Ne, jotka ovat seuranneet minua Instagramissa ja jaksaneet katsoa Insta-stoorini (miksei sille vieläkään ole sopivaa nimeä??) ovat saattaneet huomata, että olen pannut merkille vasempaa ohimoani jatkuvasti koristavan hiustöyhdön.
[[{"fid":"976006","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"tiia ja elias","field_file_image_title_text[und][0][value]":"tiia ja elias"},"type":"media","link_text":null,"attributes":{"height":"563","width":"891","class":"media-element file-media-original"}}]]
[[{"fid":"976024","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"hiustöyhtö ohimolla","field_file_image_title_text[und][0][value]":"hiustöyhtö ohimolla"},"type":"media","link_text":null,"attributes":{"height":"583","width":"951","class":"media-element file-media-original"}}]]
(Ymmärrän, että töyhtö näyttää olevan oikealla, mutta se johtuu Instagramin selfiekameran peiliefektistä. Tunnistan kyllä vasemman oikeasta. Nykyään.)
Ohimollani sojottaa terhakka tuppo vaaleaa vauvahiusta, olin sitten tullut juuri suihkusta tai laittanut hiuksiani tuntikausia tai nöyryyttänyt itseni hikeen tunnin ajan peilin edessä peppuani heilutellen. Se ei kerta kaikkiaan laske koskaan. Ilmiö on mennyt niin pitkälle, että olen antanut sille jo oman nimen: Elias.
Mutta kun olen alkanut puhua Eliaksesta, on ruvennut sattumaan kummia. Pari viikkoa sitten, kun siskoni oli käymässä, hän huomautti, että hänellä on täsmälleen samassa paikassa täsmälleen samanlainen tuppo. Ristimme sen Topiakseksi ja ajattelimme, että genetiikkaahan hiussoiroista on oltava syyttäminen.
[[{"fid":"976000","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"elias ja topias","field_file_image_title_text[und][0][value]":"elias ja topias"},"type":"media","link_text":null,"attributes":{"height":"568","width":"598","class":"media-element file-media-original"}}]]
Mutta kun kerroin tästä poikaystävälleni, sanoi hänkin, että tuppohommat kuulostavat tutuilta. (Hänen omansa on Matias.) Ongelma ei siis suinkaan koske vain meidän perhettämme. Eikä siinä vielä kaikki: töyhtöongelma on aiemmin luultua reilusti laajempi. Eräs työkaverini sanoi myös, että häntä kiusaa jatkuvasti ohimolla töhöttävä hiustorni. Lisäksi kaksi (2!) Instagram-seuraajaani on ilmoittanut, että heilläkin on oma elias.
Mistä on kyse? Onko sinullakin sellainen? Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa?? MITÄ HITTOA NYT OIKEESTI?
Lue myös:
Viikottainen nöyryytys eli miksi käyn tanssitunnilla
Miksi vihaan Instagram Storiesia
Instagram ennen ja nyt
Isäni on huippu. Hän on ihailtavan aktiivinen, rohkea kuin mikä (ei sellaisella nyrkit pystyssä -tavalla vaan esimerkiksi niin, että puhuu pokkana vierasta kieltä ulkomailla, vaikkei ihan osaisikaan), alati kiinnostunut uusista asioista, hyvä puhuja ja hauska seuramies (vaikkei ehkä paras vitsinkertoja, viimeksi vitsiä kertoessaan ei meinannut pystyä naurulta puhumaan), rauhallisin tuntemani kuski ja lempein koskaan kohtaamani mies.
(Iskä on kuvassa keskellä, jos joku ei arvannut.)
Mutta ennen kaikkea isälläni on yksi taito, jonka toivon oppivani häneltä. Hänellä on pettämätön kyky arvioida asioiden täsmällinen paino pelkästään pitämällä niitä kädessään.
Erityisesti taito tulee tarpeeseen silloin, kun matkustetaan. Viimeksi, kun lähdin Espanjasta, iskä nosti matkalaukkuani ja sanoi: "Tämä painaa noin 18 kiloa." Sanoin isälle, että tarkistan sen sitten kentällä ja kerron, miten tarkkaan arvio osui. Hän sanoi: "Hetkinen", nosti laukun uudelleen ja korjasi: "Seitsemäntoista ja puoli."
Ja se perhana painoi tasan seitsemäntoista ja puoli kiloa.
Onnellista isänpäivää iskä! Rakastan sinua!
Kirjoitin rontti vuosi sitten blogiin jutun, jossa keksin tutuille bloggaajille aineen jota he opettaisivat, jos he olisivat opettajia. Olimme kaverini kanssa nähneet eräissä juhlissa bändin, jonka soittajat näyttivät opettajilta, ja siitä se kohtalon kivi lähti sitten vierimään ja rysähti lopulta bloggaajien niskaan. (Sorry not sorry!) Mutta koska koko juttu lähti silloin bändistä – miksemme leikkisi olevamme myös muusikoita?
Tai siis minä ainakin leikin:
Filosofi, tradenomi (210 op), Suomi-snäpin kiistaton kuningas Pesojoonas (o.s. Joonas Pesonen) on hyväntuulista rokkia soittavan poikabändin energinen rumpali. Joonas on kiiltokuvabändin rajuin ja persoonallisin jäsen, ja lehdistössä veikkaillaankin tämän tästä, ryhtyykö hän pian soolouralle. Keskustelupalsoilla huhutaan, että yhteinen projekti Kuulemiin Forssa! -bändin punahuulisen solistin kanssa on jo tekeillä. (Kuva: Dorit Salutskij)
Missä olet Laura? -blogin kirjoittaja Laura Tähkävuori on aivan selkeä harpisti (harpunsoittaja, harppuuna?). Sellainen ihastuttava sooloartisti, joka soittaa häissä ja intiimeillä illallisilla ja taidemuseon näyttelyn avajaisissa herkkiä, mutta voimakkaita kappaleita, jotka saavat kaikki hikoilemaan itkun pidättelemisen voimasta.
Emmi Nuorgam on maamme kovin spoken word -artisti, joka luo pehmellä äänellään lumoavia rytmisiä äänimaailmoja, mutta tunkeutuu sanoillaan suoraan verenkiertoon. Emmin suurin hitti on humoristis-realistinen teos lapsiperheen elämästä silloin, kun kaikki perheenjäsenet sairastavat. Sen nimi on "Kunpa joku osuis edes pönttöön".
Tämän kylän homopoika -blogin Eino Nurmisto soittaa syntikkaa kaupungin kovimmassa underground -indiepopbändissä. Bändin nimi on jotain Balloons in Helsinki tai The Silver Wallets tai Nää Ei Oo Guccin Loaferit tai jotain.
Pupulandiasta tuttu Jenni Rotonen on sitraa soittava folk-artisti, joka esittää maailman suurimpien hittien covereita vähäeleiseen folk-tyyliin. Suosituin keikkatoive on herkkä versio Khian viidentoista vuoden takaisesta erootillihkosta hitistä My neck, my back. (Kuva: Essi Nisonen)
Itse Minna Mänttäri -blogin (varsin yllättävän niminen) Minna Mänttäri on oikeassakin elämässä muuten muusikko, joten tämä on vähän epäreilua. Mutta tietääkseni Minna ei oikeassa elämässä ole kuitenkaan rosoista bluesia lujaa soittava räväkkä saksofonisti. Tässä blogissa hän on sitä.
WTD-blogin Natalia Tolmatsova ei voi olla muuta kuin sellisti. Sellainen hajareisin esiintyvä, vahva ja seksikäs jousivirtuoosi, joka ravistelee koko musiikkimaailmaa modernilla otteellaan: feattaa yhtä lailla Apocalyptican kuin Andrea Bocellin ja Drakenkin levyillä. Ja ehkä Stigin. (Tunnetaan siitä, että juo keikalla biisien välissä skumppaa.)
Kerro! Millaisia muusikoita bloggaajat olisivat?
Disclaimer: yhtäkään bloggaajaa tai pesojoonasta ei vahingoitettu tämän jutun teossa. Jokainen bloggaaja ja pesojoonas antoi (tietämättä spesifisti miksi) suostumuksensa kuvansa käyttöön.
Lue myös:
Kun olin Espanjassa vanhempieni kanssa, piristi päiviäni loputtoman auringonpaisteen, halvan viinin ja lukemattomien ruskeiden nappisilmien lisäksi yksi asia ylitse kaikkien muiden: Fuengirola.fi-lehden horoskooppi.
Fuengirola.fi on "Fugen" alueella viikoittain ilmestyvä suomenkielinen kaupunkilehti, joka sisältää paikallisuutisia, suomenkielisten palvelujen ilmoituksia ja muuta ajankohtaista infoa. Kuten esimerkiksi horoskoopit.
Lehti ilmestyy perjantaisin, ja uusimman löytää tämän linkin takaa.
Haluan nostaa tähän esille muutaman aiemman horoskoopin, jotka otin talteen niiden tarjoaman käsittämättömän näkemyksellisyyden ja konkretian vuoksi. Muistakaa nyt sitten, ettei näitä kannata missään nimessä ns. noudattaa, koska vanhojen horoskooppien lukeminen tuo huonoa onnea. (Hyvää onnea sen sijaan tuovat esimerkiksi kynät, juhlaan osallistuminen, supiseminen ja täpötäysi bussi.)
RAPU 27.10.
Kaikenlaiset harmaansävyt sekä lauleskelu yleisillä paikoilla ovat sinulle hyvinkin ajankohtaisia tulevalla viikolla. Viikonloppuna sinua lähestyy ihana heebo, joka tuo sinulle komeaa onnea.
VAAKA 20.10.
Tutustu Pelle Miljoonan levytyksiin, omaelämäkertaan ja hänen käsitykseensä punkkareista. Nämä tiedot tuovat sinulle onnea.
NEITSYT 20.10.
Unohda sekoilusi taso yöelämässä ja suuntaa energiasi promootioyrityksen funtsimiseen. Ole ennakkoluuloton varsinkin viikonloppuna, se tuo sinulle onnea.
LEIJONA 13.10.
Sinun kannattaa tällä viikolla käyttää mahdollisimman kopisevia korkkareita, koska eräs henkilö kiinnittää huomiotaan nimenomaan ääniin ja kopseeseen. Onnea saat käytäviltä.
KALAT 6.10.
Kokoa kavereistasi muutama korskean näköinen tapaus ja ota heistä hauskoja kuvia. Se tulee tuomaan sinulle mainetta ja uusia haasteita. Rupattele aamulla kahvilassa, se tuo onnea.
HÄRKÄ 6.10.
Muista ehdottomasti ottaa torkut aina kun siihen antautuu tilaisuus. Lepertele lähibaarin omistajan kanssa iltasella. Nautskele ajattomuudesta ja älä vilkuile kelloa. Onnensaksofonisi soi lauantaina.
SKORPIONI 6.10.
Opettele ennustamaan kahvinporoista. Vieraile sen typpistä ajanvietettä tarjoavassa ravintolassa. Lue paljon maagisista aiheista. Kokeile joogaa ja transsendenttista mietiskelyä, se tuo onnea.
Rakastan erityisesti onnenkäytäviä. Ja hei huippu-uutisia: Fuengirola-lehden voi lukea verkossa joka viikko.
Lue myös:
Viime viikonloppuna siirrettiin kelloja (ei seinältä toiselle, ehhehe) ja jokavuotinen nillitys siitä, että vaikuttaako se elämään vai eikö se vaikuta elämään alkoi. Olen perinteiden suuri ystävä, joten jokavuotisen keskustelun starttaaminen ilahdutti minua suuresti. Mutta jos tämä osasto ei olekaan vielä jollekulle juttua, niin näin se suurin piirtein etenee, sillä tavalla kun asioilla on internetissä tapana edetä:
nukuin liian vähän
mutta minä nukuin liian paljon
olin liian ajoissa
mutta minä olin liian myöhässä
unohdin
muistin väärin
lapset eivät mene nukkumaan
meidän lapset nukahtelevat joka paikkaan
no miksi sitten hankit lapsia
no ei se nyt niin iso juttu voi olla
kannattais varmaan olla lapseton
unettomuutta on aikuisillakin
luulis että siitä selviää, aikuinen ihminen
no haittaa se työntekoakin
kannattais varmaan olla työtön niin ei haittais se tunti sinne tänne
kuule on niin paljon töitä että olisin ihan mielelläni työtön välillä
just joo työttömyys on just se mitä kannattaa ihannoida
no ainakin jos saisin sen tunnin takaisin
mutta iltaisin tulee niin pimeää että ahdistaa
toisaalta aamuisin on vähän valoisampaa niin että on ihanaa
ei hätää, kohta on pimeää vuorokauden ympäri
ette te hesalaiset mitään pimeästä ymmärrä
kuulkaa kohta se joulu tulla jollottaa
ei saatana siihen on vielä melkein kaksi kuukautta aikaa
saako jo alkaa soittaa joululauluja?
omassa kodissa saa tehdä mitä vaan
paitsi jos se häiritsee naapureita
minullakin on yksi joka jatkuvasti pesee pyykkiä vielä kymmenen jälkeen kuulen kun se kone siellä humpsuttaa
no likaisissa vaatteissako sitä pitäisi sitten kulkea
no jos nyt vaikka tavallisiin aikoihin pesisit
kaksi sanaa: vuoro työ
kaksi sanaa: hiljai suus
kaksi sanaa: haistakaa paska
Että sillä lailla se kellojen kääntäminen (ei varastaminen ehhehe) voi vaikuttaa sunkin elämään.
Lue myös:
Valmistaudun uuteen puhelimeen konmarittamalla nykyiseni parhaani mukaan. Poistin koko liudan kuvia, videoita ja sovelluksia, ja sitten kävin läpi puhelimessani olevat yhteystiedot. Oletteko koskaan käyneet läpi, minkänimisiä tyyppejä olette puhelimeenne tallentaneet? Minä kävin, ja kokosin erikoisimmista listan.
Nämä kuulostavat ihan joltain lastenkirjojen hahmoilta, eräänlaisilta vinksahtaneilta Puolen Hehtaarin Metsän asukeilta, koska puhelin laittaa automaattisesti jokaiseen sanaan ison alkukirjaimen.
Puhelimeni satumetsässä asuu monenmoista porukkaa.
On koko joukko kaupantekijöitä:
Annika Ostaa Ehkä Sohvan
Jenni Hakee Keittiön
Paavo Torifi Pinnatuoli
Sini Hay Loop Rekki
Tuula Kiinnostunut Kaapeista
On tyyppejä, joilla on tehtävä, muttei kunnollista nimeä:
Metrotyyppi
Päivän Peili Asentaja
Edouard Rugbynpelaaja
Remonttimies Matias
On Puolen Hehtaarin Metsän kuljetusammattilaisia:
Jose Lissabon Kuski
Baba Taksi
On puutarhaosasto:
Ruusu
Flora Ehkä
Ja sitten on random-osasto satumetsän pimeimmässä kulmassa:
Soitti Eilen 16.49
Ei Älä
Puhelu Tullut
Tyhmä
Ehkä punonkin näiden hahmojen välille juonen ja ryhdyn lasten- ja nuortenkirjailijaksi. Annika Ostaa Ehkä Sohvan heilautti kättään kadunkulmassa, ja Baba Taksi pysähtyi ottaakseen tämän kyytiin. Annika Ostaa Ehkä Sohvan oli menossa ostamaan sohvaa, mutta päättikin viime hetkellä toisin. Hän kertoi kuskille, minne oli ollut menossa. "Jos et osta sitä, olet ihan tyhmä", Baba Taksi sanoi hänelle. "Mitä? Tunnetko sinä Tyhmän?" Annika Ostaa Ehkä Sohvan huudahti. Ja niin mysteeri sai alkunsa.
Ajattelin jakaa tänne eilisen gaalalookini, kun tiedän että siellä on tyyppejä, keitä kuitenkin kiinnostaa. Tänä vuonna päätin jättää kimalluksen ja säihkynnän pois lookistani ja luottaa moderniin, pelkistettyyn värimaailmaan.
Meikki: näyterasva lehden välistä*. Tummat silmäpussit omasta takaa.
Hiukset: Yrjönkadun uimahallissa pehmennetyt, ulkoilmassa kuivatetut, sohvalla makaamisen muovailemat. Tämä on muuten ihana hiuslook vaikka jokapäiväiseen laittautumiseen, vaikka vaatii vähän aikaa!
Vaatteet: housuiksi lookiin valitsin H&M:n viidentoista euron verkkarit ja ulkomaisesta urheilukaupasta ostetun collegepaidan (en usko, että näitä saa Suomesta). Asukokonaisuus täydentyi poikaystävältä lahjaksi saadulla Stockmannin vohvelikankaisella kylpytakilla*.
Kengät: jostakin hotellista nyysityt tohvelit.
*gifted
Mitä tykkäätte gaala-asustani? Otan mielelläni palautetta vastaan!
Lue myös:
Minulla ja nykyajan nuorilla on paljon yhteistä. Esimerkiksi olemattomat eläkkeet ja ruskealla huulipunalla läträäminen koulun vessassa. Tosin niistä ajoista, kun minä värjäsin huuleni mattaruskeiksi – en huulipunalla vaan Lumenen rajauskynällä – koulun vessassa, on yli 20 vuotta, mutta silti. Uskomatonta mutta totta, on kuitenkin muutama asia (on on, tiedän että se on vaikea uskoa), joista minut ja nuorison erottaa.
Häpeämätön peilaaminen
Kun minä olin nuori, peilaaminen oli noloa. Ei ollut ollenkaan coolia välittää omasta ulkonäöstään, eikä varsinkaan niin, että muut ihmiset huomaisivat, että tuossa tuo yksi nyt vaan välittää ulkonäöstään ja peilailee menemään. Me peilailimme sentään salaa, kauppojen ikkunoista ja vessakoppien ovenkahvoista ja sillä lailla. (Otimme myös paljon vähemmän kuvia itsestämme, jonka vuoksi poseeraaminen on edelleen yhtä kiusallista kuin tuossa ylläolevassa kuvassa.)
Hyvät esikuvat
Nuorisoa syytetään aina siitä, että se ryyppää ja rellestää ja kokeilee rajoja. Se puhuu rumasti eikä välitä mistään tärkeästä. Viettää kaiken aikansa netissä. Mutta tiedättekö, mitä ne siellä netissä tekevät? Seuraavat jumalauta ikäisiään tubettajia, jotka puhuvat kauniisti monimuotoisuudesta, avoimesti raittiudesta, suoraan kuukautisista, rehellisesti kasvissyönnistä, kierrättävät, rakastavat, itkevät ja pitävät heikomman puolia. Ja niitä se nuoriso sitten idolisoi. Silloin kun minä olin nuori, me idolisoimme Kurt Cobainia, joka oli jo kuollut, ja Samuli Edelmannia, joka lauloi höpöjä kuten "ihana valo sinun nimesi kaunis sana". Olimme iloisia, jos Suosikin välissä tuli juliste, jossa oli Jutila. En muista, että Jutila olisi puhunut kuukautisista tai kierrätyksestä kertaakaan.
Osaaminen
Nykyajan nuoriso osaa ihan luonnostaan kaiken maailman yhteisömanagerointia, valo- ja videokuvausta, somestrategiointia ja kaikkea sellaista, mistä voi saada myös palkkaa. Kun minä olin nuori, osasin tehdä kirsikan kannasta solmun (mutta vain yksi kertaa kuudesta), heittää lätkäkortteja seinään ja luetella kaikkien kavereideni puhelinnumerot ulkoa, enkä ole vielä löytänyt tyyppiä, joka maksaisi tuollaisista taidoista. (Vieläkin muuten korpeaa, etten koskaan oppinut edes nauhoittamaan suosikkibiisejäni Kissiltä ilman että olisi tullut kovin paljoa juontajan lärpätyksiä siihen päälle. Siitä joku olisi takuulla maksanut.)
Meikkaustaidot
Nykyajan nuoret osaavat meikata, minä en. Muttei se ole minun vikani. Ei meillä katsokaas mitään meikkitutoriaaleja ollut. Oli vaan heroin chic, joka syntyi takuulla juuri siitä, ettei kukaan oikeasti pohjimmiltaan tiennyt, miten ne tuotteet siihen naamaan kuuluu lätkiä. Tuli liian kalpea iho, tulehtuneet silmät ja sen näköiset huulet kuin olisi maannut hengettömänä melkein jäätyneessä järvessä kolme päivää. Nyt kun tarkemmin mietin niin imastonmuutos oli silloin vielä niin lapsenkengissä, ettei meillä ollut yhtä paljon auringonvaloa kuin milleniaaleilla nykyään. Meikkasimme pääasiassa pimeässä ja teimme parhaamme.
Enkä tietenkään edes viitsi puhua kännyköistä ja Netflixistä ja siitä, että nämä raasut eivät ole koskaan nähneet maailmankaikkeuden parasta sarjaa Melrose Placea (paitsi että ai niin, ovathan ne, koska ne ovat saaneet internetistä kaiken), mutta sanon vaan, että vaikka lähettelin kavereille tekstareita iskän kännykästä, oli minulla platform-lenkkarit ja samettichokerit reilusti ennen nykyajan nuorisoa.
P.S. Tutkiskelin tässä postauksessa käyttämääni (varsin tieteellistä) terminologiaa varten eri sukupolvien määritelmiä, ja minulle selvisi, että olen itse muka milleniaali. MITÄ HITTOA. Minulle myytiin se termi mielestäni siten, että saisin parjata niitä, en olla yksi niistä! Milleniaalit ovat eri määritelmien mukaan kuulemma syntyneet noin 1980-2000. TIESITTEKÖ TE TÄMÄN?
Lue myös:
Seitsemän viikkoa sitten poikaystäväni muutti pois luotani.
Ha! Luulitteko, että erosimme? No ei erottu lälläslää (vaikka niinkin meinasi tosin aluksi käydä)!
Muutimme erillemme, koska uskomme, että yhdessä oleminen on helpompaa, kun emme asu samoissa neliöissä. Vaikka saattaisi tietysti ajatella että yhdessä oleminen olisi helpompaa jos olisi yhdessä ihan fyysisesti samassa tilassa. Se olisi sillä tavalla suoraan verrannollista. Mutta minä olen kyllä eri mieltä. Tykkään ajatella että olen sillä tavalla monimutkainen ihminen, sillä lailla kiinnostavasti.
Totuus on, että tylppä, tyly arki hiipii suhteeseen tosi äkkiä, jos asutaan saman katon alla. Enkä minä arkea pelkää, päinvastoin, rakastan sitä. Verkkareita, Netflixiä, ruisleipää ilman päällistä, hartiahierontoja telkkarin ääressä – I live for that stuff. Mutta asuntoni on 32 neliötä ja teen sieltä käsin töitä. Jos tiskaus- ja verkkariarkeen ympätään vielä työarki, tulee ainakin minusta aika mulkku jätkä. Silloinkin, kun ei ole arki.
En pysty asumaan kenenkään kanssa tässä asunnossa (paitsi jos se joku on kissa, haluaisin ihan hirveästi kissan enkä sen kanssa muuttaisi erilleen ikinä ikinä ikinä) ainakaan niin kauan kuin en opi tekemään töitä järkeviin aikoihin. Sitä paitsi haluan, että kun ja jos muutan jonkun kanssa yhteen, ei hän muuta luokseni, vaan muutamme yhdessä yhteiseen kotiin. (Jossa minulla olisi ehkä työhuone.)
No sitten me keksimme, että mitä jos kokeiltaisiin asua erillään. Ja syyskuun alussa niin tapahtui. Ja eihän se ihan niin mennyt kuin olin ajatellut.
Mitä ajattelin tapahtuvan erilleenmuuton jälkeen:
vaatekaappiini tulisi kaksinkertaisesti tilaa
asuntoni olisi aina puhdas ja siisti
en pesisi enää yksiäkään boksereita
harrastaisin kaikenlaista uutta ja kiinnostavaa
näkisimme toisiamme silloin kun todella haluaisimme
kävisimme toistemme luona vuorotellen yökylässä
riitelisimme vähemmän
olisimme onnellisempia
Mitä todellisuudessa tapahtui erilleenmuuton jälkeen:
vaatekaappiini tuli kahden villapaidan verran lisää tilaa (on käynyt ilmi, että poikaystäväni omistaa arviolta ruokalusikallisen verran tavaraa)
asuntoni on jatkuvasti kaamea läävä, koska kaikki pitää tehdä itse (paitsi joka toinen perjantai, jolloin siivooja käy)
tiskikoneeni on jatkuvasti täynnä, koska en ilmeisesti tyhjennä sitä itse juuri koskaan
kun minulla ei ole maitoa/vessapaperia/aamupalaa/jäätelöä, joudun kerta kaikkiaan menemään ihan itse kauppaan
pyykkikori on edelleen täynnä boksereita joiden pesemistä välttelen kuudetta viikkoa
harrastan lähinnä työntekoa ja internetiä
näemme toisiamme silloin kun todella haluamme (poikaystäväni on jopa kerran soittanut minulle vain siksi, että haluaa kuulla ääneni)
olen kerran käynyt poikaystäväni luona yökylässä ja hän minun luonani yhdeksän kertaa
riitelemme paljon vähemmän
olemme reilusti onnellisempia.
Summa summarum: suosittelen.
(Psst! Erilleen muuttamisesta voi muuten lukea lisää uusimmasta Ellestä, johon kirjoitin siitä jutun.)
Lue myös:
Kolmetoistavuotiaana päätin tuleville lapsilleni nimet. Kirjoitin ne päiväkirjani kulmaan, piirsin ne sieluni sivuille ja käärin ne mieleni vaippaan tulevaisuuden varalle. Ja koska vuosi, jona nimet päätin, oli 1996, ovat nimetkin sen mukaiset.
"Kattelin tossa just kalenterista nimiä ja löysin oivat nimet kahdelle lapselleni jos saan tytön ja pojan." (Mainittakoon, että tämän jälkeen listasin juuri saamani joululahjat, joita olivat muun muassa TV HITS HOT! YEARBOOK 97 -lehti, Toni Braxtonin cd-levy, 200 markkaa sekä kirjepaperia ja -kuoria. Insert jokin ajan kulua päivittelevä lausahdus here.)
Jos lapsi on tyttö, tulee hänen nimekseen
Dorotea Ii (kutsumanimi tietenkin Ii)
Ja jos lapsi on poika, tulee hänen nimekseen
Okko Teodor (kutsumanimi Teo).
Aika monelle lienee selvää, että olen tosi onnellinen etten saanut lapsia niin kauan kun olin vielä tuota mieltä sittemmin muuttanut mieltäni. En siksi, että nimissä olisi sinänsä mitään vikaa. Se on lähinnä tuo niiden kokonaisuus ja kavalkadinomaisuus, joka työntää minua luotaan (ja rajusti). En kuitenkaan koskaan unohtanut nimiä, koska edellämainitut mielen vaipat ja sielun polttomerkinnät ja mitä näitä nyt oli. Ja se, että ne lukevat edelleen siellä päiväkirjan kulmassa.
Mutta ei siinä vielä kaikki, kuten suosikkimainoksissani sanotaan.
Bongasin tällä viikolla Facebookista Kodin Kuvalehden linkin, jossa verrattiin nykynimiä vuoden 1918 almanakkaan (siinä olevia nimiä painetaan muuten myös vuoden 2018 nimipäiväalmanakkaan, vaikka ne ovat sellaisia kuin Tertullius ja Ansgarius ja Engelbrekt, koska #suomi100). Jutussa sanottin, että katso, mikä nimesi olisi ollut vuonna 1918. Ja minä katsoin. Kuudes helmikuuta on nykyisin Tiian päivä, mutta sata vuotta sitten se oli
Dorotean päivä.
JUMALAUTA DOROTEAN PÄIVÄ
DOROTEAN
Minullahan ei nyt siis kerta kaikkiaan ole muuta vaihtoehtoa kuin nimetä lapseni Doroteaksi (tai ehkä toivoa kovasti, että siitä tulisi poika).
P.S. En siis ole raskaana tai suunnittele raskautta. Mutta nyt on ehkä pakko. #masuasukki #doroteaii
Lue myös:
Jos saisin nimetä yhden Suomi 100 -tuotteen uudelleen
Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista
Joku on ehkä saattanut huomata, että askartelen joka kuukausi blogiin ja instagramiin video- ja gif-yhdistelmän, jossa pelleilen diippien mietelauseiden ja alkoholinhimoisen elämän yhteneväisyyksillä. Pelleilyissä sanat muuttavat muotoaan: into onkin yhtäkkiä gin tonic, kuusta tulee skumppa ja hullu muuttuu pulloksi. Kerta kaikkiaan mieletöntä kekseliäisyyttä, tiedän. En voi sille mitään. Ideat vain pursuilevat minusta.
Videot vaikuttavat varmasti tosi yksinkertaisilta, mutta oikeasti niiden tekeminen vaatii minulta melkoista säätöä. Tähän ei meinaan ihan jokainen pysty.
Kas näin ne syntyvät:
Ensinnäkin minun pitää tietysti miettiä jokin tosi nerokas lause ja tapa, jolla voin inkorporoida siihen jotakin viinaa. (Suosin yleensä skumppaa tai giniä, koska niin teen myös oikeassa elämässä.) Tämä vaatii aivan käsittämättömän määrän luovuutta ja alkoholintuntijuutta. Sitten piirrän lapun ja suunnittelen, miten alkoholi siihen ujuttautuu.
Sitten nostan tiskipöydälleni laatikon, jonka päälle levitän kankaan. Se toimii mietelauselapun taustana.
Sitten avaan tiskipöydän yläpuolella olevan kaapin ja panen puhelimen siihen. Laitan sen nauhoittamaan ja siirtelen laput oikeaan paikkaan. Lopuksi otan vielä kuvan joka vaiheesta: niistä tulee lopulta gif. Ongelma on se, että lopputuloksena syntyvät kuvat ja videot ovat tietenkin ylösalaisin. Käännän videon ympäri puhelimeeni asennetulla sovelluksella, ja kun olen lataamassa sitä instagramiin, huomaan yleensä, että video on nauhoitettu väärästä kohtaa ja lappu näkyy kuvassa vain osittain. Sitten teen koko homman uusiksi (yleensä ainakin kolmesti, koska en kerta kaikkiaan opi, miten lappu kannattaa kohdentaa). Sitten käännän toisella puhelinsovelluksella jokaiseen gifiin tarkoitetun kuvan ja muokkaan niiden värit niin, että ne näyttäisivät mahdollisimman samanlaisilta, lataan ne koneelle ja teen niistä Gifmakerilla gifin (joka on yleensä liian iso ladattavaksi Lilyyn, joten teen sen ainakin kolmesti uudelleen jotta siitä tulisi tarpeeksi pieni).
Ja kas! Vain pari tuntia ja kasa riekaleisia hermoja myöhemmin mietelausekuva on valmis!
Lue myös:
Olen ollut viimeiset pari viikkoa kipeänä on/off kuten koko muukin Suomen kansa (ainakin jos on somepäivityksiä uskominen). Olen huomannut, että jostakin syystä aina juuri silloin kun olen kipeänä, haluaisin tehdä valtavasti kaikenlaisia asioita, joita en tietenkään voi tehdä koska olen kipeänä. Jokseenkin kummallisesti ne ovat yhtä aikaa myöskin asioita, joita en koskaan muulloin halua tehdä (koska muuten tietenkin tekisin ne heti).
Aina kun olen kipeänä, haluaisin
lähteä retkeilemään sadesäähän, tai ensin oikeastaan hankkimaan edes sateenkestävän takin jotta voisin (joskus kun olen taas uudelleen kipeänä) haluta lähteä retkeilemään sadesäähän
mennä trampoliinipuistoon ja ottaa sen riskin että pissaan housuun ensimmäisellä hyppyponnistuksella
opetella itse tekemään maailman parasta leipää, siten etten enää koskaan haluaisi syödä muuta leipää kuin itse tekemääni maailman parasta leipää
järjestellä vaatekaappini uusiksi (ihan hirveä harmi että tulin juuri kipeäksi niin en voikaan ryhtyä tähän puuhaan)
harjoitella virkkaamista niin että oppisin sen uudelleen
aloittaa lenkkeilyn, koska se on juuri se asia minkä ihan hirveästi haluaisin elämässäni tehdä
tehdä yritykseni kirjanpidon ja panna kaikki paperit oikeisiin kansioihin
startata sketsi-tubekanavan (oikeasti tekisin sen heti jos en olisi näin pahasti kipeänä)
suorittaa valtavan suursiivouksen
aloittaa jokapäiväisen tiukan jumppatreenin
mennä luksushierontaan/timanttikasvohoitoon/huippukampaajalle (ei vitsi ihan tosi tyhmää etten nyt pysty kun olenkin kipeänä, kyllä minulla muuten olisi tähän tietysti esim rahaa)
nyt vihdoin tutustua siihen että kukas hitto se blac chyna oikeasti olikaan
...mutta sitten en tietenkään pysty, koska olen niin hirveästi kipeänä. Voi harmi.
Lue myös:
Ennen kuin vanhempani jäivät eläkkeelle, toivoin aina, että sitten kun se tapahtuisi, ne ostaisivat kämpän Etelä-Ranskasta tai jostakin ja viettäisivät talvet siellä. Sehän tarkoittaisi nimittäin sitä, että minullakin olisi käytännössä kakkoskoti (ja lomakämppä Nizzassa). Olen sillä tavalla katsokaas opportunisti.
Sitten ne jäivät eläkkeelle, mutta eteläeurooppalaista talviasuntoa ei vaan kuulunut. Ehdin jo tirauttaa muutaman itsekkään kyyneleen, kunnes muutama vuosi sitten ne keksivät, että on olemassa sellainen paikka kuin Torremolinos.
Noin neljän vuoden ajan vanhempani ovat vuokranneet kolmiota torremolinoslaisessa lähiössä aina noin kuukaudeksi kerrallaan, syksyllä tai keväällä (tai kumpaakin). Ja tiedättekö te, mitä se tarkoittaa? Sitä että en olisi koskaan uskonut käyväni näin usein Torremolinoksessa. Ja rakastavani sitä.
Käymme siskojeni ja siskontyttöjeni kanssa Torressa mahdollisuuksien mukaan aina, kun vanhempanikin ovat siellä. Tai ainakin joku meistä käy (ja muut jäävät kotiin tuijottelemaan katkerina somepäivityksiä sieltä). Viimevuotinen reissu oli spesiaali: mukana olivat lapset, lapsenlapset ja jopa lapsenlapsenlapsi. Tänä vuonna kukaan muu ei lähtenyt, ja eläkeläisillähän on siellä ihan tylsää yksin, joten minä uhrauduin. Merkittäköön historian isoon kirjaan, että nuorin tytär oli katraasta uhrautuvaisin, eikä suinkaan tehnyt itsestään koskaan numeroa.
Olen tosi onnellinen, etteivät ne ole ostaneet talviasuntoa Etelä-Euroopasta. Koska minusta olisi aika ankeea, jos vanhempani olisivat poissa kaikki talvet (paaaaitsi tietenkin jos viettäisin itsekin siellä kuukausikaupalla aikaa etätöitä tehden ja appelsiineja suoraan puista poimien, itse asiassa nyt kun mietin niin rupeaa vähän korpeamaan koko homma, olisivat nyt hommanneet sen asunnon kun kerran minä sitä niin kovasti toivoin). Nyt ne ovat suurimman osan ajasta lähellä Tampereella, ja minun elämässäni on pysyvyys ja rauha nyt ja iankaikkisesti.
Pointtini siis oli, että lähden ensi tiistaina lähes vuosittaiselle Torren reissulle ja lomailen siellä viikon kolmen kesken vanhempieni kanssa. Ja se tekee minut aivan valtavan onnelliseksi. Mutta ei siksi, että Torremolinos olisi minusta mikään maailman ihanin matkakohde. Siksi, että mun iskä ja äiti on maailman parhaat tyypit.
Ai niin, ja katsokaa miten hauskaa meillä siellä aina on:
Tämä kirjoitus olkoon kunnianosoitus Officestakin tutun näyttelijä/tuottaja/käsikirjoittaja/monilahjakkuus B.J. Novakin kehittelemälle li.st-listaussovellukselle, joka vastikään valitettavasti lopetettiin. Sovellus oli mahtava: ihmiset (ja mediat) loivat toinen toistaan hauskempia, koskettavampia ja mielenkiintoisempia listoja erilaisista aiheista kuten esimerkiksi Asioita, joita lapsena luulin ja Parhaimmat ja huonoimmat leffakäsikirjoitusideani ja Ketä Officen hahmot äänestäisivät presidentinvaaleissa ja Mistä tiesin, että hän on se oikea. Sovellus pantiin vähäisen käyttöasteen vuoksi jäihin, ja uutta, parempaa ollaan kuulemma rakentamassa, joten sillä välin kopioin sieltä (taas yhden) juttuidean: selitä ensimmäinen kuva puhelimesi kamerarullalta.
Tässä se on:
Missä ja milloin: kuva on otettu 17. syyskuuta 2015 Suomen parhaassa kaupungissa eli Tampereella. (Pelottavaa muuten huomata, miten nopeasti puhelin vanhenee. Ekasta kuvasta on lähes tasan kaksi vuotta aikaa, ja puhelimeni on enää pelkkä rutku. Vanhenee nopeammin kuin passi, vaikka se se vasta tuntuu nopeasti vanhenevan.)
Mitä: minä, lempipuuhissani eli hampurilaisaterian äärellä Neljä vuodenaikaa -ravintolan Pyynikin toimipisteessä. Olimme tamperelaisen kenkämerkki Palmrothin (jonka mustia lakerikenkiä haluaisin muuten käyttää joka päivä) tilaisuudessa, ja kuvan otti Missä olet Laura, jonka tapasin sinä iltana ensimmäistä kertaa. Taputtelen vieläkin itseäni olalle siitä, että kehtasin morjestaa ihmistä, jonka tunsin vain blogin kautta, sillä a) en tuntenut tilaisuudesta ketään muuta ja b) päädyimme Lauran kanssa sinä iltana juomaan yhdetkahdet muutamat lasit viiniä ja c) olemme juoneet viiniä, vettä ja kahvia useasti sittemminkin. Joskus olemme jopa syöneet jotakin.
Miksi: olen säilyttänyt kuvaa varmastikin siksi, että olen ajatellut siinä olevan potentiaalia vaikka mihin. No ei vais. Todellisuudessa minulla ei ole minkään valtakunnan aavistuksen rippeitäkään siitä, miksi kuva on minulla edelleen. Muistan kuitenkin, että vihasin kuvaa pitkään, koska näytin siinä mielestäni lihavalta. Nyt olen lihonut niin paljon lisää, että kuva on mielestäni kerta kaikkiaan loistava! Olen siinä laiha ja kuuma kuin mikä! Tämä sen perimmäinen tarkoitus ehkä olikin.
Nyt: paljastakaa omat ekat kuvanne – kertokaa, mitä niissä on sekä missä, milloin ja miksi ne on otettu!
Lue myös:
Yhteistyössä Majestique Beauty
(Varoitus: jos ihokarvoitus on mielestäsi ällöä, ei tätä tekstiä kannata lukea.)
Jyväskylässä 23.8.1983 syntyi lapsi, joka herätti lempeitä nauruntyrskähdyksiä kaikissa, jotka hänen tielleen osuivat. Vauva oli nimittäin yltä päältä tumman, nukkaisen karvan peitossa. "Sulla on apinalapsi", äidilleni sanottiin. Äitiä nauratti, ja hän hipsutteli vauvan yläselän peittävää mustaa, pehmeää karvaa ja toivoi (saatana sentään), ettei se koskaan lähtisi irti.
Voi perkele äiti minkä teit.
Ei meinaan apinalasta palio naurattanut. Muistan, kun huomasin ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana kaverin rippijuhlissa, että lyhyestä hameesta vilkkuvia reisiäni pitkin kasvaa pitkää, tummaa karvaa, jota en ollut aiemmin pannut merkille. Istuin juhlatalon pimeimmässä nurkassa niin pitkään kuin kehtasin ja livahdin bussilla kotiin sheivaamaan jalkojani heti, kun kaverin silmä vältti. Mietin, että mitä hittoa. Eivät ne naiset Gilleten mainoksissakaan koskaan ajele sääriään polven yläpuolelta. Olen varmana joku luonnonoikku.
Vaikka olen jo aikuinen, karvaisuus hävettää, vituttaa ja tekee kipeää. Yläselkäni on onneksi vuosien saatossa muotoutunut melko karvattomaksi (äidin hipsuttelu saattoi jopa auttaa asiaa), mutta koska naisen pitäisi – ja let's face it, minä haluaisin – olla sileä, on karvoja silti tuhottomasti liikaa ja joka paikassa. Pahinta on se, että minulla on voimakkaan ja tumman karvankasvun lisäksi paksu nahka, jolle karvat häviävät aina kaksintaistelussa. Siksi karvatupet tulehtuvat usein, etenkin höyläämisestä, ja sääreni ovat arvista ja näpyistä jatkuvasti läikikkäät. Olen jopa käynyt leikkauksessa, jossa minulta on kirurgisesti poistettu voimakkaasta karvankasvusta johtuva paise, jonka minulle kerrottiin olevan varsin yleinen 18-40-vuotiailla karvaisilla miehillä. Miehillä. (Olen sittemmin oppinut, että vaiva koskettaa niin miehiä kuin naisiakin, mutta kiitos vaan kovasti sille lääkärille, joka sai minut tuntemaan itseni mieheksi.)
(Minähän varoitin, ettei tätä tekstiä kannata välttämättä lukea.)
Olen onneksi iän myötä oppinut olemaan enemmän sinut karvoitukseni kanssa. Kutsun esimerkiksi reidessäni olevaa tatuointia, jossa on naisen kasvot, leikkimielisesti Conchita Wurstiksi, koska sille kasvaa toisinaan tumma, miehekäs sänki. Odottelen vielä sitä, että se puhkeaisi lauluun.
[[{"fid":"961333","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"","field_file_image_title_text[und][0][value]":""},"type":"media","link_text":null,"attributes":{"height":"1050","width":"1400","class":"media-element file-media-original"}}]]
Mutta se ei tarkoita sitä, että osaisin antaa karvojen olla. Sokerointi on käytännössä pelastanut elämäni. Se on ehdottomasti minun iholleni paras, pysyvin ja hellävaraisin keino karvanpoistoon. Tiedän, että esim intiimialueen sokerointi ei ole tänä päivänä enää kauhean in, mutta on meitä, joille se on oikeastaan pakollista (se "miesten vaiva" voi uusia, kiva). Ja minulle on sattunut käymään sillä tavalla onnekkaasti, että olen löytänyt sokeroijan, joka on ehdottomasti Helsingin paras.
Olen oikeastaan yrittänyt vaalia luottosokeroijani salaisuutta mahdollisimman pitkään, sillä en halua hänen ruuhkautuvan niin, etten enää saisi häneltä itse aikaa. En tekisi tällaista yhteistyötä kenen tahansa kanssa: olen itse käynyt Julialla sokeroinnissa varmaan jo ainakin seitsemän vuotta, ja hän on ehdottomasti kokemukseni perusteella edullisin, nopein, joustavin ja hellävaraisin sokeroija, jolla olen koskaan käynyt. (Tosin brassisokeroinnista ei kyllä saa hemmottelua tekemälläkään.) Nyt hän avasi uuden Majestique Beauty -hoitolan Helsinginkadulle Kallioon ja keksi, että voisi tarjota lukijoilleni alekoodin.
Tartuin heti mahdollisuuteen. Mutta sitten mietin, että mitä jos kaikkia ei kiinnostakaan sokerointi, mutta he haluaisivat silti tutustua hoitolan toimintaan. Julia oli samaa mieltä ja sanoi:
"Niin. Kaikki eivät ole yhtä karvaisia kuin sä."
Sad but true. Mutta alekoodi toimii siis myös esimerkiksi volyymiripsiin ja ripsihuoltoihin, joista minä taas en ymmärrä mitään. (Alekoodilla voi siis oikeastaan joko poistaa karvoja kehostaan tai lisätä niitä sinne.) Eli horinat sikseen ja itse asiaan:
Arvonta: jos haluat osallistua ilmaisen brassisokeroinnin arvontaan, jätä kommenttikenttään mikä tahansa kommentti, esimerkiksi joku missä kehut Kustaata monisanaisesti, ja muista jättää sähköpostisi. Sähköposti ei näy kenellekään muulle kuin minulle. Jätä kommentti perjantaihin 6.10. klo 12 mennessä, arvon sokrun yhteystietonsa jättäneiden kesken silloin. EDIT 6.10.: ilmainen sokerointi on arvottu. Onnea voittajalle ja kiitos kaikille osallistumisesta!
Alekoodi: koodilla TIIA25 saat aika hyvät 25 prosenttia alennusta kaikista normaalihintaisista Julian tekemistä hoidoista (sokeroinnit, vahaukset, ripset, kulmat) Majestique Beautyssa lokakuun loppuun saakka. Toimi näin: mene ajanvaraukseen hoitolan sivuilla, varaa hoito lokakuulle, valitse tekijä (JuliaS) ja aika, ja kirjoita lisätietoja -kenttään koodi TIIA25. Alennus on voimassa uusille asiakkaille kerran per henkilö.
Lue myös:
Kirjoitin muutama viikko sitten uudesta harrastuksestani. Tanssitunneista, joilla olen tajunnut, ettei minulla ole pakaroita (tai ainakaan sellaisia, jotka heiluisivat), etten ole enää kovin nuori tai kovin hyvä tanssimaan ja ennen kaikkea sen, etten kerta kaikkiaan ymmärrä twerkkausta.
Okei. Maailmassa on varmaan aika paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä twerkkausta ilmiönä. Ne sanovat, että se näyttää siltä kuin perse saisi sairaskohtauksen. Minä tarkoitan, etten ymmärrä sitä liikkeenä. En tajua, miten kankut saadaan heilumaan niin, että ne olisivat ikään kuin irrallaan muusta kehosta? Omani tuntuvat jököttävän paikallaan kuin ne olisi valettu betonista. (Ja se olisi ihan hyvä, jos elettäisiin 90-lukua ja buns of steel olisi vielä kova juttu, mutta nyt eletään tätä päivää ja pakaroiden tulee heiluman, kyllä heiluman pakaroiden tulee.)
Ja kun tanssiope käski meitä menemään tällaiseen asentoon:
...ja heiluttamaan peppua, ei omani liikkunut milliäkään. Ja kuulkaa voi kuinka minä yritin.
Jokaisella tunnilla ope teetti meillä saman liikkeen. Minusta tuntui, että sementtipakarani oikein juuttuivat kerta kerralta jymäkämmin lantiooni kiinni. Mutta sitten tapahtui jotakin kummallista. Tuli järjestyksessään viides tanssitunti, ja jälleen kerran ope pani meidät tuohon nöyryyttävään asentoon. Kohdistin kaikki ajatukseni pepun heiluttamiseen, ja se alkoi hyllyä, saatana sentään.
Sellaista todella kömpelöä, mikroskooppisen kokoista naurettavaa pikku liikettä. Mutta sellaista, mihin betoni ei kyllä pystyisi, edes viiden tanssitunnin jälkeen. En ole koskaan ollut ylpeämpi pakaroistani.
Ja silloin tajusin yhden asian: on liian kauan siitä, kun olen viimeksi oppinut jotakin.
Muistatteko esimerkiksi yläasteen matikan- tai kemiantunnit? Kun aluksi numerot ja kirjainyhdistelmät olivat yhtä sotkua, ja ne olisivat voineet merkata vaikka että "kyllä, tuo opettaja on oikeasti itse kuolema ja tuomiopäivä on hänen nimipäivänsä kuten te 8B-luokalla olette aina sanoneet" tai että "kyllä, se ihana lökäpöksypoika bussissa on huomannut myös sinut ja kirjoittanut sinusta romanttisen räpkappaleen", ja ne olisivat voineet muuttaa elämäsi, muttet olisi koskaan tiennyt sitä, koska et ymmärtänyt niistä viivaakaan. Ja sitten kun tarpeeksi opea kuunteli, rupesivat natriumkloridit ja derivaatat aukeamaan suorastaan silmissä (valitettavasti ne eivät kertoneet mitään kovin kiinnostavaa ja nyt ne ovat taas menneet kiinni, enkä osaisi nyt oikeastaan kertoa mitä ne edes ovat). Se oivalluksen mahtava tunne on ainakin omassa elämässäni yhä harvinaisempi. Mutta kun käy kerran viikossa tanssitunnilla, huomaa hyvin äkkiä, että yhdellä tunnilla pystyykin johonkin sellaiseen, mikä ei viime tunnilla vielä sujunut. Ja se on kuulkaa mahtavaa. Niin mahtavaa, että olen vähän liikuttunut löystyneistä pakaroista.
Tästä innostuneena ajattelinkin nyt opetella kokkaamaan (sillä tavalla ihan saatanan hyvin, koska osaanhan minä jo esimerkiksi tehdä tosi hyvät aamiaisleivät), piirtämään (voisin aloittaa vaikka tuosta twerkkaavasta pakarahirviöstä) ja soittamaan kitaraa (tai ehkä ukuleleä, koska se on söpömpi). Koska lempo soikoon - minähän voin vaikka oppia jotakin!
P.S. Jos sinäkin haluat oppia twerkkaamaan, tässä Kustaan sertifioidut ohjeet. Näitä noudattamalla onnistut varmasti!
Rakastan työtäni toimittajana ja harrastustani bloggaajana, mutta niiden lisäksi minulla on yksi homma, joka on aivan ylitse muiden. Tätiys.
Minulla on kaksi isosiskoa: Miisu, joka on minua 16 vuotta vanhempi ja Emmi, jonka kanssa meillä on kaksi vuotta ikäeroa. Molemmilla on kaksi lasta, ja koska Miisu sai omat lapsensa alle kolmekymppisenä, on minusta tullut täti jo 10-vuotiaana. Se on siis rooli, josta minulla on jo noin 24 vuoden kokemus. (Toimittajana tai bloggaajana en pääse vielä lähellekään.)
Kaksi vuotta sitten vanhin siskontyttöni antoi minulle ylennyksen ja teki minusta lukuisten palveluvuosieni jälkeen isotädin. Lapsia, joille saan tätilöidä, on nyt siis jo viisi, ja ne ovat iältään 2–23-vuotiaita. Olen siis paitsi pitkän, myös monipuolisen kokemuksen omaava täti.
Tätinä oleminen on kerta kaikkiaan parasta.
1. Saa aina laulaa saman iltalaulun (vuonna 1996 se oli TLC:n Waterfalls, nyt se on ollut jo viitisen vuotta Puff, lohikäärme), eivätkä mukulat koskaan valita, että taasko tuo sama. Päinvastoin, ne oikein odottavat, että laulat sen, koska tädin iltalaulut ovat harvinaista, eksoottista herkkua.
2. Lapsosille saa aina tuoda tuliaisia, viedä niitä aina kakkupalalle, jäätelölle tai hampparille, eikä melkein koskaan joudu syöttämään niille parsakaalia, sieniä, sipulia tai punajuurta tai mistä ne nyt ikinä eivät tykkää, ja kun joku muu syöttää niille niitä, voi irvistellä niille salaa myötätuntoisesti pöydän toiselta puolelta.
3. Saa olla mukana sotkemassa niiden pikkuisia nuppeja oikein toden teolla. Siskontyttöni Veera luuli viisivuotiaana, että ikkunoista saattaa toisinaan hyppiä sikoja, jotka täysin varoittamatta sanovat "niks" ja niin se asia sitten on. Ja siitä on yksinomaan minua kiittäminen.
4. Kun ne saavat ensimmäisen puhelimen, ne lähettävät tädilleen ihania "mulla on sua ikävä" ja "millon sä tuut" -viestejä.
5. Ne haluavat aina istua/nukkua/syödä/kävellä/olla tädin vieressä. Saa tuntea itsensä sillä tavalla suosituksi.
6. Tätinä saa todella paljon enemmän kakkua ja Carneval-keksejä kuin jos elämässä ei olisi yhtään lasta. Ja synttäreillä lahjaksi riittää joskus vaikka puupalikka. (Kuva siskontyttärentyttären Netan 2-vuotissynttäreiltä viikonlopulta. Söin kaikkea. Ihan helvetisti.)
7. Ne eivät vaadi sinulta, tai keneltäkään muultakaan, mitään kovin ihmeellistä. Fanni, joka on nyt 7-vuotias, näki joskus muutama vuosi sitten puussa muovipussin ja ihmetteli, miten se oli sinne joutunut. Keksimme mahdollisen skenaarion, ja siitä lähtien Fanni pyysi aina iltasaduksi kertomaan muovipussista. Minä ja Fannin vanhemmat olemme keksineet satoja muovipussitarinoita, joista jokaisessa muovipussi päätyy puuhun ja joista jokainen loppuu sanoihin "ja siellä se lirputtaa vielä tänäkin päivänä".
8. Saa käyttää ihan omaa nimeä, eikä mitään typeriä lempinimiä kuten vaikka mummo/vaari/isä/äiti tms. (Ajatelkaa nyt, noissa rooleissa joutuu käytännössä luopumaan omasta nimestään. Nöyryyttävää.)
9. Niistä saa todella paljon materiaalia (lue: sisältöä) somekanaviin.
10. Ja aina saa lähteä viimeistään parin päivän päästä kotiin.
