Vauvan syntymän odottelu on kyllä yhdenlaista ritualistista menoa toisensa perään: kryptisten ultrakuvien tulkintaa, salailua ja valehtelua, ensimmäisten vaatteiden hankintaa, vaatteiden rituaaliset pesemismenot, symboliset suihkut vauvalle jne. Ja sitten on sellainen jännittävä rituaali kuin sairaalakassin pakkaaminen.

Ja otetaanpas heti alkuun löysät pois elikkäs sairaalakassiinhan ei tarvitsemalla tarvitse juuri mitään. Vähimmillään riittänee äitiyskortti. Mutta synnytys on muuten sellainen kokemus, mihin en itse ainakaan osaa valmistautua oikein mitenkään, joten olen yrittänyt valmistautua pakkaamalla sairaalakassin. Tai siis ainakin suunnittelemalla, mitä siihen pakkaisin. Suunnittelua olen tehnyt jo viikkokaupalla, mutta itse kassi on ollut pakattuna vasta päiviä – ja laskettu aikakin meni jo.

Tässä lista tavaroista, joita olen pakannut sairaalakassiin itselle ja vauvalle – ja myös lista asioista, jotka jätin pakkaamatta, vaikka niitä suositeltiin.

Sisätossut, Polaroid-kamera, pehmeät vaatteet minulle ja vauvalle.

Itselle:

• henkkarit, äitiyskortti ja ajatuksia synnytyksestä -lomake (nämä ovat mulla aina käsilaukussa, jos tuleekin äkkilähtö, ja käsilaukku lähtee aina mukaan. Ajatuksia synnytyksestä -lomake on mielestäni kyllä melko turha koska en ole osannut kirjoittaa siihen muuta kuin että minua jännittää ja että haluan kivunlievitystä kiitos, mutta sekin on vissiin hyvä olla mustana valkoisella)

• hygieniatarvikkeet (hammasharja, hammastahna, shampoot ja muut pesuaineet, dödö, rasvat, face wipes, kasvovedet ja muu kosmetiikka, hiusharja, donitsi, hiuspanta, lanoliinivoide nänneille)

• korvatulpat ja silmikko (en nuku ilman niitä kotonakaan)

• pehmeitä, väljiä, megamukavia olovaatteita: harsoaamutakki, harsopyjama, harsosortsit (moi mun nimi on Tiia ja olen harsoaddikti)

• tossut (en harrasta suihkutossuja, mutta otan mukaan kotitossut sairaalassa ja mahdollisessa perhepesähotellissa tassuttelua varten)

• kotiutumisvaatteet (oon valinnut väljän, napillisen mekon ja väljät housut, jotta jos on viileää, voin pukea molemmat, tai jos on kuuma, voin pukea vain housut- NO EI NY ku mekon. Mekko on napillinen, jotta vauvan saa ihokontaktiin tai voi imettää, jos mekkoa tuleekin käytettyä jo aiemmin)

• imetysliivit ja -toppi (ajattelen olevani tosi paljon liivittä ja ihokontaktissa vauvan kanssa, joten nämä ovat lähinnä varmuuden vuoksi ja kotimatkalle)

• evästä (tämä oli minusta jotenkin tosi vaikeaa! Kaikki suosittelivat “lempisnackseja” mutta mistä minä tietäisin, mitä silloin tekee mieli, enkä osannut päättää, mitkä ovat suosikkejani, joten ostin hädissäni aivan random valikoiman suklaapatukoita, salmiakkia, sipsiä ja pähkinöitä. Tykkäänköhän minä Ahaa-patukasta? No se selviää synnärillä)

• juotavaa (muutama pikkupullo vissyä, pillimehuja sekä elektrolyyttitabletteja, joita tykkään sekoittaa vissyyn)

• imetystyyny (koska en voi elää ilman sitä enää koskaan)

• polaroid-kamera (sellainen löytyi kaapista, joten ostin siihen filmiä. Ei olla kuitenkaan edes opeteltu miten sitä käytetään, joten katsotaan, kuinka monta kuvaa saadaan otettua. Jos ei yhtään, puhelimella saa kyllä kuvia. Oon kyllä ajatellut että polaroidilla sais kivoja kuvia ehkä vauvakirjaan – ei tarttis käydä missään printtailemassa!)

Lisäksi mulla on käsilaukussa aina särkylääkettä, purkkaa ja huulirasva (siitä tuli muuten mieleeni tämä päivälleen seitsemän vuotta sitten kirjoittamani huulirasvajuttu). Mukaan tulevat tietysti myös puhelin ja kuulokkeet (ne ovat mulla aina mukana muutenkin) ja olen haaveillut jostakin ristikkolehdestä, mutten ole vielä ostanut sellaista enkä tiedä, tulisiko sitä oikeasti täyteltyä. Jostakin syystä ajatus kuitenkin houkuttaa, varmaan siksi että toivon että olen itse niin rauhallisin mielin että pystyn täyttelemään jotakin kryptoja enkä esim paniikkihuutamaan lakkaamatta pystymättä tekemään mitään muuta.

Sairaalakassiin tulee ihmisen pakkaaman pussukoita for dayzzzz.

Vauvalle:

• pehmeät vaatteet parissa eri koossa: body, housut, potkupuku, pipo, sukat, tumput (valitsin kaikkein pehmeimmät, koska haluaisin että vauvalla on niiiiin mukava olla)

• pari harsoa ja viltti (jossain sanottiin, että vauvaa saattaa rauhoittaa, jos viltti tuoksuu vanhemmilta, joten sen kanssa voi vaikka nukkua. No me ei haluta hikoilla tai kuolata vauvan vilttiin liikaa, joten sen kanssa nukkumisen sijaan me ollaan laitettu se meidän lakanoihin aamuisin sen jälkeen kun ollaan herätty. Ollaan siis ikään kuin peitelty sellainen harsoviltti meidän sänkyyn aina aamuisin lol)

• turvakaukalo (tosin tämä ei tietenkään ole sairaalakassissa vaan eteisessä odottamassa että napataan se sitten mukaan)

Mitä en ole pakannut (mutta mitä minulle on suositeltu):

• sukkia (en tykkää käyttää sukkia kotonakaan, ja sairaalasta saa sukat. Joidenkin mielestä sairaalan putkisukat ovat epämiellyttäviä, mutta mä luulen pitäväni niistä)

• pillillinen juomapullo (mulla ei oo sellaista enkä oo ihan tätä varten halunnut ostaakaan – vaikka sellaiselle varmaan olisi käyttöä muutenkin. Oon ihastunut Siggin Helia-pulloon, mutta se on minusta ihan tajuttoman kallis, joten en ole raaskinut ostaa sitä – sanoo nainen joka on laittanut tonnikaupalla rahaa remonttiin muttei voi laittaa kymppejä juomapulloon)

• ekstrapitkä laturin johto (en ymmärrä mistä ihmiset hankkivat näitä. Olen kolunnut varmaan seitsemänsataa kauppaa, mutten ole löytänyt. Tämän sijaan otan ehkä ihan vaan jatkojohdon)

• rintapumppu (olen siinä käsityksessä että jos sellaista tarvitsee, sellaisen saa sairaalasta, mutta ymmärrän toki että moni haluaa ottaa oman mukaan)

• alusvaatteita (no okei ehkä varmuuden vuoksi otan jotkut pikkarit, mutta olen kuullut niin hirveästi hyvää sairaalan verkkopikkareista että suorastaan odotan saavani ne jalkaan, ja aion nyysiä niitä mukaani mikäli mahdollista)

• siteitä (eikö sairaalasta saa näitä? – tosin jos päästään perhepesähotelliin, otan ehkä paketillisen sinne mukaan)

• liivinsuojia (eikö sairaalasta saa näitäkin? – tosin sama kuin edellisessä)

• vaippoja (niitä saa sairaalasta, ja kotimatkamme, jos päästään ensisijaiseen synnytyssairaalaamme, on niin lyhyt, ettei matkalla vaihdeta vaippoja)

• vauvan ensimmäinen pehmolelu (minusta se saa jäädä kotiin, tutustutaan siihen sitten siellä)

Vauvakirja eli esine, josta tuntea huonoa omaatuntoa, jos eli kun se jää täyttämättä.

Mitä ehkä vielä pakkaan, jos muistan/jaksan/ehdin:

• pehmeää wc-paperia (luin jostain, että ekstrapehmeä wc-paperi voi tuntua melkoiselta luksukselta suorituksen jälkeen)

• kuivattuja luumuja (en yleensä kärsi ummetuksesta, mutta synnytyksen jälkeen sellaista voi kuulemma esiintyä)

• vauvakirja ja kynä (tämä on hyvä olla, jotta voi aloittaa sen täyttämättä jättämisen ja huonon omantunnon täyttämättä jättämisestä jo synnäril- tai siis tarkoitan että voi kirjoitella synnytyksestä ihan tuoreeltaan)

• läppäri ja laturi (jotta voidaan katsoa sussun kanssa yhdessä jotain samaa sarjaa eikä omien puhelimien ruuduilta erikseen)

• tutti (ajattelen, ettei sitä tarvita, mutta se nyt ei vie yhtään tilaa laukussa vaikka se olisikin turhaan mukana)

Lisäksi mukaan otetaan tietysti tarvikkeita puolisolle, mutta hän on aikuinen ihminen, joka pakkaa kamansa itse ja jos hän aloittaa joskus blogin, niin hän saa kirjoittaa oman sairaalakassipakkausjuttunsa sitten sinne.

No niin – mitä puuttuu?

Nonni sano monni! Jos vuotta 2022 pitäisi kuvailla jollakin sanalla, se olisi varmaan kirosana. Olen kokenut kuluneen vuoden aikana elämäni onnellisimpia ja järkyttävimpiä hetkiä. Olen ollut sairaampi ja surullisempi kuin koskaan, mutta myös onnellisempi kuin ikinä. Katsotaanpa vähän tarkemmin:

Tammikuun kahdeksantena päivänä kävin kolmannessa koronarokotuksessa ja join sen jälkeen neljä olutta. Sitten aloin epäillä olevani raskaana. Kaksi päivää myöhemmin tein positiivisen raskaustestin ja olin ihan että voi vittu ne oluet. Sussuni oli silloin juuri lähtenyt takaisin Sveitsiin (hän pelasi siellä salibandya), ja testin tehtyäni ravasin ympyrää asunnossani ja mietin, voisinko odottaa iltaan asti, että sussu pääsee töistä, että kertoisin hänelle vasta sitten. No en pystynyt. Lähetin hänelle viestin, että soittaisi heti, kun pystyy. Hän soitti, minä kerroin, ja hoimme molemmat vaan että mitä helvettiä mitä helvettiä mitä helvettiä nyt oikeesti, mutta olimme onnesta soikeina. Aloimme heti suunnitella, miten elämä tulisi muuttumaan. Olimme jo aiemmin miettineet, että jos sussu saa jatkaa Sveitsissä, muutan sinne hänen luokseen. Hän sanoi: “Rantanen sää pilasit meidän plänit.”

Helmikuussa kirjoitin kirjaani, ja sain feikattua kaikille, etten juo alkoholia niin kauan, kunnes saan kässärin valmiiksi. Kävin varhaisultrassa, jossa kaikki näytti olevan hyvin, ja kerroin raskaudesta lähimmille ystävilleni. Söin helvetisti veriappelsiineja. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja samana päivänä kerroin raskaudesta vanhemmilleni. Iskä sanoi: “No, nyt voidaan sitten valita mistä tämä päivä muistetaan.”

Maaliskuussa menin sikiöseulontaultraan, hermostuneena, koska raskausoireeni olivat loppuneet. Ultrassa selvisi, että alkion kehitys oli pysähtynyt jo neljä viikkoa aiemmin, ja kätilö sanoi, että “joo, vähän niin kuin arvelitkin, täällä ei sydän enää lyö”, ja minä ajattelin, että en minä mitään arvellut – että sanoin niin vaan niin kuin ihmiset sanovat esimerkiksi että “en minä sitä työpaikkaa varmaan saa”, vaikka oikeasti toivovat ja uskovat ja todella haluavat saada sen. En sanonut mitään. En edes itkenyt. Kätilö sanoi, että halaisi minua, jos rajoitteet sallisivat. Sanoin että kiitos ja että ei se mitään. Kävelin ulos täpötäyteen odotushuoneeseen, jossa vatsaansa pitelevät naiset odottelivat vuoroaan puolisoidensa kanssa, ja menin vessaan itkemään. Lähetin puolisolleni viestin, jossa kerroin, mitä oli tapahtunut, ja myöhemmin minua harmitti ja kadutti, etten ollut keksinyt hienovaraisempaa tapaa kertoa asiasta. Lähetin vain viestin ja pläts. Mutta puhuimme sinä päivänä monta videopuhelua ja itkimme yhdessä. Itkin myös vanhempieni ja siskoni kanssa, ja minulle oli hirveän tärkeää, että he jaksoivat katsella minun märkää ja turvonnutta naamaani puhelimen ruudulta. Puhuminen helpotti. Itkeminen helpotti. Sain tyhjennyksen käynnistävät lääkkeet, mutta tyhjennys alkoi itsestään pari päivää ultran jälkeen. Luulin, että kuolen kipuun. Mutta sitten se loppui, ja yllättävän nopeasti aloin ajatella, että tilaanpa sushia ja haenpa valkoviinipullon. Halusin palata normaaliin enkä velloa tuskassa ja surussa. Olin ympäröinyt itseni sillä vajaaksi viikoksi, ja sitten minulle riitti. Lähdin hiihtolomalle Leville ystävien kanssa, hiihdin ensimmäistä kertaa 25 vuoteen, näin upeat revontulet, maistelin erilaisia lonkeroita ja pikku hiljaa aloin voida paremmin.

Huhtikuussa sussuni muutti Sveitsistä takaisin Suomeen. Kävimme ravintoloissa ja drinkeillä niin paljon kuin meillä oli varaa (eikä sitä ollut hirveästi, koska minulla oli ollut niin vähän töitä koko keväänä. Mutta halusimme pitää hauskaa, ja käytimme nautintoihin kaiken, mitä meillä oli). Tein viimeiset korjaukset kirjaani ja palautin lopullisen version niin, että kirja lähti painoon ilman että ehdin lukea sitä läpi. Olen aina ollut viime tingan ihminen, mutta tässä tilanteessa olisin kyllä toivonut olleeni edes hitusen paremmassa aikataulussa. Luulin kyllä yrittäneeni, mutta mihinkäs sitä seepra raidoistaan ja meikä huithapeliudestaan jne.

Toukokuussa luin äänikirjani narulle niin kuin ammattilaiset sanovat. Se oli hauskaa, mutta hermoja raastavaa, koska luin kirjan ensimmäistä kertaa alusta loppuun silloin, kun luin sen nauhalle. Oli musertavaa huomata kohtia, joita olisi halunnut vielä korjailla, koska se ei ollut enää mahdollista. Ja syyttää tästä sain tietenkin vain itseäni. Mölli mikä mölli. Toukokuussa oli ihania juhlia: tupareita, gaaloja, illallisia, ystäväni Annan polttarit, ystäväni Annan häät, keväinen PR-matka Isoonkyröön, ystäväni Einon after syöpä -bileet… tämä lupasi hyvää tulevalle kesälle.

Kesäkuussa julkaisin esikoiskirjani ja järjestin julkkarijuhlina ala-asteen diskon koulun juhlasalissa. Isäni piti puheen, joka oli ihana mutta liian pitkä, ja minä itkin ja juhlin ja nautiskelin. Tein kesäkuussa paljon töitä: minulla oli hirveä kiire Mysteeripodcastin kanssa, ja rakastin sitä. Sen tekeminen on ollut unelmani jo vuosia. Ohessa eleltiin ihanaa kesää, juhlittiin, retkeiltiin ja nautittiin elämästä. Sussu muutti virallisesti luokseni, ja oveeni ilmestyi toinen sukunimi. Tulen vieläkin hirveän onnelliseksi aina, kun tulen kotiin, ja näen meidän molempien nimet siinä rinnakkain. No joke.

Heinäkuussa kokeilin sähköskuuttia ensimmäistä kertaa ja yllätin kaikki, koska olin aiemmin ollut niin tiukasti niitä vastaan (ne ovat ärsyttävän käteviä I’ll have you know). Vietin elämäni ehkä ihanimman päivän Helsinki Pride -kulkueessa rekan kyydissä. Ihmiset olivat niin ystävällisiä ja onnellisia, ja kaikki osoittivat mieltään tärkeän asian puolesta. Itkin ja nauroin ja hikoilin itseni ihan rutikuivaksi. Heinäkuussa näin paljon ystäviä, mökkimatkailin, kävin Italiassa ja sairastin koronan.

Elokuussa juhlin, kävin festareilla ja aloin kyllästyä lomailuun, kun kaikki muut palailivat pikku hiljaa töihin. Täytin 39, ja otin syntymäpäiväni aattona yhteyttä terveyskeskukseen tiedustellakseni mahdollisuutta päästä lapsettomuustutkimuksiin. (Aloin huolestua, koska ikäraja lapsettomuushoitoihin on naisilla 40 vuotta, julkisella puolella on sääntö, jonka mukaan lähetteiden täytyy olla tehtynä puoli vuotta ennen kuin ikäraja täyttyy. Näin ainakin HUSin alueella julkisessa terveydenhuollossa.) Saimme lokakuuksi ajan lääkärille.

Syyskuussa tulin uudelleen raskaaksi. Tällä kertaa riemumme oli tukahdutettua ja varovaista, vaikka olimme tietenkin tosi onnellisia. Olin tyytyväinen, että olin juhlinut kesällä niin paljon: nyt minua ei haitannut yhtään ottaa vähän rauhallisemmin. Odottelin muutaman viikon ajan, että raskaus alkoi tuntua todelliselta, ja sitten peruin lapsettomuuslääkäriaikamme. Juhlimme sussuni synttäreitä, ja pidin kovaa meteliä siitä, etten saanut ravintolassa tilata sitä, mitä olisin halunnut, vaikka salaa minusta oli tosi ihanaa saada olla marttyyri, kun oli niin hyvä syy.

Lokakuussa matkustimme ensimmäiselle oikealle yhteiselle lomamatkalle sussuni kanssa Prahaan, ja matkalla aloin voida ihan helvetin huonosti. (Olin varmaan tosi reipas, koska jos sussulta kysytään, matka meni tosi hyvin, mutta jos minulta kysytään, Prahassa oli hirveää, koska minua oksetti koko ajan enkä saanut kunnolla syödyksi kertaakaan.) Kerroin raskaudesta vanhemmilleni ja esiinnyin Helsingin kirjamessuilla ekaa kertaa yksin. Olin ihan holtittoman rakastunut sussuun koko lokakuun, enkä uskaltanut päivittää Instagramia ollenkaan, koska pelkäsin, että ihmiset ärsyyntyvät sussu-hehkutukseen. Minua itketti melkein joka päivä, jos vain ajattelinkin häntä.

Marraskuussa päätettiin, että ensi vuonna tehdään uusi kausi Mysteeripodcastia! Olin innoissani, mutta huolissani jaksamisestani, koska oksentelin joka aamu, ja voin pahoin ympäri vuorokauden, ja pelkäsin ettei se loppuisi koskaan. Kävin seulontaultrassa, ja olin kauhuissani, koska edellisellä kerralla olin saanut siellä huonoja uutisia. Sussulla oli työvuoro, eikä hän päässyt mukaan. Uutiset olivat onneksi hyviä: siellä oli huvittavasti jalkoja suoraksi potkiva, mustavalkoinen, ihan vauvan näköinen asia. Aloin itkeä heti, kun kuulin sydänääneet, ja liikutuin kyyneliin joka kerta, kun näin sen nenänpään. siinä pikkuisessa nenänpäässä oli jotakin ihan uskomattoman liikuttavaa! Isänpäivänä kerroin sukulaisille, että meidänkin huushollissa vietetään ensi vuonna isänpäivää, jos kaikki vaan menee hyvin.

Joulukuussa kerroin koko maailmalle (eli someen), että olen raskaana. Melkein heti sen jälkeen oloni parani ja pahoinvointi katosi, ja olin ihan että no voi jumalauta, tämänkö se vain vaati, olisin kertonut vaikka heti, jos olisin tämän tiennyt. (No en olisi. Mutta niinku kamoon!) Tapasin jouluna vihdoin sussun koko perheen, ja ajattelin jo etukäteen, miten ihanaa on mennä tapaamaan sukulaisia vauvamahan kanssa, koska kukaan ei voi vihata minua nyt, kun minulla on tällainen “look what I made for you” -juttu. Kukaan ei vihannut minua (ainakaan tietääkseni), joten kokemuksen syvällä rintaäänellä voin suositella.

Ensi vuotta odotellessa!

…meille syntyy kesän kynnyksellä vauva. Me ollaan niin epäuskoisen onnellisia, että sielua kivistää. Vauva! Meille!

Nyqvist jouluasussa.

Kuten asiaan kuluu, vieri vieressä onnen rinnalla sielua kivistää tietenkin myös huoli. Saimme keskenmenon viime talvena, ja se istutti meihin niin paljon pelkoa, huolta ja epävarmuutta, että uudesta raskaudesta riemuitseminen on ollut melko vaikeaa. Olemme kivuliaan tietoisia koko ajan siitä, että minä hetkenä hyvänsä voi käydä huonosti, eikä sille voi mitään. En ole tässä raskaudessa kuvannut läheisten reaktioita raskausuutisiin tai dokumentoinut matkaa muutenkaan kovin paljoa, koska tiedän, miten kipeitä videoista ja kuvista väistämättä tulee, jos pahin tapahtuukin.

Lisäksi ainakin tähän asti raskaus on ollut aika vaikea. Olen voinut tosi huonosti (puolisoni mukaan oksenteluni on toiminut aamuisin hyvänä herätyskellona, heh), sairastellut enemmän kuin tavallisesti, ja sikiöseulonnassa paljastunut kohonnut riski kromosomipoikkeavuuteen on aiheuttanut stressiä ja huolta. (Kävimme seulonnan jälkeen NIPT-verikokeessa, ja sen tulos osoitti, ettei kohonnutta riskiä ole. Mutta vannon, että verikokeiden tai tulosten odotteluaika ei voisi mennä hitaammin vaikka lankuttaisi koko ajan.)

Sanoista “jos kaikki menee hyvin” on tullut eräänlainen hokema, joka tulee liitettyä lähes jokaisen puheenvuoron kylkeen. Ensin se lohdutti, koska sai luvan sanoa mitä tahansa ja iloita niin paljon kuin sielu sieti, jos vain muisti lisätä loppuun nuo sanat. Mutta sitten se alkoi vituttaa: mistä sitä ikinä tietää, meneekö kaikki hyvin? Oli raskaana tai ei? Menen tänään palaveriin, jos kaikki menee hyvin. Jos kaikki menee hyvin, katson illalla ainakin neljä jaksoa Australian Bacheloria. Puolisoni saa huomenna herätä johonkin muuhun kuin oksentamisen ääneen, jos kaikki menee hyvin.

Mutta: juuri nyt kaikki on hyvin, ja sitä minä yritän ajatella. Että saa olla onnellinen myös, vaikka jotain kävisikin (jostain syystä onni alkaa aina hävettää, jos sen syy myöhemmin lipsuukin käsistä). Että juuri nyt vauvalla on kaikki hyvin, ja kaikkien todennäköisyyksien mukaan kaikki myös menee hyvin.

Yritän repiä riemua myös siitä, että olen tällainen kliseinen muija: blogini on ollut määrittelemättömällä tauolla jo varmaan vuosia, mutta nyt kun on tällaisia klassisia blogiuutisia, alkaa runosuoni taas maagisesti sykkiä. Toinen mahdollinen syy blogin uudelleensyntymään voisi olla talonrakennus- tai remonttiprojekti. Tai häät!

Iloa olen lisäksi saanut kaikista saamistani onnitteluista, kiitos loputtomasti niistä. Itkin eilen ihan solkenaan niitä lukiessani (ilosta ja liikutuksesta). Etenkin kun tiedän, että monet niistä tulivat ihmisiltä, joilla on itselläänkin ollut keskenmenoja tai lapsettomuushaasteita. Tiedän myös, että tällaiset uutiset eivät ole helppoa tai mukavaa kuultavaa kaikille ja haluan vain sanoa, että olen hirvittävän pahoillani. Ymmärrän tosi hyvin, jos tämän vuoksi minua ei halua enää seurata tai tekstejäni lukea. You do you.

Olen kirjoitellut ajatuksia ja tuntemuksia ylös ihan alusta saakka (tai oikeastaan jo ennen sitä, koska onhan tässä yritetty), joten julkaisen jonkinlaiset raskausviikkopostaukset myös täällä. Toivon että keksin myös muuta kirjoitettavaa, ettei tämä muutu pelkäksi äitiysblogiksi. Ehkä aloitan remontin, heh. (NOT.)

Mutta ehkä kaikki menee ihan hyvin!

Olen tässä muutamia viikkoja miettinyt, että haluaisin taas alkaa kirjoittaa blogia. En siksi että rakastaisin kirjoittamista, hellz no. Kirjoittaminen on minusta ihan kivaa ja se tulee jokseenkin luonnostaan, mutten ole sellainen ihminen joka on olemassa vain saadessaan kirjoittaa. Olen enemmän olemassa silloin kun katson oman Instagram-stoorini kahdeksannettatoista kertaa päivässä tai avaan kaljan. Rakastan niitä asioita tosi paljon enemmän kuin kirjoittamista fo shizzle. (En tiedä miksi ripottelen tänne tällaisia hellz ja shizzle -tyyppisiä juttuja. Ehkä siksi että pidän z-kirjaimesta ja sitä saa suomen kielessä käyttää ihan liian vähän? Enemmän zetaa sanon minä!) Haluaisin kuitenkin jatkaa kirjoittamista, koska maksan tästä nettisivusta muutaman kympin vuodessa ja haluaisin, että tänne jäisi jotakin talteen siitä, millaista elämä on kunakin hetkenä ollut.

No – mun piti ekana kirjoittaa jotakin Instagramista, koska se on mulle rakas (ks. edellinen), ja koska olen tehnyt silein etä tyhmästi olen kirjoittanut joskus pieni ikuisuus sitten blogiini jutun, jonka nimi on 23 hauskaa Instagram-nimeä, jossa olen pelkästään luetellut minusta hauskoja käyttäjänimiä, ja se on blogini luetuin juttu KOKO AJAN. Ja minua hävettää, koska kaikki nimet eivät enää ole minusta kovin hauskoja ja koska blogissani on myös oikeasti hauskoja juttuja, ja sitten ihminen toisensa jälkeen päätyy tänne lukemaan jotain dadaa siitä että “hihihi @tamankylanhomopoika ja @vitunviivi on muuten hauskoja instanikkejä” (en muuten silloin tiennyt yhtään keitä kumpikaan olivat).

Mutta sitten internetiin ilmestyikin kiinnostavaa julkista keskustelua vaikuttajan vaikuttamisvastuusta, ja koska teksteissä mainittiin Tokmannin pääruuukku ja minulla on se, alkoi minua pistää sydämestä. Puhun siis Vita Nuova -blogin Leea Hakkaraisen jutusta Mikseivät vaikuttajat vaikuta ja Emmi Nuorgamin erinomaisesta vastineesta siihen Miksi vaikuttajat vaikuttavat. Keskustelu kiteytyy siis siihen, että Hakkaraisen tekstin mukaan vaikuttajien pitäisi tehdä enemmän yhteiskunnallista vaikuttamista eikä keskittyä lifestyle-sisältöihin, kun taas Nuorgamin tekstissä yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja lifestyle eivät sulje toisiaan pois, ja hän on minusta oikeassa. Mutta minä kiteytän huonosti, joten olkaa hyvät ja lukekaa alkuperäiset tekstit älkääkä luottako minuun.

Jaksan harvoin ryhtyä näihin keskusteluihin, vaikka seuraankin niitä mielelläni, sillä ne uuvuttavat minua enkä halua joutua väittelykurimukseen. Ja vaikka minulla on Tokmannin ruukku, josta postasin someen ja josta ihmiset innostuivat, tiedän, ettei Vita Nuovan teksti ole varsinaisesti juuri minulle osoitettu. Silti koin sen hyökkäykseksi minua kohtaan – ja huomio: se johtuu siis minusta, ei tekstistä tai sen kirjoittajasta – koska koen jatkuvaa huonommuutta siitä, etten rummuta enempää yhteiskunnallisista asioista internetissä. Ja siksi haluan nyt kirjoittaa lyhyesti aiheesta. Elikkä tosissaan tämähän ei nyt varsinaisesti liity edellä linkkaamiini kirjoituksiin, vaan minuun buahahahhaaa mutta tämä onkin minun blogini joten saan tehdä täällä mitä haluan.

Okei apua nyt olen jo ihan että sos tästä tekstistä tulee aivan liian pitkä. Eikä välttämättä yhtään kiinnostava. Sortsut siitä!

Etualalla EELI Designin käsintehty Hemmo-ruukku, josta postaaminen aiheutti käsityöläiselle tilaustulvan. Takaoikealla Tokmannin naamaruukku, joka villitsi viherkasviharrastajat Facebookin Huonekasvit-ryhmässä.

Moni seuraajistani ehkä tietää, että olen koulutukseltani sosionomi ja toimittaja (molemmat amk). Olen tehnyt freelancer-kirjoittajana töitä pääasiassa naistenlehtiin, kaupunkikulttuurijulkaisuihin ja esimerkiksi nuortenlehti Demiin, josta erityisesti olen valtavan ylpeä. Viimeistään Demille kirjoittaessani nimittäin opin, että esimerkiksi tasa-arvoasioihin voi vaikuttaa ilman että kirjoittaa artikkelin tasa-arvosta. Annan esimerkin: Demissä käytettiin inklusiivista kieltä, jolla otettiin huomioon se, ettei jokainen lukija ole välttämättä naisoletettu, eikä jokaisella lukijalla ole välttämättä miesoletettua kumppania. Jonkun mielestä tämä voi kuulostaa hirveän pieneltä asialta, mutta sillä on valtava vaikutus. Jos opimme nuoresta asti, että tyttö- tai poikaystävää voi kutsua kumppaniksi tai puolisoksi, lakkaamme ehkä olettamasta, että jokaisella tytöllä on poikaystävä tai kiinnostumasta siitä, mitä sukupuolta kenenkin kumppani on, jollei se ole relevanttia (ja oikeasti, milloin se muka on?). Okei tämä kumppaniesimerkki on huono, koska minä tai Demi emme tietenkään myöskään oleta että kaikilla on kumppani, mutta ymmärrätte ehkä silti pointin.

Minun vaikuttajaprofiilini Instagramissa on viihdyttäjä. Olen päättänyt jo melko varhain, että haluan tehdä kaikesta somesisällöstäni mahdollisimman hauskaa. Sekin on mielestäni yhteiskunnallinen teko. Saan viikottain – varsinkin korona-aikana – palautetta seuraajiltani siitä, miten mukavaa on unohtaa arjen ankeus hetkeksi ja nauraa vaikkapa kuville minusta 12-vuotiaana (näytin nelikymppiseltä, tosin toisaalta kuka meistä ei olisi 90-luvulla näyttänyt. It was an unfortunate time for most of us). On tosi tärkeää, että vaikuttajat ottavat somessa kantaa, mutta koska kaikki on ihan vitun ankeaa ja raskasta, on myös tosi tärkeää, että välissä on aina jokin vitsi. Ja minä lupaan yrittää olla se vitsi.

Olen vitsien seassa silti kannustanut ihmisiä somessani esimerkiksi äänestämään. Olen linkannut tärkeitä adresseja ja kehottanut ihmisiä seuraamaan sellaisia tilejä, joissa puhutaan tärkeistä asioista, niistä mistä itsekin puhuisin jos osaisin ja jaksaisin tehdä sen hauskasti. Olen tehnyt tietoisen valinnan olla yleensä kuvaamatta liharuokia somessani, koska en halua kannustaa lihansyöntiin, vaikka olenkin sekasyöjä (en silti ole koskaan valehdellut ruokavaliostani). Olen tehnyt tietoisen valinnan kutsua somessa poikaystävääni sukupuolettomasti sussuksi poikaystävän sijaan. Olen tehnyt tietoisen valinnan innostua Tokmannin yhdeksän euron arvoisesta naamaruukusta ja Prisman viidentoista euron verkkareista, koska sellaisia me tavalliset ihmiset ostamme, ja sellaiset tuotteet ovat realistisesti monen ihmisen hankittavissa. Olen tehnyt tietoisen valinnan tehdä kaupallista yhteistyötä pääasiassa palvelujen, en tuotteiden kanssa. Teen näitä tietoisia valintoja joka ikinen päivä juuri siksi, että tämä on mielestäni yhteiskunnallista vaikuttamista. Ja samalla kuitenkin tunnen itseni ihan tosi huonoksi ihmiseksi, koska en ole pointtaamassa yhteiskunnallisia epäkohtia kaikille seuraajilleni.

Tämä huonommuus on minussa sisäänrakennettua (ja itseaiheutettua). Uskon että se alkoi siitä, kun siirryin sosiaalialalta toimittajaksi. Sosiaalialalla tehdään hirveän tärkeää työtä: autetaan heikompia, tuetaan vähäosaisia, yritetään saada kaikki jaksamaan ja homma pyörimään. Mutta se ei ollut koskaan sellaista työtä mitä minä halusin tehdä. Myönnän auliisti, että olin pinnallinen ja halusin tehdä työkseni jotain coolimpaa, ja aloin opiskella toimittajaksi. Ajattelin silloin, että toimittajana kirjoittelen sitten diippejä juttuja koskettavista ihmiskohtaloista ja vaikutan sillä lailla yhteiskunnallisiin asioihin, tuomalla epäkohtia ihmisten tietoisuuteen. Mutta vahvuuteni olikin nokkelassa, humoristisessa tekstityylissä. Siksi sanonkin aina, että minusta piti tulla yhteiskunnallisesti merkittävien human interest -juttujen kirjoittaja, mutta sen sijaan aloin kirjoittaa vitsikkäitä deittineuvoja. Aluksi olin ihan että voi vittu, voiko tästäkään nyt olla ylpeä, mutta sitten tajusin, että totta munassa voi. Deittineuvot ovat ihan helvetin tärkeitä. Eri tavalla kuin esimerkiksi syrjäytyneen nuoren koskettava tarina, mutta tärkeitä yhtä kaikki. Ne saattavat tarjota työkaluja jaksamiseen ja tuiki tärkeitä samaistumisen kokemuksia – ja ehkä hymyn silloin kun tuntuu, ettei jaksaisi nousta edes sängystä. Ja niissäkin voi käyttää sellaista kieltä tai kuvitusta, jotta esimerkiksi transihminen tai pyörätuolissa istuva lukija voi kokea tulleensa nähdyksi. Tällä tavalla minä yritän vaikuttaa joka päivä. Samalla kun kerron niitä vitsejä. Ja lisäksi olen tietenkin vajavainen ihminen enkä osaa ihan kaikkea ja jätän joskus jotakin tekemättä jos se tuntuu liian työläältä tai hankalalta tai pelottavalta.

Nyt minulta loppuu mehut enkä minä tiedä oliko tässä oikein mitään pointtia. Mutta ehkä halusin tällä sanoa, että vaikuttajan vastuun penääminen tuntuu ainakin minusta joskus tosi epäreilulta, kun tekee jo kaiken sen, mihin pystyy ilman, että menettää sitä, mitä haluaa tehdä. Lisäksi kaikenlainen vaatiminen on tosi kuormittavaa, etenkin tässä ajassa, jossa ihan tavallinen elämäkin tuntuu ihan helvetin raskaalta. Fo shizzle.

Tiedät varmasti tunteen: kello on puoli kolme aamuyöllä ja yrität nukkua muttet pysty, koska sanoit vuonna 1996 ”kiitto” kun et osannut päättää sanoisitko kiitos vai kiitti. Tai kun otit 7-vuotiaana liikennevaloissa isää kädestä kiinni, mutta käsi ei ollutkaan isän. Tai kun pomo kysyi kolme vuotta sitten palaverissa että ”olisko sulla Tiia tähän jotain lisättävää” ja sinulla meni kupla kurkkuun ja äänesi kuulosti hassulta kun sanoit että ”ei kyllä tässä tuli kaikki tarpeellinen”.

Kutsun tätä ihastuttavaa kokemuskokoelmaa yölliseksi häpeäpankiksi. Olen tehnyt omaani talletuksia jo päiväkoti-ikäisestä asti, joten sinne on kertynyt mukavasti materiaalia sitä varten, että aivot ja sielu voivat tehdä sieltä lukuisia nostoja etenkin öisin kello 2.37. Viimeisimmän talletuksen tein viime viikonloppuna, kun kävin kaupassa.

Edelläni kassalla oli nuori nainen, joka oli unohtanut maksukorttinsa kotiin, joten ajattelin tarjoutua maksamaan hänen ostoksensa (tarkistin toki ensin että niitä oli tosi vähän, koska minulla on pankissa lähinnä häpeää, ei rahaa). Jostakin syystä onnistuin töksäyttämään ”eiksulloo rahaa vai”, eikä nainen sitten oikein halunnut ottaa apuani vastaan. Eikä ihme, koska olin niin töykeä. Hän sanoi että ei hätää, hän asuu ihan vieressä, ja minä tyttö vastasin siihen että ”no niin määki mitä sitte” (no oikeasti en sanonut loppuun ”mitä sitte”, mutta olisin yhtä hyvin voinut sanoa). En tiedä miksi sanoin niin mutta nyt kyllä hävettää. Tätä on kiva miettiä sitten ensi yönä ja jonakin yönä vaikka 16 vuoden päästä.

Yöllisen häpeäpankin talletusten ominaispiirteisiin kuuluu se, että tapahtuman muut asianosaiset tuskin muistavat koko asiaa enää muutaman minuutin päästä, mutta itse vatvoo sitä öisin vielä kymmeniä vuosia (case in point: vuoden 1996 ”kiitto”-katastrofi). Olen ajatellut, että ilmiö johtuu varmaan siitä, että meillä on yleisesti ottaen tässä ajassa asiat liian hyvin, ja sielumme kerta kaikkiaan kaipaavat vähän merkityksetöntä tuskaa, joka tulee esiin öisin koska silloin on kaikkein tuskaisinta valvoa sen äärellä. (Olen kuitenkin lukenut internetistä joka on luotettava lähde, että kyse on ilmeisesti jostakin primitiivisissä reaktiosta: yritämme suojella itseämme ja valmistautua siihen, ettemme tekisi virheitä toiste. Luolamiehiä siis valvottivat todennäköisesti häpeän tunteet siitä että perkeles kun toissavuonna se karhu söi minun vaimoni, ensi kerralla en kyllä anna tällaisen tapahtua. Ajatukset ilmenevät pääasiassa öisin, koska aivot ovat ns. tekemistä vailla, levossa.)

Omia suosikkitalletuksiani ovat ne, kun sanoin lukion ruotsintunnilla vahingossa “merci” vaikka kyseessä oli tosiaan ruotsin, ei ranskan tunti. Ja se, kun olin Ranskassa vaihto-oppilaana ja puhuimme kansainvälisessä ryhmässä erilaisista sanonnoista, ja kerroin hykerrellen että meillä Suomessa sanotaan että it’s raining like from the ass of a person named Esteri eikä ketään naurattanut.

Kysyin instassa, mikä muita valvottaa öisin ja sain muun muassa tällaisia vastauksia (kiitos kaikille, valitsin tähän satunnaisesti osan):

• Kassalla kerran meni "näin" ja "nonni" sekasin ja hihkaisin asiakkaana olevalle vanhemmanpuoleiselle pukumiehelle "NÄNNI".

• Olin about 4v kun äidin kaveri oli käymässä. Olin saanut uuden mekon päälle ja hehkutin kovaan ääneen kuinka mulla ei ole housuja johon äiti korjasi "kai sulla alushousut on". Tätä häpeän vielä näin 21 vuotta myöhemmin.

• Joskus 15 vuotta sit rupesin nauraa yhdelle mun ihastuksen jutulle niin paljon että siitä tuli sellasta röhkimisnaurua.

• Ysiluokan ekana koulupäivänä elokuussa 1994 rinnakkaisluokan söpö Markus Parkkinen yhtäkkiä moikkasi mua käytävällä. Meinasin sanoa ”terve!”, mutta sitten ajattelinkin sanoa ”heippa!”, joten huusin Markus Parkkiselle ”HERVE!”. Kukaan muu ei kuullut, Markus Parkkinen tuskin huomasi, itse kelaan kohtausta päässäni repeatilla kauhusta väristen yöstä toiseen yhä.

• Vuonna 2006 juoksin puolimaratonin ja vaihtarikaverini yleisössä otti minusta kuvia viimeisillä kilometreillä. Ja mä näytin keskareita!!!! Kun piti näyttää peukkuja. En tiiä miksi. Hävetti. Vieläkin hävettää.

• Joku tuntematon irlantilainen kehui vuonna 2009 mun kaverin asua ja mä luulin et se kehu mua ja sanoin thank you.

• Olin viisivuotiaana sukuloimassa ruotsissa. Kiitin ruoasta hyvin intternässönäälisti sanomalla ”danke schön”.

• Se kun puhuin töissä Teppo Nummisen kaa ja änkytin koska menin niin puihin tilanteessa koska hei TEPPO NUMMINEN.

• En tiedä miten mutta kaksi kertaa elämässäni olen onnistunut nostamaan käteni etusormi ojossa juuri sillä hetkellä pystyyn, kun kaveri on kumartunut minua kohti ja etusormeni on livahtanut kaverini nenän sieraimeen. Edelleen hävettää joka kerta ja naulitsen sormeni nyrkkiin tämän kaverin läsnäollessa.

• Joskus 5-vuotiaana olin pulkkamäessä mummin ja äitin kaa ja huusin onnellisena "MUMMI MUMMI MUN MUMMI!" ja halasin mummia takaapäin. Ainut vaan että ei se ollutkaan "mun mummi" vaan joku vieras nainen. Siis edelleen tää tulee vähän väliä mun mieleen ja mun kaikki sisäelimet menee kasaan.

• Pieraisin yläasteen liikkatunnilla vatsalihasliikettä tehdessä. Vuonna 2004. Edelleen se hiipii öisin mieleen juuri kun olen nukahtamaisillani.

• Meillä oli ala-asteella yökoulu. Mentiin jotain peliä ja pelinjohtaja valitsi osallistujat osoittamalla (valittujen piti sit mennä istumaan erikseen). Mun vieruskaveri valittiin, mut luulin että osoittaja tarkoitti mua ja menin istumaan sinne pelaajien joukkoon.

• Olin 17-vuotiaana hesessä töissä ja olin viemässä asiakkaalle hampurilaista ja otin sen numerolätkän sijasta asiakkaan juoman ja lähin kävelee takas keittiöön.

• Vaatekaupassa esittelin farkkuja itselleen etsineelle asiakkaalle pillumalleja pillimallien sijaan.

• Kehuin kuinka hyvän perhelomakohteen asiakkaat oli valinnu mutta saatoin vahingossa sanoo perselomakohteen. Tää saatto myös käydä kaks kertaa. Tosin ottaen huomioon että oltiin Kanarialla niin kyllä mielestäni käy sekä perseily- että perhekohteeksi.

• Joskus ekoilla ruotsin tunneilla käänsin lauseen "Titta, där står Kalle!" "Titta, tuolla seisoo Kalle!" Luulin siis, että Titta on nimi eikä käynyt mielessäkään, että se voisi tarkoittaa "katso".

• Mä kutsuin opea äidiksi vahingossa tokalla luokalla vuonna -96 ja nolottaa edelleen.

• Uusi brittityökaveri sanoi ekalla tapaamisella että ”nice to meet you”, johon tietenkin vastasin supliikkinaisena ”thank you”.

• Äänsin kerran koulussa Los Angelesin ”Los Eintsöls”. Los enkelit. Hävettää vieläkin.

• Joskus ala-asteella minun piti puhua "yhteyttämisestä" mutta puhuinkin "yhdynnästä".

• Mua hävettää edelleen näin 15 vuotta myöhemmin, että MEINASIN vastata lukiossa enkun tunnilla väärin johonkin superhelppoon kysymykseen vuodenajoista.

• Joskus 1997 kieppeillä oltiin Ahvenanmaalla telttailemassa ja olin juuri alkanut opiskelemaan ruotsia. Kaupassa piti kassalla maksamisen jälkeen treenata ruotsia ja sanoa, että tack och hej, joka sitten jännityksen vuoksi vissiin jäi pelkkään "tacko"-sanaan. Edelleen hävettää ja valvottaa öisin! Tacko vaan.

• Mä kiinnitin kuntosalin vessassa bodya eli niitä saamarin neppareita haarovälissä kun joku avas sen vessan oven. No enpä sit laittanu vessaa lukkoon ja siinä kasuaalisti olin levittänyt jalkani ja ronkin alapäätä. Tämä pitää joskus hereillä.

• Kävelin kerran vahingossa poikien telttaan yöllä vessasta tullessani ehkä 11-vuotiaana partioleirillä.

• Kirjotin monta vuotta sitten ihastukselle stormzyn sijasta stormsy, ja vaikka oon nykyään ihan eri tyypin kanssa kihloissa jne, niin jostain syystä öisin tää palaa mun mieleen ja punastun edelleen. Mitä vittua.

• Kerran teininä kuulin jossain ripariliitännäisessä tapaamisessa, että sämpylät paistetaan suurtalouskeittiössä höyryuunissa ja en tiedä miksi, mutta huusin kovaan ääneen että yööööök ällöttävää (koska höyry?) ja muiden mielestä olin outo, että miksi ällöttää. En osannut perustella eikä oikeasti edes ällöttänyt, mut eihän sitä nyt enää voinut sanoa. Mietin tätä toisinaan. Oon 32v.

• Viiden vuoden takainen Barcelonan loma. Innoissani puhuin respalle muutamaa vuotta aiemmin opiskelemaani espanjaa. Kolmantena päivänä tajusin puhuneeni ranskaa, jota olin opiskellut 15 v aiemmin.

• Kun ostin mun entisten oppilaiden markkinakojusta jotain ja lompakon välistä tippu nuuskapussi siihen niiden myyntipöydälle. Nelosluokkalaiset tapitti hämmentyneinä kun noukin sen ihan muina naisina.

• About yhdeksän vanhana partiossa, koko ryhmä kokoontuneena saman pöydän ääreen, anatomiasta mitään tietämättä pyysin kaverilta pöydän toisella laidalla terskaa lainaan kynän teroittamista varten.

• Sanoin väärässä paikkaa keskustelua "joo". Siis joskus 6 vuotta sitten, ihan peruskeskustelussa kaverin kanssa.

• Hävettää ihan sikana edelleen että n. 15 vuotta sitten ihmettelin yhdelle kaverille, miks yks tuttu pitää sen tyttärellä aina peppipitkätossulettejä. En varmaan koskaan tuu pääsee yli et olin niin pöljä.

• Olen kaupan alalla töissä. Nyt koronan aikaan kaupat ovat kääntäneet ne kuittikoneet asiakkaalle päin. Minä tyytyväisenä menin asioimaan kauppaan ja ostokset maksettuani nappasin kuitin ja kysyin kassalta että otatko kuittia ja ojensin hänelle omaa kuittiani.

• Itseänihän hävettää edelleen, että kolmannella luokalla, 26 vuotta sitten enkun tunnin opettaja kyseli tunnilla, että "what is a color you don't like?". Olin viitannut ja kun oma vuoro tuli, unohdin täysin mitä piti vastata. Vastasin punainen villapaita päällä "red", vaikka piti sanomani "brown".

• Menin joskus muutama vuosi sitten hirveessä darrassa lähikauppaan ostamaan kortsuja ja pienen maitotölkin. Puolituttu kassa ehdotti että ostaisin isomman pakkauksen koska se oli hassusti hinnoiteltu halvemmaksi kuin pieni. Siis maitotölkki. Mut mä luulin tietty sen tarkoittavan niitä kumeja ja tokaisin että ei kuule oo näiden menekki tässä taloudessa niin suurta että pieni hintaero tuntuis missään.

• Noin vuonna 2005 maalaistollona tulin isolle kirkolle pikkuserkkuni luokse kyläilemään ja kun sitten steissillä tavattiin sanoin häntä halatessani "tervetuloa!" vaikka se tosiaan olisi ollut hänen repliikkinsä.

• Ehkä 20 vuotta sitten hehkutin lahjaksi saamaani Seppälän lahjakorttia henkilölle, jolta en ollutkaan saanut sitä. "Tämä tuli niin tarpeeseen!”

Hävettää myös: viestin lähettäminen väärälle henkilölle, laulun tai vuorosanojen unohtaminen, se että väittää kuulleensa/ymmärtäneensä vaikka ei ole kuullut/ymmärtänyt, alastomuus.

Kiitos valtavasti kaikille jotka jakoivat häpeänsä! Noloilemisiin.

Tänään on Yhdysvaltain kiitospäivä. Se on kiitollisuuden juhla, joka perustuu siihen, että keräännytään ystävien ja sukulaisten kanssa yhdessä syömään ja kaikkia vituttaa kun ruokapöydässä pitää puhua Greg-sedän kanssa politiikasta.

Kiitospäivää ei vietetä Suomessa, mutta koska kiitollisuuden tunteet ovat ihmiselle hyväksi, sitä juhlitaan nyt täällä minun blogissani. Tervetuloa kiitospäivän viettoon!

Kiitollisuus näkyy ihmisellä naamassa.

(Kuka lie sadisti on muuten keksinyt, että kiitollisuutta pitää harjoittaa nimenomaan marraskuussa, kun sielu on mustimmillaan ja pienintäkin ilon ripettä pitää kaivaa tuhansien metrien syvyisestä railosta sydämessä. Oikeasti, ajatelkaa, jos kiitospäivää vietettäisiin kesällä, olisi hieman eri meininki: kiitos valosta, lämmöstä, kukista, raikkaasta järvivedestä, jäätelöstä jne. Marraskuussa se on sitten kiitos tosta öö tota noin niin öö vaikka sähköstä jolla saa elämään vähän valoa ja lämpöä. Ei muuta.)

No mutta, asiaan. Kiitospäivänä kuuluu pysähtyä sellaisten asioiden äärelle, joista on kiitollinen. Tänä marraskuun neljäntenä torstaina olen kiitollinen seuraavista asioista:

Kiitos suoratoistopalvelut. Teidän ansiostanne viihdyn neljän seinän sisällä jopa huolestuttavan hyvin, eikä minun tarvitse astua jalallanikaan ulos tai kohdata todellista maailmaa.

Kiitos verkkarit, jotka olette liimautuneet jalkoihini niin, etten enää usko voivani pukeutua mihinkään muihin vaatteisiin. Koskaan.

Kiitos talviaika. Avullasi olen löytänyt jälleen uuden kalman sävyn kasvojeni iholle. Nyt vain odotellaan milloin Maybelline tai KKW Beauty tai joku lanseeraa meikkivoidesarjan kuoleman ja pahoinvoinnin eri väreissä.

Kiitos internet, sinä loputtoman sohvamyhnäämisen luottokaveri. Sinun ansiostasi minun ei tarvitse fyysisesti koskaan puhua kenenkään kanssa.

Kiitos sipsit, ruokavalioni kulmakivi.

Kiitos kirosanat, sillä olette tähän aikaan vuodesta tavallistakin vahvemmin läsnä elämässäni ja tukenani joka hetki, myös palavereissa (laskin että sanoin tällä viikolla yhdessä työtapaamisessa kuusi kertaa “saatana” enkä edes meinannut huomata sitä itse).

Kiitos raitis ilma, on kiva tietää että olet siellä ulkona vaikkei minulla ole mitään aikomusta nautiskella sinusta.

Kiitos podcastit: kiitos teidän, minusta ei tunnu että olisin koko ajan ihan yksin vaikka oikeasti olen koko ajan niin yksin että minun pitää kuunnella podcasteja jotta minusta ei tuntuisi siltä että olen yksin.

Kiitos alkoholi. Kiitos.

On Halloween eli spooky season (tunnetaan myös turhana jenkkihapatuksena, syynä pukeutua alusvaatteisiin julkisesti ja kurpitsa-latte-kuulostaa-hirveältä-mutta-minun-on-yhtäkkiä-saatava-sellainen-sesonkina): täydellinen aika sukeltaa syvälle oman sielun pimeyksiin ja miettiä kaikkea sitä mikä pelottaa. Fun.

Odottelen tässä vain lokkien hyökkäystä.

En pelkää käärmeitä tai zombeja tai mörköjä sängyn alla. (Tai lusikkaan tukehtumista tai dinosauruksia huussimatkalla tai sitä että joku huljuttaa tiskirättejä vessanpöntössä kun selkänsä kääntää, kuten jotkut teistä.) Mutta pelkään arkipäiväisessä elämässä aika monia asioita oikeastaan jatkuvasti. Halloweenin ja pyhäinpäivän kunniaksi tässä niistä kourallinen:

Lasiovea päin käveleminen. Lasautin naamani kesällä erään ravintolan avajaisissa lasioveen (paradoksaalista, koska ravintolassa oli avajaiset mutta ovi oli kiinni hehheh), ja kokemus istutti minuun paitsi pari mustelmaa, myös kuolemattomat traumat. Pelkään jatkuvasti missä tahansa, missä on ilmaa (ts. ei ovia), että edessäni on ovi, mutten näe sitä. Voit ehkä kuvitella, että tämä tekee ihan tavallisesta elämästä hiukan hankalaa, sillä ilmaa on kaikkialla, ja yleensä ilmassa ei ole lasia, mutta minä hapuilen sitä koko ajan tarkistaakseni ettei siinä sitten kuitenkin olisi lasi jota kohti naamani olisi kovaa vauhtia menossa. Raflan oveen, jossa otsanjälkeni kenties vieläkin komeilee, on sittemmin pantu isot tarrat. Wonder why.

Lintujen vallankumous. Näin kerran Espalla, kun varpuset ja lokit kävivät pikkuisten pullanmurusten vuoksi johonkin west side story -henkiseen siivekkäiden joukkotappeluun, joka alkoi suloisesti ryhmitetyillä tanssiaskeleilla mutta päättyi siihen että YKSI LOKKI NIELAISI YHDEN VARPUSEN ELÄVÄLTÄ KOKONAAN. Me olemme seuraavia. Sanokaa minun sanoneen.

Ruumiit luonnonvesissä. Olen puhunut ennenkin paljon siitä, että pelkään luonnonvesiä niissä lilluvien ruumiiden vuoksi. Tämä on siinä mielessä elämää hankaloittava tekijä, että rakastan luonnonvesissä uimista ja pyrin tekemään niin mahdollisimman usein, mutta niihin meneminen saa minut lamauttavan pakokauhun valtaan lähes joka kerta. Jos luulit, että se oli kaisla tai kala tai lumme tai jokin lehti, joka sinua veden alla kosketti, luulit väärin. SE OLI VARMANA RUUMIS.

Se että Temppareissa olisi joku sukulaiseni. Joku sellainen sukulainen, jonka vaipat olen vaihtanut. Osallistujat näyttävät nimittäin nykyisin enemmän siskonpojaltani Felixiltä (joka on kuusivuotias) kuin minulta, ja tiedän kyllä että se johtuu siitä että minä olen vanha, josta päästäänkin seuraavaan kohtaan joka on

Se että minä kuolen. Pelkään kuolemaa ihan kuollakseni (EHHEHE). Sekä läheisteni että omaani. En kestä ajatusta siitä, että kaikki vaan loppuu. Mutta koska ennen pitkää niin kuitenkin käy, tavallaan toivon että päädyn ruumiiksi veteen, jotta saisin todistettua kaikille niille, jotka aina nauroivat minun ruumispelolleni, että vesistöissä todellakin on ruumiita ja minä olin aina ihan realisti kun pelkäsin niitä. Mutta sanottakoon tässä nyt kaikille että EI MINULLA SINNE MIKÄÄN KIIRE OLE. Että ei tarvitse auttaa.

Se että Frendit poistuu Netflixistä. Sitten joudun menemään iltaisin nukkumaan ilman sinisen valon ja tuttujen, valmiiksinaurettujen vitsien luomaa tyynnyttävää läsnäolon tunnetta, jonka avulla voin teeskennellä etten ole ihan yksin. Ilman Frendejä joudun makaamaan sängyssä iltaisin kattoa tuijotellen pelkästään ajatusteni kanssa, jotka sanovat ensin että “kyllä se huominen kokous menee ihan hyvin” ja sitten että “entä jos ei menekään” ja sitten että “ei todellakaan mene koska olet ihan paska, ihan niin kuin Terhi sanoi silloin maaliskuussa 1998 kun suustasi pääsi vahingossa hoippa kun yritit sanoa moikka ja heippa yhtä aikaa” ja sitten että “kukaan ei rakasta sinua, varsinkaan Terhi” ja sitten että “avaruus on liian iso ja maailma tuhoutuu ja taustalla Terhi huutaa megafoniin että hoippa” niin että voisitteko pitää ne Frendit vaan siellä suoratoistopalveluissa jotta voin nauraa laiskasti Joeyn tutti la smoor -heitolle seitsemännettäsataa kertaa ja teeskennellä että kaikki on ihan hyvin ja saada vähän nukutuksi.

Se että Terhi on oikeassa. Saamarin Terhi.

EDIT: Frendit poistuvat Netflixistä ensi vuonna.

Minusta kahvinsa mustana juovat ihmiset ovat hiukan muita (lue: minua) parempia. He ovat korkeammin koulutettuja, kuluttavat enemmän kulttuuria (ja tietävät siitä jotakin), heillä on terävät nenät, lankatut kengät ja aina puhtaat silmälasit. Heidän kellonsa ovat täsmälleen oikeassa ajassa, kukaan ei onnistu huijaamaan heitä eivätkä he osaa Who Let the Dogs Outin sanoja ulkoa (saati laula mukana aina kun kuulevat kappaleen). Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Ihminen, joka laittaa maitoa kahviinsa (lue: minä), on puolestaan pikkuisen nössö. Sitä itkettää herkästi ja se jättää uutiset katsomatta, jos yhtä aikaa tulee jotakin tärkeämpää, esimerkiksi jonkin hääpukuohjelman neljäs uusinta. Se tahtoo kaikille hyvää, mutta se on pikkuisen hömelö. Tosin kyllä sekin jotakin tietää: esimerkiksi kaikki Who Let the Dogs Outin sanat ulkoa ja sen, että se on oikeasti aika feministinen biisi.

(P.S. Jos mulla olisi Outi-niminen kaveri, vähäks alkaisin nyt kutsua sitä nimellä “Who-Let-the-Dogs-Outi”.)

Summa summarum: kahvinsa mustana juovat ihmiset ovat megacooleja. Muita megacooleja ihmisiä ovat:

Lierihattujen käyttäjät, koska he ottavat itselleen häpeämättä 10-15 senttimetriä ylimääräistä ilmatilaa nuppinsa ympäriltä – ilmatilaa, joka oikeutetusti heille kuuluu. Me muut annamme tilan vaan olla siinä ilman että käyttäisimme sitä mihinkään, hölmöt.

Ihmiset, jotka valitsevat hotelliaamupalalla puuron, koska heillä on jalat maassa. He eivät tempaudu hallitsemattomasti tarjolla olevien loputtomien buffavaihtoehtojen vietäviksi. He ovat vahvempia kuin muut. Vahvempia kuin sakeana ilmassa tuoksuvat pannukakut ja vanukkaan lailla lohkeava munakas.

Bloody Marysta pitävät ihmiset, koska he eivät ilmeisesti välitä siitä, että juoma maistuu siltä, että se on jo tehnyt ihmeellisen matkansa ruokatorvessa molempiin suuntiin. Triviaalit asiat kuten “maku” eivät hetkauta heitä. He ovat koskemattomia.

Ihmiset, joilla ei ole Instagram-tiliä, koska he eivät ole kiinnostuneita pinnallisesta likettämisestä tai massiivisesta ruutuajan kasvattamisesta tai jännetupin tulehduksesta. Heillä on vanhanaikaiset arvot ja he käyttävät puhelintaan mieluummin soittelemiseen. Tosin tämän mukaan esimerkiksi mun iskä on megacool. (Mutta niinhän hän onkin.)

Pho-keittoa syövät ihmiset, koska siitä on tosi coolia tykätä mutta minä en valitettavasti pidä siitä yhtään.

No – minäkin haluan tietenkin olla megacool. Siksi noin puoli vuotta sitten päätin, että nyt tämä pelleily saa luvan loppua, ja lakkasin ostamasta kauramaitoa kotiin. Aloin juoda kahvini mustana.

Muutos ei ollut helppo, myönnän. Ensimmäiset mustat kahvini join itkua pidätellen ja kirosanoja mutisten ja mietin, että tältäkö se saatanallinen litku oikeasti maistuu ilman kauramaidon suloisenpehmeää peittoa. Mutta nyt olen (lyhyttä kesäloman syrjähyppyä lukuunottamatta) juonut kahvini aina kotioloissa saatanallisena litk- eiku siis mustana. Kodin ulkopuolella en siihen vielä pysty, joka vituttaa, koska kukapa minun uuden cooliuteni täältä kotoa asti näkisi, mutta siksipä kerronkin tässä nyt kaikille että neljän kotiseinän sisällä olen ihan ylitsepääsemättömän cool vaikkette te sitä näkisikään.

Kysymys kuuluu: mikä on muuttunut puolessa vuodessa?

En kuluta enempää kulttuuria. En omista kelloa eikä nenäni ole terävöitynyt yhtään, ja jos mahdollista, silmälasini ovat vielä mähnäisemmät kuin aiemmin. Mutta jotakin on kyllä tapahtunut: olen ylpistynyt ihan saatanasti! Sillä tiedättekö mikä tässä on parasta? En ole enää riippuvainen, ja olen ymmärtänyt, että juuri siitä megacoolius kumpuaa: riippumattomuudesta ja itsenäisyydestä. Ihminen, joka ei ole riippuvainen instatykkäyksistä, aamiaispekonista tai hyvänmakuisista juomista, on megacool.

Minä en ole riippuvainen kauramaidosta ENKÄ JUMALAUTA KENESTÄKÄÄN BUHAHAHAHAA.

Paitsi tietysti silloin kun juon kahvia jossain muualla kuin kotona. Ulkona. Siellä minne joku ne koiratkin päästi. (Outi!)

Tänään minä täytän 36 vuotta (fanfaarit ja onnentoivotukset kommenttiboksiin, inboksiin ja *****boksiin, kiitos).

Tuntuu aivan eriltä, kiitos kysymästä. Ihan kaikki on muuttunut. Muuuutta ensin pikku disclaimer.

Juhlin synttäreitäni joka vuosi ihan raivolla – niin kuin jotkut ovat saattaneetkin huomata. Ja joka kerta joudun perustelemaan, miksi teen niistä niin ison numeron ja miten minä oikein kehtaan. Ja joka kerta minua kyllästyttää, että aikuisen ihmisen synttärifiilistely on ihmisistä niin huvittavaa (tai säälittävää). Antakaa mää ny täytän vuosia rauhas- eikun tekemällä siitä valtavan spektaakkelin. En nimittäin välttämättä koskaan pääse naimisiin, vaikka haluaisin ihan hulluna (haluaisin, mutten siksi, että rakkaus ja sitoutuminen ja läpä läpä ding dong, vaan koska JUHLAT), enkä välttämättä koskaan saa lapsia, joiden ikäsaavutuksia saa juhlia ihan täysiä (eikä kukaan muuten kysy että miksi teet tuosta nelivuotiaasta noin ison numeron) ja koska olen yksityisyrittäjä, pääsen harvoin pikkujouluihin tai kevätpäiville tai firman 30-vuotisjuhliin – tai mihinkään sellaisiin työpaikkajuhliin joihin tunnen oikeasti kuuluvani. (Moniin juhliin pääsen kyllä muuten, koska siinä on toinen asia josta olen tehnyt ison numeron: tykkään juhlista.)

Juhlin synttäreitä myös siksi, koska välillä tuntuu vähän ankealta että tällaistako tästä elämästä nyt tuli. Että tässä sitä nyt sitten ollaan 36-vuotiaina ja käytetään suurin osa ajasta elämässä puhelinta tuijotellen ja toisiksi suurin osa ajasta sen huolehtimiseen että kuinka ankeaa tämä minun elämäni onkaan koska tuijottelen näin paljon tätä puhelinta (kantsis varmaan miettiä sitä itsekin nyt kun tuijottelet tätä siitä puhelimen ruudulta). Ja ankeuteen auttaa, jos riipii vähän iloa välillä jostakin. Siksi synttärit best.

Tänä vuonna en valitettavasti voi järjestää synttärijuhlia, koska en löytänyt sopivaa paikkaa ja nyt varoitusaika on vieraslistaa ajatellen jo liian lyhyt. Harmittaa vietävästi, koska odotin jo kovasti kaikkia niitä lahj- eikun ihania hetkiä joita saisin ystävieni ja läheisteni kanssa viettää. Mutta joskus käy näin, ja vaikka tekee kipeää, se ei haittaa – sillä tämä on ihanaa. Hellurei. Hellurei.

No mutta – oli juhlia tai ei, olen jälleen vuoden vanhempi ja rutkasti (näsä)viisaampi. Kaikki on muuttunut, jopa radikaalisti, ja vuoden aikana minusta on kuoriutunut kerta kaikkiaan aivan uusi nainen muun muassa seuraavilla tavoilla:

• ööööö hetkinen en keksi mitään

• no kävin minä kampaajalla! enkä edes muuten huomannut että tukkaa leikattiin 15cm

• minulla on neljä viherkasvia enemmän (olen jopa onnistunut kasvattamaan yhden omasta pistokkaasta vaikken ole ihan varma mitä pistokas edes tarkoittaa)

• olen lakannut varpaankynteni KERRAN jollakin muulla värillä kuin mustalla

• toissaviikolla aloin pitää surullisenkuuluisan sohvani selkänojaa astetta alemmalla asetuksella (uskon että tämä tulee muuttamaan elämäni)

• no nyt en oikeasti keksi enää mitään

…ja muuten olenkin sitten ihan samanlainen kuin 35-vuotiaana.

(Kiitos rakas Eino että otit minusta taas näin ihanat kuvat vaikka olen ihan paska kuvattava.)

Muistatteko kun viime kuussa kirjoitin, etten halua koskaan neuvoa ketään, koska en ole koskaan oikeassa? No väärässä olin silloinkin, koska tässä minä nyt jakelen neuvoja, vaikkei kukaan ole edes pyytänyt, ja odotan silti että jokainen lukija lankeaa polvilleen kiitollisna posket onnesta hehkuen.

Muun muassa tältä näyttää (maksullinen) elämänlaatu.

Seitsemän sairaan hyvää (maksutonta) elämänlaadun parannusneuvoa, olkaa hyvät:

Jos taskuissasi on reikiä, parsi ne. Arki kohoaa ihan toiselle tasolle, kun ei tarvitse montaa kertaa päivässä kaivaa avaimia ja huulirasvaa ja kuulokkeita ja kahvilasta saatuja konvehteja (joita ei muuten koskaan halua syödä silloin kun sellaisen saa mutta joiden olemassaoloa ei unohda ja jotka tulevat tuiki tärkeiksi joskus myöhemmin) takin vuorin sisältä. Olen nyt kahden vuoden ajan välttänyt laittamasta takkini taskuihin sisään mitään ja kiroillut asiaa päivittäin, kun todellisuudessa reikien parsimiseen meni vartti eikä kovin paljoa tarvinnut edes kiroilla. (No okei ihan vitusti.)

Vaihda lakanat (ja tuuleta makuuhuone). Puhdasta luksusta. Ihan ilmaiseksi.

Käy kävelyllä. Tämä on kyllä ihan paska ehdotus silloin, kun taivaalta tulee räntälämpäreitä ja maa on lätäköillä vuorattu, joten sellaisina päivinä voit unohtaa kävelemisen tyystin. Annan luvan. Mutta jos sää on yhtään kiva, tai sinulla paskalämpärekelille sopivat varusteet, lähde ulos. Mielellään jonnekin, missä ei näy liikennevaloja heti, kun päänsä kääntää. Raitis ilma on ihanaa, käveleminen vielä ihanampaa, ja kävelyn jälkeen saat tuntea olosi paremmaksi ihmiseksi vähintään kännykkäsi askelmittarin armossa.

Lähetä viesti. No okei, tekstarin lähettäminen ei ehkä paranna sinun elämänlaatuasi, mutta vastaanottajalle se saattaa tehdä niin. Ja ehkä hän vastaa, ja silloin paranee myös sinun elämäsi laatu. (Rakastan viestejä ja tulen niistä laittoman onnelliseksi. Minulle saa laittaa niitä tusinoittain.)

Tekstareita tässä vaan lähettelen.

Tee jotakin käsilläsi: piirrä, muovaile, ompele (hätätapauksessa edellä mainittu taskujen parsiminen riittää). Tekeleitä ei koskaan tarvitse näyttää kenellekään, jos ei halua. Siinä on aikuisuuden riemu: kukaan ei pakota perkele nostamaan esille pilalle mennyttä hedelmäkulhomaalausta, jonka banaani näyttää aina lerssiltä, vaikka mistä päin katsoisi. Itse olen yrittänyt parannella kirpparilta ostamiani kukkamekkoja käyttökelpoisimmiksi taitojeni sallimissa rajoissa: lyhentämällä helmoja ja vaihtamalla nappeja nätimpiin. Ja aissssaatana millaista tyydytystä saan, kun vaate on valmis. Silloin pallerehdin se päällä kotonani ihan muina cocochaneleina (olen muuten sen tason fäshönista että minun piti googlata, minkäs nimisiä sunnittelijoita maailmassa onkaan ollut). Ja sitten voi aina sanoa kaikille että juu kerta kaikkiaan minä tein tämän ihan itse.

Katso telkkaria. Kuten kirjoitin jo kaksi vuotta sitten: kun vietän neljäkymmentä (tai kahdeksankymmentä tai satakaksikymmentä tai satakuusikymmentä, hups) minuuttia tempparisinkkujen tai sitcom-hahmojen tai hääpukumyyjien kanssa, unohdan kaikki murheeni. Luksusta. Ai niin tai voit myös lukea kirjoja.

Herkuttele. Sipsipussi voi jonkun kerran olla illallisesi tai vaikka aamupalasi, ja joskus voit tilata ravintolassa kaksi jälkkäriä ihan itsellesi. Mutta herkutella voi myös kohtuudella (ja jollei ilmaiseksi, ainakin puoli-ilmaiseksi): minulla oli toimistotyöläisaikoinani tapana lorauttaa kahviin aina rasvattoman maidon sijaan kermaa. Ai että, mikä luksuksentäyteinen, syntinen nautinto lounaanjälkeisestä kahvista sukeutui – yhden pikkuruisen lorauksen ansiosta.

Hei parempaa elämää teille kaikille.

Oikeesti.

Lue myös:

• Helmikuun mietelause

• Tammikuun mietelause

• Maaliskuun mietelause (2018)

• Maaliskuun mietelause (2017)

Rakastan luonnonvesissä uimista, mutta myös vihaan sitä joka solullani, koska pelkään aina, että vedessä lilluu ruumis tai useampi. Jos nilkkaani hipaisee kaisla, kättäni aalto tai olkapäätäni hius, saan hillittömän paskahalvauksen, koska olen vakuuttunut, että ruumishan se siinä yrittää kietoutua ympärilleni, johonkin makaaberiin vesitanssiin varmaan.

Ruumiitahan tämäkin kaislikko on väärällään. Pakkasella, kun kaikki on jäässä, ne eivät onneksi ajelehdi syliin.

Vaikka joku on ehkä jossakin saattanut törmätä vedessä ruumiiseen, ei pelkoni kuitenkaan ehkä ole sitä kaikkein järkevintä laatua. Ainakaan jos todennäköisyyksiä laskeskellaan. (Toisaalta pelkään myös perhosia, että tuota ei tässä ihan täysillä vedellä muutenkaan.)

Avauduin pelostani Instagramissa ja sain koko liudan viestejä ihmisiltä, joilla on sama pelko (joku sanoi, ettei suostu uimaan muissa kuin kristallinkirkkaissa vesissä, joissa ruumiit eivät pääse yllättämään. Muutama kertoi uivansa vain suihkutossut tai crocsit jalassa. Ilmeisesti ne suojelevat ruumiilta, duly noted) tai jokin muu järjenvastainen, epälooginen pelko. Kyselin niitä lisää ja nyt jaan ne täällä, koska vertaistukihan tätä maailmaa pyörittää. Ja sitten toisaalta jotkut näistä naurattavat kovasti. Huomio: en naura pelkääjille vaan heidän kanssaa- eikun siis heidän peloilleen, kuten myös omalleni. Sitä paitsi olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta: Irrationaaliset pelkotilat, top 6.

Viestejä tuli ihan poskettomia määriä, KIITOS, joten olen yrittänyt jakaa pelot kategorioihin (todella köppäisesti, mutta silti). Älkää suuttuko, jos sitaatit eivät ole sanatarkkoja – vastausten kerääminen oli työläämpää kuin ajattelin tai siis tarkoitan oikeasti sitä että en ole kovin järjestelmällinen ihmisenä. Ja muistakaa: kommenttikentässä saa pelätä lisää!

Kotona

Norman Bates. Suihkussa voi ihan oikeasti käydä Psyko-kohtaus.
Tiskirätit. Joku varmasti huljuttaa niitä vessanpöntössä kun selkänsä kääntää.
Hämähäkit. Ne menevät korvaan yöllä, joten nukkumaan mennessä korvat täytyy aina peittää peitolla.
Lusikat. Jogurttia syödessä saattaa vahingossa nielaista lusikan ja tukehtua siihen. “Jugut yms tulee syödä äärimmäistä varovaisuutta noudattaen.”
Veitset. Pelottaa, että veitsi tippuu yhtäkkiä pöydältä ja kärki uppoaa jalkapöytään. “Olen krooninen veitsien keskemmälle pöytää tai lähemmäs seinää siirtelijä.”
Joku lattialla. “Pimeällä ei voi pitää jalkoja lattialla, koska jokin käpälä (ehkä ruumis) saattaa tarttua nilkasta. Myös autolla ajaessa.”
Joku sängyn alla. “Pakko katsoa sängyn alle, ettei siellä vaani joku. Mutta vain silloin, kun on yksin. Jos samassa sängyssä nukkuu joku muu, on turvana tieto siitä, että se toinen murhataan ensin.”

Vessassa

Spiderman. Vessan katossa saattaa olla esim se.
Dinosaurukset. Huom: elävät. Kuolleet on fine. “Itsehän olen pienestä pitäen pelännyt ulkohuusseja, koska Jurassic Park ja T-Rex.”
Käärme. Käärme tai rapu kurkkaa vessanpöntöstä. “Kattelee toosaa ja haluaa haukata. Puree perseeseen ja lipoilee menemään.” (Käärme voi kuulemma tulla myös avoimesta ikkunasta, joten ikkunoita ei voi koskaan pitää auki, vaikka asuisi keskellä kaupunkia kuudennessa kerroksessa.)

Vedessä

Kala. Se voi uida pyllyyn.
Krottikala. Tiedätkö ne syvänmeren kalat, joilla on lamppu päässä? Paino sanalla SYVÄN. Tulevat varmasti uimarannan matalikossa vastaan.
Mustekala. Sellainen jolla on miljoonia hampaita ja pienet, ohuet lonkerot. Aina kun ui niin syvällä, ettei näe tai yllä pohjaan, se on siellä valmiina nappaamassa.
Mureenat. Ne luolissa elävät jättiläiskäärmekalat.
Hait. Merissä, mutta varsinkin uimahalleissa ja suomalaisissa järvissä. Varpaitakaan ei voi huljuttaa vedessä, etenkään vieraissa rannoissa, koska valkohaihan mahtuu joka laiturin alle ja vaanii kaikkialla. “En oo vielä nähnyt yhtäkään, mutta vielä koittaa se hetki, kun mökillä hai nappaa kiinni ja syö.”
Esihistorialliset merihirviöt. Maailman meristä on vain murto-osa tutkittu – merihirviöitähän siellä syvyyksissä on.
Pohja. Jos siellä makaa vaikka joku Titanic.
Karhu. Järvessä. “Pelkään luonnonvesissä sitä, että sukelteleva karhu nappaa jalasta ja vie mukanaan. Mutta voin ihan huoletta polskutella vedessä, jos joku toinen on syvemmällä. Se on sitten se, joka ekana menee.”

Eläimet (ei vedessä)

Linnut. “Koolla ei ole väliä. Niillä kaikilla on paholaisen silmät, jotka tuijottaa ja haluaa tappaa. Jos pitäisi valita vaikka metsässä, menisikö sinne missä on a) susi b) karhu c) lintu, valitsisin minkä tahansa muun kuin linnun.”
Tikat ja palokärjet. “Joskus iltaisin googlettelen tikkakuvia samalla tavalla kuin muut katsovat kauhuleffoja.”
Oravat. Jos orava puree, se puree niin pitkään, että sen hampaat osuvat yhteen. ELI SUN KÄDESTÄ LÄPI.
Perhoset. Ne oikein yrittävät tulla lähelle ja hyökätä kimppuun, hyi.
Varaanit. “Olen kerran nähnyt kuvan, jossa varaani soittaa ovikelloa ja pyrkii sisään. Kalliossa asuminen kuumottaa aina välillä, kun tiedän että Sturenkadulla Tropicariossa ne vaan odottavat siellä hyvää hetkeä lähteä minun perääni.”

Putoaminen

Savupiippuun. Mitä jos putoaa savupiippuun ja jää sinne jumiin?
Sillalta. Sillalla kävely pelottaa, koska jostakin välistä saattaa luiskahtaa mereen tai autotielle.
Laivan viereen. “Pahin pelkoni on pudota laiturissa olevan Silja Linen ja laiturin väliin. Ja tietenkin se, että joku kävelisi vahingossa nilkkojeni päältä kun nukun.”
Rullaportaissa. Jos vaikka kengännauha tarttuu kiinni, rullaportaat vievät mukanaan pimeään pudotukseen, kadotukseen tai alamaailmaan, josta ei ole paluuta.

Tukehtuminen

Lapset. Ne voivat spontaanisti tukehtua minä hetkenä hyvänsä.
Minä itse yksin kotona. “Olenkin miettinyt tekeväni lapun valmiiksi naapureille että TUKEHDUN AUTA LYÖ SELKÄÄN.”
Pillerit ja tabletit ja niiden nieleminen. Pelottaa, että lääke jää suuhun pyörimään tai siihen tukehtuu.
Ahtaat paikat. Mutta vain vaakatasossa. Esimerkiksi jos makaa sängyssä seinää vasten ja joku toinen makaa vieressä.

Yliluonnolliset

E.T. Jos nukkuu selkä ovelle päin, E.T. hiipii sormi ojossa tökkimään.
Ufot. Ikkunaverhot täytyy teipata kiinni, jotteivät ufot tule ja kurkkaa. Toim. huom. Kurkkaaminen onkin pahin, mitä ne voivat tehdä.
Pennywise. Taloyhtiön saunassa ei voi käydä, koska Pennywise alkaa huudella takuulla viemäristä.
Kauna. Nukkumaan mennessä on suorastaan pakko taittaa pussilakana jalkojen alle, ettei Kauna ryömi jalkopäästä peiton sisälle.
Zombivallankumous. “Mitä mun kissalle tapahtuu, kun tulee zombivallankumous ja kissanruoat loppuu, eikä se kotikissana osaa saalistaa itselleen syötävää?”

Jos silmään sattuu

Sojottavat sormet. Jos joku osoittaa sormella liian lähellä naamaa, pelottaa ihan sairaasti että kohta sormi on korvassa tai silmässä. “Kerran ajoin melkein tieltä ulos, kun kaveri halusi testata pelkoani ja alkoi heilutella sormeaan kasvojeni edessä. Ei kokeillut toista kertaa.”
Paperi. Jos joku heiluttaa paperia naaman lähellä, pelottaa, että silmään tulee paperihaava.
Ovenkahvat. “Pahin pelkoni on, että silmäkulma (siis sieltä silmän sisältä) tarttuu ovenkahvaan kiinni. Siis sehän ei varmaan ole millään lailla edes mahdollista.”

Kategorisoimattomat

Roskapussi. Hirveä pelko siitä, että roskapussi leviää, kun sitä kantaa. Siksi sitä pitää kantaa kuin lasta sylissä. Näyttää fiksulta.
Muovipussi. “Joka kerta kun näen kadulla muovipussin jonka sisällä on jotain, olen varma, että siellä on irtonainen ihmisen pää. Pelottaa ihan sikana, mutta on pakko käydä potkaisemassa.”
Metasimpukat. Simpukoiden sisässä kasvavat pienet simpukat.
Kuu. “Se muistuttaa planeetoista ja avaruudesta, joka pelottaa. Olen valinnut yhden asunnon sen perusteella, ettei kuu näy sinne.”
Kusikypärä. Jos pyöräkypärän jättää pyörään kiinni, joku kusee varmana kypärään.
Avoimet kaapinovet. Pelottaa, että kaapista voi tulla joku tai jotakin. Jos tietää, että jossakin asunnossa on kaapinovi auki, ei voi nukahtaa, vaikkei edes näkisi koko ovea.
Kaukana jäällä tai kuumailmpallossa olevat ihmiset. Niitä ei voi katsoa, koska mitä jos ne tippuu tai upahtaa, eikä voi tehdä mitään, koska on niin kaukana?
Pumpuli. “En tiedä mitään oksettavampaa. Pelkään aina että joudun joskus taas koskettamaan sitä. Se kuulostaakin hirveältä, jos joku hinkkaa sitä vaikka sormien välissä. Kukaan mun lähipiirissä ei ole saanut enää vuuuuuuooooosiin ostaa/käyttää/säilyttää pumpulia.”
Hammassheivaus. “Kamalinta olisi, jos joku raastaisi hampaita karvanajohöylällä.”

Nämä asiat pelottavat myös: reiät (trypofoobikkoja ilmoittautui koululuokallinen!), ilmapallot, möröt lehtikasoissa, äänekkäät aivastukset, valkoiset pakettiautot, kimppuun hyökkäävät veneet ja laivat, sillalla järjen menettäminen niin että heittää puhelimen tai lompakon tai arvotavarat tai kaverin tai itsensä yli laidan, rumien lapsien saaminen.

Lisäksi muutama kertoi ihan oikeista ruumis vedessä -kokemuksista, enkä takuulla ui enää ikinä. Että kiitos vaan.

Lue myös:

• Paikat, jotka ovat pilalla, jos sattuu olemaan true crime -nisti

• Irrationaaliset pelkotilat, top 6

Viime vuosi oli yhtä aikaa ihana ja hirveä (noin, vuoden kliseisin klisee kirjoitettu ja vasta neljäntenä päivänä, hyvä). Saavutin työelämässä mielettömiä unelmia: saan tehdä omaa podcastia ihan työkseni, kirjoitin kirjan ja teen edelleen suurimman osan töistäni kotona alasti. Samalla kamppailin valtavan surun kanssa: minut jätettiin, luottamukseni petettiin ja itken pettymystä ja itseinhoa vieläkin viikoittain, vaikka luulin, että olisin jo onnellinen. (Mutta ainakin teen sen yleensä kotona alasti. Hmm, miksei itkeminen kotona alasti kuulosta yhtä suurelta etuoikeudelta kuin työnteko kotona alasti? Note to self: selvitä.)

Makuuhuoneessa voi suorastaan aistia suolapuhdistuksen tuoman energian. NOT.

Olen aina vähän tykännyt hörhöjutuista, energiakivistä ja puhdistusrituaalelsta ja sensellaisista – ja sanottakoon, että käytän termiä ”hörhö” kaikella rakkaudella, en suinkaan pilkallisesti – mutten ole koskaan aiemmin kokenut tarvetta valjastaa niitä oikeasti avukseni. Ennen kuin nyt. Näin syksyllä painajaisia erosta monena perättäisenä yönä ja silloin päätin, että hörhö is as hörhö does ja otin erikoiskeinot käyttöön. Mutta en kyllä ole niissä kovin hyvä.

Tällaista kaikkea olen kokeillut:

• Olen hieroskellut iltaisin käsissäni New Yorkissa asuvalta ystävältäni saamaani onnenkiveä, joka saattaa hyvin olla vaikka pelkkä rotvallinpala

• Olen polttanut salviaa ja saanut häkämyrkytyksen oireita (olen muuten ostanut ihan aitoa shamanistista puhdistussalviaa kaikista maailman paikoista tietenkin Urban Outfittersistä, ja sieltä saa myös esim kissamukeja ja yksisarvisöljyä että eiköhän se ole ihan real deal)

• Olen nostanut itselleni shamaanikortteja ja itkenyt joka kerta liikutuksesta niiden tulkinnoille (kamoon, jos kortti sanoo “I am joy. I am sorrow. Open up and let go of your emotions” eihän sille voi olla pillittämättä)

• Olen lukenut horoskooppeja, joissa sanotaan “onnea saat hapankorpuista ja cavasta”

• Olen sijoittanut sänkyni alle kulhon, jossa on vettä ja merisuolaa, unohtanut sen sinne viikoiksi ja sitten muistanut sen taas ja vaihtanut veden ja suolan jo kolmesti uuteen enkä oikein tiedä miksi, mutta seuraavaksi aion kokeilla egyptiläistä suolapuhdistusta paistinpannulla, vaikka se kuulostaa vaaralliselta (tai ehkä juuri siksi)

• Olen pyytänyt apua yksisarvisilta YKSISARVISILTA (seriously, shamanismi on sentään olemassa)

• Olen lausunut pseudoshamanistisia, itse keksimiäni “rukouksia” kynttilöitä sytytellessäni, koska sen pitäisi auttaa parempien energioiden kutsumisessa ja aina päätynyt lausumaan vahingossa Paperi T:tä (ehkä siksi, että hyvän energian sijaan haluaisin mieluummin että Paperi T kutsuisi itsensä luokseni)

• Olen kirjoittanut toiveeni paperille, polttanut paperin ja juonut tuhkan kuohuviinin seassa (tosin yksi R-kirjain jäi tuhopoltossa ehjäksi, enkä onnistunut nielemään sitä kokonaisena, mutta yritin, ja siksi se on todennäköisesti edelleen jumissa kurkussani. Jos se tulee sieltä joskus ulos esimerkiksi heimlich-otteen yhteydessä, olen päättänyt että se merkitsee R niin kuin RANTANEN OLI TÄÄLLÄ)

Ja jotenkin kummasti mitään ei ole vielä oikein tapahtunut. Osaisikohan kukaan kertoa miksi?

Lue myös:

• Eroterapiaa kahdeksanvuotiaan tapaan

• Perjantaipiristys: Fuengirola-lehden horoskooppi

• 15 merkkiä hyvästä elämänhallinnasta

Tavallinen arki on hirveän raskasta. Siihen sisältyy lukemattomia sellaisia asioita, jotka on kerta kaikkiaan mahdoton suorittaa, vaikka ne vaikuttaisivat täysin yksinkertaisilta.

Hirveän raskasta.

Päätin tässä postauksessa antaa raskaille arkiaskareille vielä kouluarvosanan niiden ylitsepääsemättömyyden mukaan niin, että 10 on sula mahdottomuus ja 4 sellainen, että sen saattaa ehkä mahdollisesti joskus pystyä tekemään. Ehkä. Samalla huomasin, että arjen askareet kulkevat ylitsepääsemättömyydellään kolmen askareen ryppäissä. Ja sitten laskin niille tietenkin teemoittain keskiarvon, koska ei tämä mikään höpön löpön pilipaliblogi ole.

Pyykit: 7+

Pyykkien peseminen ennen kuin mitään järkevää puettavaa ei ole enää puhtaana: 6. Vajaiden koneellisten peseminen on niin hirveän epäekologista, odottelen vielä hetken ennen kuin laitan nämä pyykkiin. (Tähän väliin riemukas montaasi erilaisista asuvalinnoista ja likaisista vaatteista, jotka lentävät tursuilevaan pyykkikoriin niin, että aikaa kuluu oikeasti jopa monta viikkoa mutta montaasiin menee vain minuutti.) Jaahas hups eiväthän nämä mahdu edes koneeseen.

Vesihanan aukaiseminen ennen kuin painaa pesukonen päälle: 9. Joka. Ikinen. Kerta.

Pyykkien kuivumaan laittaminen tunnin sisällä siitä, kun pesuohjelma on valmis: 7. No jos mää syön vähän jotain ensin. Suihkussakin täytyis käydä. Laitan sitten ne pyykit. Ai kato, Instagram! Kukahan toikin on? Mitäs toi on päivittäny? Hei hassu video! Oho meni kaksi ja puoli tuntia.

Postissa käyminen: 8

Kirjekuoren ostaminen: 8. Helppoa kuin helmenä oleminen, jos sattuu tarvitsemaan ohuen, standardikokoisen kirjekuoren, joita saa vaikka kaupasta. Mutta jos tarvitset pehmustetun tai erikoiskokoisen kuoren, täytyy sinun mennä postiin. Ihan oikeaan fyysiseen postiin, sinne, jossa käyt useammin äänestämässä kuin postiasioissa.

Postimerkkien ostaminen: 7. Tiedän. Kaikki te, jotka lähetätte postinne työpaikaltanne työnantajan laskuun, nauratte siellä nyt matkalla pank- eikun post- eikun eihän teidän tarvitse mennä minnekään. Istukaa siinä vaan, minä haen sillä välin postimerkkejä. Jos muistan niitä enää siinä vaiheessa kun olen päässyt kioskille ja joutunut kiiltävä-naistenlehti-tuoksuva-hodari-kiinnostava-paleomehu-vortexiin.

Kirjekuoren vieminen postilaatikkoon (tai postiin, luoja paratkoon): 9. Eikö sitä kuorta voisi vaan jättää killumaan oman postilaatikon nurkkaan, josta joku tonttu tai haltija tai postimiespate sen iloisna vihellellen nappaisi mukaansa ja toimittaisi perille? Minun mielestäni voisi.

Pullojen palautus: 9-

Tyhjien pullojen vieminen kauppaan ennen kuin niitä on niin paljon ettei niitä saa yksin vietyä: 8. Pulloja ei viitsi viedä silloin, kun niitä on vain kaksi, ja tyhjille pulloille ei selkeästi ole olemassa muuta mahdollista määrää kuin “kaksi” ja “ihan saatanasti”.

Pullonpalautuskuitin muistaminen kassalla: 8. Sitä täytyisi pitää kädessä koko ajan. Eikä sekään aina riitä. Testattu on.

Taskuun unohtuneen pullonpalautuskuitin muistaminen seuraavalla kerralla kun käy kaupassa: 10. Pullonpalautuskuitti löytyy taskusta aina aikaisintaan sillä hetkellä, kun on lähempänä kotia kuin kauppaa, viimeistään siinä vaiheessa kun purkaa ostoksia kotona. Ja mikä pahinta: kiukun määrä ei ole suinkaan verrannollinen kuitin summan kanssa, ehei, jopa päinvastoin, sillä mitä pienempi summa, sitä pienempi todennäköisyys sille, että tulen koskaan muistamaan viedä sitä mukanani takaisin kauppaan. (Ja jos se sattuukin joskus löytymään taskusta kassalla, olen väärässä kaupassa.)

Lue myös:

• 15 merkkiä hyvästä elämänhallinnasta

• Sori for these remonts ja muut hyvät lauseet

Olen superkoukussa Maikkarin australialaiseen remppaohjelmaan Remontilla rahoiksi (The Block). En tiedä mikä siinä on, mutta australialaiset tositv-ohjelmat ovat ihan perkeleen hyviä. Tunnen useita ihmisiä, jotka ovat täysin riippuvaisia Australian Master Chefistä (I'm looking at you Emmi Nuorgam), ja uskon, että se johtuu ohjelman australialaisuudesta, ei masterchefiläisyydestä – vaikka sekin on tietysti ihan koukuttavaa. Itsehän olen toki rakastunut palavasti australialaisiin remonttiohjelmiin ennenkin (case Darra). 

The Blockia on esitetty Australiassa jo 13 kautta, joten siitä tykkäävät jotkut ihan siellä ohjelman kotimaassakin enkä vain minä täällä Suomessa. Jokaisella kaudella seurataan neljää tai viittä kilpailijaparia, jotka remontoivat vanhasta hotellista, rivitalosta, toimistorakennuksesta tai kerrostalosta neljä tai viisi valtavaa luksusasuntoa huone kerrallaan. Lopuksi kämpät myydään huutokaupassa, ja kilpailijat saavat pitää hintavarauksen päälle jäävät dollarit. 

Mutta miksi se sitten on niin ihana ohjelma? Olen keksinyt 7 syytä:

1. Ohjelmassa nähdään, että Australiassakin on joskus paska sää. Sillä mikäänhän ei lämmitä suomalaista sielua samanlaisella lempeydellä kuin se, että muutkin joutuvat kärsimään, ja mikä parasta, kun ne joutuvat kärsimään vittumaisesta säästä. 

2. Kilpailijat ovat ihania. Aikuisten ihmisten tappelu-keppostelu-anteeksipyyntö-keppostelu on minusta usein vähän kiusallista katsottavaa, mutta aussit osaavat senkin – sellaisella hyväntuulisella, nöyrällä tavalla, jollaisia ne ovat muutenkin koko ajan. Olen kehitellyt teorian, mistä se voi johtua: olen antanut itseni ymmärtää, että Australiassa on jokseenkin pohjoismaalaishenkinen sosiaaliturvajärjestelmä, joka tekee niistä tietysti yhtä helmiä kuin me, ja sen lisäksi niillä on pääasiassa (ks. kohta 1) hyvä sää, joka tekee niistä hyväntuulisempia kuin me, mutta sitten niillä on kuolettavan tappava luonnollinen eläimistö, joka istuttaa niihin jatkuvan, pohjattoman pelon, joka taas tekee sen, että ne ovat sillä tavalla mukavasti vähän paskat housussa koko ajan. Eli ihania. 

3. Jokin australialaisissa on niin mielettömän helposti lähestyttävää. Luin jostakin, että The Blockin menestys perustuu siihen, että naiset tykkäävät katsoa remonttiohjelmia, koska he haluavat katsella tyä_miehiä töissään. Raavaita miesvartaloita, käsillä tekemistä, likaa ja hikeä. Ja tältä he tässä ohjelmassa näyttävät:

Tämä on Ayden, nyt telkkarissa esitettävän kymppikauden hauskin (eli myös kuumin) mies. (No okei, on siellä niitä kivestä tai hattarasta veistetyn näköisiäkin. Mutta silti.)

4. Draamakin on herttaista. Yhdessä jaksossa nähtiin kosinta, toisessa häät, ja kun kilpailijan tytär sairastaa tai toisen äiti menehtyy, muut kilpailijat ja australialaiset katsojat rientävät sankoin joukoon apuun. Itkuvaroitus is strong with this one.

5. Ohjelma tarjoaa jokapäiväisen fiksin. Ohjelmaa esitetään jokaisena arkipäivänä, eikä ihmisen odoteta suinkaan kärvistelevän esimerkiksi täysin ylitsepääsemätöntä VIIKKOA aina uutta jaksoa odotellessaan. Se olisi vallan epäinhimillistä. Kyllä sarjaa pitää voida ahmia. 

6. Ohjelman karsea sukupuolinormatiivisuus ei ärsytä. Tai no ärsyttää, mutta vain vähän. Aiemmilla kausilla on nähty myös sisaruskilpailijoita (sekä siskoksia että veljeksiä) ja samansukupuolisia pariskuntia. Tällä kaudella kaikki kilpailijaparit ovat heteropariskuntia, ja kaikissa nainen hoitaa sisustussuunnittelupuolen ja mies taas rakentaa kaiken, eikä kummankaan odoteta ottavan vastuuta toisen tontista koskaan. Huoh. Mutta kun ne australialaiset ovat niin saatanan ihania niin se ei edes (juuri) haittaa. 

7. On niin ihanaa, miten ne lausuvat sanan plaster. Kuunnelkaa sitä. Se on ihanaa. Ja sanaa toistetaan ohjelmassa usein. Ja sitten sitä on pakko toistaa myös kotona arviolta kolmekymmentäkuusi kertaa päivässä. Plaster. Plaster. Plaster. 

Tiedätkö sen ilmiön, kun jokin asia, esine tai paikka menee ihan pilalle? Esimerkiksi karsean eron jälkeen naapuruston ihana puisto saattaakin yhtäkkiä olla räkäisen itkuhuudon kehto, ja vaikka ruokamyrkytyksen jälkeen jokin ratikkalinja voi olla enää pelkkä raiteilla kulkeva puklu ja niin edelleen. Toisaalta taas harrypotteristeille junaraiteet voivat olla ihastuttavia (tai pettymyksentäyteisiä) paikkoja ja vanhalle BSB-fanille jokainen sadekuuro merkitsee musavideolarppia.

No, minä olen true crime -nisti. Rakastan rikostarinoita, kuten keski-ikäiset, keskiluokkaiset naiset tapaavat tehdä. Olen katsonut miljoonia Investigation Discovery -ohjelmia, joka ikisen rikosdokkarin, mitä maa päällään kantaa ja kuunnellut kaikki rikoksia pikkuisenkin liippaavat podcastit. Ja siksi minulta ovat menneet pilalle seuraavat paikat:

Meret, järvet, joet, kosket, lammet. Ai miksi? No öööö niissä on ruumiita. 

Rannat. Ks. edellinen. 

Kaislikot, heinikot. Jos olisit ruumis, missä olisit, jollet olisi meressä, järvessä tai lammessa? Kaislikossa. Obvy. 

Lenkkipolut. Jos haluat kadota, tulla ahdistelluksi, murhatuksi, raiskatuksi, raadelluksi, kidutetuksi, lähde lenkkipolulle. Siitä vaan. 

Metsät. Ne kuhisevat ruumiita, susia, pöllöjä ja tappajia. Sieltä ei kerta kaikkiaan selviä hengissä. 

Pellot. Varsinkin jos mitään pitää kyntää tai kaivaa. Ruumiitahan siellä on.

Hylätyt rakennukset. Öööö ruumiita much?

Random luukut. Eiväthän ne kerta kaikkiaan voi olla mitään muita kuin joukkohautoja tai kidutuskammioita. 

Roskalaatikot ja roskahuoneet. Se haju tulee takuulla ruumiista. Joka on takuulla siinä jätesäkissä, joka roskaluukusta pilkottaa. Ja jos ei, siellä on joku vaanimassa, valmiina tekemään sinusta jätesäkkiin sisältöä. (Erään entisen asuntoni pihan lehtiroskiksessa asui yksi Pauli. Hän ei murhannut minua, mutta kävi kyllä lähellä, koska sain paskahalvauksen aina, kun yllätin hänet "kotoaan".)

Mitä sulta on pilalla?

Lue myös: 

• Top 6 järjenvastaiset pelkotilat

• Koukussa true crime -dokumentteihin

• Toisenlaiset dokumenttivinkit