Vihaan kuvioitua talouspaperia. En tiedä mitään turhempaa koko maailmassa. (Tai no okei, tiedän montakin turhempaa asiaa. Esim muovi. Ja vesivessa. Ja muovi tomaattipakkauksissa. Ja vesivessa, jossa ei ole huuhtelun säädintä. Mutta vihaan silti kuvioitua talouspaperia.)

(Kuvioidut talouspaperinpalat näyttävät minusta yhtä paljon serveteiltä kuin tämä sheet mask aidolta tiikeriltä.)

En tiedä, kuinka paljon talouspaperin kuvittaminen maksaa, mutta luulen, ettei se ole ihan halvimmasta päästä. Jokuhan ne sirpit ja kolmiot ja viivat niihin suunnittelee, tai maksaa muumien käyttöoikeudesta, ja jollakin ne on niihin painettava, ja värjättävä, ja sitten vielä tuotettava uudet pakkaukset, joissa lukee että IHANA KUVIOITU TALOUSPAPERI DESIGN BY PAPERIFIRMAN INNOVATIIVINEN SUUNNITTELUOSASTO vaikka oikeasti se kuvio on ihan turha. 

Talouspaperi nimittäin näyttää silti talouspaperilta, vaikka se olisi kuvioitu Nazcan linjoilla. Sen imukyky tai teho tai käyttöaste ei parane ollenkaan sillä, että rullaan on lätkitty viivoja sinne tänne. Eikä se edes näytä hyvältä (tai no, muumit best, mutta kaikki muut kuviot crap). Siksi olen sitä mieltä, että kuvioitu taluspaperi on yhtä hyödyllinen tuote kuin...

... paskalta haiseva oksennus

... luomi

... väritön huulipuna

... paperihaava

... kuvioitu räkä

... kofeiiniton kahvi

... herpes

... "näkymättömät" silikoniolkaimet rintaliiveissä

... nappikuulokkeet, joissa ei ole mikkiä.

Turhia kaikki tyynni.

Lue myös: 

• Ihmiset, joita en ymmärrä

• Taitoja, joita en koskaan oppinut

• Kuin kaksi marjaa: minä ja minä

Sitä aina nuorena ajattelee, että minusta ei muuten takuulla tule sitä sellaista ehhehe-tyyppiä, tätiä tai setää, joka heittää joka ikisessä mahdollisessa tilanteessa kuluneimman vitsin tai käytetyimmän kliseisen lausahduksen. Ja sitten sitä yhtäkkiä huomaa päästävänsä sellaisen suustaan.  

Olen tullut siihen tulokseen, että meissä kaikissa asuu pieni ehhehe-kommentoija, eikä sen esiintuloa kerta kaikkiaan voi estää. Voi olla kuitenkin avuksi, jos tunnistaa tilanteet, joissa nämä todella omaperäiset lauseet yleensä karkaavat huulilta. Silloin niitä vastaan saattaa oppia taistelemaan. Klassisimpia ovat nämä "no sun ei kyllä tarvii" -osaston ehhehe-kommentit:

• Remontti- tai muuttomiehelle: "No sun ei varmaan tartte paljo salilla käydä!"

• Vaatesuunnittelijalle tai ompelijalle: "No sun ei varmaan tartte ikinä ostaa mitään vaatteita!"

• Postinkuljettajalle: "No sun ei varmaan paljo tartte kävelylle lähteä! Askelmittari aivan tapissa!"

• Siistijälle: "No sulla on varmaan kotonaskin aina ihan siistiä!"

• Julkisen liikenteen kuljettajalle: "No sää et varmaan kyllä autoo paljo tartte!"

• Suomalaiselle: "No sulla ei varmaan oo ikinä kylmä kun oot tottunu!"

Mutta onhan niitä muitakin:

• Alkon myyjälle, kun hän kysyy henkilöllisyystodistusta: "Kyllä mulla ikää on, vähän liikaakin!"

• Valokuvaajalle: "No säähän voit sitte fotoshopata musta paremman näköisen!"

• Lentokentän turvatarkastajalle: "Kaikki nesteet on mulla mahassa!"

• Kaverille, joka kehuu siskon lasta: "On tullut tätiinsä kato!"

• Käytetyn tavaran myyjälle: "No tää on varmaan ilmainen kun tässä ei oo hintaa!"

• Kaupan kassalle, kun hän tarjoaa kuittia: "Emmää tarvii, ei mee verotukseen!"

• Lentokentän kahvilan kassalle, kun hän toivottaa hyvää matkaa: "Kiitos samoin! EHHEHE"

(Tietäjät jo varmasti tietävätkin Rontticomicsin klassikoksi muodostuneen sarjakuvan aiheesta.)

Oletko sinä ehhehe-kommentoija?

Lue myös: 

• Sanat, jotka kuulostavat epäilyttäviltä

• "Hei sähän voisit tehdä tästä jutun" ja muut ammattiriesat

Olen pitänyt viime päivinä melko tarkkaa ruokapäiväkirjaa selvittääkseni, miten voisin syödä järkevämmin. Viivyttelen vahingossa syömistä usein niin pitkään, että voin huonosti, ja haluan oppia tekemään asialle jotain. 

Jokainen, joka on joskus pitänyt ruokapäiväkirjaa tietää, että se on eha herveetä hommaa. On nöyryyttävää kirjata ylös, että on syönyt pussillisen sipsiä illallisen sijaan tai jälkiruokaa päivän jokaisella aterialla – aamu- ja välipalaa myöten. Siksi ainakin minulla on tapana näköjään vähän selitellä syömisiäni. Tällaisia merkintöjä ruokapäiväkirjastani nimittäin löytyy:

Perjantai klo 15.00: olut. Ihan sellainen pieni olut. Oikeasti. 

Lauantai klo 10.30: kaksi piiiikkuruista suklaadonitsia. Oikeastaan niitä voisi kutsua kekseiksi. Joo, kaksi keksiä.

Lauantai klo 21.10: lasi punaviiniä. Okei, kaksi. Vittu. Kolme. Noniin, me juotiin melkein koko tonkka.

Sunnuntai klo 13.25: kahvi, kaksi avokadoleipää. Heräsin kyllä paljon aikaisemmin mutta en vaan jotenkin syönyt tai silleen tai siis kyllähän eilen meni vähän myöhään mutta täytyyhän sitä joskus antaa itselleen lupa vähän nauttia ja sillä lailla.

Sunnuntai 22.30: kingis (palkinnoksi kävelylenkistä, emmäämuute).

Maanantai 15.15: puolikas dallaspulla. Hyvä minä!

Maanantai 16.00: puolikas dallaspulla. Krhm.

Tiistai: 14:00: maapähkinä-bataattikeittoa, parsakaalia, kukkakaalia, kidneypapuja. Lähes normaaliin lounasaikaan. YAAASSS. Olen maailman keisari! Kyllä! Pystyn mihin vaan! Oikeat ruokailuajat for life, täältä tullaan!

Keskiviikko 11.30: lasi lehtikuohuvaa. HUOMIO! ALKOHOLITON. 

Keskiviikko 12.00: olut, lasi valkoviiniä, lasi punaviiniä. Hups.

(Toim. huom.: syön toki paljon muutakin.)

Opettakaa mut valehtelemaan paremmin ruokapäiväkirjassa jooko.

Lue myös: 

• Kopioi tämä idea: laskiaispullabrunssi

• Monpensiers Fruit Drops, rankattuna

• Lempiruoka: mansikkakesäsalaatti (ja asiantuntevat ohjeet miten se tehdään)

Olen aina halunnut tehdä oman parfyymin. Ja kuvitellut tietysti, että siitä tulee ihana, eikä esimerkiksi hienhajuinen. No, olin puoliksi oikeassa.

Pääsin viime perjantaina tutustumaan lifestylekauppa TREssä Helsingissä avattuun konseptiparfymeriaan, jossa voi luoda ihan oman öljytuoksun. Frantsilan Scent Lab on tuoksunrakennuskonsepti, jossa saa ostaa kolmellakymmenellä eurolla oman pikku putelin jojobaöljyä, johon voi lätkiä eteerisiä öljyjä. Tai no ei lätkiä. Tiputella sillä tavalla varovasti ohjeiden mukaan. Parasta on, että lätkittäviä öljyjä muutellaan vuodenaikojen myötä: nyt kaupassa olevat pipetit tiputtelevat lähinnä talvisia tuoksuja, ja valikoima on sitten keväämmällä vähän erilainen. Ja koska pullo on pikkuinen, voi tuoksuja tehdä monta tai tulla sitten vuodenaikojen vaihtuessa tekemään uuden.

Kääntöpuolella sitten taas pelottavinta on se, että on täysin saatana mahdotonta tietää, millainen tuoksusta tulee, vaikka siihen miksaisi täydelliseltä tuntuvan valikoiman omia lempihajuja: sitruunaa, mustakuusta ja frankinsensiä. Onnistuin itse tekemään tuoksun, joka saattaa saada minut vähän yökkimään. Muistatteko Frendeistä sen, kun Phoebe kokeili tavaratalossa miesten tuoksua ja haisi sen jälkeen punajuurille ja venäläiselle taksikuskille? Vähän sellainen. Onneksi tein myös toisen, jossa pitäydyin vahvasti turvallisessa laventelissa.

Frantsilan edustaja sanoi tilaisuudessa, että Scent Lab on mahtava tilaisuus luoda oma tunnetuoksu. Voi tehdä itselleen vaikka rauhantuoksun tai rakkaustuoksun tai mitä sitä nyt ikinä haluaakaan juuri siihen hetkeen. Ja sitten hän kertoi sen, minkä me kaikki jo tiedämme: tuoksumuisti on yksi voimakkaimmista. Googlailin vähän menemään ja opin, että aivot tunnistavat tuoksuja samassa paikassa kuin tunteita, ja siksi ne yhdistyvät helposti toisiinsa. (Tai jotenkin noin se meni. Tässä blogissa faktat eivät ole ihan niin justiinsa.)

Tuoksuista ja muistoista inspiroituneena listasin vahvimmat tuoksumuistoni:

Ginger beer tuoksuu Ressulta (Snoopy, ei Redford). Isäni toi työmatkalta Yhdysvalloista Ressu-tarroja, jotka alkoivat tuoksua, kun niitä rapsutti. (Mutta nyt kun mietin, en ihmettelisi, vaikka Ressu Redfordkin tuoksuisi limulta kun sitä rapsuttaa.)

Tommy boy, tuo takavuosien kestosuosikki, miesten (lue: teini-ikäisten poikien) perusunivormuun 90-luvun lopulla kuulunut "parta"vesi tuoksuu teini-iän epävarmuudelta. Se saa minut myös tuntemaan viiman vatsanahkassani, kun farkut roikkuvat liian matalalla ja toppatakki on liian lyhyt. Jos tuoksu on oikein voimakas (ja sehän on), saattaa sormissa tuntua möhkäle nokialainen ja rinnassa matopelin jännitys.

Elnett-hiuslakka tuoksuu (tutummin löyhkää) ranskalaiselta pikkukylältä. Kun olin vaihto-oppilaana La Souterrainessa vuonna 2000, oli huivilla "huolettomasti" kietaistu supertuuhea suttunuttura, joka kesti 45 minuuttia laittaa, ainoa oikea kampaus. Très chic.

Huvipuisto tuoksuu romanttisilta treffeiltä. Eräs tyyppi vei minut kerran lokakuisille treffeille Lintsin Valokarnevaaleille, ja se on edelleen ihaninta, mitä tiedän. On jotakin niin ihastuttavan epäsuomalaista ja elokuvallista olla huvipuistossa silloin, kun on pimeää. 

Valkosipuli tuoksuu Mikolta. Musiikkiteatterikoulukaverini Mikko tykkäsi mausteisesta ruoasta ja tuoksui usein valkosipulilta. Moi vaan Mikko! Emme ole nähneet varmaan vuosiin, mutta ajattelen sinua aina, kun haistan valkosipulin. (Eli ihan helvetin usein.)

Millaisia tuoksumuistoja teillä on?

Lue myös: 

• Kiko huulitussi – pysyy kuin tarra lastenhuoneen ovessa

• Jutila julisteessa eli silloin kun minä olin nuori

Jotkut sanat eivät kuulosta yhtään siltä, mitä ne oikeasti ovat. Ja välillä mieli vähän nyrjähtää sijoiltaan, kun pysähtyy miettimään, että sanat merkitsevät jotain vain siksi, että olemme yhteisymmärryksessä sopineet niin.

Muistan ikuisesti, kun yläasteen äidinkielen opettajamme kertoi meille tarinan siitä, kun sateenvarjolle keksittiin Muinaisina Aikoina nimeä, varmaan jossakin Erittäin Tärkeiden Ilmaisujen Korkeimmassa Neuvostossa. Vaihtoehtoja olivat sateenvarjo, varataivas ja jokin ruotsalainen sana, sanotaan vaikka regnskydd tai jotakin. Ja sitten ne Erittäin Tärkeän Neuvoston Virkamiehet siellä äänestivät ja valitsivat, että sateenvarjo siitä tulkoon. Ja sekoan pikkuisen päästäni kun mietin, että siitä olisi voinut tulla varataivas! Miten upea sana se olisikaan!

(Minulla ei ole mitään keinoa tietää, onko edes jokin osa tarinasta totta, mutta totena minä olen sitä levitellyt menemään jo kaksikymmentä vuotta, joten olkoon.)

Oli miten oli, sateenvarjo kuulostaa erehdyttävän paljon siltä, mitä se onkin, mutta kaikki sanat eivät. Kuten nämä: 

Airut

Applen reittisovellus.

Horsma

Leppoisahko seksitauti, jonka Irwinkin joltakulta sai. 

Lankki

Raju kuntosaliliike. "Vedä ensin kolme lankkia ja sit pari tuplalankkia."

Nyrkkipyykki

Joko väkivaltainen seksiasento tai vinkeät turpaanvetokekkerit. 

Poropeukalo

Sorkkaeläimen sisempi varvas. "Hei tarkistatko ton lampaan poropeukalot?"

Pirssi

En sano mikä, mutta se sopii yhteen lerssin kanssa.

Rupla

Ihon pinnalla röpelöisenä esiintyvä seksitauti. Saattaa tarttua pirssistä.

Sekulaari

Kirppiksen alekori. "Eikö oo upea? Löysin tän Uffin sekulaarista."

Tattari

Ahkerasti sienestänyt alkuperäisheimo. "Tattarit olivat lyhyt, mutta tanakka kansa, jonka tunnistettavimpia ominaispiirteitä olivat pitkä, liehuva tukka ja vyötäisillä mukana roikkuva sieniveitsi."

Vekseli

Sukulainen: miniän tai vävyn veli.

Paljastakaa omat epäilyttävät sananne!

Lue myös:

• En voi olla ainoa, joka...

• Kaikkein eniten ärsyttää -40% ale

• Hyvä, ihan hyvä ja tosi hyvä ja muut suosikkisanat viininmaisteluun

Ihmiset, jotka puhuvat toisilleen viereisistä vessakopeista. Eikö keskustelua voi käydä sitten kun on päästy käsienpesualtaalle? 

Ihmiset, jotka eivät pese käsiään vessassakäynnin jälkeen. Koska yhh.

Ihmiset, jotka eivät juo kahvia, tuota ihmiskunnan mustaa kultaa. En tarkoita, että he ovat huonoja. En vain ymmärrä, miten he onnistuvat pysymään hengissä.

Ihmiset, jotka snäppäävät ajaessaan autoa. Kahdesta syystä: 1) se on ihan helvetin vaarallista ja 2) hyvä kun itse pystyn radiota samalla kuuntelemaan. 

Ihmiset, jotka eivät syö/voi syödä leipää. Ei kun hetkinen, en tarkoittanutkaan, etten ymmärrä heitä. Tarkoitin, että minua harmittaa heidän puolestaan. 

Ihmiset, jotka eivät käytä turvavyötä. Se tuntuu siltä kuin ei olisi housuja jalassa.

Ihmiset, jotka tykkäävät käydä suihkussa. Minusta se on välttämätön paha, josta pyrin pois niin pian kuin mahdollista. Käsiä sitten taas voisin pestä vaikka 45 minuuttia kerrallaan (katso kohta 2).

Ihmiset, jotka käyttävät vähäsuolaisia tuotteita. Suola on parasta.

Ihmiset, jotka ovat Kardashianeja. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten sellaisia ihmisiä voi olla olemassa. (He muuten syövät varmaan vähäsuolaisia tuotteita eivätkä syö juustoja eivätkä käytä turvavöitä. Tai housujakaan.) 

Ihmiset, jotka eivät kuuntele podcasteja. Podcastit best.

Ihmiset, jotka tunnistavat lukuisia kala- ja/tai lintulajeja. Miten heidän aivonsa voivat tallentaa sellaista tietoa? Tiedän itse tasan ahvenen ja lokin. Ja niidenkin suhteen epäilen välillä itseäni. 

Ihmiset, jotka vastaavat lukuisia kysymyksiä sisältävään sähköpostiin, mutta vastaavat vain ensimmäiseen kysymykseen. Niinku kamoon.

Kirjoitin aikoja sitten jutun siitä, miten ihmisellä pitäisi olla tiettyjen ammattikuntien edustajia kavereina. Keittiömestarikaverista on hyötyä, koska se osaa laittaa sinulle aina törkeän hyvät pöperöt, kun kutsut itse itsesi kylään. Lääkäriystävä uusii reseptit ja rauhoittelee sinua tekemiesi nettidiagnoosien jälkeen. Taksikuskifrendi antaa kunnon kyydit (tirsk) ja tietää parhaat snägärit. Ja niin edelleen. 

(Koska ystävien pointtihan on tietenkin se, että niistä hyötyy jotenkin. Duh.)

Juttuhan oli tietysti epätoivoinen ystävienhakuilmoitus vitsi, ja sen lopussa tarjosin myös omia palveluksiani ystävänä, vaikken oikein tiennyt, mitä sosionomi/toimittajaopiskelija osaisi ystävilleen tehdä. Nyt tiedän. En voi nimittäin kahden käden sormilla laskea, kuinka monta kertaa olen kuullut seuraavan kaltaisen lauseen:

"Hei sähän voisit kirjoittaa mun kämppiksen / isäpuolen / kummitytön / mökkinaapurin bändistä / lemmikkipupusta / startup-yrityksestä / taikinafetissistä jutun."

Lukemattomia ja uskomattomia ovat ne asiat, joita ihmiset luulevat toisten haluavan lukea lehdestä. Toimittaja voi tietenkin myös tarkistaa kavereidensa koulutehtävät, opinnäytteet ja gradut kielivirheiden varalta, kirjoittaa hakemuskirjeet ja onnittelukortit sekä tietysti hankkia kaikenlaista ilmaiseksi. Not. 

Mutten suinkaan ole ainoa. Ammattiriesoista kärsivät lähes kaikki muutkin. Näin:

Kirjanpitäjälle: "Hei sähän voisit tehdä mun veroilmoituksen."

Pankkiirille Rahastonhoitajalle Pörssimeklarille Kenelle tahansa pankin työntekijälle: "Hei sähän voisit antaa mulle vähän sijoitusneuvoja."

Nuoriso-ohjaajalle: "Hei sähän voisit opettaa tolle meidän teinille vähän kuria."

Elektroniikkamyyjälle: "Hei sultahan saa varmaan sen uuden iPhonen kahdella markalla."

Lääkärille: "Hei sähän voisit tarkistaa yhden luomen tossa mun vasemmassa pakarassa. Tai no on se vähän alempana. Siinä välilihassa tai siinä. Ai sä olet röntgenlääkäri? No mutta kyllähän sä sitä silti voit katsoa hei."

Putkimiehelle: "Hei sähän voisit varmaan tehdä ton meidän kylppärirempan? Kahdella markalla."

Vaatesuunnittelijalle: "Hei sultahan onnistuu varmaan toi mun housujen lyhentäminen / hääpuvun ompeleminen / mun koko vaatekaapin uusiminen niin että näytän tästä lähtien joka päivä Olivia Palermolta? Mutta siis sillain että mun ei tarvitse ostaa yhtään uutta vaatetta."

Lastentarhanopettajalle: "Hei sähän voisit opettaa ton meidän pikku Ridgen lukemaan."

Ja niin edelleen. Kerro mulle,

mistä ammattiriesasta sinä kärsit?

P.S. Minä kirjoitan ne onnittelukortit kyllä ihan mielelläni. Olen siinä aika hyvä.

Lue myös:

• Pue rintaliivit ja muut hyvät vinkit kotona työskentelyyn

• Lapsuuden haaveammatit

• Freelancerin viikkokalenteri

[[{"fid":"992835","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"lakanoiden silittäminen","field_file_image_title_text[und][0][value]":"lakanoiden silittäminen"},"type":"media","link_text":null,"attributes":{"height":"3264","width":"2448","class":"media-element file-media-original"}}]]

Minä kerta kaikkiaan rakastan silitettyjä, rapeita lakanoita niin, että silmät kostuvat ja selkään sattuu pikkuisen. Vielä muutama vuosi sitten vietin arki-iltani ja unettomat yöni kotona telkkaria katsellen ja lakanoita silitellen (nykyisin katson telkkaria mutten todellakaan tee samalla mitään). Mutta jo silloin minua korpesi se, että tavallisella silitysraudalla ja -laudalla lakanoiden silittäminen on logistinen mahdottomuus: lakanat joko nuohoavat menemään pitkin lattioita tai sitten ne pitää silittää taiteltuina, jolloin hinkkaamis- ja ärsytystasot nousevat maksimiin ja lisäksi lakanoihin jää rumat taitokset. Nykyisin sen sitten oikein lakanoita enää silittelekään. Ja vihaan sitä. 

Kysyin viikonloppuna instastoryssa, miten ihmiset ovat ratkaisseet tämän lakanalogisiikan. Miten ihmiset, joilla ei ole mankelia, silittävät lakanansa?

"Ei mitenkään."

"Ööö ei lakanoita silitetä"

"Miks lakanat pitäis silittää? No time, no interest, no point. Stop doing that! Drink wine!"

"En todellakaan silitä lakanoita tai mitään muutakaan. Senkin ajan voi vaikka katsoa instastooreja."

"Ei kukaan silitä!!!"

"Sellaiset ihmiset joilla on seksielämä ei silitä lakanoita. Ne rypistyy kuitenkin. Kuulemma"

"En oo muistanut ajatella et lakanat pitäis silittää. Kunhan pesee välillä ni on voitolla!"

"Ratkaisu on tietysti se että niitä ei silitetä. Ain't nobody got time for that"

"Älä silitä. Kamalan kätevää."

Olin jo luopua toivosta. Ratkaisua ei siis ole. KUNNES. Sain kahdelta eri ihmiseltä maailmani mullistavan ajatuksen: lakanat voi silittää suoraan sängyssä, kun ne ovat jo paikallaan. 

OHMIGOD MIELI RÄJÄHDYS SILMÄT AUKI UUSI MAAILMA KAIKKI TOISIN

Lue myös: 

• Miksi tyynyliinoja on aina vain yksi ja muita maailman suurimpia vääryyksiä

• Miksi vihaan Instagram Storiesia

Uusi podcast, jossa olen mukana, julkaistaan tänään. Kaverin Puolesta Kyselen on huumoripodcast, jossa vastaamme ystäväni Anna Karhusen kanssa kaverin puolesta esitettyihin kysymyksiin – niihin, joita kaveri ei uskalla itse esittää. Täydellä ammattitaidolla ja kokemuspohjalla tietysti. Ensimmäisessä jaksossa puhutaan tammikuuhun sopivasti darrasta. 

Podcastit ovat vihdoin huippusuosittuja myös Suomessa, ja yhä useampi haluaa tehdä sellaisen itse. Onneksi se on tosi helppoa! Mää kerron. Tarvitset vain kolme asiaa:

Tekniset välineet

Podcastin tekemiseen tarvitaan monimutkaista teknolooogiaa eli kännykän, jossa on sanelin. Hifistelijät saattavat käyttää nauhuria, rikkaat studioita ja nostalgikot mankkaa, mutta puhelin riittää. 

Editointi

Saattaa tietysti olla, että saat nauhoitettua podcastisi kerralla tötteröön, mutta siltä varalta että se ei onnistukaan (lue: ei todellakaan onnistu), kannattaa ladata ilmainen editointiohjelma, esimerkiksi Audacity. Se on melko helppo opetella itse käyttämään, jos on joskus pikkuisen räplännyt jotakin video- tai audioeditoria. Hifistelijät saattavat käyttää maksullisia editointiohjelmia, rikkaat palkkaavat editoijan ja nostalgikot käyttävät edelleen mankkaa. Nostalgikot saattavat muuten tykätä myös Audacitysta, koska siitä huokuu todella vahvoja 1998-viboja.

Idea

Kaikkein tärkein koko hommassa on kuitenkin tietysti se idea. Mitä tiukempi konsepti, sen parempi, sillä se auttaa pitämään homman kasassa. Esimerkiksi koirapodcast ei ole välttämättä ihan yhtä hyvä kuin ravitsevia reseptejä cockerspanieleille tai tunnista koirarotu ulostekuvailun perusteella. Yleinen teema voi olla laajempi, mutta rajat auttavat paitsi tekemistä, myös kuulijaa. Esimerkiksi veturinkuljettajalätsä ja muut vaikuttajan perusvarusteet on ehkä kiinnostavampi idea kuin lifestyle. Hifistelijät ottavat ideointiin kaveriksi tuottajan ja rikkailla on kokonainen tiimi. Nostalgikko hinkkaa vaan sitä mankkaa.

Ja se on kuulkaa siinä! 

Tiedän, että aika monella on palanut käämi bloggaajien podcast-villitykseen. Mutta tähän kai pätee vähän sama juttu kuin blogeihin ja sometilihin muutenkin: ei tarvitse kuunnella, jos ei kiinnosta. Mutta kuuntele nyt vähän kuitenkin tuota meidän! Se on hauska. Ja jos tykkäät siitä, tykkäät ehkä myös toissavuotisesta Kuulitsä-podcastista, jota tein ystäväni Lassen kanssa.

(Tarkkasilmäisin saattaa huomata kuinka yritän tässä vähän niinkuin sanomatta sanoa, että teen tätä podcast-hommaa aidolla intohimolla ja todellisella kiinnostuksella, ja tein ekan podcastini jo toissavuonna, ja ne tehdään alusta loppuun asti ihan täysin itse, editointeja myöten, eikä minulla myöskään ole veturinkuljettajalakkia. #tietäjättietää) 

Kaverin Puolesta Kyselen -podcastin ensimmäinen jakso löytyy nyt Soundcloudista ja iTunesista. Kertokaa, jos kuuntelette podcasteja jotakin muuta kautta, jonne meidän kannattaisi se lisätä. Lisäksi KPK on tietysti myös Facebookissa ja Instagramissa. Graafisen ilmeen podcastille on suunnitellut suosikkililyläinen Saara Helkala ja valokuvat otti kyliltä tuttu Eino Nurmisto. Otamme mielellämme (kaverisi) palautetta vastaan – ja tietysti kysymyksiä, jos kaverillasi vaikka on niitä. 

Lue myös: 

• 10 (+17) x podcast-vinkki

• "Tulevaisuudesta päättää darra" eli revi siitä huumoria

Tässä on nyt summattu joka paikassa niin kovasti tuota viime vuotta, että minäpoika ajattelin massasta poiketen kerätä kokoon jo tämän kokonaiset kaksi päivää kestäneen vuoden 2018. 

[[{"fid":"991288","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"2017 2018","field_file_image_title_text[und][0][value]":"2017 2018"},"type":"media","attributes":{"height":"3264","width":"2448","class":"media-element file-media-original"},"link_text":null}]]

Tällä kertaa uuden vuoden alku on todella merkinnyt minullekin uutta alkua. Tein ison muutoksen työelämässäni vuodenvaihteessa ja luovuin toimeksiantajasta, joka työllisti minua lähes kokoaikaisesti. Olen ollut vuoden alusta todella innoissani, koska kalenterissa on nyt tilaa projekteille ja ideoille ja yhteistöille ja uudenlaisille muutoksille. Mutta jos vuoden kahta ekaa vuorokautta on uskominen, ei työlle taida muun aktiivisuuden lomassa riittää oikein edes aikaa. Katsokaa vaikka.

Tammikuun kaksi ensimmäistä päivää ovat koostuneet

• kolmesta Wolt-ruokatilauksesta

• noin kahdestasadasta askelmittarin askeleesta

• kahdesta nukkumaanmenosta aamukuuden pintaan

• kahden tv-sarjan kokonaisesta kaudesta

• viidestä elokuvasta, joista yksikään ei ollut kovin hyvä

• 20 minuutista töitä

• kaksista perutuista treffeistä

• yhdestä ulkoilusta (ruokakauppaan)

• kolmesta päätöksestä, että nyt lopetan sokerin

• kahdesta sokerinlopettamispäätöksen pyörtämisestä (ostin kaupasta karkkia)

• laskutoimituksista, joiden mukaan pärjäisin keskimäärin kolme päivää täysin työttömänä (ehkä hiukan pidempään, jos sokerilakkoni pitää)

• säästötilin katselemisesta

• neljästätoista levelistä maailman raivostuttavinta kännykkäpeliä

• kolmesta shamaanikortista, jotka ovat kaikki sanoneet minulle, että nyt puhaltavat muutoksen tuulet (ja yksi että se on isoisäni)

...mutta siis kolmas päivä toden sanoo eiksje? 

Lue myös: 

• Mitä avainnippusi kertoo sinusta?

• 9 esiintymisjännitysneuvoa, jotka voisivat olla myös seksineuvoja

• Vituttaako? Mene keramiikkakurssille

Olen aina rakastanut nettijuttuja, joissa kerrotaan että Valokuvaajaisä Otti Tyttärestään Kuvan Joka Viikko 14 Vuoden Ajan Etkä Usko Silmiäsi Kun Näet Muutoksen ja sellaisia, joissa kerrotaan, että Kanadalaisperhe Poseeraa Täsmälleen Samanlaisessa Valokuvassa Joka Joulu Ja Lopputulos On Upea, ja minua sylettää vietävästi, ettei minulla ole mitään vastaavaa. 

Mutta. Tein snäppi-/insta-joulukalenteriini tällä viikolla luukun, jossa uudelleennäyttelin kouluhistoriani luokkakuvia (kyllä, tällaista schaissea minä joulukalenterissani julkaisen. Ja demonstroin esimerkiksi murteita ja aksentteja. Ja luttelen kirosanoja ja kerron vitsejä. Jos et ole koskaan nähnyt joulukalenteriani, nyt on loistava hetki aloittaa sen katsominen. Jäljellä on enää muutama luukku, joten et ehdi oikeastaan edes katsoa kovin montaa tai ainakaan kyllästyä). Luokkakuvaluukun toteutus ei onnistunut ihan yhtä smoothisti kuin olin toivonut, joten halusin antaa itselleni mahdollisuuden kokeilla uudelleen.

Joten tämä on minun pikkuruinen tapani tehdä jotakin mukahauskaa ja täysin geneeristä Nainen Loi Vanhat Luokkakuvansa Uudelleen Etkä Kerta Kaikkiaan Kestä, Miten Kömpelösti Hän Sen Teki -tyyliin. Loin siis vuosien 1993, 1994, 1998 ja 2001 luokkakuvani uudelleen. Tunnistatko kumpi kuva on vanha luokkakuva ja kumpi uusi remake-versio? (Et varmaan millään.)

Psst! Joulukalenteri löytyy snäppi- ja instatililtä nimellä @tiiamarietta.

Lue myös: 

• Vanhat profiilikuvat: IRC-Galleria edition

• 12 hämmentävää kuvaa puhelimen kamerarullasta

Suomen kansan on jo kahtena tärkeänä juhlapäivänä lumonnut livelähetys suurmarketin kassalta. Viime juhannuksen kassalivessä koettiin jännittäviä hetkiä, kun sinihomejuustopaketti katosi hihnalta ennen piippauslaitteelle ehtimistään. Itsenäisyyspäivänä puolestaan odotettiin kielet pitkällä, milloin hiiva loppuu Prismasta. Itsenäisyyspäivänä somessa seurattiin muuten myös ilahduttavaa kättelyliveä, kun Yle Kioskin toimittaja pyrki kättelemään yhtä montaa ihmistä samassa ajassa kuin presidentti kättelee linnan juhlissa. 

Kassalive on mahtava juttu, ja niin on kättelylivekin, mutta minusta konseptia voisi laajentaa vähän muuallekin. Siksi olen kehittänyt muutamia ehdotuksia, ja jos ne toteutetaan, tulee minulle toimittaa niiden ideoinnista palkkioksi kultaa ja mirhamia ja kahvipaketti.

Pakettipistelive: lelukaupan paketointipisteellä tapahtuu, kun epätoivoinen olmeina lahjaostoksilla laahustava kansa yrittää viimeisillä voimillaan kääriä paperiin palloja, lelukitaroita ja muita kerta kaikkiaan mahdottoman muotoisia lahjoja pukinkonttiin. Tämä olisi sellainen kollektiivista jouluinhoa ja stressiä kanavoiva kevyt jouluviikon täyteohjelma. 

Hissilive: klaustrofobinen livestriimi kovassa käytössä olevasta hissistä, esimerkiksi Stockmannilta. Kylkeen voi perustaa juomapelin, ja känniin pääsee takuulla, jos juo joka kerta silloin, kun hissiä oikeasti tarvitseva ihminen (kuten lastenvaunujen, pyörätuolin tai rollaattorin kanssa liikkuva henkilö) ei mahdu hissiin, kun kahdeksan liikuntakykyisen ihmisen on kerta kaikkiaan pakko päästä neloseen just nyt. Shotin voi ottaa myös silloin, kun joku ottaa hissipeiliselfien (kuvan tilanne).

Käsienpesuallaslive: yleisen vessan käsienpesualtaalta striimattava suora lähetys näyttää, kuinka moni pesee kätensä ja millä tavalla. Huuhtooko ensin ja lisää sitten saippuaa vai toisinpäin, vai käyttääkö saippuaa ollenkaan, jestas sentään. Käsienpesijöitä yritettäisiin tunnistaa hihojen perusteella kuten kassahihnalivessä, ja pesualtaan ohi kävelijät tuomittaisiin takin perusteella. "Tuo oli varmasti naapurin Kimmon samettitakki! Se rontti on aina minusta näyttänyt siltä, että vesi menee justiin käsistä ohi."

Snägärijonolive: esimerkiksi uudenvuodenyön livelähetys kaupungin suosituimmalta nakkikioskilta olisi todella kiinnostavaa katsottavaa. Tämän voisi oikeastaan toteuttaa myös podcastina, koska riemastuttavinta koko show'ssa olisivat tietenkin erilaisten asiakkaiden erilaiset tilaukset. "Ggackshh llihabiiraggagaah jja ischo hmaitho."

Takkatulilive: vanha kunnon dvd-henkinen klassikko, koska elävää tultahan voisi tuijotella ikuisesti. Jännityksen hetki koettaisiin aina, kun tuli meinaisi sammua ja jonkun pitäisi lisätä tuleen puita. Tuleen lisättävien takkapuiden joukkoon olisi kiinnostavuutta lisäämään piilotettu kourallinen läpimärkiä ja toinen sihahtelevia tai poksuvia puita. Niitä sinne lisäilisi sitten vaikka Roope Salminen tai joku muu, jota ei ole vähään aikaan nähty telkkarissa.

Steissinovilive: Helsingin rautatieaseman pääovissa on kolme tai neljä toimivaa oviaukkoa, joiden läpi on täysin mahdollista kulkea, jos tarttuu vain kahvasta kiinni ja vetää oven auki. Mutta jostakin syystä kaikki kulkevat aina siitä yhdestä ja samasta ovesta, koska se on jo valmiiksi auki. Siksi että joku on juuri kulkemassa siitä. Steissinovilive on kutkuttava jännitysnäytelmä, jossa seurataan paitsi sitä, kuinka monta ihmistä viitsii survoutua eri suunnista samaan oviaukkoon, myös sitä, kuka sankari tajuaa, että jonkun ovista voi avata ihan itse. Ruudun reunaan voitaneen lisätä mittari, joka kertoo erään steissinoviliveä seuraavan Rantasen verenpaineen muutokset reaaliajassa.

Olen ennenkin tarjoutunut, mutta tilaa kalenterista löytyy edelleen: tv-kanavat, minuun saa olla yhteydessä.

Lue myös:

• Ensitreffit kättärillä ja 3 muuta ohjelmakonseptia

• Realityohjelmat pohjoiskarjalaisittain

• Napakymppi ja muut pöhköt tv-ohjelmakonseptit

• Kyrväke ja muut onnistuneet suomennokset

Kaikkihan tietävät, että Yrjönkadun uimahalli on ihana. Mutta tiesikö kukaan, että siellä on mieletön tilaussaunamahdollisuus?

Kyllä näin kuulkaa on! Ja koska paikka on Helsingin kaupungin, ei sen vuokraaminen tilaisuuksia varten ole ihan mahdottoman hintaistakaan. Helsinkiläisille siis. Ulkopaikkakuntalaiset joutuvat maksamaan aika paljon suolaisemman hinnan. Varasin sen juhlia varten toissasunnuntaiksi. En viitsinyt saunaa varatessa alkaa mouhota, että olen kyllä sielultani puhtaasti tamperelainen, etten vaan joutuisi maksamaan manselaisen taksaa. 

Saunoja on kaksi, joista meillä oli varauksessa isompi. Siinä saa myös oman pikku uima-altaan käyttöoikeuden. Saunaan mahtuu 15 henkilöä, ja sen vuokraaminen kolmeksi tunniksi maksaa 243 euroa (niin siis jos olet helsinkiläinen. Myös jos olet sielultasi tamperelainen, mutta virallisesti helsinkiläinen). Saunaan voi tilata syötävää ja juotavaa Café Yrjöstä, ja se maksetaan erikseen. Me tilasimme skumppaa ja salaatit, koska niin nyt vaan mielestäni kuuluu tehdä, jos menee kymmenen naisen kanssa saunaan. 

Juhla oli yllätyssynttäri ystävälleni Tiinalle, joka luuli, että menemme Yrjönkadulle ihan vaan tavallisesti pulikoimaan. Jännitin niin perkeleesti, että saanko sen houkuteltua paikalle ajoissa, mutta kaikki onnistui täydellisesti. (Minulla on muuten menestyksekäs historia juhlahuijarina: kutsuin kerran ystäväni aveciksi Novellen mocktailkouluun, johon minut oli muka bloggaajana kutsuttu, ja veinkin sen oikeasti vauvakutsuilleen. Lähetin sille kuvakaappauksen tekaistusta mocktailkoulukutsustakin. Myöhemmin luin jostakin mainoksesta, että Novelle järjestää oikeasti mocktailkouluja. Idea on varmasti minulta nyysitty. On meinaan sen verran originelli.)

[[{"fid":"984259","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"","field_file_image_title_text[und][0][value]":""},"type":"media","link_text":null,"attributes":{"height":"1400","width":"1050","class":"media-element file-media-original"}}]]

Siinä on jotakin perustavanlaatuisen ihastuttavaa, että voi lähteä hyvän ystävän syntymäpäiville ilman meikkiä, ja koko juhlan ajan voi luumustella menemään valkoisessa kylpytakissa. Ei tarvitse miettiä, mitä pukisi, stressata ulkonäöstään tai edes peseytyä, luoja paratkoon. Sankari tiesi tällä kertaa olevansa tulossa uimahalliin, mutta hirveästi ei yllätettävänkään tarvitsisi tilaisuuden luonteesta tietää: tilaussaunan vuokraan kuuluu kylpytakki, pyyhe ja pefletti jokaiselle saunojalle. 

Sellaista minä jäin vaan tässä miettimään, että itse olen kyllä typerä ihminen, koska järjestän lähes joka vuosi omat synttärijuhlat. Siksi kukaan ei koskaan yllätä minua millään yllärijuhlilla. Eikä vauvakutsuillekaan ole ollut syytä. Niin että voisikohan joku joskus yllättää minut ihan huvin vuoksi vain? Kiitos. 

(P.S. Tattis kanssasaunojille, ja Marjaanalle kiitos salaattikuvasta!)

(P.P.S. Olen ihan tosissani noiden yllätysjuhlien suhteen.)

Lue myös:

• 5 syytä, miksi Yrjönkadun uimahalli on paras

• Näin järjestät täydelliset synttärijuhlat

Instagram + Snapchat: @tiiamarietta

Maailmassa on yksi hotelli, joka on ylitse muiden. Se on Park Hotel Turku. 

Olen yöpynyt Parkissa viimeisen kolmen vuoden aikana muistaakseni puolen tusinaa kertaa. Asiaa Turkuun alkoi olla, kun kaveriksi löytyi sieltä kotoisin oleva sälli. Muistan, kun suunnittelin ensimmäistä visiittiäni sällin luokse Turkuun ja mietin, mikä hotelli olisi romanttisin. Päädyimme Parkiin, joka on 1900-luvun alussa rakennettu jugendhuvila  – eihän tämän yli kerta kaikkiaan voi valita mitään toista hotellia! Huvila otettiin hotellikäyttöön 80-luvulla, ja sen kyllä huomaa.

Jokainen huone on toista älyttömämpi. Olen kerran yöpynyt Parkissa huoneessa, jonka kaikki huonekalut olivat vaaleanpunaista rottinkia. Erään toisen kerran pääsin huoneeseen, jossa oli posliininen pantteri. Parasta oli, kun kerran pääsimme poikaystäväni kanssa muutamaksi yöksi morsiussviittiin tavallisen huoneen hinnalla, koska huoneita ei ollut tarpeeksi ja sviitti sattui olemaan vapaana. Se oli mieletön ilmestys pitsiliinoineen, röyhelöisine vessapaperitelineineen ja posliinienkeleitä notkuvine vitriineineen. (Tämä on myös esimerkki siitä, että huone kannattaa joskus varata hotellista itsestään eikä esim varaussivuston kautta. Booking tuskin olisi tarjonnut sviittiä normihintaan.)

Olen Turussa käydessäni valinnut jonkin toisen hotellin vain silloin, jos Park Hotel Turku on ollut täynnä. Koska jos ihan totta puhutaan, eihän mikään muu enää tämän jälkeen kelpaa. Nykyisin olen aidosti pettynyt, jos hotellihuoneessa ei ole ainuttakaan turhaa posliinieläintä.

Hotellin alakerrassa on aulabaari, aamiaissali ja erillinen ruokasali, joka on koristeltu nukein, viirein, valokuvin ja tekokukin. Kaikkialla kaikuu kultainen 80-luku. Ai niin, ja jokaisessa huoneessa on kokemukseni mukaan ruskeat, kukalliset kaakelit, Gillette-vaahtoa ja pari bic-sheiveriä ja (ainakin yksi pussi) samarinia. Kysyn tämän vain kerran: voiko mikään olla siistimpää?

Hotellin suurin vetonaula lienee kuitenkin Jaakko, Parkin oma maskotti ja papukaija, joka saa hymyn jokaisen vieraan huulille. Jaakko (joka on muuten nimestään huolimatta tyttö), esiintyy mielellään kuvissa ja lauleskelee mitä mielikuvituksellisimmin tavoin aulassa suurimman osan päivästä.

En ole itse koskaan kuullut sen puhuvan, mutta respasta kerrottiin, että se matkii etenkin lapsia mielellään, ja toistelee niiden lauseita pitkään niiden lähdettyä. Nettisivujen mukaan Jaakko on jo 45-vuotias, enkä tiedä milloin sivuja on viimeksi päivitetty. Oli miten oli, siinä iässä saa jo vähän tehdäkin pilaa naapuruston lapsista.

Ainoa puute, jonka Park Hotelista keksin, on se, että huoneissa on superpehmeät sängyt. Pidän itse jämäkästä, jopa kovasta patjasta, ja kaikissa Parkissa nukkumissani sängyissä on niin pehmeä patja, että kun herää, sen väliin on vähän hautautunut. Mutta kun avaa silmät ja näkee luomien alta ihanasti vanhanaikaisen kukkatapetin ja paksut samettiverhot, ei mikään voi olla pielessä. 

Respakerroksen vessassa on muuten kaunis parfyymivalikoima.

Menkää Park Hotel Turkuun! Se on IHANA. 

Lue myös: 

• Suosittelen: lomailu omien vanhempien kanssa

• Kylpylälomalla – eli testaa kuinka mummo olet

Jos saisin ikinä elämässä jonkun blogipalkinnon, osaatteko arvata mikä se olisi? Itse veikkaisin jotakin Lidlin Uikkariobsession tai Vuoden Mukatamperelaisen tai Syksyn Yritteliäimmän Sementtiperseen Twerkkaajan palkintoa. Vaan toisin kävi. 

Toissaviikonloppuna Turussa tanssittiin Varjoawardseissa, bloggaajaporukan itsensä kehittelemässä pseudogaalassa (jossa ei ole muuten pseudoa mikään, ne olivat hoitaneet asialliset sponsorit ja kuvausseinät ja lahjakassit ja kaikki, itse vain nautin menemään), jossa jokainen gaalailija voittaa. Ja minä poika voitin siellä ihan muina henkilöinä vuoden Paulo Coelhon palkinnon! Jossakin syvällä sielussani aina ehkä tiesinkin, että niiden paperilappusten leikkeleminen ja puhelimen asetteleminen tiskikaappiin on kaiken sen arvoista.

[[{"fid":"982106","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"varjoawards 2017 eino nurmisto","field_file_image_title_text[und][0][value]":"varjoawards 2017 eino nurmisto"},"type":"media","link_text":null,"attributes":{"height":"2000","width":"1333","class":"media-element file-media-original"}}]]

Onneksi Missä olet Laura kysyi minulta juuri ennen juhliin lähtöä, olenko valmistellut kiitospuheen. Kädet shokista täristen googlasin "voi vittu unohdin" "hyvä kiitospuhe" taksissa, ja tuloksissa luki yksiselitteisesti, että hyvään puheeseen tulee valmistautua huolellisesti etukäteen. Pikagooglaus taksissa 15 minuuttia ennen juhlia lasketaan tästä lähtien huolelliseksi, koska puhe meni ihan hyvin. Kerroin siinä, että googlasin hyvän kiitospuheen taksissa.

Ylivoimaisesti paras ainoa blogigaala missä olen ikinä ollut, kiitos järjestäjille ja sponsoreille! Sivupalkintona sain gaalamatkalta myös korvatulehduksen. Ihanaa!

Mutta siellä samassa sielunmykkyrässä heräsi heti hirveä huoli siitä, että maailmassa on niin monta muutakin asiaa, jotka ansaitsivat palkinnon, eikä niille järjestetä gaaloja. Niin tässä minä nyt sitten jaan niitä, ja tämä olkoon nyt sitten samalla tällainen vuosikatsaus. Tiedän, ne ovat vähän leimejä, mutta kamoon, mulla on ollut blogi kohta kymmenen vuotta enkä ole vielä koskaan tehnyt tällaista. Gimmiabreik.

Vuoden such disappoint: sohva

Ostin noin vuosi sitten superkauniin sohvan, jota testasin ja mallasin ja tarkistin ja kokeilin, ja joka loppujen lopuksi osoittautui täysin mahdottomaksi hankinnaksi, koska siinä ei voi maata niin että voisi hengittää, nähdä telkkaria tai olla muutenkaan mitenkään mukavasti. 

Vuoden kysymys: "No miten teillä menee?"

Sen jälkeen kun keksimme keväällä muuttaa poikaystäväni kanssa erilleen, en ole käynyt kovin montaa keskustelua ilman että minulta oltaisiin kysytty vähän varovasti, että miten suhteemme nyt voi. Ihan hyvin hei. Kiitos kysymästä. Taas. 

Vuoden teknologinen huippu: kun Fanni sai puhelimen

Siskontyttöni Fanni aloitti syksyllä koulun, ja sen ansiosta puhelimeni tekstaus- ja videopuhelukulttuuri on ottanut massiivisen askeleen aktiivisempaan ja monipuolisempaan suuntaan: kakkaemoji on palannut käytetyimpien symbolien joukkoon ja huutomerkit ovat jälleen saaneet syyn olla olemassa. Pidän minään. 

Vuoden palvelujournalistisin blogipostaus: Montpensiers Fruit Drops, rankattuna

Koska kuka ei muka haluaisi lukea ihan blogista asti, että koska Fruit Dropseja pitää työntää suuhun aina kaksi kerrallaan, ovat mandariiniviipaleen näköiset karkit suutuntumaystävällisempiä kuin vadelman näköiset. Ja ne myös maistuvat paremmilta. Olkaa hyvät.  

Vuoden #mitähittoo: kun pääsin Turkissa neljään lehteen

Kävin toukokuussa blogimatkalla Turkissa, ja siellä oltiin niin kertakaikkisen häkeltyneitä minun säkenöivästä ulkomuodostani, että pääsin muistaakseni neljään sanomalehteen. Ei ole kyllä koskaan ollut samaan aikaan yhtä hämmentynyt ja tärkeä olo.

Vuoden saavutus: kuntosalijäsenyyden onnistunut irtisanominen

En tiedä, mitä sanoa. En vieläkään usko, että tämä on oikeasti tapahtunut enkä ole (vielä) liittynyt uudelleen. 

Paljon onnea kaikille voittajille!

[[{"fid":"982110","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"varjoawards 2017 eino nurmisto","field_file_image_title_text[und][0][value]":"varjoawards 2017 eino nurmisto"},"type":"media","link_text":null,"attributes":{"height":"1333","width":"2000","class":"media-element file-media-original"}}]]

Kuvat: Eino Nurmisto

Lue myös:

• Gaalalookini

• Minäkö kateellinen? Pois se minusta

Huomenna on joulukuun ensimmäinen päivä, ja sehän tarkoittaa tietenkin sellaista korkeakulttuurin riemuvoittoa kuin Timpsin snäppijoulukalenteri!

Olen nyt muutamana vuonna tehnyt snäppijoulukalenterin, ja myös kesäsnäppikalenterin (kesäkuun ensimmäisestä juhannukseen), ja jos se on jäänyt sinulta huomaamatta, saanen kertoa että jokaisesta luukusta paljastuu jokin ihana yllätys eli joka kerta minä snäppäämässä.

Tänä vuonna pyrin erityisesti hyötynäkökulmaan ja haluan, että luukuista on niiden katselijalle jotakin konkreettista hyötyä. Minä muun muassa opetan demonstroin erilaisia murteita ja aksentteja (jotta pärjää sitten vaikka Tampereella tai Pariisissa), kerron vitsejä (hirveän hyödyllistä esimerkiksi vitsirepertuaaria ajatellen), imitoin sketsejä tai ihmisiä (no tuota tämän hyötykulma on minulla vielä vähän hakusessa) ja kerron, miten tehdä tilanteesta kuin tilanteesta laulu (jos vaikka joutuu yllättäen keskelle musikaalia niin ei sitten jää ihan tuppisuuksi). 

Ajattelin ensin siirtää koko homman instastoorien puolelle, mutta kourallinen snäppiseuraajiani älähti, ja koska minusta on järkevää miellyttää niitä kahtakymmentäyhtä ihmistä, teen kalenterin sekä snäppiin että instaan. Double the work fun!

Luin Jodelista, että joulukuu on blogimaailmassa karmeinta aikaa, kun kaikki tekevät tyhjänpäiväisiä joulukalentereita, arvontoja ja täytepostauksia. Tässä siis sullekin lisää ajanhukkaa ihan jokaiselle päivälle! Siis jouluaattoon saakka. 

Joulukalenteri löytyy tililtä @tiiamarietta.

Lue myös:

• Tunnelmallista joulun odotusta

• 5 + 1 x unelmien joulukalenteri

• Juliaihminen: Kun haluatte seurata sekaisin olevan naisen toimintaa

Kuinka hyvä voi alle seitsemän euron huulipuna olla? No aika hyvä.

Maalasin huuleni viime torstaina Kikon huulitussilla ja päätin tehdä testin: kestääkö tussi illallisen? (Kiko on italialainen halpiskosmetiikkamerkki, josta kuulin vasta viime kesänä, mutta joka on ilmeisesti käymisen arvoinen liike aina kun sellaisen kohdalle osuu. Kävin siellä ensin Italian-matkalla kerran ja seuraavalla reissulla olinkin jo omaksunut opitun pakkomielteen, koska vierailin Espanjassa viikon matkalla Kikossa neljästi. Ja ostin joka kerta jotain. Noku niillä oli niin kivoja naamioita ja kaikkia!)

Ajatukseni oli, etten lisäisi punaa ollenkaan illan aikana, ja ottaisin kuvat ennen ja jälkeen illallisen. Ja niin myös tein, vaikka matkan varrella sattuikin pikku stiplu. Punasin huuleni kello 17.51 ja ne näyttivät silloin tältä:

[[{"fid":"979043","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"","field_file_image_title_text[und][0][value]":""},"type":"media","link_text":null,"attributes":{"height":"1400","width":"1052","class":"media-element file-media-original"}}]]

Oikeasti olin jo ennen sitä syönyt punat huulissani yhden Kingis-puikon (kyllä, söin välipalaksi jäätelön ennen ravintolaan lähtemistä) ja juonut kupillisen Finrexiniä. Punaa jäi hiukan kuppiin, vaikkei sitä tuntunut huulista lähteneen yhtään. Nuoleskelin myös jonkin verran huuliani: ensin vahingossa ja sitten ihan tarkoituksella kun huomasin, että tämä tussihan maistuu perhana sentään jollekin makealle. Kingis ei vissiin riittänyt makeanhimoni taltuttamiseksi.

Sen jälkeen lähdin uuteen kasvisravintola Yes Yes Yesiin syömään (jota muuten suosittelen lämpimästi, niin hyvää ruokaa että sattuu vähän sieluun). Jaoimme kolmeen pekkaan kahdeksan eri ruokalajia, joimme parit drinkit ja pullon viiniä. Syömisen jälkeen olin jo autuaasti unohtanut koko testin, joten ehdin sipaista huuliin hiukan lisää huulipunaa ennen kuin muistin käskeä itseäni lopettamaan, ja tältä näytin, kun tulin kotiin kello 00.17:

Neljä ja puoli tuntia, kahdeksan ruokalajia, monta juomaa ja vain pikku lisäsipaisu ruoan jälkeen. Näytti aika hyvältä! Mutta sitten tuota noin meikkejä poistaessani ei puna lähtenyt jumalauta mihinkään. Huulet olivat vielä aamullakin ihan punaiset. Ja kuivaan kohtaan huulien sisäpintaan jäi ihan kuulkaa kahdeksi päiväksi. Pysyy siis kuin synti tai raskausarpi tai vauvahiukset ohimolla tai tarra lastenhuoneen ovessa – ei meinaa lähteä millään. Aika hyvin halpispunalle, vai mitä?

(Pahoittelen muuten tuota viimeisen kuvan mukaseksikästä makuuhuoneilmettä. Olin tosissaan juonut pari drinkkiä ja tykkäsin tuosta huulipunasta. Ehkä vähän liikaa.)

Kannattaiskohan sieltä Kikosta ostaa ensi kerralla jotain muutakin?

Lue myös: 

• Superkestävä huulipuna

• Maailman paras huulipuna (ja nyt tiedän, mikä se on)

Olen ollut karkeasti arvioiden puolitoista ikuisuutta tai siis viikon kipeänä, ja olen siksi ehtinyt katsoa seitsemän kautta eli muutaman jakson How I Met Your Motheria Netflixistä ja opetellut muun muassa laulamaan tunnarin yhdeksällä eri tavalla eikun tehnyt listan sen ja Frendien yhtäläisyyksistä eikun saanut siitä niin monta ideaa tähän blogiin että kaikki kyllästyvät takuulla heti tai siis vasta muutaman postauksen jälkeen. Lopetetaanpa ennen kuin edes aloitetaanpa.

Kuudennen kauden 19. jaksossa Legendaddy Robin kertoo, että jokaisella meistä on elämässään joitakin tietotaitoaukkoja. Asioita, jotka kaikki muut osaavat, mutta mitkä ovat jostakin syystä jääneet itseltä oppimatta. Ted ei esimerkiksi osaa lausua sanaa chameleon, Marshall on surkea silmäniskijä, Barney ei tiedä miten työkaluja käytetään ja niin edelleen. 

Minulla on yksi ikäiseni kaveri, joka ei osaa uida. Enkä ole muuten itsekään siinä mikään mestari. Eräs toinen ystäväni oppi vasta parikymppisenä ajamaan kunnolla pyörällä. Entinen esimieheni puhui aina nihilismin sijaan nilihismistä, ja minäkin opettelen vasta käyttämään premissiä oikein. Olen tässä nyt katsonut itseäni peiliin, ja tunnustan – minun tietotaitoaukkoni ovat seuraavat:

En osaa napsutella sormiani. Kun yritän, kuuluu nakeistani vain pehmeä tussahdus.

Tunnistan ulkonäöltä ehkä vain kolme kukkaa ja kaksi lintua. Ruusu, pioni, lilja, pulu, lokki. Mutta koska en ole botanisti tai bongari, ei minun tarvitsekaan. Ja koska on internet. 

En pysty syömään ramen- tai pho -keittoja. Syytän umamia. (Jos tämä blogi olisi englanninkielinen, livauttaisin tähän väliin yo mama -vitsin umamitwistillä: umami so bad even Weird Al won't "eat it".)

Ainoa meri, jonka sijainnin tiedän melko varmasti, on Välimeri. 

En muista koskaan elokuvia, mitkä olen jo nähnyt. Saatan aloittaa leffan aivan innoissani ja tajuta vasta reilusti puolenvälin jälkeen, että hetkinen, olen kyllä varmaan jo nähnyt tämän, enkä silti muista, miten se loppuu. 

Olen ihan paska viheltäjä, enkä varsinkaan osaa vislata. Kompensoin huutelemalla kovaan ääneen FIFFIU aina kun se on paikallaan. (Eli aika usein.)

En tiedä yhtään, kuinka korkealla lentokoneet lentävät. Yksi ihminen voisi hyvin sanoa minulle että kyse on kilometristä, ja toinen heti perään puhua tuhansista kilometreistä ja uskoisin molempia. 

Kun kysyin poikaystävältäni, tuleeko hänelle mieleen vielä jotakin, josta en itse tajua etten osaa sitä, hän sanoi että tv-sarjojen tunnareiden hyräilyni ontuu joskus hiukan. Hän tarkoittaa sitä, että olen nyt viikon ajan laulanut kahdenkymmenen minuutin välein Himymin tunnaria sanoilla jambadi jambadi jambadi jambadi on väärässä. 

Lue myös:

• Rusina onkin rypäle ja muut oivallukset

• Asioita, joita haluan aina tehdä kun olen kipeä (mutta joita en koskaan muulloin halua tehdä)