Lähden huomisaamuna seitsemän jälkeen Espanjaan. Valvon vielä, koska pakkaan- eikun katson murhadokumentteja YouTubesta ja nypin säärikarvojani pinseteillä.

Vanhempani viettivät maanantaina 46-vuotishääpäiväänsä (joo, ällöä, minäkin vihaan niitä) ja sen, viime vuoden hääpäivän ja molempien vanhempien menneiden ja tulevien synttäreiden kunniaksi ne lähtivät kuukaudeksi Espanjaan. Me lapset ja lapsenlapset sitten lennämme sinne morottamaan ja onnittelemaan niitä (ja tietysti nauttimaan itsekin vähän) kukin kerrallaan. Huomenna on minun vuoroni, ja arvatkaas mitä se tarkoittaa?

No sitä että Lidlin uikkari pääsee vihdoin käyttöön.

Tiedoksenne, että se Lidlin markkinointiosaston minulle lähettämä 38 oli auttamatta liian pieni, joten se säästetään ensi sitä seuraavaan kesään. (Sillä tottahan joka tytöllä pitää yksi Lidlin tavoiteuikkari olla.) Ihana lukijani Sanni kuitenkin kertoi ostaneensa sellaisen koossa 40, muttei tykännytkään siitä, ja myi sen minulle. (Tykkään ajatella, että se oli Kurkisuon Sanni. Tai ehkä Aikakoneen Sani, joka kirjoitti innoissaan oman etunimensä väärin. Tykkäävät molemmat niin kovasti tästä minun blogistani.) Myönnettäköön, ettei sekään ole kyllä ihan oikean kokoinen, mutta uskon, että lentomatkan aikana Malagaan siihen tarttuu maagista tähtipölyä sateenkaarista ja hattarapilvistä, ja kun pääsen perille, se istuu kuin hanska. Tai vaikkei istuisikaan..  ei minulla ole vaihtoehtoa. 

(Uikkarithan venyvät vähän ihan helvetisti kastuessaan?)

Ja sitten, ehkä vihdoin joudun julkaisen kuvan siitä päälläni. 

Poikaystäväni äidin kissa on ollut meillä hoidossa kuukauden. Se on lihava, harmaa, pehmeä tyyppi, jonka turkissa on vaaleanpunaisia laikkuja. Ihan kuin joku olisi kaatanut sen päälle joskus valkaisuainetta.

Olen oppinut siltä, että mihinkään ei voi ikinä luottaa. Yhtenä hetkenä se möllöttää maailman välinpitämättömimpänä pahvilaatikossa, toisena kiehnää ja kerjää rapsutuksia - kunnes sekunnin sadasosassa päättää että nyt riitti, mäykäisee vihaisesti, puraisee sormesta ja kynsii varmuuden vuoksi päälle. Koska kehtasit rapsuttaa sitä. Ääliö.

Aamuisin se herättää minut asettelemalla lihavan ruhonsa huolellisesti rintani päälle niin, että meinaan tukehtua, ja kun herään ja sanon sille että voisitko kissa siirtyä hieman, en voi hengittää ja tisseihini sattuu, se katsoo minua näin:

Se oli tonnin seteli. 

Olen rajusti koukussa podcasteihin, ja julistan niiden ilosanomaa niin paljon kaikille muillekin, että minulta kysytään säännöllisen epäsäännöllisesti kuunteluvinkkejä. Ja sitten toisinaan kerron niitä, vaikkei kukaan edes kysyisi. Kuten nyt. 

Mystery Show: Paras podcast ikinä, josta on valitettavasti ilmestynyt vain muutamia jaksoja. Juontaja ratkoo arkipäivän mysteerejä ja jäljittää muun muassa Britney Spearsin kysyäkseen, tykkäsikö tämä kirjasta, joka hänellä on kädessä tyyliin kahdeksan vuoden takaisessa paparazzi-kuvassa. WHAT.

Reply All: Paras podcast ikinä, koska Mystery Show ei enää päivity ja Criminal päivittyy niin harvoin. Tarinoita internetistä ei-koodari-kielellä: esimerkiksi miehestä, joka tuomittiin murhasta ja joka bloggaa vankilasta, naisesta, joka sai outoon sairauteensa avun internetistä ja mystisestä kollektiivista, joka tehtailee viraalikuvia.

Criminal: Paras podcast ikinä, paitsi siksi että päivittyy niin harvoin. Criminal on pullollaan kertomuksia ihmisistä, jotka ovat tavalla tai toisella sotkeentuneet rikoksiin - tehneet niitä itse tai joutuneet niiden uhriksi. Viimeisin jakso on aivan järkyttävän kiinnostava tarina naisesta, joka joutui isänsä kanssa identiteettivarkauden uhriksi, mutta josta en voi kertoa enempää, koska OMG.

Kuulitsä?: Kuulitsä?-podcast on kaverini Lassen ja minun yhteinen projekti (tai oikeastaan Lassen projekti, johon hän pyysi minua tuppauduin mukaan), josta olen superinnoissani. Kaksi kertaa viikossa ilmestyvä alle kymmenminuuttinen podcast ruotii uusia, ajankohtaisia ilmiöitä ja tekee pilaa niistä analysoi niitä.

This American Life: Podcast keskittyy joka viikko yhteen teemaan ja kertoo tarinoita siihen liittyen. Tunnin mittaiset jaksot ovat joillekin liian pitkiä, mutta sopivat hyvin vaikka salille. Sitä paitsi jokainen jakso on jaettu "näytöksiin", joten sen voi helposti kuunnella osissa. Että älkääs nyt viitsikö.

The Mortified Podcast: Päiväkirjaklubin jenkkiläisversion live-esiintymisten satoa. Ei spessu, mutta kevyt, ja sopii tilanteeseen jossa vaikka This American Lifen raskas jakso on ampunut downiin. 

My Favorite Murder: Podcast, joka tuskin sopii kaikille. Kaksi tahallaan ärsyttävää amerikkalaisnaista puhuu suosikki-murhatapauksistaan, eikä edes tuo niihin mitään uutta. Miksi kuuntelen tätä? Ai niin, koska murhat. 

Found: Uusi podcast kuuntelulistallani, jota suosittelen sokkona ainoastaan siksi, että sen lähtötilanne on niin kutkuttava. Ohjelmassa ratkotaan löydettyjen viestien mysteereitä. Juontaja alkoi itse kerätä lappusia kaikkialta, missä kulki jo viisitoista vuotta sitten, ja nykyisin niitä myös lähetetään hänelle. (Ryhtyisikö joku tekemään tätä ohjelmaa kanssani myös Suomessa? Voisimme aloittaa löytyneistä kauppalapuista.)

Radiolab: Audiodokumentteja aiheista maan ja taivaan väliltä. Jos ei varo, voi oppia jotain, kuten vaikka sen, millaista draamaa K-pop-skenessä tapahtuukaan, tai miten tyhjän päällä Yhdysvalloissa on ihminen, jolla ei ole mitään henkilöllisyystodistusta. Siitä, mitä hyötyä näiden asioiden oppimisesta on, voidaan olla montaa mieltä.

How to do Everything: Kuuntelijat pyytävät neuvoa arjen pulmiin ja juontajat selvittelevät niitä. Ohjelmassa vinkataan muun muassa miten painaa oma nimensä muiden ihmisten mieleen ja millaista ääntä dinosaurukset oikeasti pitivät - ja selvitetään, mikä se parsapissajuttu oikein on. 

Tsekkaa lisäksi: 99% Invisible, The Leap, The Heart, Invisibilia, Planet Money, The Last Podcast on the Left, The Moth, Stuff You Should Know, Answer Me This, Radio Diaries, The Allusionist, Strangers, Love & Radio, Hidden Brain, Note to Self, Reveal sekä Death, Sex & Money. 

Tilasin kesällä lidlinuikkariepätoivoistuksissani netistä sijaisuimapuvun, joka paljastui lasten kokoiseksi: uikkari ulottuu minua napaan asti ja sen tissikupit jäävät killumaan uumalle.

(Uikkari lojuu edelleen käyttämättömänä kaapin perällä, joten jos jostain löytyy 9-vuotiaan kokoinen nainen, jolla on C-kupin rinnat, minuun saa ottaa yhteyttä.)

No, uikkari oli katastrofi, mutta ostohetkellä tilasin vahingossa myös sitä myyvän verkkokaupan uutiskirjeen. Viime viikolla se tarjosi minulle (jonka päälle eivät näytä minkään valtakunnan uikkarit mahtuvan) korvaavaa tuotetta, joka tuntuu sanovan unohda ne uimarannat, sullahan on Netflix. Esittelen teille: merenneitopeitto.

Kyllä. Se on merenneidon pyrstön muotoinen peitto. Jota löytyy tältä kyseiseltä nettisivulta yli viittäkymmentä eri mallia. Ja jota kuvaillaan paikoin sanoilla elegant, trendy, stylish ja chic. (Mutta myös sanoilla acrylic, endearing ja keep warm.)

Kuvien mukaan merenneitopeitto on parhaimmillaan sohvalla, mutta siihen verhottuna sopii näyttäytyä myös biitsillä, jos ei esimerkiksi ole onnistunut löytämään sopivan kokoista uimapukua Lidlistä. Ja huoli pois! Jos ei tykkää perinteisestä Ariel-lookista, löytyy merenneitopeittoja myös jokaisen suosikkikuoseissa: hai (useita eri tyylejä), Yhdysvaltain lippu ja joulu. Koska mitä muuta ihminen tarvitsisikaan?

Eihän sille mitään voi: vaikka pyrstöpeittojen selailun yrittäisi aloittaa naureskellen, pian huomaa haluavansa oikeasti sellaisen. Ja pari samanmoista sukulaislapsillekin. Toivon, että ne ulottuvat pohkeita ylemmäs.

(Tämäkään ei ole yhteistyöpostaus, uskokaa tai älkää.)

Kymmenen päivää ennen kotiinmuuttoa olohuoneemme näytti tältä. Melkein valmis, eikö?

Aloitimme remontin kesäkuun puolessavälissä. Tätä kirjoittaessani ollaan syyskuun paremmalla puolella. Mitä reilussa kolmessa kuukaudessa on tapahtunut? No, vessa ja suihku on kaakeloitu ja ne ovat saaneet uudet kalusteet (tosin ovia ei kummassakaan vielä ole). Seinät, katot ja lattiat on hiottu ja maalattu (tosin yksi seinä on vielä maalaamatta, ja pari muuta tarvitsee uuden kerroksen). Makuuhuoneessa on uusi liukuovikaapisto (tosin pala lattiasta puuttuu ja nukumme puhallettavalla ilmapatjalla). Keittiö on paikallaan ja käytössä (tosin roskiksen ovi on vielä vinossa, seinä maalaamatta, eikä minulla ole vielä hajuakaan, mitä välitilaan tulee). Olen kuitenkin ehtinyt oppia tässä kolmessa kuukaudessa koko liudan uusia asioita, kuten

• valittamaan kaikesta ja vaatimaan kaikenlaista ja olemaan yleisesti ottaen vittumainen ämmä

• sen, että takareisiinkin voi tulla stressifinnejä

• sen, että manikyyrit kannattaa unohtaa remontin ajaksi (en voi uskoa, etten tajunnut tätä etukäteen)

• sietämään tietoa siitä, että minua vihataan keittiöliikkeessä, liukuovifirmassa, remonttimiehen kotona, sähkömiehen sydämessä ja kaikista eniten K-Raudassa, koska niitä kaikkia vihataan myös meillä

• sen, että parketin voi maalata valkoiseksi, mutta siitä tulee todennäköisesti silti keltainen

• että neliömetrin kokoisen kylpyhuoneen kaakeloinnissa voi helposti kestää kolme ja puoli viikkoa

• sen, että pystyn syömään aika paljon pitsaa ihmiseksi, joka ei pidä pitsasta

• sen, etten enää koskaan remontoi

• sen, että seuraavan kerran kun remontoin, aion tehdä sen paljon järkevämmin

• sen, että minussa on hiukan maanisdepressiivisen vikaa

• alkoholi maistuu todella hyvältä remonttipäivän päätteeksi (tai keskellä)

• ei ole ihme, että rakennusalalla alkoholisoidutaan

• parisuhteen korkein koetinkivi (itse remontin jälkeen) on asuminen asunnossa, jonka vessassa ei ole ovea.

En haluaisi enää oppia mitään. 

Olimme ystäväni kanssa viikonloppuna tapahtumassa, jossa vieraita viihdytti kevyen musiikin coveryhtye. Musisoijat olivat ulkonäöltään tavallisten pop/jazzilaisten näköisiä ja vitsailimme, etteivät he näyttäneet siltä, että laulaisivat ja soittaisivat sellaista sielukasta, mustaa musiikkia, joka ämyreistä raikasi. Kaverini lisäsi, että hänen mielestään tyypit näyttivät kaikki opettajilta. Nauroin. Pyh.

"Oikeesti. Voin kertoa sulle vaikka aineen, mitä jokainen niistä opettaa", kaverini vakuutteli.

Ja kuin taikaiskusta maailman paras leikki oli syntynyt. Koko loppuillan mietin, mitä kouluainetta muut juhlavieraat, perheenjäseneni, kaverini ja vaikka julkkikset opettaisivat - puhtaasti ulkonäön perusteella. Ja nyt sovellan sitä tuttuihin bloggaajiin (kuvat saatu bloggaajien suostumuksella. Vaikkeivät kyllä tienneet, mihin ryhtyivät):

Nata (WTD): puukäsityö

Laura (Missä olet Laura): filosofia ja uskonto

Emmi (Emmi Nuorgam): esiopetus ja askartelu

Vivi (Elämäni palasia): liikunta ja terveystieto

Minna (Itse Minna Mänttäri): kuvaamataito (ja huovutus) 

Jenni (Pupulandia): ruotsi ja saksa

Maailman hauskinta. Vai mitä? Vai olisiko sulla jokin parempi ehdotus?

 Lue myös:

Jos olisimme muusikoita

Minun piti tänään kirjoittaa jostakin ihan muusta (on kaksi asiaa, joista nykyisin kirjoitan, Lidlin uimapuku ja remontti. Se oli se toinen näistä, se joka ei ole Lidlin uimapuku), mutta sitten taivas repesi ja pudotti syliini kertakaikkisen ihmeen. 

Sain nimittäin Lidlistä juuri sähköpostia. 

Hei Tiia, 

olemme huomanneet aktiivisuutesi Lidlin mustavalkoraidallisen uimapuvun etsinnässä tässä kesän aikana. Otit myös yhteyttä meihin Facebookin kautta, mutta valitettavasti kaikki uimapuvut oli jo ehditty myydä. 

Sun etsintä oli niin laaja, että mekin täällä markkinointiosastolla haluttiin panostaa siihen. Kaivelimme vielä varastojamme ja satuimme löytämään yhden ainokaisen uimapuvun. Mutta se on kokoa 38. Kaikki muut ovat menneet, tämä on kirjaimellisesti viimeinen uimapuku mikä meillä on jäljellä. 

Haluaisitko kuitenkin kokeilla 38 kokoista uimapukua? 

Jos haluat tämä kyseisen uimapuvun, lähetämme sen kyllä sinulle mielellämme. Olet niin suuren vaivan nähnyt uimapuvun metsästyksessä. Miltä tämä kuulostaa? :) 

ÖÖÖÖ HYVÄLTÄ.

Uimapuku on todennäköisesti ainakin kaksi kokoa liian pieni, mutta ei se haittaa. Paitsi että voi saatana, koska olen tehnyt tästä näin julkista, minunhan on pakko varmaan ottaa kuva se päälläni? Voi saatana. 

"Mitä sen Lidlin uimapuvun kanssa kävi?"

on kysymys, joka minulle esitetään vähintään viikoittain. Jos et tiedä, mitä se koskee, tässä tarina pähkinänkuoressa: ihastuin Lidlin uikkariin, menin kaksi päivää liian myöhässä kauppaan, sitä ei enää ollut, minä ja monet ihanat ystäväni ja lukijani alkoivat metsästää sitä Lidleistä pitkin Suomea (ja jopa Eurooppaa), sille keksittiin hashtag #someuikkari ja kaikki jännittivät, miten tarina loppuu. Tai jos haluat vaiheikkaamman selostuksen, lue tämä. 

Kolme kuukautta myöhemmin uikkaria ei vieläkään ole. Yhteydenottoni Lidlin asiakaspalveluun eivät tuottaneet tulosta ("ajankohtaisia mainoksia seuraamalla näette parhaiten mitä meillä on myynnissä tai myyntiin tulossa"). Edes Lidl Suomi -Facebooksivun suvereeni asiantuntija Riikka ei osannut auttaa ("laitoin toivetta uudesta erästä"). Uikkaria ei löytynyt Raumalta, Jyväskylästä, Tampereelta eikä Kauhajoelta. Tietääkseni sitä etsittiin myös Lidleistä Portugalissa, Saksassa ja Belgiassa. No dice.

Olen etsinyt Facebook-kirppisten, huuto.netin ja tori.fin kaikki osastot hakusanoilla esmara uimapuku uima-asu lidl uikkari. Olen googlannut kansainväliset verkkokaupat. Olen epätoivoissani ostanut (ihan erilaisen) korvaavan uikkarin verkkokaupasta, jonka en tajunnut olevan aasialainen. Uimapuvun rinnoille tarkoitetut kupit ylettyvät napaani asti. (Että jos jossakin on isotissinen, 120-senttinen lapsi, joka haluaa 40-lukua henkivän punaisen pallouikkarin, minulta löytyy.)

Minulla ei vieläkään ole sitä uikkaria. 

Mitä minulla sitten on? Neljä muuta vaatetta Lidlistä, riippuvuus Lidlin hedelmätoffeisiin ja pähkinäsuklaaseen sekä Lidlin uutiskirje sähköpostilaatikossani joka maanantai. Ensi kesänä, jos (ja kun) uikkarista tulee tuotantoon jokin toinen versio, olen lukenut sähköisen tarjouslehtisen ennakkoon ja olen ensimmäisenä riuhtomassa Kampin Lidlin ovea sinä aamuna, kun se tulee myyntiin. Ja toivon, että se on edes puoliksi yhtä kaunis.

(P.S. Suurkiitos kaikille metsästykseen osallistuneille! Kosketitte uimapuvutonta sydäntäni.)

Ostin alkuvuodesta asunnon ja ryhdyin remontoimaan sitä tänä kesänä. Kämppään tulee uusi keittiö, uusi vessa, uusi suihku, uusi kaapisto ja uudet huonekalut. Lisäksi vanha parketti hiotaan ja maalataan valkoiseksi, ja seinään lätkäistään tietenkin uudet maalit. (Lue: kämpästä tapellaan, raivotaan ja huudetaan. Lisäksi siihen menetetään hermot, kaikki rahat sekä tietenkin joka ikinen vapaahetki.) Tällä tavalla remontti (ja mielen mureneminen) etenee:

Päivä 1: Alkaisipa se remontti jo.

Päivä 2: Ei saatana - nytkö se jo alkoi? Kaikki käy niin nopeasti!

Päivä 3: Vitsit. Remontoiminen onkin paljon helpompaa kuin luulin. Itse asiassa tämähän on ihan mukavaa!

Päivä 4: Saatana miten vaikeaa tämä on. En yletä mihinkään eikä minulla ole varaa mihinkään. En pysty, en osaa, en halua, en jaksa. Saatana. 

Päivä 5: Remontointiin ei muuten menekään niin kauheasti rahaa kuin kaikki varoittelivat. Yllättävän halpaa itse asiassa. 

Päivä 6: No niin saatana. Kaikki rahat ovat menneet. Loppukesä syödään sitten sormia ja pieniä kiviä. Ankeuden kesä 2016, tästä jää kivat muistot.

Päivä 7: Valmistuupa tämä nopeasti. En ymmärrä, mitä kaikki valittavat. Remontti tulee kyllä tehtyä, kun tekee vaan!

Päivä 8: Ei saatana, tämä ei valmistu koskaan. Ei koskaan. Saatana. 

Päivä 9: Vitsit, onneksi huomenna alkaa loma! Saa vähän levätä. 

Päivä 10: Voi saatanan saatana, enhän minä remontista mitään lomaa saa. Ikinä.

Päivä 11: Onneksi on tuo poikaystävä, joka auttaa. En tiedä, mitä tekisin ilman sitä!

Päivä 12: Minä tapan kyllä tuon poikaystävän, saatana sentään. Paloittelen sen ja käärin noihin remonttimuoveihin ja sitten muuraan sen seinään, saatana. 

Päivä 13: Ensimmäisen huoneen seinät ja lattiat maalattu. Tämä näyttää upealta!

Päivä 14: Ei saatana. Seinä on ihan läikikäs ja lattia valkoisen sijaan keltainen. Näyttää ihan paskalta. En ala. 

Päivä 15: Ei paljon kuntosalilla tarvitse käydä - remontointi on tehokasta treeniä! 

Päivä 16: Voi saatana. Pääsisinpä kuntosalille. 

Päivä 17: Kyllä tämä tästä valmistuu. Kaikki on sen arvoista sitten, kun kämppä on valmis. 

Päivä 18: Kävin kaljalla kaverini kanssa. Se kehtasi "lohduttaa" sanomalla, että kaikki on sen arvoista sitten, kun kämppä on valmis. Saatanan ääliö. Tapan ja paloittelen senkin niihin remonttimuoveihin.

Päivä 19: Onneksi on paljon osaavia ammattilaisia mukana - loistava sähkäri, mukava remonttimies ja kunnon putkari. 

Päivä 20: Ei saatana mitä tampioita nuo ovat kaikki tyynni. Sähkäri on täysi tunari, remppamies läpeensä mulkku ja putkari ihan paska. Pärjäisin paremmin yksin. 

Päivä 21: Miten minun muka pitäisi yksin pärjätä saatana?

....tähän mennessä ollaan korkeintaan puolivälissä. Yay for me. 

Sain kutsun Lidlin muotinäytökseen Yrjönkadun uimahalliin kesäkuun alussa. Puitteet olivat kunnioitusta herättävät, sillä vanha uimahallikaunotar salpaa hengen sellaisenaankin - saati sitten valoin, musiikein ja upeiden mallein koristeltuna. Muotinäytös oli mahtava, ja yllätyksekseni tykästyin lähes kaikkiin vaatteisiin.

Erityisesti sydämeni vei raidallinen kokouikkari.

Olen ilmeisesti aiemmin elänyt naiivissa harhauskossa, että kiinnostavan vaatteen voi hakea kaupasta vielä sillä viikolla, kun se on sinne saapunut. Nyt ymmärrän olleeni väärässä, sillä kun matkasin lähi-Lidliini kolme päivää uikkarin hyllyihin tulemisen jälkeen, ei sitä enää ollutkaan. En ensin hätääntynyt. Ajattelin, että niitä tulee lisää - uikkareitahan esiteltiin hienossa muotinäytöksessä kaikelle kansalle! Vaan ei. Uimapukua ei löytynyt vielä seuraavalla viikollakaan, ei Helsingistä eikä Tampereelta. Turvauduin viimein sosiaaliseen mediaan. 

Siirryin Lidlin fb-sivujen puoleen.

Mutta Riikastakaan ei ollut apua. 

Sekosin Lidl-maniaan.

Yllätyksekseni ihmiset alkoivat etsiä uikkareita puolestani esimerkiksi Kangasalta, Riihimäeltä, Turengista ja Kirkkonummelta. Ja odottaa tilannepäivitystä.

Sana alkoi kiiriä.

Joten jos satutte löytämään Lidlin paksuraidallista mustavalkoista uimapukua jostakin myymälästä koossa 40 tai 42 (ostaisin itse varmuuden vuoksi molemmat, jos löytäisin), minuun saa olla yhteydessä. Maksan uikkarin, postikulut ja kaljat.

Hashtaginkin saa keksiä.

Tämä ei todellakaan ole yhteistyöpostaus. Jos olisi, mulla olisi jo se uikkari.

Lue, mitä sitten tapahtui:

• Update: Lidlin uikkari

• Lidlin uimapuku: final chapter

• Lidlin uikkari: tulikoe

• Tänään päällä: Lidlin uimapuku

Löysin remonttipuuhastelun keskellä arkistoistani vanhan kirjevihon, jolla kommunikoimme ihastukseni kanssa 11-vuotiaina. Ilmeisesti luokassa kädestä käteen välitettävät lappuset eivät enää riittäneet, sillä rakkaus oli niin suuri. Se nimittäin oli todella suuri: olen kirjoittanut kahteenkymmeneen sivuun 14 kertaa "mä rakastan sua". 

Pidän Snapchatissa joulukalenterinomaista kesäkalenteria (älä kysy miksi, en tiedä itsekään) ja aloin siellä avata salaisen vihon sivuja seuraajilleni. Paljastukset kirvoittivat niin paljon ihastusta ja naurua (lue=myötähäpeää ja vahingoniloa), että ajattelin, että on vain oikeus ja kohtuus, että survon tekstejä myös tänne blogiin.

Kirjevihon tekstit on kirjoitettu ilmeisesti maalis-huhtikuussa 1995, jolloin kävimme viidettä luokkaa. Vihko tarjoaa ainutaatuisen ikkunan paitsi 11-vuotiaiden ihmissuhde-elämään, myös katsauksen ajan kuumimpaan musiikkiin. En viitsi julkaista entisen ihastukseni tekstejä ilman lupaa, joten nämä ovat kaikki minun kirjoittamiani. Tällaista siellä lukee:

26.3.1995: Hei, sä pidät mua varmaan ihan torona ja palikkana, mutta sou (so). Mä ihan oikeasti tarkotan sitä että mä rakastan* sua aina, aina aina ja aina, vaikka olisin naimisissa Tuukan kanssa ja meillä olis 20 lasta. Ihan tosi, äläkä pidä mua ihan nössönä ton takia, koska SE ON TOTTA.
*En tykkää, rakastan
(Toim. huom. Mikä helvetti on toro?)

26.3.1995: Mut ihan oikeesti soitellaan kesällä yms. Mikä on teiän faxinumero? Meiän on 3564835, äläkä unohda. MUISTAKKIN!
(Faksailimme ihan oikeasti tämän tyypin kanssa viikoittain. Ai miksi? 1995.)

26.3.1995: Meidän kannattais varmaan ruveta oleen parempia kavereita ihan niinku oikeessa elämässäkin eikä vaan tässä vihossa. Mutta KÄNÄDÄ!
(Jostakin täysin käsittämättömästä syystä vaikuttaa siltä, että käytimme kuuluisaa Kummeli-hokemaa morjestuksena. Ai miksi? 11v.)

28.3.1995: Just 2 minsaa sitten sain CRANBERRIESIN seedeen (cd:n). En kattonu ROBOCOP 2:ta. Nyt menee Ode to My Family (yllätyitkö?). Ei, se ei oo tuplaseedee (CD).

28.3.1995: Miten mä aion selvitä koko päivän ilman su... su... suklaata? Ei vais, ilman sua! Mä kuuntelen Céline Dionia. Meillä on muuten Célinen (en tiä kuinka päin toi heittomerkki... siis aksentti kuuluu) yks toinen seedee, joku ranskankielinen. Célinehän on ranskalainen oikeesti. Oota. Kävin ihan sua varten laittamassa kutosen. Kuuluu myrskyn ääniä, vaikka on ihana päivä. Mutta ilman sua tää ei tunnu missään.
(Céline Dionin biisi Next Plane Out oli meidän molempien suosikki, ja kuudes kappale The Colour of My Love -levyllä. Muistutan jälleen kerran: 1995.)

30.3.1995: Mulla meni tohon kaikki hopeeteippi, mikä on jäljellä, eli kannattaa arvostaa sitä!
(Liimasin yhdelle sivulle hopeateipistä sydämen. Olis parempi arvostaa.)

Yhtäkkiä tapahtui kummia. Ihastukseni kirjoitti vihkoon pitkän kirjoituksen, missä tunnusti, että on koko ajan vain teeskennellyt rakastavansa minua. Että oikeasti hän ei haluakaan faksailla kesällä, ja että suoraan sanoen olinkin jo vähän rupsahtanut. Poika pyyteli anteeksi tylyä ilmoitusta, mutta kirjoitti, että on kuitenkin parempi, että saan tietää. Sivun lopussa luki "käännä". 

Ja kun sivua käänsi, luki toisella puolella "APRILLIA" ja "alaksää oleen?". Vastasin myöntävästi:

1.4.1995: Tottakai mää alan oleen! Ei se mitään vaikka sun aprillipila oli vähän TOMMONEN. Alux mä kyllä järkytyin tosi pahasti, mutta kun oin lukenut sun kirjees kokonaan, nauroin ihan kippurassa tyttöjen vessan lattialla. Olihan se sit kans vaan aprilliPILA?

1.4.1995: Tykkäätsä koulu-uinneista? Mä vihaan niitä. Tai siis Pyynikki on ihan surkee uikku ja uimaopet on kauheita. Nyt menee MTV:ltä aika usein tuleva Let Me Be Your Fantasy. Sillä laulajalla on ihana ääni! (Ei voita sun ääntäs.)
(Voittaapas, ja on muuten edelleen ihan sairrraan kova biisi.)

4.4.1995: Kyllä mä tajuun kuinka paljon sä tykkäät musta, tunne on molemminpuolinen ja I hope että tää kestää.
(Ei kestänyt.)

5.4.1995: Että mä rakastan sua! Onnex sä vihdoin kysyit! Sanot mulle sitten (lupaatko) päin naamaa kun/jos et tykkää/rakasta musta/mua enää. Mutta ei niin kovasti että mä voisin tehdä itsarin. 

Lisäksi lupasin ihastukselleni, että lopettaisin tupakanpolton hänen vuokseen, jos hän vain rohkeasti sanelisi minulle ehdot. Mutta juhlissa, uutenavuotena, vappuna ja joskus kesällä, ainakin yx rööki kahdessa viikossa olisi PAKKO saada. (Todellisuudessa olin ehkä kerran nähnyt, miten tupakka sytytetään.) 

Eikä hävetä muuten yhtään!

Lue myös:
Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista

Ilta alkaa viattomasti. Kaksi kolmekymppistä naista menee ravintolaan. He syövät ja juovat ja keskustelevat ihmissuhteistaan, töistään ja asunnoistaan. Jutustelun lomassa toinen mainitsee kuin ohimennen, että on unohtanut huulirasvansa kotiin. Asiaan ei kiinnitetä juuri huomiota, ja naiset jatkavat vitsailua ja juttelua ja ruokailua. Toinen kertoo käyneensä samassa ravintolassa saman viikonlopun aikana kahden eri deitin kanssa. Toinen heittää läpän Frendeistä. Naiset nauravat, eikä heillä ole huolen häivää.

Ennen pitkää huulirasva tulee taas puheeksi. Koska kuivat huulet ovat inhottavat, toinen naisista ehdottaa ensimmäiselle, että tämä lainaisi hänen huulirasvaansa. Ensimmäinen kieltäytyy - ei tilanne ole vielä niin paha. Naiset jakavat jälleen muutaman deittikokemuksen, siemailevat viiniä ja nauttivat pitsoistaan. Kumpikin huomauttaa vuorollaan, miten ihanasti ilta sujuu. Heillä ei ole tietoakaan edessä vaanivista kauhuista.

Toinenkin naisista alkaa kaivata huulirasvaa. Nyt hän jo pakottaa ystäväänsä lainaamaan omaansa. Toinen suostuu, turha tässä on kärvistelläkään. Nainen alkaa etsiä huulirasvaa. Kun hän käy laukkuaan läpi, hän tekee karmaisevan (epä)löydön: huulirasva ei olekaan mukana. 

Nyt alkavat kauhun hetket.

Tärisevin sormin ja hermostunein nauruin kumpikin naisista käy läpi joka ikisen nyssäkän, pussukan, taskun ja taitteen joka heidän käsilaukuistaan ja vaatteistaan löytyy. Jokaisella tyhjän tilan kouraisulla kirkastuu pelonsekainen ymmärrys siitä, että huulirasvaa. Ei. Todellakaan. Ole.

Ei se mitään. "Kyllä me pärjäämme, itsenäiset naiset", kaverukset ajattelevat, tietäen samalla vailla epäilyksen häivää, että he molemmat ovat matkalla vääjäämättömään tuhoon. Naiset yrittävät epätoivoisesti ylläpitää normaalia keskustelua, mutta he eivät voi puhua muusta kuin huulirasvasta. Puikkomaisista huulirasvoista, pursotettavista huulirasvoista, niistä, joita hierotaan sormenpäällä pyöreästä purkista ja tietenkin kaikkien huulirasvojen äidistä: bepanthenista. Kumpikaan ei ajattele mitään muuta. Kumpikaan ei puhu mistään muusta. Kumpikaan ei voi tehdä mitään muuta kuin nuolla vuorotellen alati rohtuvia huuliaan.

Hermostuneen naurun lomassa naiset miettivät, tehoaisiko ongelmaan jokin korvaava tuote. Vaatteiden ja laukkujen sivu-, sisä- ja vetoketjutaskut käydään läpi uudelleen, tällä kertaa käsirasvan toivossa. Käymälän tasot tutkitaan, mutta harmikseen ystävykset ovat valinneet ei-käsirasvaa-vessassa-tasoisen ravintolan illanviettopaikakseen.

Ajaisiko mattapintainen huulipuna asian? Kostuttaako meikkivoide? Lautasella lojuvan pitsan jäämistä saisi ehkä hiukan rasvaa irti. Kehtaisiko pyytää oliiviöljyä keittiöstä? 

Kipu vihlaisee huulia joka kerta kielen niitä lipaistessa, ja epätoivo alkaa saavuttaa maksimirajojaan. Kello on yli puolenyön, mutta toinen naisista muistaa äkkiä, että läheisessä risteyksessä on ympäri vuorokauden avoinna oleva marketti. Naiset jättävät turvallisen ravintolapöytänsä ja juoksevat sinne helpotuksen toivossa vain huomatakseen, että sehän on saatana remontissa ja kiinni. Ehkä läheinen Siwa on auki? Se on sulkenut ovensa kymmenen minuuttia aiemmin. Perkele.

Koska naiset tulevat yhdessä tuumin tulokseen, ettei huulirasvan puute ole riittävä syy palata kotiin kesken muuten-niin-täydellisen illan, astuvat he sisään läheiseen kapakkaan rukoillen, että näkevät siellä sellaisen tutun, jolta kehtaa lainata huulirasvaa. Tässä epätoivon tuoksinassa se on kuka tahansa. Pettymyksekseen naiset eivät näe koko paikassa yhtäkään tuttua, mutta viimein he tapaavat baaritiskin vieressä toisen naisista Tinder-matchin. Hän ei käytä huulirasvaa (kyllä, he kysyvät sitä häneltä. Heti ensimmäiseksi), mutta neuvoo naisia tilaamaan valkovenäläiset. Neuvo ei lohduta naisia, joiden oluissa lilluvat limenviipaleet kirvelevät janoisia huulia jokaisella kulauksella.

Viimein toinen naisista kysyy toiselta: jos menisit nyt vessaan ja löytäisit sieltä käytetyn, avonaisen, lattialla pyörivän huulirasvapuikon, mitä tekisit?

NIIN. MITÄ TEKISIT.

Osallistun tämän viikon perjantaina Långvikissa järjestettävään sisätömarkkinointitapahtuma PING Helsinkiin. Sen tarkoituksena on tuoda yhteen yritysten markkinointi- ja päättäjätyypit sekä sisällöntuottajat eli bloggaajanplantut, someaddiktit ja tubettajanretaleet.

No mitähän helvettiä sinä olet sinne menossa tekemään, kysytte varmaan. Niinpä. Uskon, että ne luulevat minua joksikin muuksi. (Mutta shh! Ei kerrota niille, koska menen ihan mielelläni kylpylähotelliin väijymään somejulkimoita aamutakeissa.)

Käsittääkseni sisältömarkkinointifestari PING Helsinki on saanut nimensä siitä, että internetkielessä ihmisen huomio kiinnitetään pingaamalla eli tägäämällä hänet linkkiin, postaukseen tai kommenttiin, joka hänen halutaan huomaavan. Aloin sitten miettiä, mistä kaiken maailman tapahtumissa ajattelisi olevan kyse, jos niistä tietäisi vain nimen. PING Helsinkikin voisi olla nimensä perusteella vaikkapa Etelä-Suomen pöytätennisturnaus tai pääkaupunkiseudun suurin triangelimuusikoiden kokous.

PING Helsinki
Matkailuopiskelijoiden järjestämä osallistava yhteisökampanja, jonka osallistujat mainostavat Helsinkiä matkailukohteena kommentoimalla sanaa "Helsinki" mielivaltaisesti mihin tahansa internetissä. Keskustelupalstoille, pornoklippeihin, artikkeleihin. (Pelottavina on, että tämä varmaan toimisi.)

Slush
Vähemmistökonferenssi, joka kokoaa yhteen aliarvostetun sääilmiön rakastajat. Ohjelmassa muun muassa paneelikeskustelu loskan yhteydestä kohonneeseen verenpaineeseen liikenteessä (keskustelijoina Pekka Pouta, liikenneviraston edustaja ja Slash, jonka nimen joku oli kuullut vahingossa väärin).

Flow
Uusi päivä -ohjelman kansainvälisen faniyhteisön alajaoston fanibiennaali, joka keskittyy sarjan tapahtumapaikan, Virtaus-nimisen kaupungin fiilistelyyn. Paikalla pienoismalli, selfieseinä ja tamperelaisen vastarintaryhmän mielenosoitus.  

Tubecon
Putkimiesten vuosittaiset kansalliset kokoontumisajot. Seminaarin maskottina toimii Hilarius Hiiri, joka laulaa: putkeen / rööriin / tule kanssamme Hilarius-kööriin / sillä putkesta näkee koko maailman / koko maailman.

Toimituksen blogissa suositeltiin hyväuskoisille Snapchat-tiliäni, ja voi pojat kuinkas kävikään.

Kun uusia seuraajia alkaa tulla, on kolme vaihtoehtoa:

a) toivottaa tyypit tervetulleiksi ja esitellä itsensä
b) tuottaa saatanallisia määriä kyseenalaista sisältöä koska tuntuu että on pakko
c) mennä täysin lukkoon.

Valitsin itse kaksi viimeistä vaihtoehtoa ja siksi olen viime päivinä snäpännyt muun muassa

a) säilötystä puhvelinlihasta (mitä)
b) Estonia-vitsistä (mikä vuosi kun Estonia upposi, keulaportti ja ysiviis)
c) jonotusta poliisiasemalta (tietääkö joku jotakin epäkiinnostavampaa?).

Ja lisäksi

a) hermoillut
b) diagnosoinut itselläni snäppistressin
c) poistanut snäppejä säilötystä puhvelinlihasta, Estonia-vitseistä ja poliisiasemalta.

Olen myös

a) tehnyt axlsmithit ja pyytänyt videotervehdyksellä epäuskottavasti anteeksi
b) luvannut tulevaisuudessa parempaa sisältöä (toivottavasti Axl Smith ei tee niin)
c) alkanut stressata siitä, että olen luvannut tulevaisuudessa parempaa sisältöä.

Toivon, että voin korjata tilanteen snäppäämällä

a) tamperelaisittain kummelivitseillä
b) kummelilaisittain tamperevitseillä
c) ei ole muuta vaihtoehtoa.

Minulla on blogin luonnoksissa koko liuta juttuja, joita en ole koskaan kirjoittanut valmiiksi. Lisäksi puhelimen muistiinpanoissa on pitkät pätkät sekalaisia tekstejä, jotka ovat jääneet tyngiksi. Aloin selata niiden otsikoita miettien, millaisen kuvan minusta (tai blogistani) niiden perusteella saa. Tällaisia ovat jutut, jotka ovat jääneet (ainakin vielä toistaiseksi) kirjoittamatta:

• Miksi en voisi olla Terhi (Tepa) tai Kirsi (Kipa)

• Laulun sanat, jotka kuulostavat sukupuolitaudeilta

• Huulirasva-addiktin kauhunhetket

• Elämäni rapverseinä

• Haluaisin joskus olla jonkun iskä eli parhaat isäläpät

• Minulla on lupa rakastaa Princeä

• En kestä ihmisiä, jotka sanovat Mallorca. Ällällä

• Jos klassikkoballadit kertoisivatkin Twitteristä

Olen haaveammatissani. Minusta on ihanaa olla toimitttaja, vaikka kaikki tekemäni työt eivät olekaan ihan unelmista rakennettuja. En muista, että olisin lapsena koskaan haaveillut toimittajuudesta (vaikka leikin kyllä monesti mediatalon pamppua, koska julkaisin useita täysin mielipuolisia lehtiä, kuten Tessi-tehtävälehti, jonka yksi puuha oli neliruutuinen ristikko). Muistan kuitenkin muutaman muun haaveammatin:

Tarhan keittäjä

En halunnut päiväkoti-ikäisenä mitään muuta niin paljoa kuin sujauttaa harsomaisen, paperisen suihkumyssyn päähäni ja hämmennellä itseni kokoisia, höyryäviä kattilallisia pinaattikeittoa. En tiennyt mitään keittäjän työtä hienompaa. Sitä paitsi päivän saisi aina hengailla itseni ja kavereideni kaltaisten kivojen viisivuotiaiden kanssa - mikä voisi olla parempaa? Päiväkotini keittäjän kutittelutaidoilla saattoi myös olla osuutta haaveammatin rakentumiseen: tyyppi, joka on niin hyvä kutittelija, tekee varmasti siistiä työtä.

Sihteeri

Suosikkipuuhaani lapsena oli ottaa vastaan mielikuvituspomolle tarkoitettuja viestejä ja soittopyyntöjä ja kuljeskella ympäriinsä kyniä ja papereita pullollaan oleva käsilaukku olalla keinuen. Rakensin itselleni hiuspannasta ja lyijykynänpätkästä headsetin, johon asiakkaat soittelivat ihan solkenaan. Nyt vanhemmiten mietin, miksen halunnut olla sihteerin sijaan se, jolle viestit toimitetaan, mutta syy taitaa olla vain siinä, ettei toimitusjohtaja päässyt täyttelemään kiinnostavia soittopyyntölomakkeita. Niihin sai laittaa rasteja ruutuun ja kaikkea.

Ihotautilääkäri

No, okei, en oikeasti tiedä, mikä lääkäri haaveissani olin, mutta sen tiedän, että stetoskoopit tai kuumemittarit eivät liittyneet unelmieni lääkärin työhön. Tämä ei myöskään ollut niitä saunan alalauteilla touhuttuja millanen sulla on -tyyppisiä lääkärileikkejä. Minulla oli tapana asetella kaverin selälle märkiä talouspaperin paloja ja kuoria niitä sitten iholta pinsettien avulla. Nyt kun tarkemmin miettii, ehkä kyseessä olikin face/off-henkinen plastiikkakirurgiahaave.

Kirjailija

Vaikken muista koskaan tietoisesti lapsena halunneeni toimittajaksi, unelmoin ala-asteella vuosikausia siitä, että saisin olla kirjailija. Tosin silloisessa lapsen mielessäni kirjoituskoneella naputtelemani puolikkaat liuskat riittäisivät lukijoilleni, ja kirjoittamisen sijasta päätyöni olisikin itse asiassa hengailla Stephen Kingin kanssa hedelmätoffeita syöden ja Christine tappaja-autosta keskustellen.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Tosielämässä minusta tuli ensin sosionomi, lastentarhanopettaja ja nuoriso-ohjaaja ja sittemmin toimittaja. Mutta jos ihan totta puhutaan, peitän kotona vieläkin kokkaillessani joskus hiukseni suihkumyssyn alle ja unelmoin salaa Stephen Kingistä.

Näitä realitybingoja on varmasti netti jo pullollaan, mutta en kerta kaikkiaan voi olla sotkematta omaakin lusikkaani soppaan nimeltä Temptation Island Suomi 2. Suosittelen illan kotikatsomoon pari hyvää ystävää, pientä naposteltavaa ja yltäkylläisesti juomaa. Ja jos juomapeli ei kiinnosta, homma toimii myös bingonomaisesti ruudukkokorteilla, jotka voi täyttää ja printata esimerkiksi täällä. 

Juo juoma (tai laita raksi ruutuun) joka kerta, kun ruudussa näkyy

• crocsit

• tatuointi

• ripsienpidennykset

• pilottilasit

• bileet

• strippari-Iiron nännit

• Sami Kurosen höyhen- tai nahkakoru

• punaviiniä olutlasissa

• punaviiniä skumppalasissa

• ylipäätään punaviiniä (MIKSI aurinkokohteessa lipitetään punkkua??)

• kun Mika lääppii sinkkunaista

• kun Juho kiroilee.

Juo juoma (tai laita raksi ruutuun) joka kerta, kun joku sanoo

• "luottamuspula"

• "hölmöily"

• "rajoja ei ole rikottu/ylitetty"

• "pidetään hauskaa"

• "tullaan hyvin juttuun"

• "juttu luistaa"

• "sillee"

• "niinku".

Jos tavoitteenasi on olla tyystin tipaton tai hävitä pahasti bingossa, juo (tai laita rasti ruutuun) joka kerta kun

• ohjelma saa sinut uskomaan rakkauteen.

Disclaimer: rakastan Temptation Island Suomea sairaalloisesti pyyteettömästi eikä tarkoitukseni ole kuitenkaan koskaan tavata- eikun loukata ketään siinä esiintyvää henkilöä.

Minun mitätöntä arkielämääni rikastuttaa suunnattomasti tieto siitä, että olen oikeasti ihan samanlainen kuin Jennifer Aniston. Joo joo, tiedän, mitä ajattelette: et varmasti ole. Mutta olenpahan vain, ja se jos mikä tekee minut onnelliseksi. And here's why:

• Jennifer Anistonkin on toimittaja (siis ainakin elokuvissa Bounty Hunter ja Marley & Me).

• Minullakin on ollut Rachel-tukka (muistaakseni Herran vuonna 1998).

• Jennifer Anistonkin on viihtynyt Gerard Butlerin kainalossa (katsokaa nyt miten hän hakee lohtua minun jykeviltä harteilt-- tai siis minun pehmeästä päästäni).

• Minua kutsutaan joskus (on kutsuttu kaksi kertaa) Kampin Jennifer Anistoniksi.

• Jennifer Anistonkin on tehnyt puhelinmyyjän töitä (elikkäs minun lisäkseni abyyt 75 % suomalaisväestöstä voi tuntea olevansa kuin Jennifer Aniston).

• Osaan kaikki Frendien läpät ulkoa (okei, tässä olen ehkä jopa parempi kuin Jen-Jen, koska hän ei ehkä enää muista niitä).

Olen myös vähän niin kuin Beyoncé koska meillä on sama horoskooppi (ainakin puoliksi). 

Tv-ohjelmia suomennetaan joskus ihan miten sattuu - osittain kuulemma siksi, että repliikit käännetään nauhalta ilman tilannekontekstia. Ymmärrettäväähän tuo. Mukaan lipsahtaa kuitenkin silloin tällöin joitakin täysin käsittämättömiä mölötyksiä.

Realtori

Modern Familyssa erään kiinteistövälittäjän ammatti on suomennettu muotoon Realtori. Isolla ärrällä. Kuulostaa Tyrannosaurus Rexin pikkuserkulta: “Hei, tuolla menevät Raptori ja Realtori”, Velociraptor huudahti ja vilkutti ohimenevälle koulubussille.

Mulkku

Kävin vuosia sitten Eerikinkadun Orionissa katsomassa 40-luvun elokuvan Blue Dahlia. Leffan tekstitykset olivat nekin suurin piirtein samalta vuosikymmeneltä. Siinä lause “I’m not just some Average Joe” oli suomennettu muotoon “en ole mikään mulkku”. Samalla logiikalla "Debbie Downer" olisi suomeksi todennäköisesti “huora".

Kyrväke

HBO:n True Detectivessä “motherfucker” on suomennettu "kyrväke". Ja substantiivikäytössä "fuck" on suomennettu “vituke”. Se on kuin pikkutuhmaa ammattijargonia: “Hyödykkeisiimme kuuluvat: säilykkeet, vitukkeet ja kyrväkkeet.”

Jaa mää vai?

Yhdessä suosikkirealityistani, MTV:n Teen Momissa suomennettiin kerran asenteella kuorrutettu yksinkertainen kysymys “me?” (=minäkö) muotoon “jaa mää vai?” Kuulostaa epäilyttävän tamperelaiselta. Uskon, että sama tyyppi suomentaa sanat “you know” malliin “tiäksääkyäsäätiät.” Ainakin toivon niin. Haluaisin sen kanssa töihin.

Ostin toissaviikolla asunnon. Asunnon ostamista edelsi muutaman kuukauden pituinen lainaneuvottelujakso, jota minä tykkään kutsua kuoleman kaudeksi. Ai miksi? En tiedä, tiesittekö, mutta asuntolainaneuvotteluissa puhutaan lähes yksinomaan siitä, milloin ja miten sinä kuolet.

Hilpeää, mutta totta. Kuolema piilee pankkivirkailijan jokaisessa kysymyksessä, ja näin niitä tulkitaan:

"Oletko ajatellut, kuinka suurta kuukausierää pystyt maksamaan?"
Tällä kysymyksellä virkailija tarkoittaa tietenkin kysyä, että milloin ajattelit kuolla. Mitä isompi kuukausierä, sitä todennäköisemmin ehdit katsos maksaa lainan takaisin pankille vielä kun henki pihisee.

"Kuinka pitkään haluat maksaa lainaa takaisin?" 
Tämä on toinen virkailijan tapa kysäistä ohimennen, milloin kuolet. Kannattaisi nimittäin varmaan maksaa se laina ensin pois.

"Oletko ajatellut ottaa vakuutuksen, jos et voikaan maksaa koko lainaa takaisin?"
Virkailija tarkoittaa vakuutuksen varjolla luonnollisesti kysyä, kuinka paljon uskot lainaa olevan jäljellä, kun kuolet ennenaikaisesti väkivaltaisen kuoleman.

"Milloin laina olisi kokonaan maksettu?"
Tässä kohtaa rupeaa jo vähän korpeamaan, koska virkailija tenttaa jo kolmatta kertaa, milloin kuolet ja onko laina silloin jo maksettu. Todennäköisesti pian ja todennäköisesti ei.

"Kuka takaa lainan?"
Virkailija haluaa näillä kysymyksillä tietää, keitä ovat sellaiset läheisesi, jotka voisivat maksaa asuntolainasi pois, kun olet kuollut ja eloton ja hengetön. 

"Onhan sinulla henkivakuutus?"
Tällä kysymyksellä virkailija urkkii henkivakuutuksesi suuruutta, jotta laina saadaan edes jollakin ilveellä maksettua, kun kuolet.

"Entä muut vakuutukset?"
Okei. Saattaa olla, ettet kuole, mutta silloin todennäköisesti sairastut kuolemanvakavasti ja joudut työkyvyttömäksi. Kukas lainan sitten maksaa?

"Veloitetaanko kuukausierä tililtä automaattisesti?" 
Siis jos kuolema tulee niin hitaasti ja tuskallisesti, ettet pääse viimeisinä hetkinäsi edes verkkopankkiin?

"Laitetaanko sitten nimet paperiin?"
Käytännössä virkailija katkoo tässä kohtaa kaikki raajasi ja jättää sinut vuotamaan kuiviin.

Että onnea vaan uuteen kotiin!