetella itse käyttämään, jos on joskus pikkuisen räplännyt jotakin video- tai audioeditoria. Hifistelijät saattavat käyttää maksullisia editointiohjelmia, rikkaat palkkaavat editoijan ja nostalgikot käyttävät edelleen mankkaa. Nostalgikot saattavat muuten tykätä myös Audacitysta, koska siitä huokuu todella vahvoja 1998-viboja.

Idea

Kaikkein tärkein koko hommassa on kuitenkin tietysti se idea. Mitä tiukempi konsepti, sen parempi, sillä se auttaa pitämään homman kasassa. Esimerkiksi koirapodcast ei ole välttämättä ihan yhtä hyvä kuin ravitsevia reseptejä cockerspanieleille tai tunnista koirarotu ulostekuvailun perusteella. Yleinen teema voi olla laajempi, mutta rajat auttavat paitsi tekemistä, myös kuulijaa. Esimerkiksi veturinkuljettajalätsä ja muut vaikuttajan perusvarusteet on ehkä kiinnostavampi idea kuin lifestyle. Hifistelijät ottavat ideointiin kaveriksi tuottajan ja rikkailla on kokonainen tiimi. Nostalgikko hinkkaa vaan sitä mankkaa.

Ja se on kuulkaa siinä! 

Tiedän, että aika monella on palanut käämi bloggaajien podcast-villitykseen. Mutta tähän kai pätee vähän sama juttu kuin blogeihin ja sometilihin muutenkin: ei tarvitse kuunnella, jos ei kiinnosta. Mutta kuuntele nyt vähän kuitenkin tuota meidän! Se on hauska. Ja jos tykkäät siitä, tykkäät ehkä myös toissavuotisesta Kuulitsä-podcastista, jota tein ystäväni Lassen kanssa.

(Tarkkasilmäisin saattaa huomata kuinka yritän tässä vähän niinkuin sanomatta sanoa, että teen tätä podcast-hommaa aidolla intohimolla ja todellisella kiinnostuksella, ja tein ekan podcastini jo toissavuonna, ja ne tehdään alusta loppuun asti ihan täysin itse, editointeja myöten, eikä minulla myöskään ole veturinkuljettajalakkia. #tietäjättietää) 

Kaverin Puolesta Kyselen -podcastin ensimmäinen jakso löytyy nyt Soundcloudista ja iTunesista. Kertokaa, jos kuuntelette podcasteja jotakin muuta kautta, jonne meidän kannattaisi se lisätä. Lisäksi KPK on tietysti myös Facebookissa ja Instagramissa. Graafisen ilmeen podcastille on suunnitellut suosikkililyläinen Saara Helkala ja valokuvat otti kyliltä tuttu Eino Nurmisto. Otamme mielellämme (kaverisi) palautetta vastaan – ja tietysti kysymyksiä, jos kaverillasi vaikka on niitä. 

Lue myös: 

• 10 (+17) x podcast-vinkki

• "Tulevaisuudesta päättää darra" eli revi siitä huumoria

Tässä on nyt summattu joka paikassa niin kovasti tuota viime vuotta, että minäpoika ajattelin massasta poiketen kerätä kokoon jo tämän kokonaiset kaksi päivää kestäneen vuoden 2018. 

[[{"fid":"991288","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"2017 2018","field_file_image_title_text[und][0][value]":"2017 2018"},"type":"media","attributes":{"height":"3264","width":"2448","class":"media-element file-media-original"},"link_text":null}]]

Tällä kertaa uuden vuoden alku on todella merkinnyt minullekin uutta alkua. Tein ison muutoksen työelämässäni vuodenvaihteessa ja luovuin toimeksiantajasta, joka työllisti minua lähes kokoaikaisesti. Olen ollut vuoden alusta todella innoissani, koska kalenterissa on nyt tilaa projekteille ja ideoille ja yhteistöille ja uudenlaisille muutoksille. Mutta jos vuoden kahta ekaa vuorokautta on uskominen, ei työlle taida muun aktiivisuuden lomassa riittää oikein edes aikaa. Katsokaa vaikka.

Tammikuun kaksi ensimmäistä päivää ovat koostuneet

• kolmesta Wolt-ruokatilauksesta

• noin kahdestasadasta askelmittarin askeleesta

• kahdesta nukkumaanmenosta aamukuuden pintaan

• kahden tv-sarjan kokonaisesta kaudesta

• viidestä elokuvasta, joista yksikään ei ollut kovin hyvä

• 20 minuutista töitä

• kaksista perutuista treffeistä

• yhdestä ulkoilusta (ruokakauppaan)

• kolmesta päätöksestä, että nyt lopetan sokerin

• kahdesta sokerinlopettamispäätöksen pyörtämisestä (ostin kaupasta karkkia)

• laskutoimituksista, joiden mukaan pärjäisin keskimäärin kolme päivää täysin työttömänä (ehkä hiukan pidempään, jos sokerilakkoni pitää)

• säästötilin katselemisesta

• neljästätoista levelistä maailman raivostuttavinta kännykkäpeliä

• kolmesta shamaanikortista, jotka ovat kaikki sanoneet minulle, että nyt puhaltavat muutoksen tuulet (ja yksi että se on isoisäni)

...mutta siis kolmas päivä toden sanoo eiksje? 

Lue myös: 

• Mitä avainnippusi kertoo sinusta?

• 9 esiintymisjännitysneuvoa, jotka voisivat olla myös seksineuvoja

• Vituttaako? Mene keramiikkakurssille

Olen aina rakastanut nettijuttuja, joissa kerrotaan että Valokuvaajaisä Otti Tyttärestään Kuvan Joka Viikko 14 Vuoden Ajan Etkä Usko Silmiäsi Kun Näet Muutoksen ja sellaisia, joissa kerrotaan, että Kanadalaisperhe Poseeraa Täsmälleen Samanlaisessa Valokuvassa Joka Joulu Ja Lopputulos On Upea, ja minua sylettää vietävästi, ettei minulla ole mitään vastaavaa. 

Mutta. Tein snäppi-/insta-joulukalenteriini tällä viikolla luukun, jossa uudelleennäyttelin kouluhistoriani luokkakuvia (kyllä, tällaista schaissea minä joulukalenterissani julkaisen. Ja demonstroin esimerkiksi murteita ja aksentteja. Ja luttelen kirosanoja ja kerron vitsejä. Jos et ole koskaan nähnyt joulukalenteriani, nyt on loistava hetki aloittaa sen katsominen. Jäljellä on enää muutama luukku, joten et ehdi oikeastaan edes katsoa kovin montaa tai ainakaan kyllästyä). Luokkakuvaluukun toteutus ei onnistunut ihan yhtä smoothisti kuin olin toivonut, joten halusin antaa itselleni mahdollisuuden kokeilla uudelleen.

Joten tämä on minun pikkuruinen tapani tehdä jotakin mukahauskaa ja täysin geneeristä Nainen Loi Vanhat Luokkakuvansa Uudelleen Etkä Kerta Kaikkiaan Kestä, Miten Kömpelösti Hän Sen Teki -tyyliin. Loin siis vuosien 1993, 1994, 1998 ja 2001 luokkakuvani uudelleen. Tunnistatko kumpi kuva on vanha luokkakuva ja kumpi uusi remake-versio? (Et varmaan millään.)

Psst! Joulukalenteri löytyy snäppi- ja instatililtä nimellä @tiiamarietta.

Lue myös: 

• Vanhat profiilikuvat: IRC-Galleria edition

• 12 hämmentävää kuvaa puhelimen kamerarullasta

Suomen kansan on jo kahtena tärkeänä juhlapäivänä lumonnut livelähetys suurmarketin kassalta. Viime juhannuksen kassalivessä koettiin jännittäviä hetkiä, kun sinihomejuustopaketti katosi hihnalta ennen piippauslaitteelle ehtimistään. Itsenäisyyspäivänä puolestaan odotettiin kielet pitkällä, milloin hiiva loppuu Prismasta. Itsenäisyyspäivänä somessa seurattiin muuten myös ilahduttavaa kättelyliveä, kun Yle Kioskin toimittaja pyrki kättelemään yhtä montaa ihmistä samassa ajassa kuin presidentti kättelee linnan juhlissa. 

Kassalive on mahtava juttu, ja niin on kättelylivekin, mutta minusta konseptia voisi laajentaa vähän muuallekin. Siksi olen kehittänyt muutamia ehdotuksia, ja jos ne toteutetaan, tulee minulle toimittaa niiden ideoinnista palkkioksi kultaa ja mirhamia ja kahvipaketti.

Pakettipistelive: lelukaupan paketointipisteellä tapahtuu, kun epätoivoinen olmeina lahjaostoksilla laahustava kansa yrittää viimeisillä voimillaan kääriä paperiin palloja, lelukitaroita ja muita kerta kaikkiaan mahdottoman muotoisia lahjoja pukinkonttiin. Tämä olisi sellainen kollektiivista jouluinhoa ja stressiä kanavoiva kevyt jouluviikon täyteohjelma. 

Hissilive: klaustrofobinen livestriimi kovassa käytössä olevasta hissistä, esimerkiksi Stockmannilta. Kylkeen voi perustaa juomapelin, ja känniin pääsee takuulla, jos juo joka kerta silloin, kun hissiä oikeasti tarvitseva ihminen (kuten lastenvaunujen, pyörätuolin tai rollaattorin kanssa liikkuva henkilö) ei mahdu hissiin, kun kahdeksan liikuntakykyisen ihmisen on kerta kaikkiaan pakko päästä neloseen just nyt. Shotin voi ottaa myös silloin, kun joku ottaa hissipeiliselfien (kuvan tilanne).

Käsienpesuallaslive: yleisen vessan käsienpesualtaalta striimattava suora lähetys näyttää, kuinka moni pesee kätensä ja millä tavalla. Huuhtooko ensin ja lisää sitten saippuaa vai toisinpäin, vai käyttääkö saippuaa ollenkaan, jestas sentään. Käsienpesijöitä yritettäisiin tunnistaa hihojen perusteella kuten kassahihnalivessä, ja pesualtaan ohi kävelijät tuomittaisiin takin perusteella. "Tuo oli varmasti naapurin Kimmon samettitakki! Se rontti on aina minusta näyttänyt siltä, että vesi menee justiin käsistä ohi."

Snägärijonolive: esimerkiksi uudenvuodenyön livelähetys kaupungin suosituimmalta nakkikioskilta olisi todella kiinnostavaa katsottavaa. Tämän voisi oikeastaan toteuttaa myös podcastina, koska riemastuttavinta koko show'ssa olisivat tietenkin erilaisten asiakkaiden erilaiset tilaukset. "Ggackshh llihabiiraggagaah jja ischo hmaitho."

Takkatulilive: vanha kunnon dvd-henkinen klassikko, koska elävää tultahan voisi tuijotella ikuisesti. Jännityksen hetki koettaisiin aina, kun tuli meinaisi sammua ja jonkun pitäisi lisätä tuleen puita. Tuleen lisättävien takkapuiden joukkoon olisi kiinnostavuutta lisäämään piilotettu kourallinen läpimärkiä ja toinen sihahtelevia tai poksuvia puita. Niitä sinne lisäilisi sitten vaikka Roope Salminen tai joku muu, jota ei ole vähään aikaan nähty telkkarissa.

Steissinovilive: Helsingin rautatieaseman pääovissa on kolme tai neljä toimivaa oviaukkoa, joiden läpi on täysin mahdollista kulkea, jos tarttuu vain kahvasta kiinni ja vetää oven auki. Mutta jostakin syystä kaikki kulkevat aina siitä yhdestä ja samasta ovesta, koska se on jo valmiiksi auki. Siksi että joku on juuri kulkemassa siitä. Steissinovilive on kutkuttava jännitysnäytelmä, jossa seurataan paitsi sitä, kuinka monta ihmistä viitsii survoutua eri suunnista samaan oviaukkoon, myös sitä, kuka sankari tajuaa, että jonkun ovista voi avata ihan itse. Ruudun reunaan voitaneen lisätä mittari, joka kertoo erään steissinoviliveä seuraavan Rantasen verenpaineen muutokset reaaliajassa.

Olen ennenkin tarjoutunut, mutta tilaa kalenterista löytyy edelleen: tv-kanavat, minuun saa olla yhteydessä.

Lue myös:

• Ensitreffit kättärillä ja 3 muuta ohjelmakonseptia

• Realityohjelmat pohjoiskarjalaisittain

• Napakymppi ja muut pöhköt tv-ohjelmakonseptit

• Kyrväke ja muut onnistuneet suomennokset