Ostin alkuvuodesta asunnon ja ryhdyin remontoimaan sitä tänä kesänä. Kämppään tulee uusi keittiö, uusi vessa, uusi suihku, uusi kaapisto ja uudet huonekalut. Lisäksi vanha parketti hiotaan ja maalataan valkoiseksi, ja seinään lätkäistään tietenkin uudet maalit. (Lue: kämpästä tapellaan, raivotaan ja huudetaan. Lisäksi siihen menetetään hermot, kaikki rahat sekä tietenkin joka ikinen vapaahetki.) Tällä tavalla remontti (ja mielen mureneminen) etenee:

Päivä 1: Alkaisipa se remontti jo.

Päivä 2: Ei saatana - nytkö se jo alkoi? Kaikki käy niin nopeasti!

Päivä 3: Vitsit. Remontoiminen onkin paljon helpompaa kuin luulin. Itse asiassa tämähän on ihan mukavaa!

Päivä 4: Saatana miten vaikeaa tämä on. En yletä mihinkään eikä minulla ole varaa mihinkään. En pysty, en osaa, en halua, en jaksa. Saatana. 

Päivä 5: Remontointiin ei muuten menekään niin kauheasti rahaa kuin kaikki varoittelivat. Yllättävän halpaa itse asiassa. 

Päivä 6: No niin saatana. Kaikki rahat ovat menneet. Loppukesä syödään sitten sormia ja pieniä kiviä. Ankeuden kesä 2016, tästä jää kivat muistot.

Päivä 7: Valmistuupa tämä nopeasti. En ymmärrä, mitä kaikki valittavat. Remontti tulee kyllä tehtyä, kun tekee vaan!

Päivä 8: Ei saatana, tämä ei valmistu koskaan. Ei koskaan. Saatana. 

Päivä 9: Vitsit, onneksi huomenna alkaa loma! Saa vähän levätä. 

Päivä 10: Voi saatanan saatana, enhän minä remontista mitään lomaa saa. Ikinä.

Päivä 11: Onneksi on tuo poikaystävä, joka auttaa. En tiedä, mitä tekisin ilman sitä!

Päivä 12: Minä tapan kyllä tuon poikaystävän, saatana sentään. Paloittelen sen ja käärin noihin remonttimuoveihin ja sitten muuraan sen seinään, saatana. 

Päivä 13: Ensimmäisen huoneen seinät ja lattiat maalattu. Tämä näyttää upealta!

Päivä 14: Ei saatana. Seinä on ihan läikikäs ja lattia valkoisen sijaan keltainen. Näyttää ihan paskalta. En ala. 

Päivä 15: Ei paljon kuntosalilla tarvitse käydä - remontointi on tehokasta treeniä! 

Päivä 16: Voi saatana. Pääsisinpä kuntosalille. 

Päivä 17: Kyllä tämä tästä valmistuu. Kaikki on sen arvoista sitten, kun kämppä on valmis. 

Päivä 18: Kävin kaljalla kaverini kanssa. Se kehtasi "lohduttaa" sanomalla, että kaikki on sen arvoista sitten, kun kämppä on valmis. Saatanan ääliö. Tapan ja paloittelen senkin niihin remonttimuoveihin.

Päivä 19: Onneksi on paljon osaavia ammattilaisia mukana - loistava sähkäri, mukava remonttimies ja kunnon putkari. 

Päivä 20: Ei saatana mitä tampioita nuo ovat kaikki tyynni. Sähkäri on täysi tunari, remppamies läpeensä mulkku ja putkari ihan paska. Pärjäisin paremmin yksin. 

Päivä 21: Miten minun muka pitäisi yksin pärjätä saatana?

....tähän mennessä ollaan korkeintaan puolivälissä. Yay for me. 

Sain kutsun Lidlin muotinäytökseen Yrjönkadun uimahalliin kesäkuun alussa. Puitteet olivat kunnioitusta herättävät, sillä vanha uimahallikaunotar salpaa hengen sellaisenaankin - saati sitten valoin, musiikein ja upeiden mallein koristeltuna. Muotinäytös oli mahtava, ja yllätyksekseni tykästyin lähes kaikkiin vaatteisiin.

Erityisesti sydämeni vei raidallinen kokouikkari.

Olen ilmeisesti aiemmin elänyt naiivissa harhauskossa, että kiinnostavan vaatteen voi hakea kaupasta vielä sillä viikolla, kun se on sinne saapunut. Nyt ymmärrän olleeni väärässä, sillä kun matkasin lähi-Lidliini kolme päivää uikkarin hyllyihin tulemisen jälkeen, ei sitä enää ollutkaan. En ensin hätääntynyt. Ajattelin, että niitä tulee lisää - uikkareitahan esiteltiin hienossa muotinäytöksessä kaikelle kansalle! Vaan ei. Uimapukua ei löytynyt vielä seuraavalla viikollakaan, ei Helsingistä eikä Tampereelta. Turvauduin viimein sosiaaliseen mediaan. 

Siirryin Lidlin fb-sivujen puoleen.

Mutta Riikastakaan ei ollut apua. 

Sekosin Lidl-maniaan.

Yllätyksekseni ihmiset alkoivat etsiä uikkareita puolestani esimerkiksi Kangasalta, Riihimäeltä, Turengista ja Kirkkonummelta. Ja odottaa tilannepäivitystä.

Sana alkoi kiiriä.

Joten jos satutte löytämään Lidlin paksuraidallista mustavalkoista uimapukua jostakin myymälästä koossa 40 tai 42 (ostaisin itse varmuuden vuoksi molemmat, jos löytäisin), minuun saa olla yhteydessä. Maksan uikkarin, postikulut ja kaljat.

Hashtaginkin saa keksiä.

Tämä ei todellakaan ole yhteistyöpostaus. Jos olisi, mulla olisi jo se uikkari.

Lue, mitä sitten tapahtui:

• Update: Lidlin uikkari

• Lidlin uimapuku: final chapter

• Lidlin uikkari: tulikoe

• Tänään päällä: Lidlin uimapuku

Löysin remonttipuuhastelun keskellä arkistoistani vanhan kirjevihon, jolla kommunikoimme ihastukseni kanssa 11-vuotiaina. Ilmeisesti luokassa kädestä käteen välitettävät lappuset eivät enää riittäneet, sillä rakkaus oli niin suuri. Se nimittäin oli todella suuri: olen kirjoittanut kahteenkymmeneen sivuun 14 kertaa "mä rakastan sua". 

Pidän Snapchatissa joulukalenterinomaista kesäkalenteria (älä kysy miksi, en tiedä itsekään) ja aloin siellä avata salaisen vihon sivuja seuraajilleni. Paljastukset kirvoittivat niin paljon ihastusta ja naurua (lue=myötähäpeää ja vahingoniloa), että ajattelin, että on vain oikeus ja kohtuus, että survon tekstejä myös tänne blogiin.

Kirjevihon tekstit on kirjoitettu ilmeisesti maalis-huhtikuussa 1995, jolloin kävimme viidettä luokkaa. Vihko tarjoaa ainutaatuisen ikkunan paitsi 11-vuotiaiden ihmissuhde-elämään, myös katsauksen ajan kuumimpaan musiikkiin. En viitsi julkaista entisen ihastukseni tekstejä ilman lupaa, joten nämä ovat kaikki minun kirjoittamiani. Tällaista siellä lukee:

26.3.1995: Hei, sä pidät mua varmaan ihan torona ja palikkana, mutta sou (so). Mä ihan oikeasti tarkotan sitä että mä rakastan* sua aina, aina aina ja aina, vaikka olisin naimisissa Tuukan kanssa ja meillä olis 20 lasta. Ihan tosi, äläkä pidä mua ihan nössönä ton takia, koska SE ON TOTTA.
*En tykkää, rakastan
(Toim. huom. Mikä helvetti on toro?)

26.3.1995: Mut ihan oikeesti soitellaan kesällä yms. Mikä on teiän faxinumero? Meiän on 3564835, äläkä unohda. MUISTAKKIN!
(Faksailimme ihan oikeasti tämän tyypin kanssa viikoittain. Ai miksi? 1995.)

26.3.1995: Meidän kannattais varmaan ruveta oleen parempia kavereita ihan niinku oikeessa elämässäkin eikä vaan tässä vihossa. Mutta KÄNÄDÄ!
(Jostakin täysin käsittämättömästä syystä vaikuttaa siltä, että käytimme kuuluisaa Kummeli-hokemaa morjestuksena. Ai miksi? 11v.)

28.3.1995: Just 2 minsaa sitten sain CRANBERRIESIN seedeen (cd:n). En kattonu ROBOCOP 2:ta. Nyt menee Ode to My Family (yllätyitkö?). Ei, se ei oo tuplaseedee (CD).

28.3.1995: Miten mä aion selvitä koko päivän ilman su... su... suklaata? Ei vais, ilman sua! Mä kuuntelen Céline Dionia. Meillä on muuten Célinen (en tiä kuinka päin toi heittomerkki... siis aksentti kuuluu) yks toinen seedee, joku ranskankielinen. Célinehän on ranskalainen oikeesti. Oota. Kävin ihan sua varten laittamassa kutosen. Kuuluu myrskyn ääniä, vaikka on ihana päivä. Mutta ilman sua tää ei tunnu missään.
(Céline Dionin biisi Next Plane Out oli meidän molempien suosikki, ja kuudes kappale The Colour of My Love -levyllä. Muistutan jälleen kerran: 1995.)

30.3.1995: Mulla meni tohon kaikki hopeeteippi, mikä on jäljellä, eli kannattaa arvostaa sitä!
(Liimasin yhdelle sivulle hopeateipistä sydämen. Olis parempi arvostaa.)

Yhtäkkiä tapahtui kummia. Ihastukseni kirjoitti vihkoon pitkän kirjoituksen, missä tunnusti, että on koko ajan vain teeskennellyt rakastavansa minua. Että oikeasti hän ei haluakaan faksailla kesällä, ja että suoraan sanoen olinkin jo vähän rupsahtanut. Poika pyyteli anteeksi tylyä ilmoitusta, mutta kirjoitti, että on kuitenkin parempi, että saan tietää. Sivun lopussa luki "käännä". 

Ja kun sivua käänsi, luki toisella puolella "APRILLIA" ja "alaksää oleen?". Vastasin myöntävästi:

1.4.1995: Tottakai mää alan oleen! Ei se mitään vaikka sun aprillipila oli vähän TOMMONEN. Alux mä kyllä järkytyin tosi pahasti, mutta kun oin lukenut sun kirjees kokonaan, nauroin ihan kippurassa tyttöjen vessan lattialla. Olihan se sit kans vaan aprilliPILA?

1.4.1995: Tykkäätsä koulu-uinneista? Mä vihaan niitä. Tai siis Pyynikki on ihan surkee uikku ja uimaopet on kauheita. Nyt menee MTV:ltä aika usein tuleva Let Me Be Your Fantasy. Sillä laulajalla on ihana ääni! (Ei voita sun ääntäs.)
(Voittaapas, ja on muuten edelleen ihan sairrraan kova biisi.)

4.4.1995: Kyllä mä tajuun kuinka paljon sä tykkäät musta, tunne on molemminpuolinen ja I hope että tää kestää.
(Ei kestänyt.)

5.4.1995: Että mä rakastan sua! Onnex sä vihdoin kysyit! Sanot mulle sitten (lupaatko) päin naamaa kun/jos et tykkää/rakasta musta/mua enää. Mutta ei niin kovasti että mä voisin tehdä itsarin. 

Lisäksi lupasin ihastukselleni, että lopettaisin tupakanpolton hänen vuokseen, jos hän vain rohkeasti sanelisi minulle ehdot. Mutta juhlissa, uutenavuotena, vappuna ja joskus kesällä, ainakin yx rööki kahdessa viikossa olisi PAKKO saada. (Todellisuudessa olin ehkä kerran nähnyt, miten tupakka sytytetään.) 

Eikä hävetä muuten yhtään!

Lue myös:
Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista

Ilta alkaa viattomasti. Kaksi kolmekymppistä naista menee ravintolaan. He syövät ja juovat ja keskustelevat ihmissuhteistaan, töistään ja asunnoistaan. Jutustelun lomassa toinen mainitsee kuin ohimennen, että on unohtanut huulirasvansa kotiin. Asiaan ei kiinnitetä juuri huomiota, ja naiset jatkavat vitsailua ja juttelua ja ruokailua. Toinen kertoo käyneensä samassa ravintolassa saman viikonlopun aikana kahden eri deitin kanssa. Toinen heittää läpän Frendeistä. Naiset nauravat, eikä heillä ole huolen häivää.

Ennen pitkää huulirasva tulee taas puheeksi. Koska kuivat huulet ovat inhottavat, toinen naisista ehdottaa ensimmäiselle, että tämä lainaisi hänen huulirasvaansa. Ensimmäinen kieltäytyy - ei tilanne ole vielä niin paha. Naiset jakavat jälleen muutaman deittikokemuksen, siemailevat viiniä ja nauttivat pitsoistaan. Kumpikin huomauttaa vuorollaan, miten ihanasti ilta sujuu. Heillä ei ole tietoakaan edessä vaanivista kauhuista.

Toinenkin naisista alkaa kaivata huulirasvaa. Nyt hän jo pakottaa ystäväänsä lainaamaan omaansa. Toinen suostuu, turha tässä on kärvistelläkään. Nainen alkaa etsiä huulirasvaa. Kun hän käy laukkuaan läpi, hän tekee karmaisevan (epä)löydön: huulirasva ei olekaan mukana. 

Nyt alkavat kauhun hetket.

Tärisevin sormin ja hermostunein nauruin kumpikin naisista käy läpi joka ikisen nyssäkän, pussukan, taskun ja taitteen joka heidän käsilaukuistaan ja vaatteistaan löytyy. Jokaisella tyhjän tilan kouraisulla kirkastuu pelonsekainen ymmärrys siitä, että huulirasvaa. Ei. Todellakaan. Ole.

Ei se mitään. "Kyllä me pärjäämme, itsenäiset naiset", kaverukset ajattelevat, tietäen samalla vailla epäilyksen häivää, että he molemmat ovat matkalla vääjäämättömään tuhoon. Naiset yrittävät epätoivoisesti ylläpitää normaalia keskustelua, mutta he eivät voi puhua muusta kuin huulirasvasta. Puikkomaisista huulirasvoista, pursotettavista huulirasvoista, niistä, joita hierotaan sormenpäällä pyöreästä purkista ja tietenkin kaikkien huulirasvojen äidistä: bepanthenista. Kumpikaan ei ajattele mitään muuta. Kumpikaan ei puhu mistään muusta. Kumpikaan ei voi tehdä mitään muuta kuin nuolla vuorotellen alati rohtuvia huuliaan.

Hermostuneen naurun lomassa naiset miettivät, tehoaisiko ongelmaan jokin korvaava tuote. Vaatteiden ja laukkujen sivu-, sisä- ja vetoketjutaskut käydään läpi uudelleen, tällä kertaa käsirasvan toivossa. Käymälän tasot tutkitaan, mutta harmikseen ystävykset ovat valinneet ei-käsirasvaa-vessassa-tasoisen ravintolan illanviettopaikakseen.

Ajaisiko mattapintainen huulipuna asian? Kostuttaako meikkivoide? Lautasella lojuvan pitsan jäämistä saisi ehkä hiukan rasvaa irti. Kehtaisiko pyytää oliiviöljyä keittiöstä? 

Kipu vihlaisee huulia joka kerta kielen niitä lipaistessa, ja epätoivo alkaa saavuttaa maksimirajojaan. Kello on yli puolenyön, mutta toinen naisista muistaa äkkiä, että läheisessä risteyksessä on ympäri vuorokauden avoinna oleva marketti. Naiset jättävät turvallisen ravintolapöytänsä ja juoksevat sinne helpotuksen toivossa vain huomatakseen, että sehän on saatana remontissa ja kiinni. Ehkä läheinen Siwa on auki? Se on sulkenut ovensa kymmenen minuuttia aiemmin. Perkele.

Koska naiset tulevat yhdessä tuumin tulokseen, ettei huulirasvan puute ole riittävä syy palata kotiin kesken muuten-niin-täydellisen illan, astuvat he sisään läheiseen kapakkaan rukoillen, että näkevät siellä sellaisen tutun, jolta kehtaa lainata huulirasvaa. Tässä epätoivon tuoksinassa se on kuka tahansa. Pettymyksekseen naiset eivät näe koko paikassa yhtäkään tuttua, mutta viimein he tapaavat baaritiskin vieressä toisen naisista Tinder-matchin. Hän ei käytä huulirasvaa (kyllä, he kysyvät sitä häneltä. Heti ensimmäiseksi), mutta neuvoo naisia tilaamaan valkovenäläiset. Neuvo ei lohduta naisia, joiden oluissa lilluvat limenviipaleet kirvelevät janoisia huulia jokaisella kulauksella.

Viimein toinen naisista kysyy toiselta: jos menisit nyt vessaan ja löytäisit sieltä käytetyn, avonaisen, lattialla pyörivän huulirasvapuikon, mitä tekisit?

NIIN. MITÄ TEKISIT.

Osallistun tämän viikon perjantaina Långvikissa järjestettävään sisätömarkkinointitapahtuma PING Helsinkiin. Sen tarkoituksena on tuoda yhteen yritysten markkinointi- ja päättäjätyypit sekä sisällöntuottajat eli bloggaajanplantut, someaddiktit ja tubettajanretaleet.

No mitähän helvettiä sinä olet sinne menossa tekemään, kysytte varmaan. Niinpä. Uskon, että ne luulevat minua joksikin muuksi. (Mutta shh! Ei kerrota niille, koska menen ihan mielelläni kylpylähotelliin väijymään somejulkimoita aamutakeissa.)

Käsittääkseni sisältömarkkinointifestari PING Helsinki on saanut nimensä siitä, että internetkielessä ihmisen huomio kiinnitetään pingaamalla eli tägäämällä hänet linkkiin, postaukseen tai kommenttiin, joka hänen halutaan huomaavan. Aloin sitten miettiä, mistä kaiken maailman tapahtumissa ajattelisi olevan kyse, jos niistä tietäisi vain nimen. PING Helsinkikin voisi olla nimensä perusteella vaikkapa Etelä-Suomen pöytätennisturnaus tai pääkaupunkiseudun suurin triangelimuusikoiden kokous.

PING Helsinki
Matkailuopiskelijoiden järjestämä osallistava yhteisökampanja, jonka osallistujat mainostavat Helsinkiä matkailukohteena kommentoimalla sanaa "Helsinki" mielivaltaisesti mihin tahansa internetissä. Keskustelupalstoille, pornoklippeihin, artikkeleihin. (Pelottavina on, että tämä varmaan toimisi.)

Slush
Vähemmistökonferenssi, joka kokoaa yhteen aliarvostetun sääilmiön rakastajat. Ohjelmassa muun muassa paneelikeskustelu loskan yhteydestä kohonneeseen verenpaineeseen liikenteessä (keskustelijoina Pekka Pouta, liikenneviraston edustaja ja Slash, jonka nimen joku oli kuullut vahingossa väärin).

Flow
Uusi päivä -ohjelman kansainvälisen faniyhteisön alajaoston fanibiennaali, joka keskittyy sarjan tapahtumapaikan, Virtaus-nimisen kaupungin fiilistelyyn. Paikalla pienoismalli, selfieseinä ja tamperelaisen vastarintaryhmän mielenosoitus.  

Tubecon
Putkimiesten vuosittaiset kansalliset kokoontumisajot. Seminaarin maskottina toimii Hilarius Hiiri, joka laulaa: putkeen / rööriin / tule kanssamme Hilarius-kööriin / sillä putkesta näkee koko maailman / koko maailman.

Toimituksen blogissa suositeltiin hyväuskoisille Snapchat-tiliäni, ja voi pojat kuinkas kävikään.

Kun uusia seuraajia alkaa tulla, on kolme vaihtoehtoa:

a) toivottaa tyypit tervetulleiksi ja esitellä itsensä
b) tuottaa saatanallisia määriä kyseenalaista sisältöä koska tuntuu että on pakko
c) mennä täysin lukkoon.

Valitsin itse kaksi viimeistä vaihtoehtoa ja siksi olen viime päivinä snäpännyt muun muassa

a) säilötystä puhvelinlihasta (mitä)
b) Estonia-vitsistä (mikä vuosi kun Estonia upposi, keulaportti ja ysiviis)
c) jonotusta poliisiasemalta (tietääkö joku jotakin epäkiinnostavampaa?).

Ja lisäksi

a) hermoillut
b) diagnosoinut itselläni snäppistressin
c) poistanut snäppejä säilötystä puhvelinlihasta, Estonia-vitseistä ja poliisiasemalta.

Olen myös

a) tehnyt axlsmithit ja pyytänyt videotervehdyksellä epäuskottavasti anteeksi
b) luvannut tulevaisuudessa parempaa sisältöä (toivottavasti Axl Smith ei tee niin)
c) alkanut stressata siitä, että olen luvannut tulevaisuudessa parempaa sisältöä.

Toivon, että voin korjata tilanteen snäppäämällä

a) tamperelaisittain kummelivitseillä
b) kummelilaisittain tamperevitseillä
c) ei ole muuta vaihtoehtoa.

Minulla on blogin luonnoksissa koko liuta juttuja, joita en ole koskaan kirjoittanut valmiiksi. Lisäksi puhelimen muistiinpanoissa on pitkät pätkät sekalaisia tekstejä, jotka ovat jääneet tyngiksi. Aloin selata niiden otsikoita miettien, millaisen kuvan minusta (tai blogistani) niiden perusteella saa. Tällaisia ovat jutut, jotka ovat jääneet (ainakin vielä toistaiseksi) kirjoittamatta:

• Miksi en voisi olla Terhi (Tepa) tai Kirsi (Kipa)

• Laulun sanat, jotka kuulostavat sukupuolitaudeilta

• Huulirasva-addiktin kauhunhetket

• Elämäni rapverseinä

• Haluaisin joskus olla jonkun iskä eli parhaat isäläpät

• Minulla on lupa rakastaa Princeä

• En kestä ihmisiä, jotka sanovat Mallorca. Ällällä

• Jos klassikkoballadit kertoisivatkin Twitteristä

Olen haaveammatissani. Minusta on ihanaa olla toimitttaja, vaikka kaikki tekemäni työt eivät olekaan ihan unelmista rakennettuja. En muista, että olisin lapsena koskaan haaveillut toimittajuudesta (vaikka leikin kyllä monesti mediatalon pamppua, koska julkaisin useita täysin mielipuolisia lehtiä, kuten Tessi-tehtävälehti, jonka yksi puuha oli neliruutuinen ristikko). Muistan kuitenkin muutaman muun haaveammatin:

Tarhan keittäjä

En halunnut päiväkoti-ikäisenä mitään muuta niin paljoa kuin sujauttaa harsomaisen, paperisen suihkumyssyn päähäni ja hämmennellä itseni kokoisia, höyryäviä kattilallisia pinaattikeittoa. En tiennyt mitään keittäjän työtä hienompaa. Sitä paitsi päivän saisi aina hengailla itseni ja kavereideni kaltaisten kivojen viisivuotiaiden kanssa - mikä voisi olla parempaa? Päiväkotini keittäjän kutittelutaidoilla saattoi myös olla osuutta haaveammatin rakentumiseen: tyyppi, joka on niin hyvä kutittelija, tekee varmasti siistiä työtä.

Sihteeri

Suosikkipuuhaani lapsena oli ottaa vastaan mielikuvituspomolle tarkoitettuja viestejä ja soittopyyntöjä ja kuljeskella ympäriinsä kyniä ja papereita pullollaan oleva käsilaukku olalla keinuen. Rakensin itselleni hiuspannasta ja lyijykynänpätkästä headsetin, johon asiakkaat soittelivat ihan solkenaan. Nyt vanhemmiten mietin, miksen halunnut olla sihteerin sijaan se, jolle viestit toimitetaan, mutta syy taitaa olla vain siinä, ettei toimitusjohtaja päässyt täyttelemään kiinnostavia soittopyyntölomakkeita. Niihin sai laittaa rasteja ruutuun ja kaikkea.

Ihotautilääkäri

No, okei, en oikeasti tiedä, mikä lääkäri haaveissani olin, mutta sen tiedän, että stetoskoopit tai kuumemittarit eivät liittyneet unelmieni lääkärin työhön. Tämä ei myöskään ollut niitä saunan alalauteilla touhuttuja millanen sulla on -tyyppisiä lääkärileikkejä. Minulla oli tapana asetella kaverin selälle märkiä talouspaperin paloja ja kuoria niitä sitten iholta pinsettien avulla. Nyt kun tarkemmin miettii, ehkä kyseessä olikin face/off-henkinen plastiikkakirurgiahaave.

Kirjailija

Vaikken muista koskaan tietoisesti lapsena halunneeni toimittajaksi, unelmoin ala-asteella vuosikausia siitä, että saisin olla kirjailija. Tosin silloisessa lapsen mielessäni kirjoituskoneella naputtelemani puolikkaat liuskat riittäisivät lukijoilleni, ja kirjoittamisen sijasta päätyöni olisikin itse asiassa hengailla Stephen Kingin kanssa hedelmätoffeita syöden ja Christine tappaja-autosta keskustellen.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Tosielämässä minusta tuli ensin sosionomi, lastentarhanopettaja ja nuoriso-ohjaaja ja sittemmin toimittaja. Mutta jos ihan totta puhutaan, peitän kotona vieläkin kokkaillessani joskus hiukseni suihkumyssyn alle ja unelmoin salaa Stephen Kingistä.

Näitä realitybingoja on varmasti netti jo pullollaan, mutta en kerta kaikkiaan voi olla sotkematta omaakin lusikkaani soppaan nimeltä Temptation Island Suomi 2. Suosittelen illan kotikatsomoon pari hyvää ystävää, pientä naposteltavaa ja yltäkylläisesti juomaa. Ja jos juomapeli ei kiinnosta, homma toimii myös bingonomaisesti ruudukkokorteilla, jotka voi täyttää ja printata esimerkiksi täällä. 

Juo juoma (tai laita raksi ruutuun) joka kerta, kun ruudussa näkyy

• crocsit

• tatuointi

• ripsienpidennykset

• pilottilasit

• bileet

• strippari-Iiron nännit

• Sami Kurosen höyhen- tai nahkakoru

• punaviiniä olutlasissa

• punaviiniä skumppalasissa

• ylipäätään punaviiniä (MIKSI aurinkokohteessa lipitetään punkkua??)

• kun Mika lääppii sinkkunaista

• kun Juho kiroilee.

Juo juoma (tai laita raksi ruutuun) joka kerta, kun joku sanoo

• "luottamuspula"

• "hölmöily"

• "rajoja ei ole rikottu/ylitetty"

• "pidetään hauskaa"

• "tullaan hyvin juttuun"

• "juttu luistaa"

• "sillee"

• "niinku".

Jos tavoitteenasi on olla tyystin tipaton tai hävitä pahasti bingossa, juo (tai laita rasti ruutuun) joka kerta kun

• ohjelma saa sinut uskomaan rakkauteen.

Disclaimer: rakastan Temptation Island Suomea sairaalloisesti pyyteettömästi eikä tarkoitukseni ole kuitenkaan koskaan tavata- eikun loukata ketään siinä esiintyvää henkilöä.

Minun mitätöntä arkielämääni rikastuttaa suunnattomasti tieto siitä, että olen oikeasti ihan samanlainen kuin Jennifer Aniston. Joo joo, tiedän, mitä ajattelette: et varmasti ole. Mutta olenpahan vain, ja se jos mikä tekee minut onnelliseksi. And here's why:

• Jennifer Anistonkin on toimittaja (siis ainakin elokuvissa Bounty Hunter ja Marley & Me).

• Minullakin on ollut Rachel-tukka (muistaakseni Herran vuonna 1998).

• Jennifer Anistonkin on viihtynyt Gerard Butlerin kainalossa (katsokaa nyt miten hän hakee lohtua minun jykeviltä harteilt-- tai siis minun pehmeästä päästäni).

• Minua kutsutaan joskus (on kutsuttu kaksi kertaa) Kampin Jennifer Anistoniksi.

• Jennifer Anistonkin on tehnyt puhelinmyyjän töitä (elikkäs minun lisäkseni abyyt 75 % suomalaisväestöstä voi tuntea olevansa kuin Jennifer Aniston).

• Osaan kaikki Frendien läpät ulkoa (okei, tässä olen ehkä jopa parempi kuin Jen-Jen, koska hän ei ehkä enää muista niitä).

Olen myös vähän niin kuin Beyoncé koska meillä on sama horoskooppi (ainakin puoliksi). 

Tv-ohjelmia suomennetaan joskus ihan miten sattuu - osittain kuulemma siksi, että repliikit käännetään nauhalta ilman tilannekontekstia. Ymmärrettäväähän tuo. Mukaan lipsahtaa kuitenkin silloin tällöin joitakin täysin käsittämättömiä mölötyksiä.

Realtori

Modern Familyssa erään kiinteistövälittäjän ammatti on suomennettu muotoon Realtori. Isolla ärrällä. Kuulostaa Tyrannosaurus Rexin pikkuserkulta: “Hei, tuolla menevät Raptori ja Realtori”, Velociraptor huudahti ja vilkutti ohimenevälle koulubussille.

Mulkku

Kävin vuosia sitten Eerikinkadun Orionissa katsomassa 40-luvun elokuvan Blue Dahlia. Leffan tekstitykset olivat nekin suurin piirtein samalta vuosikymmeneltä. Siinä lause “I’m not just some Average Joe” oli suomennettu muotoon “en ole mikään mulkku”. Samalla logiikalla "Debbie Downer" olisi suomeksi todennäköisesti “huora".

Kyrväke

HBO:n True Detectivessä “motherfucker” on suomennettu "kyrväke". Ja substantiivikäytössä "fuck" on suomennettu “vituke”. Se on kuin pikkutuhmaa ammattijargonia: “Hyödykkeisiimme kuuluvat: säilykkeet, vitukkeet ja kyrväkkeet.”

Jaa mää vai?

Yhdessä suosikkirealityistani, MTV:n Teen Momissa suomennettiin kerran asenteella kuorrutettu yksinkertainen kysymys “me?” (=minäkö) muotoon “jaa mää vai?” Kuulostaa epäilyttävän tamperelaiselta. Uskon, että sama tyyppi suomentaa sanat “you know” malliin “tiäksääkyäsäätiät.” Ainakin toivon niin. Haluaisin sen kanssa töihin.

Ostin toissaviikolla asunnon. Asunnon ostamista edelsi muutaman kuukauden pituinen lainaneuvottelujakso, jota minä tykkään kutsua kuoleman kaudeksi. Ai miksi? En tiedä, tiesittekö, mutta asuntolainaneuvotteluissa puhutaan lähes yksinomaan siitä, milloin ja miten sinä kuolet.

Hilpeää, mutta totta. Kuolema piilee pankkivirkailijan jokaisessa kysymyksessä, ja näin niitä tulkitaan:

"Oletko ajatellut, kuinka suurta kuukausierää pystyt maksamaan?"
Tällä kysymyksellä virkailija tarkoittaa tietenkin kysyä, että milloin ajattelit kuolla. Mitä isompi kuukausierä, sitä todennäköisemmin ehdit katsos maksaa lainan takaisin pankille vielä kun henki pihisee.

"Kuinka pitkään haluat maksaa lainaa takaisin?" 
Tämä on toinen virkailijan tapa kysäistä ohimennen, milloin kuolet. Kannattaisi nimittäin varmaan maksaa se laina ensin pois.

"Oletko ajatellut ottaa vakuutuksen, jos et voikaan maksaa koko lainaa takaisin?"
Virkailija tarkoittaa vakuutuksen varjolla luonnollisesti kysyä, kuinka paljon uskot lainaa olevan jäljellä, kun kuolet ennenaikaisesti väkivaltaisen kuoleman.

"Milloin laina olisi kokonaan maksettu?"
Tässä kohtaa rupeaa jo vähän korpeamaan, koska virkailija tenttaa jo kolmatta kertaa, milloin kuolet ja onko laina silloin jo maksettu. Todennäköisesti pian ja todennäköisesti ei.

"Kuka takaa lainan?"
Virkailija haluaa näillä kysymyksillä tietää, keitä ovat sellaiset läheisesi, jotka voisivat maksaa asuntolainasi pois, kun olet kuollut ja eloton ja hengetön. 

"Onhan sinulla henkivakuutus?"
Tällä kysymyksellä virkailija urkkii henkivakuutuksesi suuruutta, jotta laina saadaan edes jollakin ilveellä maksettua, kun kuolet.

"Entä muut vakuutukset?"
Okei. Saattaa olla, ettet kuole, mutta silloin todennäköisesti sairastut kuolemanvakavasti ja joudut työkyvyttömäksi. Kukas lainan sitten maksaa?

"Veloitetaanko kuukausierä tililtä automaattisesti?" 
Siis jos kuolema tulee niin hitaasti ja tuskallisesti, ettet pääse viimeisinä hetkinäsi edes verkkopankkiin?

"Laitetaanko sitten nimet paperiin?"
Käytännössä virkailija katkoo tässä kohtaa kaikki raajasi ja jättää sinut vuotamaan kuiviin.

Että onnea vaan uuteen kotiin!

Citymarketin mainosmies on kuin Sliding Doors -versio Edu Kehäkettusesta. Se, joka ehti junaan ja ryhtyi räppihommien sijasta kiinteistövälittäjäksi.

Kuvat: minä ja Radio Helsingin Instagram.

 Olen tässä viime kuukausina innostunut nuorisotähti Robin Packalénista sellaisissa määrin, että koen sekä maailmassa että minussa ja jopa Robinissa itsessään tapahtuneen perustavanlaatuisia muutoksia, jotka sallivat yhtäkkisen fanituksen. Jotakin on tapahtunut, jotta minun kaltaiseni kolmekymppisen on paitsi ok tykätä Robinista, myös coolia fanittaa häntä. En tiedä mitä se jotakin on, mutta tein asiantuntijattomuudestani huolimatta aiheesta listan. Seuraavassa asioita, jotka ovat cooleja nyt - mutta eivät olleet sitä vaikkapa kuusi vuotta sitten.

• Robinin fanitus (sis. sekä musadiggailun että ulkonäön ihastelun)

• Siniset tai vihreät hiusvärit (paitsi harajukupiireissä)

• Justin Bieberin tykitys ilman ironiaa

• Nettideittailu (Tinder, Grindr, Bumble, Happn etc)

• Matthew McConaugheyn arvostaminen lahjakkaana näyttelijänä

• Kansainväliset tech-messut, jonne liput maksavat 400 euroa

• Zac Efronin kuumana pitäminen

• Surffilaudan päällä seisoskelu ja meloskelu tyynissä vesissä

• Miley Cyrus

Asiat, jotka olivat cooleja kuusi vuotta sitten ja ovat cooleja myös nyt:

• Bikerrotsit

• Eläinvauvat

Joku saattaa muistaa parin vuoden takaisen Remontoijat-realityohjelmaan pohjautuneen postaukseni darrasta. Kyseessä oli australialainen ohjelma, jonka senkertainen jakso kuvattiin Darra-nimisessä kaupungissa, ja sehän vasta hauskaa on, kun omistaa ala-asteikäisen huumorintajun. Tällä kertaa huumoria tarjoilee itse Gordon Ramsay, joka oli eräässä ohjelmassa etsimässä maailman maukkainta pesää.

Tilaisuus on herra Ramsaylle vallan erityinen, koska hän ei ole koskaan ennen maistanut pesää:

Maailmankuulu kokki on niin hukassa pesän löytämisen kanssa, että hän tarvitsee oppaan saadakseen pesää:

Meininki alkaa olla kuumankostea jo matkan alkumetreillä:

Pesän metsästys ei ole helppoa, mutta Ramsay on määrätietoinen. Pesää on saatava:

Kosteus lisääntyy pesää metsästettäessä. Sen on oltava hyvä merkki:

Metsästys on varsin hankalaa, mutta Ramsay jaksaa kyllä painaa, kunhan pesä on vain sen arvoista:

Ensin pesää ei tahdo löytyä mistään:

Kun pesä löytyy, Ramsay on yllättynyt siitä, miten liukasta pesässä on:

Ramsayn mielestä pesä ei näytä hyvältä. Tietääköhän hän, että jokainen pesä on uniikki?

Loppujen lopuksi kuulu herra Ramsay on pettynyt pesään. Pesä ei ollutkaan sitä, mitä mies toivoi. Vaikka hän melkein kuoli sitä saadakseen: 

Jonkun pitäisi varmaan kertoa herra Ramsaylle, että monikin vaarantaa henkensä tuoretta pesää saadakseen jatkuvasti. Ei siitä tarvitse erikseen ohjelmaa tehdä. 

Kuvakaappaukset osoitteesta ruutu.fi.

Ihana ystäväni Viivi vinkkasi uudesta must have -sovelluksesta The List App, jossa voi rakentaa listoja mistä hyvänsä. Mistä hyvänsä! Anteeksi vaan, mutta sovellus on niin helppokäyttöinen, että tämä blogi saattaa muuttaa sinne ikuisiksi ajoiksi. 

Tykkään listoista - ihan sikana. Ja listasovelluksessa niitä voi julkistella menemään kuin missä tahansa Twinstassa konsanaan. Mutta jotta ketään ei korpeaisi jo alkuunsa, päätin suomentaa ekan listani ja julkaista sen täällä blogissa. (Tällä ei ole muuten mitään tekemistä sen asian kanssa, että kukaan ei vielä seuraa minua List-sovelluksessa tai ole edes vilkaissut koko listaa.)

Tadaa: 

Parhaat koskaan saamani neuvot (joista suurimman osan olen saanut elokuvista tai keksinyt itse):

• Pue aina puhtaat alusvaatteet. (Koska on aina olemassa mahdollisuus, että joudut onnettomuuteen ja sen seurauksena sairaalaan, jossa joku takuulla näkee ne.)

• Pidä aina takataskussa vitsi tai pari. Et koskaan tiedä, milloin sellaista tarvitset.

• Kun esittelet ihmisiä toisilleen, kerro aina, mistä tunnet heidät. Se on paitsi kiinnostavaa, antaa myös ihmisille jotakin, mihin tarttua (ja lisäksi saat itse puhua jaaritella menemään, koska se on kuitenkin sitä, mitä sinä itse haluat kaikkein eniten maailmassa tehdä).

• (Katso edellinen) Jos et muista esittelemäsi ihmisen nimeä, voit aina sanoa jotakin tyyliin: "Tässä on Mika, tunnen hänet motocross-kisoista Jemenistä. Mika, tässä on... Hei hitto, mistäs me muuten tunnemmekaan?" Toimii joka kerta.

• Näytä kuvassa aina hyvältä, jos avaat suusi ja teeskentelet, että sinulle olisi juuri huudettu "YLLÄTYS!"

• Pyyhi aina tietokoneesi pornosivuhistoria heti.

​...ja sitten kaikki tervetuloa The List Appiin.

Läheiset ystäväni tietävät, että sekoan epäsäännöllisin väliajoin ihan älyttömiin (reality)ohjelmiin. Viimeisimpiä pakkomielteitäni ovat Are You the One? ja Million Dollar Listings NY eli niinsanotut tavisrealityt, mutta nyt nuo kirotut Kardashianin siskokset ovat onnistuneet soluttautumaan mieleni telkkarirutiinien sopukoihin. Aloin katsoa sarjaa ensin puolivahingossa telkkarista ja sitten netistä kun en kestänyt elää epätietoisuudessa, mitä seuraavassa jaksossa tapahtuu. Koska aloitin katsomisen jostakin kahdeksannen kauden puolivälistä, en tajua koko hommasta paljon mitään, mutta nämä seuraavat asiat olen oppinut:

1. Kardashianit elävät vuodessa 2002 tai jotakin, sillä ne käyttävät koko ajan lankapuhelinta ja niillä on sellaiset pieninäyttöiset, näppäimelliset puhelimet. Burberryt tai Blueburyt tai jotkut ikiaikaiset veivausvehkeet.

2. Kardashianit tekevät koko ajan kirjaimellisesti kaikkea. Ainakin ne sanovat niin. Toisaalta kyllä minäkin ihan kirjaimellisesti kirjoitan nyt tässä tätä tekstiä. Alankin käyttää sitä itse. "Katsoin eilen kirjaimellisesti kuusi jaksoa Kardashianeja" tai "Minä ihan kirjaimellisesti uskon, että voisin olla Khloé Kardashianille tosi hyvä ystävä." Noin niin kuin esimerkiksi. Krhm.

3. Kim Kardashianilla on kerta kaikkiaan pakko olla jokin yhteinen geeni Keanu Reevesin kanssa, sillä molemmilla on vain yksi ilme. Hyvännäköinen ilmehän se on - kummallakin - mutta niitä on vain se yksi.

4. Olisin kusessa Kardashian-maailmassa, koska puolisolle lahjaksi kelpaavat vain autot tai selfiekirjat (kyllä, kokonainen kirjallinen omia selfieitä), eikä minulla ole varaa kumpaankaan. Taloudellisesti tai naamallisesti.

5. Olisin myös siksi kusessa Kardashian-maailmassa, koska ne asuvat koko ajan toistensa luona enkä minä keksi millään, minne 32 neliön asunnossani majoittaisin siskoni koko perheen kuukausikaupaksi. Kirjaimellisesti vessaan, varmaan.

6. Kardashianit ravaavat koko ajan Las Vegasissa. Luulen, että niillä on uhkapeliongelma. Tai sitten ne menevät sinne 99c pihvin vuoksi.

Lapsena en tiennyt mitään siistimpää kuin Milky Way -joulukalenteri. Jokaisen luukun takaa löytyi aina erilainen, joka kerta edellistä isompi suklaaherkku. Hyvänä kakkosena tuli ehkä parhaan kaverini joulukalenteri, joka oli olohuoneen katossa diagonaalisti reunasta reunaan roikkuva naru, johon oli kiinnitetty 24 punaista pussukkaa - jokaisessa toinen toistaan uskomattomampi (lue: kinderlelumpi) yllätys. Nyt kun Milky Way -kalentereita ei enää löydä (enkä kehtaa enää livahtaa naapuriin nauttimaan kaverin joulukalenterista), toivoisin jotakin seuraavista aikuiseen makuun sopivista kalentereista. Kaikkien ajatus pohjaa siihen, että luukusta paljastuu päivä päivältä isompi ja parempi yllätys.

Matkakalenteri
Ensimmäisestä luukusta paljastuu kaupungin sisäinen matka, sitten seutulippu. Sitten voidaankin siirtyä jo junamatkailuun omassa maakunnassa, seuraavaksi reissu naapurikaupunkiin ja jouluaattona luukun takana onkin luonnollisesti sitten luksusloma Pattayalle. Yksinkertaista.
Keneltä: ihmiseltä, jolla on niin paljon rahaa, että voisi syljeskellä siihen päivät pitkät
Kenelle: ihmiselle, joka on loman tarpeessa minulle

Viinakalenteri
No näitä jo onkin, mutta entä jos luukun takaa löytyvän putelin koko kasvaisi eksponentiaalisesti joka päivä? Ensimmäisestä luukusta paljastuisi shottiannos, sitten taskumatti ja niin edelleen, ja viimeisen luukun takana olisi jokin himmeä magnumpullo, jolla pärjääkin sitten ainakin... no, tapaninpäivään, jos rehellisiä ollaan.  
Keneltä: ihmiseltä, joka vie juhliinkin mielikuvituksettoman, mutta aina-niin-ihanan pullon skumppaa
Kenelle: ihmiselle, jonka alkoholi tekee onnelliseksi minulle

Mieskalenteri
Tämä on hankala kalenteri, koska en keksi yhtään tapaa, millä luukkuylläri kasvaisi ilman kokorasistista läppää tai paloitteluverilöylyä, mutta ehkä tämä voisikin olla perinteisemmän kaltainen kuvakalenteri. Puhelimeen napsahtaisi joka päivä kuva kuumasta rakastajasta, ja joka päivä kuvan hottis olisi kuvattu lähempänä luukun avaajan kotia. Mutta ei sillä tavalla ahdistavasti. Sillä tavalla kutkuttavasti vain. 
Keneltä: kuumalta rakastajalta, jolla on piilevä stalkkeriviba
Kenelle: ihmiselle, joka ei säikähdä vähästä ei minulle

Ruokakalenteri
Tämän joulukalenterin huono puoli on sen ankea alku, mutta nihkeää aloitusta kompensoi alati kasvava joulumieli. Ruokakalenterin pointtina olisi nimittäin tarjota kalenterin saajalle joka päivä jouluisa herkkupala. Ensimmäisinä päivinä olisi tyydyttävä joihinkin geneerisiin rusinoihin, pähkinöihin ja karpalosuklaisiin, mutta pian koittaisivatkin tähtitorttujen, kanelipullien ja luksuskonvehtien värittämät juhlapäivät. Vielä parempi on, jos kalenterin antaja ei pärjää keittiössä: jouluaiheista aamiaista, lounasta ja etenkin illallista saa ravintolasta jos toisestakin.
Keneltä: ihmiseltä, jota ei haittaa, että kalenterin saajasta minusta tulee lihava
Kenelle: ihmiselle, jota ei haittaa lihoa minulle

Huumorikalenteri
Yksi maailman parhaimmista joulukalentereista olisi päivittäinen sketsivitsi. Mielellään sellainen, jonka esittää jokin julkisuudesta tuttu henkilö. Minun kaltaiselleni henkilölle olisi unelmien täyttymys, jos Antti Holma julkaisisi jokaisena joulukuun päivänä uuden Sande & Suvi-Tuuli -videon. Pätkä olisi joka päivä hiukan edellistä pidempi ja hauskempi, ja jouluaattona se voisi tulla sitten itse lahjapakettiin käärittynä kuusen alle miettimään, miten vaikkapa erilaisia koirarotuja lausutaan. 
Keneltä: ihmiseltä, jolla on tosi hyvät konnekshonit
Kenelle: minulle minulle MINULLE

...tai sitten voi vaan avata Snapchatin joka päivä ja seurata minun snäppijoulukalenteriani (@tiiamarietta). 

Tiedätkö sen parisuhteen maagisen rajan, jonka toisella puolella pidätellään tuhnuja ja toisella puolella lentää vapautunut paska? 

Kun olin sinkku, minun oli täysi mahdottomuus ajatella, että pääsisin jonkun miehenpuolikkaan kanssa jossakin vaiheessa sellaiseen tuttavallisuuden pisteeseen, että uskaltaisin pieraista tai käydä vessassa ilman, että yrittäisin naamioida sitä joksikin muuksi, vähemmän ällötystä herättäväksi toiminnaksi. Nyt olen sellaisessa pisteessä, mutten vieläkään tiedä miten tähän on tultu. 

Jos joku tietää, voi kertoa. Olen kuitenkin kehitellyt skenaarioita, miten rajanylitys yleensä kenties tehdään.

Vahinko. Sanonta kuuluu: se joka pierua pidättää, pierun ennen pitkää kuitenkin vahingossa päästää. Tai no, jotakin sinne päin. Rehellinen tuhnuttelu voi siis alkaa helpostikin vahingosta. Vahinkorupsuja todennäköisesti pitää kuitenkin päästellä muutama ennen kuin molemmat myöntävät niiden olemassaolon. Ensimmäisten päälle yskäistään. Toisten aikana puhjetaan spontaaneihin aplodeihin. Mutta ennen pitkää koittaa se väistämätön hetki, etteivät äänitehosteet ehdi peittää tapahtunutta. Sitten rupsulle kikatellaan ja seuraava kerta onkin jo helpompi. Kun vahinkopieru on kajahtanut, on matka avoimuuteen myös muiden luonnollisten, mutta intiimeinä pidettyjen ruumiintoimintojen kohdalla lyhyempi. 

Sairaus. Kun kropassa riehuu anteeksipyytelemätön norovirus, on pakko olla rehellinen siitä, mitä se aiheuttaa. Vaikkei ripulia koskaan voi kenellekään toivoa, on se kuitenkin yksi vaihtoehto parisuhteen intiimiyden etenemisen monivalintakokeessa. Parasta ja pahinta on, että tauti tarttuu, ja molemmat joutuvat nöyrtymään noron alttarilla. (Sairastuin itse kerran väkivaltaiseen vatsatautiin vuosia sitten vasta tapailtuani tyyppiä pari viikkoa. Meni kuukausi, ennen kuin hän sai tietää minun karanneeni vessaan tekemään muutakin kuin yökkäilemään.)

Keskustelu. Hämmentävin vaihtoehto on se, että asiasta joudutaan puhumaan. Asiasta voi kuitenkin keskustella monin tavoin ja ilman, että ketään alkaa ällöttää. Toisinaan ei edes tarvitse käyttää asioista niiden oikeita nimiä: kumppanin voi pyytää lisäämään volyymia televisioon tai sonnustautumaan kuulosuojaimiin aina, kun on menossa vessaan. Itse asiassa aiheen voi pukea jopa rakkaudenosoitukseksi, kuten eräs teki. Tyyppi sanoi: "Kaikki on suhteessamme muuten täydellistä. Mutta voi pojat, minä haluaisin pieraista."

Disclaimer: todellisuudessahan minä en piere tai pasko koskaan. Päästelen vaan kukkaistuoksuja ja aivastelen, se riittää.

Freetyö on rankkaa.

Maanantai: Ah, onpa ihanaa, ettei tarvitse välttämättä herätä aikaisin. Otankin tämän päivän vähän kevyemmin ja käyn vaikka Hesburg- eiku pilateksessa. Pehmeä lasku viikonlopusta ja niin edelleen. Kyllä freetyö on mahtavaa. Mikseivät kaikki tee tätä?

Tiistai: Voi saatana. Mullahan on töitä kasakaupalla. Miksi, oi miksi en tehnyt näitä eilen? Kuolen tähän työmäärään, kuolen ihan takuulla. Jaa, hetkinen. Tänään onkin jokin pressiaamiainen. Ja lehdistölounas. Ja iltapäivällä on joku tilaisuus, jossa tarjoillaan viiniä. Tässähän tulee kauhea kiire. Ja illalla tulee Hottikset. Ja Ensitreffit alttarilla. En (ehkä) kuolekaan.

Keskiviikko: Voi saatanan saatana. Mulla on niin helvetisti töitä, etten selviä tästä millään. Paniikkikohtaus. Stressihäiriö. Niskatkin ihan jumissa. Freelancerin elämä on niin stressaavaa! Miksi kukaan ei ymmärrä? Nyt on kyllä pakko mennä shiatsuun. 

Torstai: Voi saatanan saatanan saatana. Mullahan ei ole yhtään töitä! Millä ihmeellä minä nyt elätän itseni? Mitä minä oikein syön ensi viikolla? Millä maksan vuokran? Menetän kohta työhuoneen, asuntoni ja kaikki ystävät, sairastun keuhkokuumeeseen ja kuolen köyhänä ja yksin vanhat samettihousut jalassa eikä kukaan pyyhi puhelimeni internethistoriaa ja kaikesta saan syyttää sitä, että valitsin freelancerin työn.

Perjantai: Luojan kiitos on perjantai. Niin minäkin sanoisin, jos en olisi freelancer. Mutta kun olen. Tämä on just tätä, kun töitä pitää painaa vuorokauden ympäri ja kaikki viikonloputkin. En minä minnekään afterworkille voi mennä, vaikka kaikki kutsuvat. Toisaalta – en voi kyllä kieltäytyä kutsustakaan. Se olisi epäammattimaista. Minnekäs minä ne söpöt samettihousut paninkaan?

Lauantai: Huoh. Siis mitään ei voi tehdä, kun koko ajan pitää olla töissä. Kyllä minäkin lähtisin museoon ja kirpparille, jos pystyisin, mutta kun täytyy tehdä nämä työt. Pakko varmaan lähteä skumppabrunssille, että saa Instagramiin jotakin sisältöä. Sehän on brändilleni tärkeää. Freelancerina. 

Sunnuntai: Voi saatanan saatanan saatana. Kyllä sitä ihmisen pitäisi edes sunnuntaina saada levätä.