En ole kovin kiinnostunut muodista. Pukeudun yleensä mustiin perusvaatteisiin tai kirppikseltä hankittuihin kukkamekkoihin. Siksi festaripukeutuminen (lue: Flow-pukeutuminen) on ollut minulle yleensä ihan yhtä suuren stressin aihe kuin mitkä tahansa muut bileet: aivan suhteeton paskahalvaus, jonka lopputulos on megatylsä eli samat vaatteet kuin aina. Ei minun vaatekaappini kätköissä ole mitään sellaista, jolla voisi tehdä kovin suuren statementin. (Paitsi yhdet liian pienet kultaiset bikinit. Mutta ne eivät kyllä ole festarikelpois- tai no, katsotaan ensi vuonna.)

Mutta koska Flow on monelle toinen toistaan mielikuvituksellisempien asujen showkeissaamisen (rrrrakastan että käytin tuollaista sanahirviötä) näyttämö, aloin minäkin miettiä että mitäs hittoa sitä onkaan päällään kantanut kaikki nämä vuodet.

Asukuvat ovat minulle yksi maailmankaikkeuden kiusallisimpia asioita (ja valtaosa näistä kuvista on otettu silloin, kun en tiennyt että asukuva on mitään muuta kuin sana jossa on kirjaimia toistensa perässä), joten kaikissa kuvissa ei tietenkään näy täysin, mitä minulla on ylläni. Mutta tunne kyllä välittyy (ja sen nimi on häpeä).

Kuvia läpikäydessäni huomasin, että minulla todella on kuin onkin aina samat vaatteet. Siksi olen parittanut kuvat, joissa on eniten samankaltaisuuksia (tai jopa täsmälleen samat ryysyt) vierekkäin ja antanut pareille nimet (englanniksi tietenkin, koska tässä blogissa on valtava kansainvälinen potentiaali).

(Huomasitteko kuinka poskettoman määrän sulkuja sain survottua näinkin lyhyeen tekstiin? Nyt taidetaan hätyytellä jo jonkin sortin ennätyksiä.)

Olkaa hyvät, kaunistelemattomia Flow-lookeja 2008-2019:

2009 // 2009. Tämän teoksen nimi on YES THEY’RE FAKE (THE GLASSES I MEAN).

2018 // 2019: Tämän kuvaparin nimi on IT HAPPENED BY ACCIDENT, SERIOUSLY.

2013 // 2015: Tämän look-parin nimi on WHOA SUCH VISION.

2009 // 2013. Tämän teoksen nimi on WHO WORE IT BETTER – ME OR ME.

2014 // 2015: Tämän kuvaparin nimi on EVERY GIRL MUST OWN TWO IDENTICAL LACE VESTS BECAUSE WHAT WOULD SHE DO WITHOUT THEM.

2018 // 2019. Tämän lookin nimi on I WISH I WAS AT TUSKA. (P.S. Huijaan hiukan: vasemmanpuoleinen kuva on Ilosaarirockista, mutta minulla on aina samat vaatteet joten päätin että on aika lailla yhdentekevää, missä kuva on otettu.)

2011 // 2009. Tämän kuvaparin nimi on GENUINE LONKERO, GENUINE SMILE. Tuossa oikeanpuoleisessa kuvassa muuten, jossa minulla on ylläni kirppikseltä ostettu 70-luvun teryleenimekko, toivun parhaillani Britney meltdown -vuodestani: menin neljänä päivänä peräkkäin kampaajalle ja leikkasin piiiitkän tukkani päivä kerrallaan lyhyemmäksi, ja koska siitä tuli tosi tosi lyhyt ja tosi tosi hirveä, menin kurjuuteni maksimoimiseksi seuraavalla viikolla takaisin ja otin siihen vielä permiksen. (Tässä se on jo kasvanut aika pitkäksi.)

2015 // 2019. Tämän teoksen nimi on WHO WORE IT BETTER THIS TIME OK CLEARLY THIS YEAR’S ME. (P.S. Tässäkin on pikku huijaus – oikeanpuoleinen kuva on Sidewaysista, ei Flow’sta, mutta siis nehän ovat käytännössä sama tapahtuma, rinnakkaistodellisuuksissa vain.)

2010 // 2013. Tämän kuvaparin nimi on AMAZING CLOTHES AND PHOTO QUALITY. (Minulla on muuten tämän kuvan perustella ollut tuo sama kahden euron viuhka Flow’ssa mukana jo yhdeksän vuotta.)

2008 // 2009. Tämän kuvaparin nimi on COME ON LONKERO REPS CALL ME ALREADY.

2017 // 2018. Tämän kuvaparin nimi on SINGING IN THE RAIN.

2010 // 2010. Tämän kuvaparin nimi on YOU KNOW WHAT THEY SAY ABOUT GIRLS WITH BIG GLASSES.

Että ihan suosittelen vanhojen Flow-kuvien läpikäyntiä kaikille.

Vien säännöllisen epäsäännöllisesti kirppareilta hamstraamiani kasari- ja ysärikukkamekkoja luotto-ompelijalleni korjattavaksi. Yleensä koltuille ei tehdä mitään kovin ihmeellistä: niitä lyhennetään tai niiden hihoja pienennetään, ja joskus vaihdan niihin itse napit. (Joskus ompelijani tekee kyllä suorastaan kirurgisia ihmeitä ja loihtii auttamattomasti liian pienistä mekoista sopivia siirtämällä kaistaleita helmasta jonnekin mistä en niitä enää erota. Luulen että hän on salaa taikuri.)

Reivaan aina näistä mekoista Instagramissa ja neuvon kaikkia ryhtymään samaan hommaan, mutten ole melkein koskaan muistanut ottaa niistä ennen-kuvia, joita moni tietenkin kysyy. Eihän muodonmuutos ole muodonmuutos eikä mikään, jollei sen kohde muuta selkeästi muotoaan. Mutta tässä mulla olisi nyt niitä muutama:

Minua ihan puistatti ottaa tuota ennen-kuvaa, koska tämä mekko istui niin luokattoman huonosti. Sen vyötäröä nostettiin ja suoristettiin, helmaa lyhennettiin (aika lyhyeksi, krhm) ja muistaakseni lerpattaville hihoillekin tehtiin jokin pikkuinen toimenpide. Tämä on uusi suosikkivaatteeni, koska AHH MIKÄ KUOSI.

Ananashameen korjaus oli yksinkertaista: se lyhennettiin mittaan, jonka olemme ompelijani kanssa todenneet minulle täydelliseksi (ks. edellinen mekko ja seuraava mekko). Mitta on aika lyhyt, mutta minäpäs tykkäänkin lyhyistä hameista lälläslää. Kuvan silkkipaidat ovat muuten myös kirpparilta. Uffin silkkiosasto best.

Tästä mekosta pätkäistiin helma ja V:n mallinen vyötärö suoristettiin. (Joo tiedän, siitäkin tuli aika lyhyt, mutta SÄÄRENI OVAT KAIKKI MITÄ MINULLA ON.)

Niin että menkää tekin kirppareille ja second hand shoppeihin ja antakaa joskus mahdollisuus myös sellaisille vaatteille, jotka eivät ole valmiiksi ihan täydellisiä! Ei tarvitse ostaa uutta, ja saa työllistää käsityöläistä. Mutta mekkoja ei ehkä tarvitse ostaa montaa kymmentä niin kuin minä yleensä teen. Lopetan kyllä. Ihan kohta.

Psst! Kannattaa aina ostaa mekko, jossa on taskut. Onneksi 80- ja 90-luvuilla ymmärrettiin taskujen päälle (niihin piti varmaan saada mahtumaan kaikki ne samettiset donitsit) yhtä hyvin kuin tänä päivänä: suurimmassa osassa on taskut.

Psst 2! Luotto-ompelijani löytyy Instagramista nimellä @marttahonkaheimo. Mutta ottakaa siihen yhteyttä sillä lailla maltillisesti että se ehtii lyhentää myös kaikki minun mekkoni.

Pääsin ylioppilaaksi keväällä 2003. Se oli hieno vuosi. Venäläisduo t.A.T.u. joutui esiintymään vaatteet päällä euroviisulavalla, Anneli Jäätteenmäki oli Suomen pääministeri vain ohikiitävän hetken, Britney Spears deittaili Colin Farrellia (KYLLÄ OMG muistatteko tätä) ja julkaisi maailmankaikkeuden parhaimman kappaleen (Toxic), minä tanssin Mr. Brightsidea tuubitopissa Tampereen YO-talolla enkä kerta kaikkiaan arvannut, että voisin joskus saada siitä perkeleellisestä veisusta tarpeekseni.

Kaikkea tätä tapahtui vuonna 2003. Ja sitten sen lisäksi minä pukeuduin tuubitoppiin (tietäjät tietävät: se oli lukiolaistyttöjen vakkariunivormu post-millennium-aikoina) ja kimaltelevalla perhosella koristeltuun epäsymmetriseen hameeseen, ja isäni otti minusta ylioppilaskuvat. Sellaiset kauniit ja eteeriset, klassiset oikeastaan, jotka kestäisivät aikaa. Ihan niin kuin tuubitoppi.

Ja sitten 16 vuotta myöhemmin minä katsoin niitä “aikaa kestäviä kuvia” ja olin ihan että ei saatana, minähän olen meemi. Joten täältä pesee, olkaa hyvät:

Kiitokset isälleni kuvista! (Kysyin häneltä muuten luvan, saanko tehdä näistä pilaa.) Otimme me muutamia sellaisiakin, joissa ei ole esimerkiksi roskista tai traktoria. Sellaisia, jotka kestävät aikaa. Kiitokset myös anonyymille kaverilleni, joka kannusti minua tähän touhuun ja on osan meemiteksteistä takana. Olet ihan persees- eiku kiitos, häpeä on tosi mukava tunne. Toivon että joskus saan auttaa sinua tuntemaan sitä myös.

EDIT: julkaisin näitä kuvia instastoryssani jo pari kuukautta sitten ja moni oli jo silloin kiinnostunut tutustumaan tarinoihin kuvien takana – mikä idea niissä on, mitä niillä haluttiin viestittää, miksi tiettyä tunnelmaa haettiin jne. Olen miettinyt asiaa ja keskustellut siitä isäni kanssa, ja tyly vastaus on, ettei tarinoita ole. Me vaan kuvailtiin. Esim roskista ja traktoria ja risukasaa. Koska miksi ei. Vähän sama tuon tuubitopin kanssa. Mää vaan puin sen päälle koska miksi ei.

Mites teidän yo-kuvat?

Käyn ihan helvetisti (lue: liikaa) ravintoloissa ja laitan niihin mielelläni melkein kaikki (lue: kaikki) rahani. Minulta kysellään paljon ravintolasuosituksia (on hei tullut tosi paljon hei kyselyitä inboksiin hei), joten tässä kootusti kourallinen rafloja, joissa olen viime aikoina viihtynyt. En usko kritiikkiin, mutta uskon vitseihin, joten jokaisen kohdalla on arvion sijasta vitsi. Hyödyllistä ja (lue: tai) hauskaa, katsokaas.

Basbas & Staff.

Basbas & Staff Wine Bar, Tehtaankatu 27-29

On jo vähän väsynyttä sanoa, että suosikkipaikkojani Helsingissä ovat Basbas ja sen viinibaari, mutta suosikkipaikkojani Helsingissä ovat Basbas ja sen viinibaari. Sitä paitsi se on lähimatkailua parhaimmillaan: ihan kuin menisi Pariisiin tai Torontoon tai New Yorkiin ilman että tarvitsee mennä Pariisiin tai Torontoon tai New Yorkiin. (See what I did there?)

Way Bakery + Wine Bar, Agricolankatu 9

Kyllä kuulkaa onnea on sellainen ravintola, jossa voi käydä aamuvarhaisella juomassa kahvit, lounaalla syömässä jotain pientä ja iltamyöhällä kiskomassa viiniä. Täällä voi siis paitsi asua, myös kertoa loputtomiin Waynes World -teemaisia no way, way -vitsejä.

Allas Wine + Dine.

Allas Wine + Dine, Katajanokanlaituri 2, toinen kerros

Jos tämä ravintola olisi Tinderissä, sillä olisi epäedustavat kuvat, mutta hyvä esittelyteksti, koska ensin olisi ihan että öö kuka toi muka on, mutta sitten olisi ihan että WÖY MIKÄ TYYPPI. Psst! Pyydä ikkunapöytä, koska dayumn mitkä maisemat. (Minulle on tarjottu täällä illallinen, mutta olen käynyt useasti myös omalla rahalla.)

Ateljé Finne, Arkadiankatu 14

Kuvanveistäjä Gunnar Finnen ateljeetilaan perustetulla ravintola Finnellä on yksi ainoa ongelma: se, että leipä on niin helvetin hyvää, että siitä meinaa syödä mahansa täyteen jo ennen kuin ruoka, joka sekin on aivan helvetin hyvää, tulee pöytään.

Penelope.

Penelope, Mikonkatu 9

Penelopessa on jotakin syntistä. Luulen, että se saattaa liittyä siihen, että ruoka ja juoma on täällä syntisen hyvää – tai sitten toiseen todennäköiseen vaihtoehtoon, joka on liiketilan historia (never forget useiden syntiemme näyttämö, Amarillon karkkikeskiviikot) . (Olen käynyt muutamissa pressitilaisuuksissa Penelopessa, mutta niiden lisäksi useaan otteeseen myös omalla rahalla.)

El Rey, Annankatu 20 (ja Vuorimiehenkatu 18)

Jos El Rey olisi Tinderissä, sen profiilissa lukisi “not looking for anything serious” ja sitten ensitreffeillä se katsoisi silmiin ja heiluttelisi vähän lanteitaan ja marinoisi deittinsä hibiscus-margaritoilla. Ja jos deitti söisi kalaa, El Rey syöttäisi sille legendaarisia kalatacojaan (jos ymmärrätte mitä tarkoitan). Sitä paitsi, rennoissa meksikolaisrafloissa tuntuu aina vähän siltä kuin olisi Nykissä.

Platito, Hämeentie 94

Platiton filippiiniläislautanen on niin hyvä, että naama menee ihan rusinaksi kun pitää koko ajan olla ihan että “uhh ahh ihh”. Sitä paitsi hyvissä pikku ravintoloissa on aina jotain, joka saa ne tuntumaan New Yorkilta. P.S. Oletko jo laskenut kuinka monta kertaa olen lesoillut nykiläistunnelmalla?

Frida’s.

Frida’s, Lönnrotinkatu 18

Kävin puolitoista vuotta sitten Meksikossa, ja siellä parhaissa rafloissa oli muoviset tuolit ja ryppyinen, iloinen ukko ovensuussa päivystämässä. Frida’sissa ei ole kumpaakaan. Täällä meksikolainen ruoka tulkitaan astetta modernimmin ja hienostuneemmin. Esimerkki: margaritalasissa ei olekaan suolareunusta, vaan drinkin päällä kelluu SUOLAINEN VAAHTO. Vinkki: tilaa cevicheä ja aguachileä. NAM. Ja margarita, tietty.

Grön, Albertinkatu 36

Annoin Tampereella asuville vanhemmilleni joululahjaksi matkan Helsinkiin ja illallisen heidän valitsemassaan ravintolassa. Valitsivat sitten Michelin-palkitun Grönin rahapussini pään menoksi. Mutta se heille sallittakoon, koska annoin toissavuonna samanlaisen lahjan, ja kun menimme Basbasiin, olin unohtanut, että minun piti maksaa ja lopulta vanhempani joutuivat hoitamaan laskun. Hups. Vinkki: menkää Gröniin NYT, kun listalla on supertuoretta parsaa joka oli viedä minulta upeudellaan hengen. Kiitos siis iskä ja äiti ettette tulleet aiemmin. Toinen vinkki: antakaa ihmisille sellaisia lahjoja, joista pääsette nauttimaan myös itse.

Vibami.

Vibami, Iso Roba 3-5, Eerikinkatu 14

Iso-Roban Vibami on kuin olisi löytänyt jonkun ihanan salaisuuden. Ja anteeksi, mutten voi sille mitään, että minusta täällä tuntuu ihan kuin olisi eksynyt jollekin sivukadulle Brooklynissa. Ja hei – täällä syödessä on pakko heittää vähintään yksi pho-vitsi pho sure.

Garden by Olo, Helenankatu 2

Jos mielesi tekevi larpata italialaista puutarhajuhlaa ja olet valmis maksamaan siitä hiukan (se on kyllä ns wörttii), on Michelin-tähditetyn Olon takatasku, katettu puutarharafla Garden oikea paikka sinulle. Ja jos tarvitset larppiseuraa, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi: haluan pyyhkiä muistot siitä, kun vein eksän tänne synttäri-illalliselle ja mykkäkoulutimme lähes koko illan. Fun. (Täällä olin viimeksi live jazz -illassa Olo Groupin kutsumana, mutta olen illallistanut Gardenissa myös omalla rahalla. Ihan hiljaa.)

Toukokuun mietelause (ja ostoslista).

Tiedätkö, mistä tunnistaa aikuisen ihmisen?

On varmaan huono merkki, kun en tunne itseäni vieläkään täysipainoiseksi aikuiseksi, vaikka minulla on asuntolaina ja oma yritys ja 35 vuotta lasissa, luoja paratkoon. Olen lapsellinen, koska kiukuttelen siitä, että minun täytyy herätä ihan tavallisten ihmisten aikaan, olen huono aikuinen koska valvon yöt ja olen aina myöhässä, ja olen epäkypsä, koska minulla on aina jääkaapissani enemmän kuohuviiniä kuin tomaatteja.

Siinä se seisoo, keskellä keittiötäni, ilmiselvä aikuisuuden merkki.

Aikuisuudessa on toki paljon plussaa: saa äänestää, maksaa veroja, olla koko ajan huolissaan siitä milloin polvet pettävät ja ennen kaikkea jääkaapissa on aina kuohuviiniä eikä mitään saatanan tomaatteja. Ja olen kyllä aikuinen ihan mielelläni, mutta se vain unohtuu minulta joskus.

Kunnes joku muistuttaa minua siitä.

Luonani oli taannoin käymässä eräs minua joitakin vuosia nuorempi henkilö. Hän kommentoi useaan otteeseen sitä, ettei tahdo uskoa minun olevan näin vanha (ja nämä eivät olleet kyllä mitään uuh-näytät-niin-nuorelta -kommentteja, vaan ei-perkele-sulla-on-kyllä-epäkypsät-vitsit -kommentteja). Ja sitten hän sanoi:

“Mutta on yksi asia mistä tiedän sinun olevan aikuinen.”

Seurasin, kuinka hänen katseensa siirtyi keittiön pöytääni pitkin kohoilevalle povel- eikun pöydän reunalla seisovaan metalliseen telineeseen.

“Sulla on talouspaperia”, hän sanoi merkitsevästi, ja naputti telineessä killuvaa rullaa.

Ja niinhän mulla saatana soikoon onkin. Talouspaperia, kerta kaikkiaan (mutta on mulla myös se kohoileva povi, jos joku haluaa joskus tulla talouspyyhkeiden sijaan katsomaan esim sitä).

Olen aina sanonut, että silloin ihminen on aikuinen, kun sillä on talouspaperia, koska se on yksi turhimmista asioista mitä keksin (tosin vielä turhempi on kuvioitu talouspaperi). Mutta kaikista aikuisimmalta minusta tuntuu nyt, kun joku muu on sanonut minulle, että aikuisuuteni merkki seisoo keittiössäni paraatipaikalla terhakkaana kuin joku mikä nyt terhakkaana seisoo.

Jäin talouspaperiin koukkuun kolme vuotta sitten, kun tätä asuntoa remontoitiin. Vaikka remppa loppui, talouspaperi siirtyi vaivihkaa arkikäyttöön ja ostoslistoille, ja nyt huomaan kokevani lievää pakokauhua, kun se on lopussa. Ja jos talouspaperi on minusta ollut aikuisuuden merkkien kärjessä, on pakokauhu talouspaperin loppumisesta listan kiistattomana ykkösenä. (Suoraan sanottuna koko talouspaperi vähän nolottaa minua. Ei siksi, etten haluaisi olla aikuinen vaan siksi, että se tuntuu turhalta tuhlaukselta.)

“Mutta siis muuten minun on vaikea uskoa, että sä olet 35”, vieraani sanoi, ja kuin alleviivatakseni hänen sanojaan otin talouspaperirullasta arkin (sellaisen puolikkaan, koska vain puoliarkit sallitaan) ja työnsin sen nenääni.

No en oikeasti työntänyt. Mutta ihan yhtä hyvin olisin voinut. Todellisuudessa kerroin hänelle varmaan jonkinlaisen epäkypsän vitsin ja nauroin omalle mukahauskuudelleni niin, että minulta tirskahti vähän olutta nenästä. Ja sitten otin TALOUSPAPERIN PALAN JA PYYHIN NENÄNI SILLÄ AI ETTÄ TÄMÄ YMPYRÄ SULKEUTUI KUIN SULKEUTUIKIN LOPULTA.

Muistatteko kun viime kuussa kirjoitin, etten halua koskaan neuvoa ketään, koska en ole koskaan oikeassa? No väärässä olin silloinkin, koska tässä minä nyt jakelen neuvoja, vaikkei kukaan ole edes pyytänyt, ja odotan silti että jokainen lukija lankeaa polvilleen kiitollisna posket onnesta hehkuen.

Muun muassa tältä näyttää (maksullinen) elämänlaatu.

Seitsemän sairaan hyvää (maksutonta) elämänlaadun parannusneuvoa, olkaa hyvät:

Jos taskuissasi on reikiä, parsi ne. Arki kohoaa ihan toiselle tasolle, kun ei tarvitse montaa kertaa päivässä kaivaa avaimia ja huulirasvaa ja kuulokkeita ja kahvilasta saatuja konvehteja (joita ei muuten koskaan halua syödä silloin kun sellaisen saa mutta joiden olemassaoloa ei unohda ja jotka tulevat tuiki tärkeiksi joskus myöhemmin) takin vuorin sisältä. Olen nyt kahden vuoden ajan välttänyt laittamasta takkini taskuihin sisään mitään ja kiroillut asiaa päivittäin, kun todellisuudessa reikien parsimiseen meni vartti eikä kovin paljoa tarvinnut edes kiroilla. (No okei ihan vitusti.)

Vaihda lakanat (ja tuuleta makuuhuone). Puhdasta luksusta. Ihan ilmaiseksi.

Käy kävelyllä. Tämä on kyllä ihan paska ehdotus silloin, kun taivaalta tulee räntälämpäreitä ja maa on lätäköillä vuorattu, joten sellaisina päivinä voit unohtaa kävelemisen tyystin. Annan luvan. Mutta jos sää on yhtään kiva, tai sinulla paskalämpärekelille sopivat varusteet, lähde ulos. Mielellään jonnekin, missä ei näy liikennevaloja heti, kun päänsä kääntää. Raitis ilma on ihanaa, käveleminen vielä ihanampaa, ja kävelyn jälkeen saat tuntea olosi paremmaksi ihmiseksi vähintään kännykkäsi askelmittarin armossa.

Lähetä viesti. No okei, tekstarin lähettäminen ei ehkä paranna sinun elämänlaatuasi, mutta vastaanottajalle se saattaa tehdä niin. Ja ehkä hän vastaa, ja silloin paranee myös sinun elämäsi laatu. (Rakastan viestejä ja tulen niistä laittoman onnelliseksi. Minulle saa laittaa niitä tusinoittain.)

Tekstareita tässä vaan lähettelen.

Tee jotakin käsilläsi: piirrä, muovaile, ompele (hätätapauksessa edellä mainittu taskujen parsiminen riittää). Tekeleitä ei koskaan tarvitse näyttää kenellekään, jos ei halua. Siinä on aikuisuuden riemu: kukaan ei pakota perkele nostamaan esille pilalle mennyttä hedelmäkulhomaalausta, jonka banaani näyttää aina lerssiltä, vaikka mistä päin katsoisi. Itse olen yrittänyt parannella kirpparilta ostamiani kukkamekkoja käyttökelpoisimmiksi taitojeni sallimissa rajoissa: lyhentämällä helmoja ja vaihtamalla nappeja nätimpiin. Ja aissssaatana millaista tyydytystä saan, kun vaate on valmis. Silloin pallerehdin se päällä kotonani ihan muina cocochaneleina (olen muuten sen tason fäshönista että minun piti googlata, minkäs nimisiä sunnittelijoita maailmassa onkaan ollut). Ja sitten voi aina sanoa kaikille että juu kerta kaikkiaan minä tein tämän ihan itse.

Katso telkkaria. Kuten kirjoitin jo kaksi vuotta sitten: kun vietän neljäkymmentä (tai kahdeksankymmentä tai satakaksikymmentä tai satakuusikymmentä, hups) minuuttia tempparisinkkujen tai sitcom-hahmojen tai hääpukumyyjien kanssa, unohdan kaikki murheeni. Luksusta. Ai niin tai voit myös lukea kirjoja.

Herkuttele. Sipsipussi voi jonkun kerran olla illallisesi tai vaikka aamupalasi, ja joskus voit tilata ravintolassa kaksi jälkkäriä ihan itsellesi. Mutta herkutella voi myös kohtuudella (ja jollei ilmaiseksi, ainakin puoli-ilmaiseksi): minulla oli toimistotyöläisaikoinani tapana lorauttaa kahviin aina rasvattoman maidon sijaan kermaa. Ai että, mikä luksuksentäyteinen, syntinen nautinto lounaanjälkeisestä kahvista sukeutui – yhden pikkuruisen lorauksen ansiosta.

Hei parempaa elämää teille kaikille.

Oikeesti.

Minä, käsityömaailman Florence Foster Jenkins, olen onnistunut innokkailla, mutta varsin keskinkertaisilla ompelutaidoillani tekemään itselleni kesäksi neljä helleasua. Nyt mietit varmaan, että miten se on mahdollista (tai no oikeasti mietit varmaan että miksi helvetissä tämän pitäisi kiinnostaa minua), ja minä kerron (mutten sitä miksi tämän pitäisi kiinnostaa sinua. Koska en minä tiedä).

Löydän usein kirppikseltä hameita, jotka ovat muuten täydellisiä (sopiva koko, kiva kuosi, taskut) mutta ne ovat liian pitkiä. Joskus ostan niistä jonkun ja lyhennän sen. Joitakin viikkoja sitten keksin, että ylijäävä kangas kannattaisi ehkä käyttää jotenkin hyödyksi, mutten tiennyt miten – koska en osaa mitään. Ostin kuitenkin kangaskaupasta silitettävää liimanauhaa ja aloin testailla yksinkertaisen topin rakentelua. Ja luoja paratkoon, sehän toimi! Sain tehtyä pitkästä hameesta kokonaisuuden, jossa on (liian lyhyt) hame ja pikkuinen toppi. Kaikkien reunojen (vai ovatko ne nyt sitten päärmeitä?) päättelystä ei edes tarvitse huolehtia, koska vaate on osittain valmis: vanha helma on nykyisin topin pääntie. Parasta on, että lopputulos näyttää mekolta, mutta on mekkoa monikäyttöisempi, koska on salaa kaksiosainen.

Siitä kesäksi kiva viidakkoasu.

Minulla ei luonnollisestikaan ole minkään valtakunnan kaavoja tai oikeastaan edes ymmärrystä siitä, miten hitossa sain nämä tehtyä. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan homma menee jotakuinkin seuraavasti:

1. osta hame, jossa on taskut

2. leikkaa hameesta helma

3. askartele leikatusta helmasta olkaimet

4. ompele leikattu helma umpeen niin, että mahdut sen sisälle

5. ompele olkaimet kiinni edellämainittuun umpeen leikattuun helmaan ja KAS SE ON TOPPI

6. viimeistele reunat (tai päärmeetkö ne nyt oli) sekä hameesta että topista

7. pue päälle ja halkea ylpeydestä, koska olet ihan itse (krhm) luonut jotakin

Olen nyt tehnyt näitä neljä, enkä malta odottaa, että kesä tulee, jotta pääsen terassille ja pyöräilemään ja rannalle ja festareille ja treffeille ja valvomaan aamuun asti – hetkinen, mistäs olinkaan puhumassa? Niin siis pukeutumaan näihin asuihin.

Minulla on myös tapana ostella kirppikseltä ihania mekkoja, jotka vien osaavalle ompelijalle korjattavaksi (ja sellaiset oikeat projektit hän kyllä hoitaa edelleen), mutta olen aina unohtanut ottaa niistä ennen ja jälkeen -kuvat. Tällä kertaa muistin ottaa yhdestä hameesta kuvan ennen sen teurastamista.

Alkuperäinen hame on kiva, mutta tiedän, etten koskaan käyttäisi sitä sellaisenaan.

Tässä minulla on paitsi päälläni myös käsissäni (lähes) itse tehty kesäasu.

Tällainen siitä tuli!

Niin että jos näette minut kesällä kulkemassa tällaisissa täysin samanlaisissa asuissa niin tietäkää, että aion valehdella kaikille, että olen tehnyt ne alusta loppuun asti itse.

Löysin vastikään vanhan PARTY TIME -kirjainviirin, jonka ostin toissavuonna äidin yllätyssynttäreitä varten. Jotta kökkö kertakäyttötavara saisi pidemmän iän, kannattaa kirjaimet tietenkin järjestellä luovasti uudelleen, jolloin tuloksena on lähes mihin tahansa tilanteeseen sopiva viiri. Siis mihin tahansa tilanteeseen, johon sopii viesti, jossa on kirjaimet P, A, R, T, Y, T, I, M ja E. (Olen tehnyt tätä ennenkin.)

Esimerkiksi MARY PETTI on hyvä viesti, mutta se sopii ainoastaan melko spesifiin tilaisuuteen. Yleisempää syyllistävää viestiä kaipaava voisi kokeilla vaikka muotoa PAM, TYRIT.

Kotiseuturakkautta ja joukkuesidonnaisuutta ilmentämään sopii esim RAIPE, kotiseuturakkautta ja musamakua RYTMI PATE, joka viittaa tietenkin Mustajärveen.

Olen Tapparan naisia, mutta kyllähän Raipe on aina Raipe.

Pikku illanistujaisissa toimii muun muassa kehotus EY, PARIT, tai jos iltaa haluaa jatkaa pidemmälle, voi kirjoittaa PARIT ET YM. Seuralainenkin saattaa siitä ymmärtää, että muunkinlaista illanviettoa voisi olla luvassa. Suoraa kommunikaatiota suosiva voi jättää seinälle vain tekstin IME.

Englanninkieliset viestit tarjoavat hiukan monipuolisempia vaihtoehtoja. Esimerkiksi seinälle voisi ripustaa sanat EAT ME, PRAY viestiksi kylään tulevalle yövieraalle, että tässä järjestyksessä meillä toimitaan. Jos taas haluaa olla suorasukaisempi, käy ytimekkäämpi TAP ME. Toisaalta, jos yövieraan nimi sattuu sopimaan, häneltä voi vaikka pyytää majatalon emännälle vaivanpalkkaa järjestämällä kirjaimet muotoon TIP ME RAY.

Kun haluan korostaa kirjoittajan ammattiini, ripustan seinälle I AM TYPER. Intiimeissä tilanteissa valitsen esimerkiksi tekstin PARE MY TIT tai MY PEAR TIT tai vaikka TAP IT ja kun itsetuntoni tarvitsee boostia, I AM PRETTY. Beatboxing-illoissa (joita järjestän tosi usein) seinälle voi kirjoittaa RAP TIME, ja piirakkajuhlissa TART PIE, ja joskus, mutten tiedä vielä milloin, tulee varmasti oikea tilaisuus lauseelle ARM PIT YET.

Mitä ite kirjoittaisit?​

Lue myös:

• PRIME TIT ja muut hyvät kirjainviirit sisustukseen

• Kumpi sohva? Uusi vai vanha

Aloitin uuden Temptation Island Suomi -kauden katsomisen eilen. Olen auttamatta myöhässä, mutta otin heti kiinni kaiken, ja nyt voin taas osallistua normaaleihin lounaspöytäkeskusteluihin kuten kunnon suomalaisen televisionkatsojan kuuluu.

Tässä kuvassa olen leikisti viidakossa sillä lailla viettelevästi. Temptation, tajuuks. Oikeasti olen keittiön pöydän ääressä verhoutuneena jättipeikonlehtiin. Jos et vaikka tajunnut.

Jos olet katsonut Temppareita, tiedät, että ohjelman (alun) parasta antia on se, kun sinkut esittelevät itsensä kilpaileville pariskunnille. Jos et ole katsonut, sinulle kerrottakoon, että siellä kuullaan muun muassa seuraavan tyyppisiä lauseita:

“Moi mä oon Skendis ja tänään lähtee fiilis nousuun / naiset, teidän poikaystävät pääsee illalla mun housuun.”

“Terve mä oon Lomppu ja mä oon räätäli. Yleensä puen ihmisiä mutta täällä voin myös riisua teidät.”

Maaperä on liian hedelmällinen siihen, ettei jokainen meistä miettisi, mitä kertoisi itsestään vastaavassa tilanteessa. Ai eikö? Vain minä? Nooooo mutta jos olisin Temptation Islandissa – sinkkuna, obvi – esittelisin itseni todennäköisesti jollakin seuraavista lauseista:

• “Tiia tässä moi! Mä oon toimittaja, enkä minkään tyhjän. Paitsi jos kyse on tyhjästä sängystä, voin toimittaa sut siihen mun kanssa.”

• “TIIA ON MUN NIMI / JA MENO AINA MAKSIMI.” (tässä pukisin kasvoilleni todella nopeat lasit viestini vahvistamiseksi.)

• “Moikka mun nimi on Timpsi. Oon sellanen timantti että juonkin pelkkää jaloviinaa. Tajuuks.”

• Moi oon Tiia, ja tykkään juoda skumppaa / ja sitten voidaan pumppaa.”

• “Mää oon Tiia Tampereelta. Jos Pate Mustajärvi on Ikurin Turbiini niin mää oon Isku Sun Turpiisi. Siis en sulle mutta niinku sun muijalle tiäksää.” (myöhemmin selittäisin haastattelussa, etten oikeasti kannata väkivaltaa, ja että olin etukäteen arponut puhuisinko esittelyssä lihaa ja perunaa -biisistä vai turbiinista ja se, että olin päätynyt turbiiniin, oli virhe, jonka kanssa minun olisi tästä eteenpäin elettävä. tiäksää.)

• “Terve, mun nimi on Tiia! Tykkään käydä ravintoloissa. Siks oon varmaan tällanen herkku!”

• “Moi mun nimi on Tiia / mun kanssa on niin hauskaa että luulet että tää on komediia.” (ehkä pieni kiusallinen pantomiimipätkä tähän loppuun.)

• “Moikka, oon Tiia ja mä oon podcastaaja. Onneks oon nyt lomalla ni joku muu voi cästätä mun bodya.”

Haluan alleviivata että yritin ihan tahallani tehdä noista mahdollisimman huonoja. Ja silti hävettää.

Mitä sää sanoisit Temppariesittelyssä?

Lue myös:

• Temptation Island -juomapeli

• Realityohjelmat pohjoiskarjalaisittain

• Napakymppi ja muut pöhköt tv-ohjelmakonseptit

• Snägärijonolive ja muut livekonseptit kassaliven rinnalle

Ystäväni, kollegani ja ihailemani ihminen Julia Thurén kirjoitti viime viikolla neuvomisesta. No, minulla on sattumoisin ollut tällainen neuvomiseen liittyvä postaus luonnoksissa jo ehkä kaksi vuotta. Siksi ilahduin, kun luin Julian jutun. (Tai no – se ei kyllä ole ihan totta. Aivan ensimmäinen ajatukseni oli voi saatana nyt se ehti ensin, ja toinen ajatukseni oli voi saatana kehtaanko minä nyt muka kirjoittaa samasta asiasta, ja kolmas ajatukseni oli voi saatana ei kukaan varmaan tässä maailmassa kirjoita mitään enää ensimmäisenä. Mutta sitten minä kyllä vihdoin ilahduin. Pikkuisen.)

Minä vihaan neuvoja. Tai no – ei sekään pidä täysin paikkaansa. Vihaan neuvoja, joita en ole itse pyytänyt. Neuvominen on suorastaan suositeltavaa silloin, kun ihminen pyytää neuvoa. Kun hän ei pyydä, on se kuin työntäisit neuloja hänen kynsiensä alle (ja antaisit samalla neuvoja ilman, että hän on pyytänyt niitä).

Tässä minä uhkailen kaikkia pyytämättömien neuvojen antajia liljavihdalla.

Nyt ehkä mietit, mistä sen sitten tietää, saako toista ihmistä neuvoa vai ei. Minäpä kerron.

Tällaisista lauseista tunnistaa ihmisen, joka pyytää neuvoa:

• “Vitsi kun minä tiistaina tein taas [ongelman] ja kaikki kuulivat sen viereiseen kokoushuoneeseen. Voisitkohan auttaa?”

• “OMG Lösönen näki, kun minä tykkäsin [ongelman] kuvasta. Mitäköhän minun pitäisi tehdä?”

• “[Ongelma] kiepsahti taas jotenkin jumpan aikana ylösalaisin. Olisiko sinulla jokin neuvo?”

Tällaisista lauseista taas sitten tunnistaa ihmisen, joka ei pyydä neuvoa:

• “En ole koko vuonna harrastanut [ongelmaa] enkä ole varma, osaanko enää.”

• “OMG Lösönen ei edes katsonut [ongelmaani].”

• “Tietysti minulla alkoivat lentokoneessa [ongelmat] eikä minulla ollut kuukuppia mukana.”

Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata eron. Niille, jotka eivät huomaa, kerrottakoon täten, että ensimmäisen esimerkkiryhmän ihmiset kirjaimellisesti pyytävät neuvoa, toisen esimerkkiryhmän ihmiset eivät jumalauta pyydä neuvoa.

Bloggaajana tämä neuvomisasia on minusta erityisen raskas. Tuntuu, että pitäisi osata olla koko ajan jakelemassa neuvoja kaikille: juuri nyt kannattaa meikata vanhoilla muroilla, tänä keväänä sinäkin haluat pukeutua pyykkitelineeseen, tämä lirpake on parempi kuin tuo lärpäke.

Ttu minä mistään mitään tiedä tai ole kukaan mitään neuvomaan. Ja silti pitäisi olla koko ajan oikeassa ja tietää paremmin kuin muut. Minä en koskaan ole oikeassa enkä ikinä usko tietäväni paremmin kuin muut (entisillä poikaystävilläni saattaisi tosin olla tähän jotakin sanottavaa, krhm), enkä varsinkaan halua olla vastuussa siitä, jos neuvoni ovatkin ihan täyttä kukkua. (Tykkään enemmän vinkeistä. Niihin saa tarttua, jos haluaa, muttei ole pakko. Erityisesti tykkään vinkeistä, jos ne ovat ravintolasellaisia.)

Mutta onneksi on olemassa asia, joka auttaa enemmän kuin sylillinen neuvoja. Vertaistuki. Se kuulostaa esimerkiksi tältä:

• “Ai saatana, tiedän miltä susta tuntuu. En osaa varmaan minäkään.”

• “Voi paska, mulle kävi sama juttu Lösösen kanssa. Se on kyllä yksi housu.”

• “Voi helvetti, ymmärrän, tuo on ihan perseestä. Lentokoneissa pitäisi olla jokin kuukuppipankki.”

(Kiroileminen on vapaaehtoista. Itse pidän siitä. Melkein yhtä paljon kuin sulkumerkeistä.)

Siksi, ensi kerralla, kun tekee mieli neuvoa pyytämättä, älä neuvo. Sano vaan että voi saatana. Tämä on neuvo.

Lue myös:

• Parhaat saamani neuvot

• 9 esiintymisjännitysneuvoa, jotka voisivat olla myös seksineuvoja

• Selkäkipuja, osa 1: saamani neuvot

• Yksin yksillä: 5 + 1 neuvoa

Lue myös:

• Helmikuun mietelause

• Tammikuun mietelause

• Maaliskuun mietelause (2018)

• Maaliskuun mietelause (2017)

Minulla on työelämässä yksi pyrkimys. Se ei liity etenemiseen, menestykseen tai palkkioihin. Eikä edes työkykyyn, työaikoihin, työn sisältöön tai omaan tyytyväisyyden tasooni.

Se liittyy sähköpostiin.

Näin minulle käy, jos lukemattomia sähköposteja on 15 tai enemmän.

Jätän sähköpostilaatikkoon lukemattomiksi kaikki sellaiset viestit, jotka vaativat minulta toimenpiteitä. Lasku, jota ei ole maksettu, merkitään lukemattomaksi. Ketju, johon en ole vastannut (vaikka olen lukenut sen), merkitään lukemattomaksi. Tapahtumakutsu, johon en ole vastannut koska en vielä tiedä, haluanko osallistua tapahtumaan, merkitään lukemattomaksi.

(Huomasin kirjoittavani passiivissa “merkitään lukemattomaksi” ihan kuin minulla olisi joku jakkupukuinen tiimi, jonka kanssa on sovittu, että näin täällä meillä toimitaan. On aina toimittu ja tullaan aina toimimaan, ja keitäpäs tyttö kahvit. Todellisuudessa teen tietenkin töitä aina yksin keittiön pöydän ääressä paskaisessa tukassa ilman vaatteita. Siinä niitä meilejä sitten merkitään passiivissa menemään lukemattomiksi. Näin kauas olen vieraantunut todellisuudesta.)

Jokainen lukematon meili symboloi tehtävää, joka on tekemättä. Tehtävää, joka kuiskii alituisesti korvalehdellä, millainen luokaton ihmisperse olet, kun et ole tätäkään vielä hoitanut. Se sykkii punaisena ja syyllistävänä, irvokkaana pallerona ikonin kulmassa puhelimen ruudulla. Se näyttää numeerista paska ihminen -indeksiä selaimen välilehden otsikkopalkissa (jossa tällä hetkellä lukee Inbox (9) tiia.m.rantanen(a)gmail.com, joka ei ole hyvä, muttei huonokaan: muistan erään kuukauden, kun minusta tuntui, etten millään pääse 23 lukemattoman säköpostin alle).

Ja tehtäväni ihmisenä, yrittäjänä, tämän maailman kansalaisena, on se, että kaikki sähköpostit olisi aina luettu. Silloin on maailmassa (lue: minun sielussani) rauha (lue: mahdollisuus nukkua aamulla vielä hiukan pidempään) ja ihmisillä (lue: minulla) hyvä tahto (lue: aikaa katsoa vielä yksi true crime -dokumentti).

Ihan lähimmissä ystävissäni on ihmisiä, joiden puhelimen pikkuinen paholaisen meili-ikoni vilkuttaa jatkuvasti jotakin 3826:a lukematonta sähköpostia, ja minä kysyn heiltä MIKÄ SAATANA TEITÄ VAIVAA ja vastaan samalla itse omaan kysymykseeni, sillä saatanahan se on, vanha vihtahousu itse, joka houkuttelee lukemattomien meilien kiviselle tielle. En tiedä, miten heidät voisi pelastaa. Ehkä he selviävät. (Mutten tiedä miten. He eivät varmaan koskaan katso true crime -dokumentteja.)

Siksi minulla on nyt kaksi kysymystä: 1) kuinka monta meiliä sinulla on lukematta juuri tällä hetkellä? Ja 2) miten voit elää niiden kanssa?

Lue myös:

• 15 merkkiä hyvästä elämänhallinnasta

• 5 asiaa jotka opin itsestäni kun kävin läpi KAIKKI koskaan kirjoittamani blogitekstit

• Ammatinvaihdosta ja uraunelmista

Haluan kertoa teille päivästä joka oli viime Perjantaina elikkä kuten ulko mailla sanotaan #friyay. Aamulla tein smoohtin ja kävin koiran kera lenkkeilemässä, parasta on, kun voi lenkkeillä omassa naapurustossa, tässä muuten koirani huikean suloinen instagram, siitä tulossa postaus ensikuussa. Lenkin jälkeen tein töitä eli käsittelin blogin kuvat, on kyllä huikeaa kun voi tehdä töitä kotoa käsin, mutta siitä olikin jo aikaa että olin viimesksi ehtinyt sellaista tehdä, eli käsitellä kuvia. Sitten menimme parhaidenkavereideni kanssa sushi ravintolaan myöhäiselle lounaalle! Valko viiniä ja maki rullia ystävien kera, voiko parempaa ollakkaan. Sitten lähdimme kaupungille ottamaan huikeita asu kuvia.

Tässä kuva minusta aurinkoisena päivänä. Spring vibes.

Tässä ihan erilainen kuva minusta pilvisenä päivänä. Friday feels.

Ja tässä yksi kuva minusta joka on hiukan vanhenpi koska minulla ei ollut tarpeeksi uusiakuvia mutta tarvitsin postaukseen vielä yhden. Good vibes only.

Kun pääsin kotiin postiluukusta kolahti mangon makuiset Skibidi-Fläm-Fläm-kuorintasukat (*tuote saatu) joita olinkin jo katsellut ja tuote tulikin todella tarpeeseen vedinkin heti sukat jalkaan ja ne tuntuivat todella ihanilta ja laadukkailta ja maistuivat ihan mangolta kiitos lahjasta Skibidi-Fläm-Fläm!

Haluan muuten kertoa, että elmääni tulee huikea suurimuutos, joka näkyy myös teille usksollisille lukioilleni. Minulle on juuri tapahtumassa jotain joka on jo melkein tapahtunut ja kerron siitä kyllä pian mutta empä vielä voi kertoa mutta kerron sitten kyllä ja siitä tulee uusipostaus pian! Huikeita uutisia!

Lue myös:

• #munkreisilife

• Taskuun unohtunut pullonpalautuskuitti ja 3 x 3 muuta ylitsepääsemätöntä arkiongelmaa

• 15 merkkiä hyvästä elämänhallinnasta

• Sori for these remonts ja muut hyvät lauseet

• Gaalalookini

Olin pari viikkoa sitten Tampereella vanhempieni luona, ja löysin vanhan kiiltokuvakokoelmani. Se oli punainen, sydämin koristeltu valokuva-albumi, jonka kellastuneiden, paksujen, liimalla kyllästettyjen sivujen pinnalle, läpinäkyvien kalvojen alle olen ehkä kahdeksanvuotiaan pieteetillä asetellut kiiltokuvia kategorioittain – ja kirjoittanut alle, mitä sivuilta löytyy: “vauvoja, sukat, kukka-asetelma, tuttipullo ja poika” ihan kuin en näkisi silmillä katsomalla, millaisia kuvia kiltsikoissa on.

(Systeemi on mielestäni niin ihmeellinen, että olen jo onnistunut saamaan itseni vakuutettua siitä, että kyseessä onkin jokin melko sofistikoitunut varkaanpaljastusjärjestelmä. Se kertoo heti, jos joku on nyysinyt sukkakiltsikan, jos sellainen kerran lukee alalaidan inventaariolistassa, mutta sitä ei kerta kaikkiaan näy. Ha, järjestäytynyt kiiltokuvarikollisliiga, siitäs saatte. Sukkakiltsikka itse asiassa on hukassa.)

Esittelin kitsikkakokoelmaani 9-vuotiaalle siskontyttärelleni, eikä hän tiennyt, mitä ne ovat. Kerroin, että ne ovat niin kuin tarroja, mutta ilman sitä tarrapintaa. Samalla tajusin, että kiiltokuvat ovat kuin piipparit: edistyneempi versio jostakin vanhanaikaisesta (lankapuhelin), mutta järkyttävän vanhanaikainen versio jostakin edistyneemmästä (kännykkä). Nykyajan lasten on niin vaikea käsittää, mitä kiiltokuvat ja piipparit olivat, että sitä alkaa itsekin epäillä, olikohan koko hommaa oikeasti edes olemassa. (Minulla on samanlainen olo paperinukeista: ne ovat edistyneempi versio paperille piirrettävistä hahmoista, mutta ihan silkkaa kökköä oikeisiin nukkeihin verrattuna.)

“Mitä te siis oikein näillä teitte”, lapsi kysyi aitoa hämmennystä äänessään, enkä minä perhana sentään osannut vastata.

Siksi olen nyt kehitellyt 5 teoriaa siitä, mihin hittoon niitä muka oikein käytettiin.

Tarhaikäisten valtapelin väline. Kiiltokuvat säästettiin harvoille ja valituille, niille, jotka olivat sosiaalisessa kastijärjestelmässä muita ylempänä. Muut joutuivat tyytymään paperinpaloihin, joissa ei ollut edes liimapint- eiku

Lasten valuutta. Kuten oravannahkoja, mutta nahkojen sijaan käytetäänkin pieniä, kohokuvioituja paperinpaloja, joissa on kissojen kuvia ja pikkuisen kimalletta. Niillä saa muuta lasten käyttötavaraa kuten nenään työnnettäviä legoja ja mustikkatahroja kolitsipaitojen hihoihin. (Oikeakin raha saisi kyllä minun puolestani olla kissoilla ja glitterillä kuorrutettua.)

Muksujen eläkerahasto. Kuten mikä tahansa, mitä joku hilloaa varastossaan vuosikymmeniä, saattaa kiltsikkakokoelma kerätä arvaamattoman arvon. Tai ainakin ne, jotka myyvät nettikirppiksellä yksittäisiä kiiltokuvia jopa hintaan 3.50€/kpl, toivovat.

Metrin mittaisten ylellisyystavara. Turhake, jota on mukava katsella, mutta jolla ei voi tehdä mitään. Niitähän ei voi liimata mihinkään, koska PILALLA. Toisaalta tarroissa on sama. Kiltsikat? Pilalla. Tarrat? Pilalla. Kaikki liimattava pilalla. Pelkkää paskaa tilalla.

Aikuisten juoni. Ai, haluat 239 euroa maksavan, radio-ohjattavan, epärealistista kehonkuvaa vahvistavan, seksistisen lelun? No äiskä ei nyt voi sitä just sulle ostaa, mutta tässä lohdutukseksi kuva pikkuisesta vauvasta. Kato nyt miten hieno. Sillä on tossa nilkkojen kohdalla vähän hopeahilettä. Deal with it.

Mitä kiiltokuvilla oikeasti tehtiin, muistaako joku? Ja jatkokysymys: ovatko ne osa jotakin suomalaista kansanperinnettä? Tätä postausta kirjoittaessani yritin selittää hollantilaiselle kaverilleni, mitä naputtelen, eikä hän ymmärtänyt sanaakaan. Kiltsikoille ei myöskään tietääkseni ole nimeä englanniksi. MITÄ TÄMÄ KAIKKI TARKOITTAA

Lue myös:

• Eroterapiaa kahdeksanvuotiaan tapaan

• Askartele itse: 5 vaihtoehtoa tonttu- ja keijuovelle

Helmikuun mietelause.

Lue myös:

• Tammikuun mietelause

• Helmikuun mietelause (2018)