Ei ole sellaista kiirettä, jota yksi (tai kahdeksan) Frendien jaksoa ei torjuisi.

Kun minulla on kasapäin tehtävää ja aivan posketon kiire, pitäisi minun aikatauluttaa työni, priorisoida, pomodoroida (tekniikka, jonka opin lopputyötä tehdessäni, mutta jota en koskaan juuri käyttänyt) ja yksinkertaisesti ryhtyä toimeen. 

Mutta minä en pysty. Kun tunnen stressin hiipivän, sydämenlyöntien tihenevän, sormien hikoilevan ja ahdistuksen kuristuksen puristuvan kurkun ympärille, lamaannun. Lamaannun täysin, kuin peura ajovaloissa, enkä pysty tekemään mitään. 

Viimeiset viikot olen tehnyt hurjasti töitä. En ole ahdistukseltani saanut käytyä kertaakaan uimassa, ulkoilemassa tai harrastamassa mitään hyvinvointia parantavaa. (Tai se on ainakin käyttämäni tekosyy, krhm.) Mutten suinkaan ole myöskään istunut kahtakymmentä tuntia päivässä koneen ääressä. Tai no itse asiassa olen. Mutten aina tekemässä töitä.

Kun minua stressaa, en tee mitään. Katson telkkaria. 

Kyllä. Eikä minua edes hävetä. (Tai siis hävettää kyllä, ihan tolkuttomasti, mutta tämä on minun kömpelö yritykseni päästä siitä häpeästä hiukan eroon.)

Viimeiset viikot olen todella tehnyt hurjasti töitä. Mutta olen myös katsonut viisi kautta the Mindy Projectia, kaksi kautta How to Get Away with Murderia, koko O.J. Simpson -draamasarjan, viimeisimmät Jane the Virginit, uusimmat Girls-jaksot ja koko liudan hääohjelmia töllöstä sekä dokumentteja YouTubesta (ja kaiken ohella muutaman kauden Frendejä). (Niin ja ooh, oletteko katsoneet sitä HBO:n Big Little Liesia? Rakastan.)

Telkkaria aina parjataan. Turhaan, minusta. Hyvä tv-sarja tai -ohjelma on pako ahdistuksesta, arjesta ja kaikesta siitä, mitä pitäisi olla tekemässä. Kun minua stressaa, en pysty joogassa tai lenkilläkään olemaan tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, etten ole juuri sillä hetkellä edistämässä työtehtäviäni. Mutta kun vietän neljäkymmentä (tai kahdeksankymmentä tai satakaksikymmentä tai satakuusikymmentä, hups) minuuttia vaikka Annalise Keatingin ja hänen lakiopiskelijoidensa seurassa, unohdan kaikki murheeni. 

Ja silti saan työni tehtyä. Ehkä vasta yöllä tai viikonloppuna, mutta kuitenkin. Ja minua stressaa aina vähän vähemmän. 

Niin että ehkä peuroillekin pitäisi tarjota pääsy suoratoistopalveluihin. Loppuisi se ajovaloissa möllöttely.

Lue myös:

• 6 asiaa, jotka olen oppinut katsomalla Kardashianeja

• 9 merkkiä, joista tiedät katsoneesi Frendien kaikki tuotantokaudet liian monesti

• Erikoiset televisioihastukset, top 3

Tiedättekö, kun joskus eteen tulee niin hyvä idea, että joutuu miettimään, miksei ole tullut ajatelleeksi sitä aiemmin? Minulle ja kavereilleni kävi näin vastikään, kun kuulimme upeasta keksinnöstä.

Laskiaispullabrunssista. 

Laskiaispullabrunssi on brunssi, jossa syödään laskiaispullia – mantelimassan, vadelmahillon, nutellan ja kermavaahdon kanssa. Aivan minkä ikinä haluaa kanssa. Ja mikä parasta, koko homma on aivan järkyttävän helppo toteuttaa. 

Mutta siltä varalta, että homma olisi jollekin epäselvä, minä kerron.

Laskiaispullabrunssi: tämän tarvitset

• Pullataikina + uuni

• Pullanleivontataidot

• Mantelimassaa

• Vadelmahilloa

• Nutellaa

• Kermavaahtoa

• Veitsiä ja lusikoita

• Kahvia ja teetä

• Skumppaa

• Pullanhimoisia kavereita

Ja jos oikein hifistellään, voi tarjolla olla muutakin (mutta yhden laskiaispullabrunssin kokemuksella voin sanoa, että meitä kyllä harmitti, että olimme syöneet jotakin ihan oikeaa ennen varsinaista pullaosiota, koska jaksoimme kaikki syödä vain yhden pullan kukin). Vinkkinä mainittakoon, että brunssi kannattaa järjestää keittiössä, jossa asuu ammatikseen ruokaa laittava henkilö (se kun voi tehdä kaiken koko porukan puolesta ja on tyytyväinen, kun sen taitoja kehuu pikkuisen). 

Ja sitten ei muuta kuin BYOLP: build your own laskiaispulla!

Oikeaoppinen nutellalaskiaispulla.

Lue myös: 

• Parhaat saamani neuvot

• Yhdyssanaturhakkeista

Yhtenä päivänä poikaystäväni (kirjoitin tähän muuten ensin pikaystävä, ja minua alkoi naurattaa niin, että kahvit olivat tulla nenästä, vaikkei se olekaan ehkä kovin hauskaa) innostui pyöräilystä. Kahden Googlessa vietetyn päivän jälkeen hän tuli kotiin uusi pyörä kainalossa, päästä varpaisiin teknisiin pyöräilyvaatteisiin sonnustautuneena. Nyt hän kulkee pyörällä kaikkialle ja asuntomme näyttää tältä. 

Minä taas olen miettinyt kuusi vuotta, että haluaisin aloittaa tanssimisen uudelleen. Olen kysynyt kavereilta, googlannut paikkoja, lukenut tuntikuvauksia, harjoitellut askeleita, miettinyt, haluanko tanssia lattareita vai swing-tansseja vai pitäisikö minun kokeilla jotakin kokonaan uutta, katsonut reittioppaasta, kuinka kauan eri tanssisaleille kestää matkustaa, päättänyt, että harrastan tanssimisen sijaan mieluummin vaikka voisilmäpullia, kysynyt kavereilta uudestaan, liittynyt kuntosalille, jotten olisi tanssitunnilla kaikkein huonokuntoisin, juonut kavereiden kanssa vähän viiniä ja valittanut siitä, miten vaikeaa harrastuksen löytäminen on, katsonut Footloosen ja Greasen ja Flashdancen ja Dirty Dancingin ja loppujen lopuksi päättänyt, että minun pitää vielä pikkuisen miettiä, haluanko aloittaa tanssimisen uudelleen. 

Minulla on ollut tapana pitää Snapchatissa joulukuussa joulukalenteri (ja kesäkuussa kesäkalenteri), joka siis käytännössä tarkoittaa täysin vajaamielistä huolellisesti suunniteltua huonoa sketsishowta kuratoitua sisältöä kuun jokaisena päivänä joulu- tai juhannusaattoon saakka. Löysin juuri puhelimestani kuvat, jotka nappasin talteen esitellessäni snäppijoulukalenterin 13. luukussa vanhoja silmälasejani asiaankuuluvin kampauksin. 

Joku fiksu on joskus sanonut, että silmälasit ovat kuin koru, ja ne kannattaa valita yhtä huolellisesti. Joku fiksumpi (eli minä) olen sanonut siihen, että ajattele nyt niitä paineita perkele, ei mikään koru ole kenelläkään keskellä naamaa joka päivä aamusta iltaan. 

Paineen alla kakkuloita valitessa voi sattua kaikenlaista. Kuten tästä kavalkadista voimme huomata:

1997. Tällaiset kivat ja huomaamattomat. (Silmälasit nolottivat niin paljon, että toivoin, ettei kukaan näkisi niitä. Realistinen toive.)

1999. Silmälasit saivat jo näkyä. Niin paljon, että korpesi, kun kaikilla oli feikkilasit, jotka näyttivät ihan samoilta kuin omat silmälasini. Mutta ainakin jakaukseni oli kauempana sivulla kuin kenelläkään.

2003. Mitä kapeemmat, sitä mageemmat. Aina kun kävin baarissa, tukkani oli noin ja toppini oli mallia halterneck (ja se todennäköisesti kimalteli).

2009. Miksi kukaan antoi minun tehdä tämän kasvoilleni?

2011. Ei ollut varaa Wayfarereihin. Muistan, että näissä laseissa kävi flaksi (ei mikään ihme, kun katsoo noita edellisiä).

2012. Ostin tällaiset tosi erilaiset lasit noihin edellisiin verrattuna (flaksilla lienee jotakin tekemistä asian kanssa).

2013. Ostin ensimmäiset pyöreät lasini ja aloin hamstrata niitä. Nämä olivat kolmannet. (Luulin, että kaikki pyöreät lasit näyttävät yhtä kivoilta, mutta näissä näytän siltä NCIS-ohjelman pikkuruiselta mummelilta. Googlaa "Linda Hunt glasses", niin ymmärrät, mitä tarkoitan). Käytin näitä ehkä kolme kertaa kunnes palasin edellisiin.

Suosikkini on ehdottomasti tuo vuoden 2009 aivovamma. Mikä helkkari minut sai ostamaan nuo lasit? Työskentelin silloin Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksella ja olin ihan oikeasti asiakastehtävissä. Kyllä nuorisolla on ainakin ollut hauskaa, jollei muuta. (Parasta muuten on, että muistan, kun kerran valtavien vintagesilmälasien aikakaudella yksi kaveri tunnisti minut silmälaseista takaapäin. Pikkuisen isommat pellekakkulat sitten.)

(P.S. Seuraa myös Snapchatissa (ja Instagramissa): @tiiamarietta!)

Olen pelottavan koukussa henkirikoksista kertoviin dokumentteihin. True crime -ohjelmat ovat olleet nautintoni jo vuosikaudet, mutta viime vuonna kävi niin, että satunnainen herkuttelu muuttui pikku hiljaa ensin tavaksi ja sitten pakkomielteeksi – ja nykyisin olen ihan täysiverinen tappo-tv-nisti.

Murhadokkaririippuvuus on asia, josta en ole kauheasti voinut julkisesti puhua ennen Netflixin Making a Murderer -sarjan nousua suosioon. Sitä ennen katsoin kaikki mahdolliset ohjelmat vanhempieni luona Investigation Discovery -kanavalta. Niillä on hauskoja nimiä, joiden perusteella ohjelmia voisi usein luulla ihan toisenlaisiksi aikuisten ohjelmiksi. (South Parkissa on muuten yksi jakso, jossa muistaakseni Stanin vanhemmat koukuttautuvat juuri ID-kanavan true crime -murhadokkariin nimeltään Southern Fried Homicide, ja muistan jaksoa katsellessani ajatelleeni, että vitsi miten hyvän parodianimen ne ovat murhaohjelmalle keksineet, kunnes selvisi, että se on ihan oikea sarja.)

Vaikka murhaohjelmaharrastuksen kanssa voikin nykyisin jo tulla kaapista, on se edelleen melko outoa. Onnekseni minulla on yksi ystävä, jonka kanssa jaamme sairaalloisen kiinnostuksen tosielämän rikoksiin. Seuraamme ajankohtaisia tapauksia uutisista ja minfosta (=murha.info), kerromme tarinoita rikoksista, joista olemme kuulleet, kuuntelemme podcasteja aiheesta (tai siis minä kuuntelen ja sitten kerron niistä ystävälleni puhelimessa) ja ennen kaikkea linkkaamme toisillemme kiinnostavia dokumentteja, jotka ovat jostain syystä jääneet näkemättä. 

(Toivon muuten todella, että siellä lukijoissa on joku myös näistä pitävä. Jos ei, aion väittää, että koko tämä postaus on vitsi.)

Harrastus on hetkittäin hankala, koska hyviä true crime -dokumentteja ei tule liukuhihnalta (ah, tulisipa, jos tulisi, parkkeeraisin sen liukuhihnan päähän ahnas syli avoinna) ja parhaat on nopeasti katsottu. Eikä sitä toisaalta voi oikein toivoakaan, että kukaan tekisi uusia, kiinnostavia murhia, jotta minä saisin katseltavaa samalla kun pilkon sipulia pastakastiketta varten. (Vai voiko? Ei. Ei voi.)

Ensi viikolla on kuitenkin harvinaista kyseenalaista herkkua luvassa, kun HBO:n suoratoistopalvelussa julkaistaan tiistaina 24. tammikuuta dokumentti, joka kertoo karmaisevan tarinan: Beware the Slenderman. Se kertoo muutaman vuoden takaisesta järkyttävästä tapauksesta, jossa ikätoverit puukottivat 12-vuotiaan tytön, koska fiktiivinen hahmo oli kuulemma käskenyt tappamaan. Katso traileri, jos uskallat.

(EDIT: Kirjoitin ensin virheellisesti, että tyttö menetti henkensä, kunnes eräs toinen murderino muistutti, että tyttöhän selvisi. Juuri ja juuri. Onneksi. Kiitos H!) 

(Kuva ja video: HBO Nordic)

Lue myös:

• Toisenlaiset dokumenttivinkit

• Kyrväke ja muut onnistuneet suomennokset

EDIT: Huulipunan koostumusta on muutettu tai jotakin maagista on tapahtunut, sillä huulipuna on nykyään ihan paska. Sävy on edelleen kaunis, mutta se pysyy huulilla noin kahdeksan sekuntia.

Minulla on yksi huulipuna, joka on ihan ylitse muiden.

Tai oikeastaan se on huulilakka – sellainen, jota levitetään kuten huulikiiltoa, sellaisella vanupuikkoa muistuttavalla töpöttimellä, mutta joka ei kuitenkaan käsittääkseni ole kutsuttavissa huulikiilloksi. Koska se ei oikeastaan kiillä. Tai jotain. (Tai en minä tiedä, jouduin googlaamaan koko sanan.)

Lakka on superpinkki, eikä kovin peittävä, ja aluksi kun sain sen, olin ihan että jassoo tämä on joku pimeässä hohtava, ilotulituksia syöksevä vappulakka jota en tule koskaan käyttämään, mutta sitten kun ensi kertaa kokeilin sitä (sattumalta vappuna, muuten) ihastuin siihen täyttä päätä. Mutta värin sijaan rakastuin siihen, että puna on niin pysyvä, että pelottaa.

Kun käytän sitä, katson tottumuksesta aina syömisen ja juomisen jälkeen neuroottisena peiliin ja pelkään, ettei punasta ole mitään jäljellä. Joka kerta se on täysin koskematon, vaikka leuasta roikkuisi majoneesi poikineen. Poikaystävänikin on oppinut, että pinkkejä huulia voi pussailla mielin määrin ilman, että itse saa punat huulilleen. Yhden juhlaillan jälkeen poistin silmämeikin öljyllä ja pyyhin kasvot misellivedellä, mutta unohdin putsata huulet, ja aamulla herätessäni minulla oli täydellinen huulimeikki edelleen päällä. 

Kuulostaa niin hyvältä, että pää räjähtää? Kyllä. Mutta yllätys, tässä kohtaa tuleekin mutta. En voi nimittäin suositella tätä lakkaa kenellekään.

Koska en tiedä, minkä merkkinen se perkele on.

Lakka on niin kiistattoman hyvä, että se on kulkenut meikkipussissa mukana jo kuukausia. Siksi kaikki logot, tekstit ja tunnusmerkit ovat kuluneet pois. Mutta siis maailman paras lakka, olkaa hyvät.

Vielä kun keksisi, mikä se on. 

Lue myös:

• 6 asiaa, joita parrakkaista miehistä ei kerrota

• Sukkahousuista ja siitä, miksi ne ovat hanurista

Käyn Yrjönkadun uimahallissa vesijuoksemassa pari, kolme kertaa viikossa ja rakastan sitä. Se on yllättävää, koska en yleensä pidä erityisemmin liikunnasta, teen sitä vain koska on pakko. (Jos ette ole koskaan käyneet Yrjönkadun uimahallissa, suosittelen lämpimästi. Se on Suomen vanhin uimahalli ja ihan mielettömän kaunis paikka. Parasta on mennä sinne tyttökavereiden kanssa, maksaa yläkerran lepohuoneista ja syödä kylpytakissa Café Yrjön antimia. Ja kyllä, alkoholiakin myydään.)

Tykkään siitä kenties siksi, että uimahallissa käyminen on treenikerran sijaan kuin pieni terapiasessio: miljöö on kaunis, sitä ei juuri hikoile ja saa olla alasti koko ajan. Lopuksi pääsee vielä saunaan rentoutumaan. 

Mutta parasta Yrjönkadun uimahallissa ovat seuraavat asiat:

Vuorot. Yrjönkadulla on erikseen miesten ja naisten päivät, ja siksi siellä ei ole uimapukupakkoa. En aluksi ollut kovin innoissani siitä, että pallerehtisin uimahallissa alasti, mutta nyt rakastan sitä, enkä ota enää uimapukua edes "varmuuden vuoksi" mukaan. (Aluksi otin, ja päädyin käyttämään sitä saunapeflettinä.) On maailman helpointa, kun kassissa ei tarvitse kanniskella läpimärkää mönttiä uinnin jälkeen. Ja on maailman vapauttavinta olla alasti urheiluharrastuksessaan. (Tykkään välillä pohtia, millä tavalla halli muuttuu vuoron vaihtuessa. Puheensorina mörenee, kenties. Vai onko sitä ollenkaan? Ovatko miehet yhtä mielellään alasti kuin naiset? Onko vesijuoksuradalla ruuhkaa? Tilaavatko nekin skumppaa?)

Mummot. Mummelit, nuo uimahallin OG:t, ovat itseoikeutetusti suurimman kunnioituksen ansainneita hallihierarkiassa. Ne tervehtivät aina toisiaan (respect), toivottavat aina hyvää joulua tai uutta vuotta reilusti etukäteen ja pitkälle jälkikäteen (respect) ja täyttävät aina vesisangon saunaan (mad respect). Jos joskus täytät saunan vesisangon ja paikalla on mummo joka huomaa sen, pääset takuulla piireihin. (Tein kerran niin, ja mummo nyökkäsi minulle niin upealla hyväksynnäntäyteisellä liikkeellä, että koen nyt olevani jo kiinteähkö osa mummomafiaa. Jenginimeni voisi olla vaikka Sankotyttö.)

Nuoriso. Vielä kannuksiaan ansaitsemassa olevat nuorisokävijät (nuori = ei mummo) toimivat viihdykkeenä muille uimahallin kävijöille. En pysty sormin laskemaan, kuinka monista epäonnistuneista Tinder-treffeistä olen kuullut vesijuoksuradalla nuorisokaverusten takana tai saunan lauteilla niiden vieressä. (P.S. Se Tinder-match, johon törmäsit bileissä ja joissa se pussaili ja halaili toisen naisen kanssa? Älä juttele sille enää.) 

Ohittelijat. Hätähousuilla on uimahallimaailmassa oma viihdearvonsa. Yrjönkadulla uidaan ja vesijuostaan ympyrässä. Kaikki eivät ole mielestäni tajunneet, että jos ohittelet ympyrässä, et pääse perille yhtään nopeammin. Loppujen lopuksi käy niin, että ohittelijat vesijuoksevat omassa pikku ympyrässään muiden keskellä ja näyttävät siltä, etteivät tiedä, missä ovat. (Vinkki: rinki on myös ikään kuin liikenneympyrä, johon saa liittyä vasta, kun tulee sopiva aukko. Ei survoa alastonta ruhoaan toisten päälle.)

Uimahalli. Itse halli on oikeasti henkeäsalpaavan kaunis. Jopa pukukopit ja istumahytit, jotka on pidetty entisellään (tai entisöity hienosti, en minä tiedä), ovat minusta ihan uskomattoman upeita. Ja niissä on saattanut istuskella muun muassa Mannerheim!

Järjestimme viikonloppuna äidilleni 70-vuotisyllätysjuhlat, ja ostin Tigerista juhlarekvisiitaksi kirjainviirin, jossa lukee PARTY TIME. En halunnut heittää sitä roskiin juhlien jälkeen (eikä ollut tarvettakaan, koska se on yllättävän tukevaa tekoa eikä kärsinyt kemuista lainkaan), joten keksin, että voisin vinssata sen vaikka oman kotini seinään. 

Ja ei sillä, että siinä olisi mitään vikaa, mutten halua, että oman kotini seinällä lukee jatkuvasti PARTY TIME. Siitä tulee liikaa mieleen vessanseinätekstit tyyliin call samantha for a good time. Keksin sitten, että voin järjestellä kirjaimet uudestaan. Vaihtoehtoni ovat nyt nämä::

• ME RAP IT

• EMPTY RAT

• PITY ME

• PRYME TIT

• PAY TERM

• TIT MAP

• RAPE MITT

• MAT TYPE

• RIPE MATTY

• EAT RAMP

• PRETTY MA

• PRAM TIT

• RIP MATTE

• TRAMP IT EY

(Näistä suosikkejani ovat ME RAP IT, koska se inspiroisi minua joka päivä räppärin urallani, ja PRYME TIT, koska tissini ovat ihan priimaa, vaikka kirjoitusasu ei tässä ihan olekaan. Toisaalta minun pitää ajatella myös asuinkumppaniani, poikaystävääni, jonka nimi on Matti ja joka on ikäisekseen kypsä. Voitaisiin siis sanoa että hän on RIPE MATTY.)

Tai sitten voisin valita jotakin suomenkielistä:

• PERTTI YM

• PETY IRMA

• RYTMI PATE

• YP MARTTI

• METRI PAT

• PATTERI YM

(Näistä ykkösenä on tällä hetkellä RYTMI-PATE, jonka ajattelen olevan tribuutti legendaariselle kanssatamperelaiselle, Ikurin Turbiinille. Toisaalta tykkään ajatuksesta, että seinälläni olisi julkkiksen sijaan joku tavallinen tallaaja, kuten Facebook-ryhmän ylläpitäjä YP MARTTI tai kasvukipujen kanssa kamppaileva wannabe-mafioso METRI-PAT.)

Minkä valitsisin?

Elikkä tosissaan ihan sellaisella iloisella asialla lähdin kirjoittelemaan kuin maailman paras hammastahna. Ja hämmentävintä tässä koko asiassa on se, että vaikken käyttäisi sitä itse, parantaisi se silti huomattavasti elämänlaatuani. 

Mahtipontinen otsikko, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, on nimittäin totta. Tässä on hammastahna, joka muutti elämäni: Theodent. 

Poikaystävälläni on vaikeuksia sietää hammastahnaa suussaan. Tai oikeastaan kurkussaan. Varsinaisten pesuhommien jälkeen, kun koittaa suun huuhtelun hetki, hän haluaa tahnan jäämistä niin vimmatusti eroon, että kuulostaa siltä Kummelin Perintöä odotellessa -sketsin yskä-äijältä. Kröh kröh kröh brĺyöööäärrrghh fläääöööärrgghh yäk yäk yäk. Ja jos hänellä on vaikeuksia sietää hammastahnaa suussaan, on minulla vaikeuksia sietää oksennusääniä kylppärissäni kaksi kertaa päivässä.  

Enter Theodent. 

Ostimme tätä hammastahnaa New Yorkissa toissakeväänä oleskellessamme, puhtaasti pakkaussuunnittelu- ja ulkonäkösyistä. Luuhasimme 24th Streetin ja 7th Avenuen Whole Foodsin luonnonkosmetiikkaosastolla ja ostimme koko liudan tuubeja, pulloja ja purnukoita, vain siksi, että ne näyttivät meidän mielestämme hyvältä. Ja yksi niistä oli tämä ruskeaan pakkaukseen pakattu, kullitettu, kikertävän kukertava hammastahna. Sillä eihän sitä voinut ohittaa.

Hammastahna on luomua, ja siinä on käytetty suklaata (tai tarkemmin sanottuna suklaasta uutettua ainetta nimeltä Rennou™) joka haastaa perinteisen fluorin. Se maistuu melko tavalliselta hammastahnalta. Se täyttää tehtävänsä ihan kuin tavallinen hammastahna. Ja se näyttää siltä, että se on tarkoitettu kuninkaallisille (jollainen salaa ajattelen ansaitsevani olla, edes hampaita pestessä). Ja sen ansiosta en enää odottele perintöä tai taistele oksennusrefleksiä vastaan joka aamu ja ilta!

Tiedän, mitä ajattelet: saahan täältäkin luomutahnoja (vaikkeivät ne olisikaan kullitettuja). Tiedän. Aikomuksenani on testata poikaystävällä myös muita luomuhammastahnoja, jotka eivät ole vaarallisia nielaista. Tämä oli spesiaali ostos, koska hankin sen hänelle joululahjaksi netistä. Hammastahnaksi se on vähän kallis, 11,99 dollaria tuubi (plus tietenkin kohtuuttomat 30 dollarin toimituskulut), mutta ainakaan se ei ole yhtä kallis kuin Theodentin toinen, tehokkaampi hammastahna, joka maksaa 99,99 dollaria yhdeltä vaivaiselta tuubilta. 

Ja ainakin se toimii. Ja se, jos mikä, on minulle mittaamattoman arvokasta. 

(Ja se on kullitettu.)

Jouluiloa! Eikun -olutta. 

Remontin alkamisesta tuli joulukuun alkupuolella kuluneeksi päivälleen kuusi kuukautta. Toissayönä sain keittiön välitilan juuri asennetut kaakelit saumattua, ja köökki on silikoneja vaille valmis. Otin kuvan jokaisesta työvaiheesta, jotta voisin itse ihastella etenemistä, ja koska minulla on tämä blogi, niin minullahan on suorastaan velvollisuus lesoilla sillä täälläkin. (En tosin koskaan ajatellut että saisin tehdä sen vasta kuusi kuukautta myöhemmin, mutta olkoon.)

Tältä keittiö näytti ennen kuin työt aloitettiin. Vuonna 1939 rakennetun talon keittiö oli viimeksi remontoitu arviolta vuonna 1995. Vihasin sitä. (Vaikka 1995 noin muuten olikin kaiken kaikkiaan hieno vuosi.)

Myin koko keittiön pois muutamalla kympillä Tori.fissä, ja vietimme ostajan ja hänen tyttärensä kanssa sunnuntai-iltapäivän keittiötä purkaessa. Oli muuten hauskaa: moukaroimme rumaa keittiötä, kerroimme tarinoita ja kehuimme kilpaa minun musiikkimakuani (mikäs sen mukavampaa). En olisi millään pystynyt purkuun yksin, ja lisäksi ostaja vei kaikki osat pois, vaikka käytti niistä vain muutamia. Tyttären uusi asunto sai pieneen keittokomeroon sopivat kalusteet (ja annoin kaupan päälle vielä vessanpöntönkin). Hän oli ihana, älykäs, mukava, kykeneväinen ja hauska nuori nainen. Tiedättekö, sellainen, jonka nähdessään sitä ajattelee, että vittu mikä luonteeton peruna minä olin tuon ikäisenä.

Tyhjänä tila näytti tältä:

Välissä hioimme ja maalasimme parketin. Lattia osoittautui hankalaksi, sillä kaikissa keittiön kohdissa ei ollut parkettia riittävästi. Ullatus. Toisaalta ongelmahan ei ole koskaan tämännäköinen, sillä rahalla saa vaikka mitä, kuten esimerkiksi pienet, uudet parketinpätkät (jotka nekin muuten asennettiin vasta muutama viikko sitten). Alla on alkuperäinen puulattia, mutta sen esiin riipiminen ei valitettavasti sopinut budjettiin (enkä rehellisesti sanoen halunnut lisaa ullatuksia). Lähes valmiiksi asennettu keittiö näytti tältä:

Tässä kuvassa olemme juuri muuttaneet remppaevakosta takaisin asuntoon. Meillä ei ollut yhtään huonekalua. Nukuimme ilmapatjalla, joka tyhjeni joka yö aamuun mennessä niin, että löysimme itsemme upoksissa lattialta herätyksen hetkellä (ajattelin aina sitä The Curen musiikkivideota, jossa se mies hukkuu patjaansa, ja minun teki mieli tehdä siitä snäppiin oma versio, mutta vitutti niin paljon, etten pystynyt). Elimme Woltilla emmekä istuneet koskaan missään, koska ei ollut mitään, minkä päällä istua. Hana, jonka piti saapua 5-7 päivässä, oli 45 päivää myöhässä, joten keittiöömme ei tullut vettä, eikä astianpesukonettakaan saanut käyttää. (Ai niin ja lisäksi meidän vessassa ja suihkussa ei kummassakaan ollut ovea.) Good times. 

Sain hankittua pöydän ja muutamia tuoleja, ja ergonomisesti arveluttavasta pahvilaatikkotyöpöydästä päästiin eroon. Hanakin saapui vihdoin (ja teki minut onnelliseksi), mutta välitila antoi vielä odottaa itseään. Tämä johtui siis pääasiassa siitä, etten osannut itse päättää, mitä siihen laittaisin. Ihastuin ensin ajatukseen alumiinilevystä, johon voi painaa mitä itse haluaa, mutten osannut päättää väriä. Halusin yhtenä päivänä mintunvihreän lasin, toisena vaaleanpunaiset kaakelit, kolmantena mustan, mattapintaisen levyn. Myöhemmin päädyin marmorijäljitelmäkaakeleihin, jotta puolitoista kuukautta odoteltu musta hana pääsisi oikeuksiinsa. Mutta menisi vielä kaksi kuukautta ennen kuin ne saataisiin seinään. 

Tämä kuva on otettu eilen. Välitila on paikoillaan. Seinät on maalattu. Hana toimii. Laatat on saumattu (tein ne ihan naamoissa kolmelta yöllä, kun palasin kotiin kostealta läpimärältä illalliselta). Puuttuu enää silikonit ja iänikuiset jalkalistat (jotka tavataan yleensä kuulemma laittaa vasta sitten, kun asuntoa ollaan taas jo myymässä), joten ihan valmista ei vieläkään ole.

Mutta jumalauta että se on kaunis.

(Keittiö on Noblessen keittiö Keittiömaasta (jonka kanssa yhteistyö oli minusta muuten hankalaa ja takkuilevaa), hana merkkiä Nivito jostakin internetistä, kaakelit Kaakelikeskuksesta, pöytä Tampereelta Lielahden kierrätyskeskuksesta, tuolit Tori.fistä ja poikaystävän kaverilta.)

Lue myös: 

• Remonttipäiväkirjat (kun mieli murenee)

• Remonttipäiväkirjat osa II: mitä olen oppinut

Muistoja lapsuudesta on juttusarja, jossa käsitellään 80- ja 90-luvuilta tuttuja kulttuuriklassikoita, joita muksuna kulutettiin. Tällä kertaa käsittelyssä on Otto-nallesta kertovan kirjasarjan ensimmäinen osa: Otto-nalle retkeilee (1984). Otto-nalle retkeilee on elämänmakuinen kasvutarina, jännitysteos pehmolelusta, joka nököttää vuoroin kiven reunalla, puun oksalla tai mihin ikinä nyt täytetyn lelun saa juntattua.

En muista tarkkaan, miten tarina menee, mutta voin hyvin elvyttää tarinan ottamieni kuvien perusteella, jotta te lukijatkin voisitte nauttia seikkailusta. Kas näin siinä kävi:

Otto on kotoisin yksinkertaisesta ajasta, jolloin lapsilla ei ollut edes omia iPadeja ja kylällä liikuttiin paikasta toiseen vesiteitse. Eräänä päivänä Otto lähtee rimpsalle, ja risteilijän baarissa muutaman nautittuaan hän päättää iskeä laivaseuraa menemällä keulaan esittämään klassista Titanic-kohtausta. Laivalla ei ole ainuttakaan mirkkua, joka tajuaisi Oton kulttuurireferenssiä (ehkä siksi, ettei elokuva ole vielä vuonna 1984 ilmestynyt), joten hän masentuu ja ratkeaa ryyppäämään ihan tosissaan.

Ilman sussua jäänyt epätoivoinen Otto heittäytyy dramaattisesti lumpeiden peittämään suohon. Traaginen tapaus herättää niin valtavasti huomiota, että Nick Cave ja Kylie Minogue tekevät siitä kaksitoista vuotta myöhemmin musiikkivideon. Se menestyy valtavan hyvin. 

Huonovointinen Otto antaa ylen Tammerkoskeen. Ohikulkija pitää Otolle puhuttelun, mutta tämä on niin naamat, että luulee puhuttelijan olevan pöllö. 

Otolla katkeaa filmi, ja hän herää päänsärkyyn ulkorappusilta. Hetken silmiä hierottuaan Otto tajuaa olevansa oman kotinsa kynnyksellä, ja hän huokaisee helpotuksesta. Ainakaan hän ei herännyt minkään järkyttävän pehmopupun syleilystä. Mutta sitten hän muistaa – voi saatana! Avaimet ovat hukassa, eikä Otto pääse sisälle. Onneksi ulkona on kaunis päivä.

Sen pituinen se. 

No, okei. Ei siinä ihan noin tainnut käydä. Mutta sen siitä saa, jos kirja perustuu valokuviin pehmolelusta eri paikoissa. Lama-aikaan tämä tosin meni kuin kuumille kiville. (Toim. huom. Myöhemmin kirjoihin käsikirjoitettiin ripaus romantiikkaa, kun Otto-nalle sai itselleen kaverin. Ulla-nalle taisi tosin olla melkoinen pissis: se muun muassa houkutteli Oton ostarille, jossa nallet laskivat mäkeä liukurappusten kaidetta pitkin ja hieroivat itseään ostettaviin tavaroihin ja rikkoivat niitä. En tiedä, miten kirjasarja päättyi, mutta toivottavasti Otto pääsi lopulta parempiin piireihin.)

Lue myös: 

• Muistoja lapsuudesta: Peukun äiti lopettaa tupakoinnin

• Muistoja lapsuudesta: Nikke Knatterton

Voidaanko puhua hetkinen massiivisesta nuorisoilmiöstä nimeltä LA Beat Beverly Hills 90210 ja siitä, miten käsittämättömän kuuma Luke Per- eikun Jason Priestley 90-luvulla oli? (Team Brandon, muuten, ikuisesti.)

Äidyimme taannoin skumppaillassa kavereiden kanssa keskustelemaan tästä 90-luvun kulttisarjasta ja suorastaan hämmästyimme, miten hyvin osa meistä osasi ulkoa tunnarit, hahmojen nimet, niitä esittäneiden näyttelijöiden nimet, heidän suhdekoukeronsa ja katkaisuhoitonsa. Koska siis olihan se nyt hienoa aikaa: lappuhaalarit, jenkkikoulut, seksiä, huumeita, alkoholismia, machoilua ja Peach Pit.

Sitten muistimme, että oli myös sellainen upea asia kuin keskiviikkoillat ja Melrose Place: maailman siistein asuinkompleksi jonka keskellä oli uima-allas, seksiä, huumeita, alkoholismia, auto-onnettomuuksia, kuolleistanousemisia ja maailmankaikkeuden kieroutunein lääkäri Michael Mancini. (Niin ja siis Shooters oli siistein baari, jota ei koskaan ollut olemassa.)

Muttemme millään onnistuneet päättämään, kumpi sarjoista olikaan ykkönen. Joten eiköhän hoideta homma pois alta tässä ja nyt. 

Kumpi on sinun suosikkisi, Beverly Hills 90210 vai Melrose Place? 

(Ja jatkokysymys: kuka hahmoista olisit?)

(Itsehän olisin tietenkin Beverly Hillsin Andrea Zuckerman, koska se oli ainoa, kenellä oli silmälasit. Melrose Placesta olisin halunnut olla Amanda Woodward, koska se oli niin kuuma tai Jo Reynolds, koska se oli niin cool, mutta oikeasti olin ehkä enemmän Billy Campbell, sellainen ei-minkään-makuinen-tai-näköinen peruna.)

Minulla on paha tapa katsoa joka ikinen tv-sarja ns. tuplana tuoppiin eli tauotta alusta loppuun. Siksi tämä internetintäyteinen nykyaika on kaltaiselleni ihmiselle uskomattoman tuhoisa- eikun nautinnollista: sitä voi helposti maata kotona päiväkaupalla tuijotellen tietokoneen ruutua ja ymmärtämättä todellisesta maailmasta yhtään mitään. (Katsoin kerran työttömänä kaikki Breaking Badin jaksot viikossa. Jaksot ovat vajaan tunnin mittaisia ja niitä on 62. Tarvitseeko minun sanoa lisää?)

Viikonloppuna löysin Netflixistä uuden sarjan, joka on jäänyt minulta aiemmin huomaamatta: Marcella. 

Marcella on brittiläinen rikossarja, joka tempaisee koko lailla ensi hetkestä mukaansa. En uskalla sanoa siitä sanaakaan enempää, jotten pilaisi nautintoa muilta, mutta sanottakoon sen verran, etten ymmärrä yhtään, miksei tästä ole kohkattu missään. On meinaan ihan saatanan hyvä! (Lähtökohta on klassinen: jo poliisin hommat taakseen jättänyt tyyppi alkaa tutkia tapausta, joka liittyy hänen vuosia sitten tekemäänsä tutkintaan. Erona kliseisiin lähtökohtiin tässä on se, ettei poliisi ole mies eikä alkoholisoitunut, vaikkei sekään kieltämättä enää kovin uutta ole. Mutta hei - if it ain't broke...)

Ja tavallaan parasta on, että Marcellasta on tehty toistaiseksi vain yksi tuotantokausi. Se tarkoittaa sitä, että sen katsominen imee elämästäs- siis kestää todennäköisesti vain pari päivää. Siis kunnes seuraava tehdään.

Muita viime aikoina katsomiani suosikkisarjoja suoratoistopalveluista:

Rikos, trilleri

• Stranger Things (Netflix)

• The Fall (Netflix)

• Jinx (HBO)

• Jälkiä jättämättä (Netflix)

Draama

• The Knick (HBO)

• Masters of Sex (HBO)

• Olive Kitteridge (HBO)

• Nurse Jackie (HBO)

Komedia, kevyempi genre

• Lovesick (Netflix)

• Silicon Valley (HBO)

• Jane the Virgin (Netflix)

Seuraavaksi kiinnostaa

• Westworld (HBO)

• Mildred Pierce (HBO)

• Black Mirror (Netflix)

• River (Netflix)

Lue myös: 

• 3+1 kuuma(hko)a syytä katsoa The Fallia

• Kyrväke ja muut onnistuneet suomennokset

• Gordon Ramsay haluaa pesää

(Kuva: kuvakaappaus/Netflix)

Parrakkaat metsämiehet ovat kuumaa kamaa. Ainakin jos valtamedioita on uskominen. Parta on pop, ja kuka tahansa itseään kunnioittava naimaikäinen hetero naishenkilö haluaa miehen, jonka leukaperiä sellainen koristaa. (Disclaimer: muista, että tämä koko blogi on yksi iso vitsi.)

Minunkin poikaystävälläni on parta. Ehkä siksi olenkin oppinut parrakkaan miehen kanssa asumisesta muutaman asian, joita kukaan ei muistanut kertoa minulle aiemmin. Nyt kerron ne. Asiat, joita kukaan ei koskaan lausu ääneen. 

• Partakarvat muistuttavat yllättävän paljon häpykarvoja

• Niitä ei melkein huomaa, kunnes yhtäkkiä ei huomaakaan mitään muuta

• Asunto näyttää siltä, että siellä olisi tanssittu alasti ja hinkattu häpykarvoja toisiinsa niin kovasti, että niitä on rapissut joka paikkaan (tosin en tässä suinkaan väitä, etteikö niinkin olisi voinut tapahtua, krhm)

• Häpykarvan näköiset karvat eivät ole kovin kivoja tyynyllä

• Eivätkä paistinpannussa

• Tai lavuaarin reunalla

Että ei mulla sitten muuta.

Superbloggaaja, idolini, ystäväni Juliaihminen julkaisi tällä viikolla blogissaan näköjään minun ajatuksiani nillittämällä retuperällään olevasta kielenhuollosta. Julian suosikkiriesa on turha sanaväli ja sen mukana väliviivan väärinkäyttö (Rainbow-vissy vs. Rainbow -vissy  jne). Molemmat asioita, jotka saavat myös oman verenpaineeni nousemaan. 

Mielestäni on kuitenkin olemassa jotakin vielä hirveämpää, ja siitä joutuu kärsimään erityisesti joulun tienoilla, koska alennusmyynnit vaanivat lähes jokaisen nurkan takana. Ja se on tämä:

-40 % alennus

Ja mikäs siinä sitten vituttaa? No minäpä kerron.

Alennus ei voi olla miinusmerkkinen. Alennus voidaan mitata prosenteissa, jolloin tuotteen hinnassa on neljänkymmenen prosentin alennus. Tai sitten voidaan sanoa, että kaupan kaikki tuotteet ovat miinus neljäkymmentä prosenttia. Mutta ei voi olla sellaista asiaa kuin miinus neljänkymmenen prosentin alennus. 

MIC DROP.

Lue myös:

• Yhdyssanaturhakkeista

• Lyhyt Neiti Etsivä -sanasto

Se on täällä. Joulukuu! Kuukausi, jolloin paskainen hiekk- eikun valkea lumi peittää maan ja ihminen on toiselle entistäkin vittumaisemp- eikun hyvä. Jolloin ihmeitä odotetaan turh- eikun tapahtuu ja luonto panee meitä halval- eikun parastaan.

Aika, jolloin muistetaan lähimmäistä tönimällä sitä kassajonoss- eikun rakkaudella ja lämmöllä, ja jolloin keskitytään siihen, mikä on perseest- eikun kaunista. 

Joulukuu, kausi, jolloin rahalla ei saa vittu mitää- eikun ole merkitystä ja ahneu- eikun rakkaus kukoistaa. Kun lapset rääkyvät ja kinuavat muovista sälää silmät kimalt- eikun odottavat joulun saapumista, ja ihmisten sydämet ovat (tyhjää) täynnä. 

Mutta onneksi on sentään snäppijoulukalenteri - ajanhukkaa jokaiselle päivälle.

snapchat:@tiiamarietta.

Lue myös:

• Joulumieli eli näin sen saa

Siskoni löysi viikonloppuna vintiltä vanhan ystäväkirjan, johon olin tietenkin kirjoittanut. Kahdesti. (Mistä muuten johtuu, että kaikkein ihaninta oli lapsena kirjoittaa itse niihin ystäväkirjoihin? Vanhassa ystäväkirjassani kirjoituksista yli puolet on omiani.) 

Minua ei yllätä yhtään, että mielimusiikkiani oli (todennäköisesti vuonna 1989) Lambada, että paras lukemani kirja oli Prinsessa Ruusunen tai että harrastin pienon soittamista.

Siinäkään ei ole mitään kummallista, että katsoin kuusivuotiaana mielelläni Pikku Kakkosta tai Puoli Kuusi -ohjelmaa (muistatteko sen, se oli kyllä huippu), mutta länsisaksalainen pornosarjis Nikke Knatterton (jonka muuten edelleen haluan kirjoittaa mieluummin Knakkerton) hämmästyttää hiukan.

Moni varmasti muistaa tämän piirrossarjan, jossa juro, kaljuuntuva yksityisetsivämies seikkailee lähinnä alusvaatekuvauksissa, strippareiden pukuhuoneessa tai alastonmallien keskellä piippu huulessa ratkomassa pseudorikoksia. Ohjelmassa on sarjakuvamainen kertojaääni, jonka on tarkoitus parodioida sarjakuvanarratiivia metatasolla (tai jotain). Rakastin erityisesti juuri ohjelman ilmeetöntä kerrontaa: se tuntui siltä, että katsoisi jotakin aikuisten ohjelmaa (tosin sen olisi voinut päätellä myös sarjassa nähtävien tissien määrästä). Sarjaa alettiin esittää Suomen televisiossa vuonna 1989, jolloin minäkin sitä ilmeisen omistautuneesti seurasin. (Wikipediasta opin, että Knattertonin äidin nimi on Corinna Pimpsberg, josta muuten takuulla tulee seuraava Starbucks-nimeni.)

Mieleeni on piirtynyt eräs tietty sarjan osa, joka löytyi melko varmasti joltakin VHS-nauhalta, jota kerta toisensa jälkeen hinkattiin. (Se sisälsi Knattertonin lisäksi todennäköisesti satunnaisia jaksoja Lurppaa, Melukylän lapsia ja Kippari-Kallea.) En millään muistanut, mitä siinä tapahtui, vaikka osat siitä ovat muistoissani hyvin selkeitä.

Mutta sitten tajusin, että on olemassa sellainen asia kuin internet. Sieltä onnistuin nimittäin löytämään sen nimenomaisen Nikke Knattertonin jakson, joka mieleeni, sieluuni ja identiteettiini on hartaasti 1900-luvun loppupuolella kaiverrettu. Nauttikaa: https://www.youtube.com/watch?v=yiQx0ssDwrE

(Sekin on muuten vähän hassua, että olen kirjoittanut molempiin ystäväkirjamerkintöihin haluavani olla isona talonmaalaaja. Remonttia edelleen tekevä nykyminäni toivoo, että olisin lapsena jahdannut unelmiani hiukan määrätietoisemmin.)

Lue myös: 

• Muistoja lapsuudesta: Peukun äiti lopettaa tupakoinnin

• Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista

• Pikku Pirkko Päärynä ja muuta herkkää runoutta