Olen tässä sellaista miettinyt, että mitenköhän Jersey Shoren Mike on lanseerannut lempinimensä "The Situation"? Onko se vaan ilmoittanut kaikille, että hei, tästä lähtien voitte sitte Jarmon sijasta kutsua minua Skibidiwayksi? Mistä se on keksinyt lisätä tuon artikkelin siihen eteen?

Ilmeisesti Miken lempinimi tulee usein actionleffoissa kuultavasta huudaduksesta "We have a situation over here!" eli vapaasti suomennettuna "Johan otti ohraleipä."

Muita kuuluisia leffalaineja ovat muun muassa ja "we've got company" ja "I've got a bad feeling about this" ja "it's gonna blow".

Minäkin haluan tuollaisen lisänimen. Artikkelin kera. 

Tiian sijasta aionkin tulevaisuudessa pyytää ihmisiä kutsumaan minua jollakin seuraavista nimistä:

a) The Company

b) The Feeling

c) The Blow

(Hyvinä kakkosina tulevat myös The God ("oh my god"), The Father ("I am your father") ja The People ("I see dead people")).

Jonkun mielestä nimen täytyisi tietenkin olla suomeksi. Siinä auttaa Google Translate. Mutta koska artikkeleita ei meillä suomessa käytetä, täytyy se lainata naapurimaasta! Vaihtoehdot ovat nyt seuraavaa muotoa:

a) Den Yritys

b) Den Tuntoaistimus

c) Det Laaki.

Oma suosikkini on c) Det Laaki. 

Mitä mieltä?

P.S. Joo, tiedän. Kaksi postausta peräjälkeen realityohjelmiin liittyen. Olen katsonut liikaa televisiota. Minulla on tähän yksi sana: kouluhommia.

Pikakurssi kodinostoon eli Property Virgins on yksi suosikkirealityistani. Miksi? No minäpä kerron (mun mielestä on ihana sanoa noin). Lilyn 5 + 1 -tyylillä.

1. Property Virginit eli ensiostajat ovat yleensä ihan järjettömiä tampioita ja sellaisille on mukava kotisohvalta naureskella. Siis kuka tervejärkinen kuvittelee saavansa täysin omien toiveidensa mukaan remontoidun, 15000-neliöisen, neljäjapuolikerroksisen, lapsuudenkodin väreillä maalatun ja viktoriaanisplingplong-tyylisen talon parillasadalla tuhannella rahayksiköllä?

2. Ohjelma kestää puoli tuntia. Mikään realityohjelma ei saisi kestää puolta tuntia pidempään. Esim America's Next Top Modelin tai Project Runwayn saisi rutistettua helposti puoleen tuntiin, jos ei tarvitsisi katsella kilpailijoiden aamukahvin litkimistä ja kulmakarvojen nyppimistä. Tehtävänanto - lopputulos - elimination, please.

3. Pikakurssi kodinostoon tyydyttää hillittömät muuttamis- ja asunnonetsimishimikset ilman, että tulee tuhlattua yhtään rahaa tai oltua edes vaaravyöhykkeellä. Ilman, että oikeastaan voi edes unelmoida vastaavista bikseistä, sillä ne sijaitsevat Toronton, Austinin tai Miamin perukoilla. Ja ovat sitäpaitsi suomalaiseen silmään really weird. Kamoon, onhan se nyt kiinnostavaa.

4. Joka jaksossa esitellään uudet neitsyet. Koska ne ovat usein niin älyttömiä uunoja (ks. kohta 1), ei niitä puolta tuntia (ks. kohta 2) kauempaa jaksaisi katsellakaan.

5. Ohjelman juontaja Sandra on helmein muija ever. Se osaa juontaa, suostutella, esitellä ja jopa hiukan pilkata niitä lusseroita neitsyitä ilman, että kenelläkään menee siihen hermo. Katsokaa nyt sitä! Se on juuri sopiva kaikin puolin. Se on nätti, muttei liikaa. Nuori, muttei liikaa. Kypsä, muttei liikaa. Fiksu, muttei liikaa. Esillä, muttei liikaa. Vrt. kiinteistökuningatar Kaisa. Team Sandra!

+1. Se on hyvä ohjelma. Oikeesti.

EDIT: Sandra Rinomato on ottanut loparit Property Virginseistä! Huoli pois, hän jatkaa onneksi toisessa sarjassa, joka kertoo naisista asunnonostajina tai jotain. Tässä tiedote Sandran FB-sivuilta: 

After 130 episodes and 10 seasons, I have chosen to give up Property Virgins in favour of my new show called Buy Herself. We are currently in production for HGTV Canada and are scheduled to premier in March 2012. I hope that the show will get picked up for the US territory as well, since I have such devoted fans!

I am really excited about the new show as it delves into the very change that is happening around us. For the first time in history, a significant number of women are buying real estate on their own, taking charge of their financial situations, whether they have delayed marriage, decided not to marry, or belong to the stat that says 41% of marriages end in divorce. Women buying real estate is not a fad, it’s history in the making and I am very proud to be a part of it on TV.

Thanks for your loyalty and all of your incredible comments today and always!

Love to you all,

Sandra

No. Love to YOU, Sandra. Love to YOU.

MinnaM kirjoitti palstallaan Rimakauhua ja rahkapiirakkaa jutun kolmikymppisistä. Kaupan vanhaksi menevistä tuotteista, joiden nahkeaa kylkeä oranssi kolmenkympin lätkä huomaamattomasti koristaa.

Minua ei hävetä ostaa edullista. Joskus oikein kiirehdin nappaamaan oranssilla merkityt tuotteet, jottei joku toinen ehtisi ensin. Tosin vielä (eli taas) opiskelijabudjetilla se saattaa johtua puhtaasti siitä, että minä ihan oikeasti olen köyhä. 

Minua hävettävät kaupan kassalla lähinnä pakasteranskalaiset.

Löysin pakasteranskalaiset lähikauppani pakastehyllystä erään kuukauden viimeisinä, talousvajeisina päivinä. Nyt olen kehittänyt välillemme varsin lämpimän, jopa riippuvaisuuteen kallistuvan suhteen. Ravintoaineiden, vitamiinien tai flavonoidien lähteeksihän näitä jäisiä tikkuja ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua. Eikä kyllä juuri ravitsevan ateriankaan osaksi. Miksi sitten olen ihastunut niihin? Syytän nostalgiaa, helppoutta ja jo mainitsemaani loppukuukauden rahavajetta.

Muistan, kuinka lapsena viikon kohokohta oli kerrostalon saunavuoro, sen jälkeinen uunimakkarasta ja ranskalaisista koostettu kulinaristinen kollaasi ja punainen jaffa. Voi, kuinka nautinkaan niistä makkaran väleihin upotetuista juustokönteistä, ja ketsuppiin upotetuista ranskanperunoista. Punaisen jaffan join mielelläni ruskealta, syvältä muovilautaselta. Lattialla. Kuin koirat.

Enää ranskalaisiin ei liity samanlaisia rituaaleja. Makkaraa en juuri syö, enkä juo limujakaan. Varsinkaan lautaselta lattialla. Saanko siis pitää ranskalaiset paheenani?

Jonkinlainen perversiohan tässä on oltava, sillä joka kerta pakasteranskalaisia ostaessani minua hävettää. Siinä kassahihnaa pitkin liukuessaan näyttää ranskalaispussi jotenkin ylenpalttisen groteskilta vapaan kanan munien, luomuomenien ja italialaisen parmesanin alla. Alla, koska yritän peitellä rumaa tikkuperunapussukkaa. 

Eikä ne nyt mitään erityisen hyviäkään ole, kun alkaa oikeasti miettiä.

Mutta jotenkin mää vaan tykkään. Viime viikolla heittäydyin oikein hurjaksi, kun vedin sitä uunimakkaraakin. Kokeilin, miten rakastamani randut toimivat uunimakkaran kyytipoikana. Ja toimivathan ne! Limu vain vaihtui siideriin. Lasista.

Nuoren miehen kanssa eläessä oppii päivittäin paljon uutta. Vanhankin miehen kanssa oppii varmasti paljon uutta, mutta ei ehkä mitään, mikä liittyy niin kiinteästi youtube-videoihin kuin nuoren miehen kanssa.

Eilen kävimme ennen romanttista carbonaraillallista seuraavanlaisen "keskustelun":

(pientä fyysistä kisailua)

Mies: (leikkisästi) Ai! Mun olkapää! Ai mun olkapää! Ai ai ai ai! (nauraa)

Minä: (syvä hiljaisuus) ?

Mies: Siis eksä oo nähny sitä youtubevideoo? Se on ihan legendaarinen!! (Tässä kohtaa voitte tarkistaa täältä, mitä mieltä olen sanan legendaarinen käytöstä.)

Minä: (syvä hiljaisuus)

Mies alkaa tohista hulluna tietokoneella, ja youtubevideo, jonka hän minulle näyttää, on seuraava:

http://www.youtube.com/watch?v=UFPA02lRXFM

Minä: (syvä hiljaisuus)

Kyllä. Aikuisuus on ihanaa. 

Mieleeni tupsahti kuitenkin useita asioita, jotka ovat aikuisuudessakin pikkuisen hanurista, vaikkei niin pitänyt olla.

Tällä ei ole muuten mitään tekemistä kolmenkympin kriisin kanssa.

Aaaaaanyway, tää menee näin:

TV on edelleen paha. Aikuisenakin on vielä huono omatunto, kun katsoo telkkaria heti aamusta (vaikka ohjelma olisikin uutislähetys). Äiti lienee onnistunut kasvatustyössään.

Pelko ei helpotakaan. Pelkäsin pikkutyttönä hirveästi vettä. Tai en niinkään vettä, vaan ruumiita, joita siellä lilluu. Kyllä, luit oikein. Asiaan sen kummemmin paneutumatta pelkään niitä edelleen, vaikka järjettömien, irrationaalisten pelkojen piti helpottaa, kun kasvaa isoksi. NOT.

Reality bites. Laskujen maksaminen oikeasti ei ole yhtään niin kivaa kuin leikisti. Minulla oli pentuna tapana leikkiä sihteeriä, joka kantelee lasku- ja paperipinoja sekä mieletöntä kasaa kuulakärkikyniä mukanaan. Halusin valmistella asiakirjoja, ottaa soittopyyntöjä kuvitteellisen johtajan (varmaan joku mies) puolesta vastaan ja ennen kaikkea maksaa laskuja. Solo-maksuautomaatti oli pyyteettömän ihailuni ja märkien unieni kohde.

Omien lupausten pettäminen. En ole koskaan syönyt jätskiä päivän jokaisella aterialla, vaikka lapsena usein uhkasin niin ("sit ku mää oon aikuinen ni ainaki varmana meen joka päivä särkänniemeen" etc).

Toisaalta taas on ihanaa ottaa drinkki pikkuisen liian aikaisin päivällä tai hieman liian keskellä viikkoa - just because you can. Koska olet aikuinen, eikä kukaan kiellä. Tässä kohtaa on toki kehotettava varovaisuuteen: leikkisästi liian aikainen gin tonic voi äkkiä vaihtua aamupala-viinitonkaksi just because you can, eikä sitten ole enää kenelläkään mukavaa.

Äh. Oikeasti just because you can tekee tästä kaikesta sen arvoista. 

Bring it on, 30!

Joku varmaan klikkasi otsikkoa, sillä ajatteli saavansa lukea pikkutuhman tarinan seksuaalisesta kanssakäymisistä kahden nuoren, notkean ja hyvännäköisen ystävyksen välillä.

No, siitä ei ole nyt ollenkaan kyse. (Pervot!)

Kirjoitan ihmisistä, jollaiset jokaisella naisella tulisi olla ystäväpiirissään. Myös minulla. Ilmoittautua saa! Vaikka heti!

1. Lääkäri. Lääkärikaveri kirjoittaa sairaslomaa silloin, kun on tarvis. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että lääkäriystävä vastaa heti, kiireistään huolimatta, tekstareihin ja sähköposteihin, jotka ovat muotoa "Mikä tämä tämmöinen näppylä oikein on? Ks. kuvaliitteet" ja "Kuolenko mää nyt?"

2. Kampaaja. Tämä on ihmisille (kuten minä), joilla ei ole sitä ah niin ihanaa luottokampaajaa. Kampaajaystävä voi vähintään paikata tarjouspartureiden tekemät virheet. (Entinen pomoni kertoi kampaajaystävänsä tekevän värjäystyöt hänelle öisin. Viinilasin kera. Huvin ja hyödyn täydellinen kombo!)

3. Taksikuski. Taksikuskifrendi on kovassa huudossa pikkujouluaikaan ja silloin, kun ei oikeasti jaksa kävellä enää metriäkään. Tosi hyvä taksikuskiystävä antaisi kyydin ilmaiseksi, mutta kyytiä tarvitseva kaveri on kyllä yleensä valmis maksamaan. (Ainoa, mikä tässä mättää, on se, etten ymmärrä miten taksikuskin kanssa voi olla ystävä. Senhän pitää olla aina töissä, silloin kun minä olen ystävieni kanssa ulkona.)

4. Kokki. Kaverikokki on hyvä olla, mutta lienee vielä parempi, jos sellaisen kanssa pääsee ihan ihmissuhteeseen. Hyvästi nakit ja kalapuikot - tervetuloa coq au vin ja tiramisu! (Kaverikokkihan muuten tietysti mielellään hoitaa cateringin myös kaikkiin tärkeisiin perhetapahtumiin.) Tämän voisi halutessaan vaihtaa myös ravintolapäällikköön, jos tykkää saada pöydän aina silloin kun haluaa, tai baarimikkoon, jos ravinto on pääasiassa nestemäistä.

5. Portsari. Ei enää ikinä tarvitse jonottaa! Siis ainakaan siihen baariin, jossa portsarikamu on töissä. Lähiökuppilaan. Hmm. No, ehkä se tekee keikkaa aina just siellä, minne minä haluan mennä? Joo. Siis keikkaileva portsari.

6. Hieroja/kynsihoitaja/kasvohoitaja/intiimisokeroija. Olisi liikaa vaadittu, jos kaikilla olisi jokainen edellisistä. Yhden näistä saisi kuitenkin valita. Se hoitaisi hommat puoleen hintaan tai jotain, ihan milloin haluat ja vieläpä helvetin hyvin. Koska se on sinun kaverisi.

+1. Asianajaja. En ole ikinä tarvinnut sellaista, mutta jos niin ikinä kävisi, olisi varmaan ihan hyvä, että olisi sellainen kaverina. 

Vastapalveluksena kaverille voin tehdä jotain, mitä sosionomi ja toimittajaopiskelija osaa. Esimerkiksi kuunnella henkilökohtaisia huolia ja sitten kirjoittaa niistä jutun. Ilmoittautumiset kommenttiboksiin, kiitos.

Olen Tampereelta ja olen tässä viime aikoina miettinyt.

Jos Itäkeskus olisi Tampereella, sen kutsumanimi olisi Itäri eikä Itis.

Jos Koskikeskus olisi Tampereen sijaan Helsingissä, sen lempinimi olisi Koskarin sijasta Koskis.

On itse asiassa ihme, että Stockaa ei kutsuta Mansessa Stockariksi.

Tampereen Kauniainen olisi Kaunari tai Granari - ei missään nimessä Grani. Fredrikinkatu olisi Fredan sijaan Fredari, Lönkka (Lönnrotinkatu) Lönäri ja Mechelininkatu Meklun sijaan Meklari.

Hesarin ja Rööperin tamperelainen sen sijaan hyväksyy ja omaksuu helposti.

Ari-päätteiden lisäksi me tamperelaiset puhutaan muutenkin mukavan juntahtavasti.

Ratikka ei Tampereella olisi suinkaan spora, eikä edes ratikka, vaan raitsikka. Lausumisessa tulee ottaa huomioon sanan alkuun sijoitettava epämääräinen vokaali, tyyliin: öraitsikka. Komeella ärrällä.

Tamperelainen ei pysty kutsumaan Mannerheimintietä Manskuksi. Se on Marski, tiätenki, täytyyhän siinä olla ärrä!

Kun Tampereella opiskellaan matematiikkaa, se on matikkaa, eikä me edes tiedetä, mitä matska on. Kuulostaa maantiedolta.

Olen asunut Helsingissä noin kahdeksan vuotta. Olen onnistunut oppimaan yleisimmät sanat ja sanonnat, mutta kaikkea en pysty vieläkään sanomaan.

Haluaisin osata vetää rotsin niskaan, mutta en osaa. Ainakaan uskottavasti. "Mää verärrotsinny niskaan." Not cool. Mää laitan siis edelleenkiv vaan takin.

Väärinymmärryksiäkin on syntynyt.

Eräs helsinkiläinen ystäväni lähetti minulle kerran tekstiviestin "Täytyy ettii uus biksi." En voinut vastata viestiin, sillä en tiennyt, mikä biksi on. Epäilin autoa, tyttöystävää tai jotakin musiikkiin liittyvää. Kävi ilmi, että kaveri oli juuri eronnut tyttöystävästään ja etsi siksi biksiä (eli asuntoa), ja oli loukkaantunut pahasti, kun en vastannut viestiin. Olisi kirjoittanut suomeksi.

Höhlä.

Sain isältäni, joka on huippu, viime keväistä Nykin matkaa varten matkaoppaan lainaan.  Se on vuodelta 1974. Se opastaa suomalaisturistia mm. seuraavalla tavalla:

Puheesta:

"Melkein kaikki täkäläiset suomalaiset puhuvat fingelskaa tai "fingliskaa". Tosin eri asteista, mutta kumminkin. Käytetäänhän Suomessa saakka sellaisia sanontoja kuin okei, joten on selvää, että meillekin on helpompi heittää joukkoon paikkakunnan kieltä ilmituodaksemme oikeat nyanssit. Tarkoituksemme ei ole tähän oppaan puitteissa ruveta luennoimaan kielistä, mutta lienee asiallista muutamin esimerkein ohjia sinua, että tiedät missä liikutaan. 

Ensinnäkin ota englanninkielinen sana sellaisena kuin se äännetään Amerikassa, sijoita se suomalaiseen lauseeseen ja taivuta se suomalaisittain ja olet astunut aimo askeleen eteenpäin fingelskan taitamisessa. Sääntö koskee myös ns. kansainvälisiä sanoja. Näin ollen tomaatit ovat tometuksia ja banaanit pänänäksiä."

Roduista:

"Entinen "virkajako": irlantilaiset ovat poliiseja, juutalaiset kauppamiehiä ja italialaiset ravntoloitsijoita - on sekin muuttunut. Nykyisin on mustia ja puertoricolaisia poliiseja jo niin paljon, että he voisivat perustaa oman ammattiyhdistyksen."

Halpa lounas:

"Amerikkalaisista amerikkalaisin on MCDONALD'S. Sen sillanpääasemat on jo työnnetty suurkaupunkeihin, Manhattanilla esim. Broadway ja 71 St. Liukuhihnalta monenlaisia hampurilaisia, ranskalaisia perunoita ja Coca-Colaa."

(HUOM: Suomen eka Mäkkäri avattiin vasta 1983.)

Turvallisuudesta:

"...jos joku ryhtyy teitä seuraamaan ja jankuttaa rahaa, antakaa hänelle, varsinkin jos olette yksin. Parempi katsoa (kukkaroon) kuin katua. Jos taas ette halua antaa, mikä on huonompi vaihtoehto, huutakaa kovalla äänellä, vaikkapa perkelettä suomeksi, sillä on tehokas vaikutus päiväsaikaan."

"Lapsellisin temppu, jonka voitte tehdö on lähteä hakemaan seikkailuja tai naisia Harlemista; sen lait ovat omat ja armottomat. Varsinkin turistina kaivatte verta nenästänne, olkoonkin, että olette Pohjois-Savon piirin keskisarjan nyrkkeilymestari - millä emme tahdo sanoa, etteikö Harlemissa kannata käydä - oikeassa, paikat ja "kissat" tuntevassa seurassa."

Naisista:

"Lähes jokaisen hotellin liepeiltä löytyy naisia, noin $50 ylöspäin. [...] Tyttöjä on päivisin - aina aamusta alkaen Times Squaren tuntumassa, 45-46-47-48 kaduilla, mutta jälleen kerran: varovaisuus on paikallaan."

"Pornofilmejä esittäviä teattereita on syntynyt kuin sieniä sateella vanhoihin teatterisaleihin, ent. myymälöihin, ravintoloihin jne. Sanotaan, että jokaisen poliisin sulkeman pornoteatterin tilalle syntyy kaksi uutta. Niitä löytyy Broadwayn ja Times Squaren laidoilla. Liput ovat yleensä kalliita, n. $5."

Tulevaisuudesta:

"Manhattanilla asuva keskiluokka [...] muuttaa pakoon rikollisuutta ja huumeita, esikaupunkeihin keskittävien suuryhtiöiden mukana. On väitetty, että kymmenen vuoden kuluttua Manhattanilla asuu vain hyvin rikkaita, joilla on varaa maksaa huimia 1500-2000 dollarin vuokria, ja hyvin köyhiä, joilla ei ole varaa muuttaa muualle."

Oppaan mukaan Waldorf-Astoriasta saa yhden hengen huoneen kylvyllä hintaan 31 dollaria.

Uusimmassa Trendissä valiteltiin blogielämän olevan liian siloteltua ja nättiä. No, tämä ei sitä ainakaan ole.

Minä olen karvainen nainen. Muualtakin kuin päästä.

P*mppikarvat voivat olla jollekin naisellisuuden merkki. Parhaimmillaan alapään karvoitus on seksikästä, luonnollista ja kaunista.

Silloin, kun tukka kasvaa suoraan alas selkää ja pakaroiden väliä pitkin haaroväliin ja jatkuu siitä reisiin, sääriin ja varpaisiin (I'm not kidding), ei karvoituksessa ole jäljellä naisellisuuden häivääkään. 

Alaselän haituvat estävät bikinien käytön ja saavat muutoin romanttiset selänsilittelyt tuntumaan kauhuelokuvan kohtauksilta. 

Sisäreisien sänki sattuu ja kutittaa ja vaikeuttaa nukahtamista iltaisin. Pyjamanhousuissa taas tulee hiki.

Ihokarvoista on tullut minulle miehisyyden symboli, ja siksi poistan ne mielelläni myös naiseuden kehdostani.

Siksi, kun ystäväni kehotti minua vuosia sitten kokeilemaan brasilialaista sokerointia, tartuin ehdotukseen viipymättä. I-ha-naa. Ei tarvitsisi enää sheivata!

Silloin hoitoloita, jotka tekevät brassisokerointia, oli vaikea löytää. Nyt on vaikea löytää aikaa yhdestäkään hoitolasta.

Se sattui, sattui niin saatanasti. Tulos oli kuitenkin niin upea, niin pehmeä ja niin pysyvä, että jäin koukkuun. Aika brassien välissä on yhtä tuskaa - valitettavasti budjetti ei ainakaan toistaiseksi salli jatkuvaa hoitolassa ravaamista. Plussaa on kuitenkin se, ettei kipu ole enää yhtään niin paha.

Joka kerta, kun käyn uudessa hoitolassa, saan kuulla sanat: "Jaa, sulla onkin vähän tavallista enemmän." Joo. Tiedän. Minunhan se vajayjay on.

Kannatan toki luonnollisuutta. Se ei vain sovi minulle. Haluan hoo-hooni olevan yhtä siloteltu kuin tämä tämmöinen blogielämä.

EDIT: Kuvassa on sushia. Se liittyy aiheeseen. Enkä myöskään halunnut ottaa kuvaa itse aiheesta, if you know what I mean.

Käyn joka torstai musavisassa kotitalomme kivijalassa sijaitsevassa ravitsemusliikkeessä, seurusteluravintola Kannaksessa. Visa koostuu kymmenestä biisinäytteestä, kymmenestä kysymyksestä sekä parista Frederik- tai Popeda-aiheisesta bonuskyssäristä. Sounds great, no?

Ravintolasta, musavisasta ja kasaamastamme joukkueesta riittäisi paljonkin kerrottavaa, mutta tällä kertaa keskitän huomioni kateuteni kohteeseen: muiden joukkueiden vallattomiin nimiin (jotka, olen varma, takaavat myös menestyksen itse kisassa).

Olen käynyt Kannaksen musavisassa nyt noin kahden vuoden ajan ja todistanut useiden joukkueiden nimien kehitystä ja voittokulkua ja toivonut pystyväni samaan. En kuitenkaan millään keksi joukkueellemme niin villiä nimeä, että se voisi kilpailla muiden skaban helmien kanssa. Tällaisia ne ovat: 

Viimekeväinen Nutan Clan on kilpailee musavisassa tänä syksynä nimellä Kela Soul. Nerokasta!

Juontajan kauhu, nimihirviö Blues Brothers and Sisters of Mercyful Faith No More Mr. Nice Guy kirvoittaa naurut ainakin minulta joka torstai.

Viime vuonna kisassa oli myös mukana joukkue nimeltä The artist formerly known as Sirhan B. Sirhan, joka pienen tutkimuksen perusteella esiintyi aiemmin kisassa nimellä Sirhan B. Sirhan. Yksinkertaista ja kaunista!

Muita helmiä ovat Sykerö, joka ei kirjoita nimeään, vaan piirtää vastauspaperiin sykeröksi kutsuttavan sotkun, Mää vaan tulin tähän tiskille, joka imeytyi ilmeisen vastentahtoisesti musavisan ihmeelliseen maailmaan viattomasti olutta tilatessaan sekä Kevät koittaa Kennedylle, joka tänä syksynä kulkee nimellä Kennedy hyppää hain. Ja Pavement Maijanen. 

Ehdoton suosikkini on kuitenkin joukkue, jonka nimi oli pari vuotta sitten Ajankohtainen Kekkonen, viime vuonna Ikuinen Kekkonen, loppuvuodesta Karkki vai Kekkonen - ja tänä vuonna Kekkoskaappi.

Miten tuollaisen voisi muka ikinä ylittää??

Onneksi meidän joukkue ei sentään enää oo nimeltään Naapurit. Tsiisus.

Äitini sanavarasto on hupaisin, mitä tiedän. Hauskaa siinä on myös se, että olen ymmärtänyt sen vasta aikuisiällä. Äidin sanavarastohan on aina ollut nimittäin myös minun sanavarastoni, enkä ole sitä sen kummemmin osannut ihmetellä.

Mummo, äiti, ukki. Circa 1950.

Vasta perhepiirin ulkopuolella olen tajunnut, etteivät kaikki tunnekaan äitini mielikuvituksellisia sanavalintoja. 

Kuten siskoni sanoo: sitä on itse tullut niin immuuniksi niille. 

Olen ylpeä tamperelainen, ja kaikki sanomiseni tulkitaan yleensä Tampereen murteeksi, jos sitä ei heti ymmärretä. Äidiltä perityt sanat eivät kyllä ole tamperelaista nähneetkään:

sinksuttimet (s., mon.) - yleensä sakset tai jokin saksien kaltainen tuote. Myös mikä tahansa tavara (yleensä keittiöväline), joka on kadoksissa. Käytetään aina monikossa. Esim. Missä ne sinksuttimet nyt on?

lussero (a.) - tyhjä, löysä. Aina negatiivinen sävy. Esim. Hei sun pyörän kumi on ihan lussero!

vesselöityä (v.) - yleensä ruoanlaittoon liittyvä imeytymistä, maustumista, vetäytymistä, saostumista, valuttamista tai myös sekoittamista merkitsevä ilmaisu. Esim. Toi dippi on parempaa kun se vesselöityy ensin vähän.

tura (s.)  - sotku, roina, roju. Edellisiä yleisempi. Esim. Sun sänky on taas ihan täynnä turaa.

rytyyttää (v.) - täristä, tärisyttää, ravistaa, ravistuttaa. Esim. Sitä smoothieta pitää pikkusen rytyyttää vielä.

tyrsvätä (v.) - sotkea, sekoittaa, rutistella. Erityisesti paksun pöytäkynttilän steariinireunojen painelemisesta puhuttaessa. Esim. Mitä sää siinä nyt tyrsväät? Ks. myös tyrsvääntyä.

tyrsvääntyä (v.) - mennä pilalle, sössööntyä. Esim. Noni, nyt noi avocadot on ihan tyrsvääntyny.

Ihana äiti!

Poikaystäväni on minua kuusi vuotta nuorempi.

Minä olen syntynyt vuonna 1983, poikaystäväni vuonna 1989.

Kuusi vuotta ei välttämättä ole kovin pitkä aika, mutta voin kertoa, että kyllä se poikaystävässä välillä tuntuu. Onnekseni oma yksilöni sattuu olemaan historiasta (lue: 90-luvusta) kiinnostunut. 

Olen laatinut listan asioista, joissa ikäeromme räikeimmin näkyy. Ne liittyvät, kumma kyllä, pääasiassa popkulttuuriin.

1. Olemme nähneet täysin eri elokuvat. Se, mikä minulle on Jurassic Park, Speed, Clueless tai Titanic on hänelle LOTR-trilogia tai Harry Potterit.

Myös elokuvat, joita pidämme klassikoina, ovat täysin toiset (minä: Indiana Jonesit ja Paluu Tulevaisuuteen-trilogia, hän: American Pie-elokuvat).

Minun mielestäni rainat, joita hän on katsonut lapsena, ilmestyivät vasta pari vuotta sitten.

2. Hänen mielestään Bill Cosby on "jonkun lastenohjelman" juontaja. 

The Cosby Show oli hienointa, mitä televisiolla oli tarjota tiettyyn aikaan, eikä hän tunne koko sarjaa. Surullista.

3. Olemme kasvaneet täysin eri musiikkiin. Siinä, missä minä tanssin ala-asteen diskossa hitaita Bon Jovin Alwaysin ja Bryan adamsin All for Loven soidessa, hän popitti ala-asteella Eminemiä.

Erilaista ei ole vain musiikki, vaan koko musakulttuuri. Sitäpaitsi Eminemhän on ihan uusi artisti.

4. Hänen lapsuudestaan on vain hetki. Joudun käyttämään kaiken itsehillintäni, etten nauraisi, kun hän taivastelee: "Ainiin, tänään loppuu alokkaiden tuska. Kauankos siitä onkaan kun ite pääsin intistä? Sehän oli vuonna 2009. Voi veikkonen, kylläpäs siitä on kauan!"

Lisäksi nuoressa poikaystävässä ärsyttävää on se, että tuntee aina itsensä vanhaksi. Aina.

EDIT: Poikaystävän kasvojen säilyttämiseksi on tunnustettava, että kirjoitukseen lipsahti pikkuisen värikynää. Oikeasti poikaystäväni on ihan ihana ja fiksu ja arvostaa ihan hyviä(kin) elokuvia.

Avasin Twitter-tilin, sillä halusin seurata poikaystäväni filmiryhmän Film Jong-Ilin (I know, coolest name ever!) osallistumista Uneton48 -lyhytelokuvakilpailuun. Skaban pointtina kaikessa hienoudessaan on tehdä (ideoida, käsikirjoittaa, näytellä, kuvata, tehdä musat, editoida jne) lyhytelokuva alusta loppuun 48 tunnissa. Huikeaa.

Nojoo. Avasin siis Twitter-tilin. Jos et ole koskaan avannut Twitter-tiliä, mutta aiot tehdä niin, annan sinulle muutaman neuvon suoraan oman kokemukseni pohjalta. Shit iz real.

1. Mieti, miksi avaat tilin. Poikaystävän tekemisien seuraaminen 48 tunnin ajan toisesta kaupungista käsin ei ehkä ole riittävä syy.

2. Ymmärrä, että Twitterissä on tarkoitus seurata toisia. Jos ei seuraa ketään, on sama kuin avaisi Facebook-profiilin, muttei lisäisi itselleen ainuttakaan kaveria. Sosiaalinen media kun on sellainen, että kontaktit luovat sen sisällön. Duh.

3. Mieti etukäteen, ketä Twitterissä haluat seurata. Se ehdottaa sinulle muutamia vaihtoehtoja, joista toiset ovat ihan järkeenkäypiä ja taas toiset eivät. Minulle se ehdotti Ashton Kutcheria, Justin Bieberiä ja Heikki Kovalaista.

4. Mieti uudelleen, ketä oikeasti haluat seurata. Sitten kun aloin miettiä, ketä haluan seurata, en enää osannut päättää. Vaikka Madonna onkin kovempi jätkä kuin Heikki Kovalainen, haluanko kuitenkaan lukea sen twiittejä? Pitäisikö minun kuitenkin seurata enemmän vaikka politiikkatwiittejä tai jotakin sosiaalialan tai journalistiikan vaikuttajaa? Ketä semmoiset ovat? Millainen ihminen oikein olen, kun en tiedä keitä ne ovat? Millainen ihminen olen, kun en tiedä, ketä seurata Twitterissä?

5. Jos sullon tili, niin twiittaa twiittaa. Tästä en oikeasti kyllä osaa sanoa enempää, sillä en itse ole vielä oikein uskaltanut twiitata. Siitä saattaa tulla jo ihan uusi postaus.

P.S. Kirjoitus on aiemmin julkaistu toisessa blogissa, jota kukaan ei koskaan lukenut.

Eilen junassa autoin naista vinssaamaan lapsella lastatut lastenvaunut junaan ja pois. Nainen oli kaunis, raikas, kohtelias ja ystävällinen (ja äiti) ja minulta repesivät housut, kun kyykin ja ähkin vaunujen parissa.

Syynä ei suinkaan ole se, että olen ottanut muutaman (köh) kilon lisää viime kuukausien aikana, eikä se, että päälläni olleet housut olivat auttamatta liian pienet (en yksinkertaisesti suostu olemaan M-kokoa suurempi), vaan se, että ne housut eivät olleet ollenkaan oikeat housut.

(Nämä olivat nimittäin jo kolmannet samanlaiset housut, jotka olen onnistunut niinkutsutusti repimään perseestä. Tai, no, haaroissahan tuo reikä virallisesti lienee.) 

Ne eivät olleet oikeat housut, koska ne olivat jeggingsit. Those are not pants. Vastikään olen nähnyt televisiossa mainostettavan myös treggingsejä. Lisäksi kuulin koulussa viime viikolla, että on olemassa myös asia nimeltä meggings. Miksi, oi miksi, on täysin toimivasta asiasta (leggings) täytynyt valmistaa susiversioita?

Meggingsit ovat ymmärtääkseni miesten leggarit (male leggings) ja treggingsit housuleggarit (trousers + leggings, öööö, mitä muuta ne nyt olisivatkaan kuin housut). Jeggingsit ovat sitten taas farkkuleggarit (jeans + leggings), vaikka minun mielestäni ne ovat lähinnä takataskulliset cameltoe-houkuttimet. 

Miksi nämä ovat olemassa? Leggingsien derivaatat ovat vain sepaluksettomia housuja! Mitä tapahtui stretchille? Vaadin stretchiä! Ja sepaluksia! Ja oikeat taskut!

Nojoo. Nyt ne kuitenkin repesivät. Taas. Enkä kyllä osta uusia. En varmana.

Olin viikonloppuna kotikaupungissani Tampereella, ja kävin luonnollisesti katsastamassa Moron peräkonttikirppiksen tarjonnan. Tamperelaiset kansoittivat keskustoria jo ennen kahdeksaa sunnuntaiaamuna (tai niin minä kuulin, en to-del-la-kaan itse ollut paikalla vielä silloin) ja paljastivat autojensa takakonttien aarteita tursuilevat sisällöt.

Valitettavasti tällä kertaa meininki ei ollut yhtä hyvä kuin edellisillä kerroilla. Ryysyt olivat pääasiassa nyppyisiä ja rutussa ja käyteystä tavarasta kiskottiin melkein joka autolla selittämättömiä hintoja. Yleensä Moron peräkonttikirppiksillä on ollut myös loistava keli, mutta tällä kertaa oli synkkää ja sateista.

Puolivillaisuudesta huolimatta onnistuin tekemään muutamia löytöjä:

Kuvassa vanha pursotin-systeemi-vimpain, 3e. Gaborin nahkakengät, 4e. Suomen kuvalehti 19.6.1943, 5e (okei, tämä oli törkeän kallis) ja Lukemista kaikille -lehti 2.11.1935, 2e. 1935!Helmi.

Suosikkini näistä tavaroista täytyy olla tuo pursotinväline. Siinä on yli kaksikymmentä irroitettavaa osaa ja käyttöohjeetkin vielä tallella! Laatikko on melko hyväkuntoinen, mutta siitä puuttuu valitettavasti kansi. Lupaan pyhästi käyttää sitä oikeasti leivonnassa, vaikkakaan en halua väkertää tuommoisia mauttomia, jauhoisia teeleipiä, mitä käyttöohjeissa (kyllä, paketissa oli sellaisetkin!) neuvotaan. Täytyy varmaan pukea leivontatilanteeseen joku ihana 50-luvun mekko ja panna Suklaasydän soimaan.

Vaikka pursotinjutska miellyttää, iloa minulle tuottavat myös nuo vanhat lehdet. Lukemista kaikille -lehden kysymys- ja vastauspalsta (jota pitää muuan Mrs. Ruth) on erityisen kiintoisa:

"Kysymys: Olen kuullut, että saksanpähkinäliuoksella saa tukan ruskeaksi. Onko asiassa perää? Mistä mainittua ainetta saa? Irtonumeroiden lukija, S-järvi."

"Kysymys: Olen innostunut suksien tekoon ja olen jo kymmeniä pareja valmistanut. Mutta en ole saanut niihin miellyttävää maalia. En ole käynyt mitään kurssejakaan. Mitenkä voisin maalata sukseni? Tietämätön."

"Kysymys: 1) Voiko 3 kuukauden ikäistä lasta viedä tammi-helmikuulla ulos? 2) Mikä on kapalosta seuraava vaatetus, potkimapussi vaiko kapalohousut? 3) Minkälaiset ovat viimeksimainitut? Irtonumeroiden lukija."

Kalpene, Dr. Eki! Mrs. Ruth on kova luu!

Kevyen liikenteen Baana on aiheuttanut helsinkiläisille iloa, surua ja päänvaivaa. Ei kuitenkaan ollenkaan tarpeeksi siihen nähden, miten mahtavan hyödyllinen se oikeasti on. 

Eräs Facebook-kaverini kutsuu vastikään valmistunutta, vanhaan ratakuiluun rakennettua kevyen liikenteen väylä Baanaa Raiskausränniksi ja Herskalaaksoksi. Hän vakuuttaa kansalle, että sitä ei tule kukaan selväjärkinen käyttämään kello 17 jälkeen. Ainakaan sitten, kun illat pimenevät.

Osallistuin ennen kesää mielihyvin tähän Baanan rienaukseen. "Hah! Kyllä näin on! Siellä teinit kuseksii ja nistit riehuu! Kevyt väylä, pah! Paskaväylä se on!"

Olin hiljaa vihannut koko Baanaa jo pidempään, sillä asun aivan sen länsipään läheisyydessä ja satun olemaan sellainen ihminen, joka ei pidä rakennustyömaista. Baanan valmistuttua inhoni syy muuttui. Baana on mielestäni ruma, kolkko ja teollisen oloinen. Satun nimittäin myös olemaan sellainen ihminen, joka pitää eksklusiivisesti vanhoista (ja ilmeisesti huonosti toimivista) asioista.

Nyt Baanaa muutaman kerran käytettyäni on minun kuitenkin myönnettävä, että perkele, kyllä se vaan toimii. Ja hyvin. Pääsen rautatieasemalle muutamassa minuutissa ja ennen kaikkea turvallisesti. Matkalla voin ihailla istutuksia, pingisturnauksia tai korismatseja, skeittareita, katutaidetta ja rentoutuvia helsinkiläisiä. Melko ruma se on edelleen, mutta se, että sitä käytetään, tekee siitä kauniin.

Ilmoittaudun ylpeäksi Baana-faniksi! Hyvä Baana!

Nyt pitää enää vaihtaa sen nimi.

Minulla on tänään synttärit. Synttärit on kivoja. Paitsi että silloin vanhenee, tietty.

Lasiin rapsahtaa kokonaiset 29 vuotta tänään. Kriiseily voi siis virallisesti alkaa tänä vuonna. I can hardly wait.

Niin. Synttärit on kivoja. Mutta lapsena ne oli vielä kivempia, koska mun isi on huippu.

Kun minulla tai siskollani oli lapsena synttärijuhlat kotona, isi teki vieraille hodarikiskan vaatehuoneeseen. Hodarikiskan! Sieltä se ”myi” hodareita kahdeksanvuotiaille hassu hattu päässä ihan kuin joku suurkaupungin hot dog vendor. Erona oli vain se, että tämä tapahtui Tampereella, kiska oli meidän talon vaatehuone, ja ne kahdeksanvuotiaat halusivat mieluummin kakkua ja carneval-keksejä kuin hodareita. Isi parka.

Voisin mielelläni uudelleenlanseerata hodariständin joillakin tulevilla synttäreilläni. Se olisi kaikkien mieleen, ja ennen kaikkea helppoa: pilkun jälkeen Aleksanterinkadulta pölserit. Itse asiassa ei tarvitsisi edes niitä synttäreitä.

Isi järjesti synttärijuhlilla myös ongintaa. Samaisessa vaatehuoneessa. En muista yhtään ainutta tavaraa, mitä olen onginnasta elämäni aikana saanut, mutta olihan se mahtavaa puuhaa. Ehkä ensi vuonna voisin omilla kolmekymppisilläni järjestää aikuisten ongintaa. Olen kuullut sellaisesta. Siinä ongitaan lottokuponkeja ja sen sellaista. Ei pornoa ja päihteitä, vaikka ”aikuisten onginta” siltä kuulostaakin.

Syntymäpäiväjuhlissa kaikki kaverit kirjoittivat ystäväkirjaani, jonka sain lahjaksi. Tuntuu melkein siltä, että sellaisen sai joka vuosi. Ehkä useampia. Ja maailman kaikista ihaninta oli kirjoittaa omiin ystäväkirjoihinsa itse. Parhaimmillaan tässä kyseisessä ystäväkirjassa on kymmenen omaa kirjoitustani. Valehtelematta.

No, isi on kuitenkin huippu. Kuten kuvasta näkyy, suosikkilaulajani ovat isi, Kirka ja siskoni.

Ilmeisesti olen myös itseni paras ystävä. Melkoista viisautta kuusivuotiaalta.

 Haluan tunnustaa rakkauttani ja uskollisuuttani Lönnrotinkadun Kierrätyskeskukselle. Ostin sieltä pari viikkoa sitten kolmet housut ja yhden topin hintaan 90 senttiä. Enkä edes käyttänyt opiskelija-alennusta (20%)! Housuista kahdet muuten muuntuivat kotona kivoiksi korkeavyötäröisiksi sortseiksi.

Rakastan myös Corona Baari & Biljardia. Jos olet joskus kävellyt Eerikinkatua alas Hietalahtea kohti kesäisessä illansuussa, olet ehkä kuullut terassin puheensorinan, joka alkaa kantautua korviin jo edellisen korttelin kohdalla. Ahh!

(Kuohuviinirakastajan vinkki: Coronassa on muuten melko edukas skumppa, jota tarjoillaan laseittain).

Lisäksi rakastan kuntosalini aerobisissa laitteissa olevia pikkuruisia televisioruutuja. Crosstreininki sujuu muuten hieman helpommin, kun voi pällistellä esimerkiksi ohjelmaa nimeltä Hulluna häämekkoihin samalla, kun hikoilee.

Niin, rakastan myös ohjelmaa Hulluna häämekkoihin.

Nuppiani on tässä viime aikoina kiristänyt eräs sana, jota erityisesti mainonnassa olen havainnut (virheellisesti) käytettävän.

Aloitetaanpa määrittelyllä. Kun joku asia on kaikkien tuntema ja merkittävän aseman yhteiskunnassa tai historiassa saavuttanut, voidaan sitä kutsua legendaariseksi. Sanakirjamääritelmässä legendaarisen kohdalla voisi lukea jotakin tyyliin ”unohtumaton”.

Joku Beatlesin, Elviksen tai Queenin kappale tai esitys voi olla legendaarinen. Edellä mainitut miehet ovat itsekin legendaarisia, ts. legendoja.

Pienen googlauksen mukaan legendaarisuuteen yltää esimerkiksi jäänmurtaja Urho. Kaikkien tuntemaa Titanicia tituleerataan uppoamattoman lisäksi legendaariseksi. Legendaarisia ovat myös Paavo Nurmi, Vladimir Krutov sekä hampurilaisravintolaketju Carrols.

Legendaarisia eivät ole MTV3:n tv-chatti: ”Legendaarinen keskustelupaikka Maikkarilla, tule ja tekstaa” tai L’Orealin hiusväri: ”Legendaarista kiiltoa” ja ”24 legendaarista sävyä”.

Ok?

Tänä Herran vuonna 2012 tapahtui jotakin uutta ja ennenkuulumatonta: en mennyt Flow-festivaaleille. Mietit ehkä, miksi. Miksi? Hullu!

Selitys on yksinkertainen: olin lähdössä matkalle festarin jälkeisenä päivänä, joten sääsin rahojani, mieltäni ja terveyttäni. Kaikkia näitä syövyttää Flowssa lähinnä kaljatelttaosasto, jolle en osaa olla menemättä.

Sitten asiaan. Huomasin Flowless-viikonlopun tarjoavan helsinkiläiselle paljon sellaisia huveja, joihin festarikävijä tuskin pääsee osalliseksi:

1. Kirjoitin työhakemuksen, josta tuli huippu.

2. Katsoin SEKÄ Pulp Fictionin ETTÄ Jackie Brownin. Samana viikonloppuna.

3. Kävin kuntosalilla ja hampurilaisravintolassa. Peräjälkeen.

4. Vietin kokonaisen päivän poistumatta kotoa ja nautin poikaystävän järjestämästä Youtube-videokavalkadista.

5. Näin Kari Peitsamon.

Helmeilevää, eikö totta? Vietin viikonlopun täysin Flowtta, ja se oli ässä! Jokainen listan kohta olisi jäänyt tekemättä, jos olisin litkinyt ylihinnoiteltua mutta ah niin maukasta lonkeroa anniskelualueella selkäreppuisten, polkkatukkaisten tyttöjen keskellä. 

Paitsi ehkä Kari Peitsamo. Milloin olisin muka ikinä viettänyt viikonloppua niin, etten olisi nähnyt Kari Peitsamoa?