Olin viime viikolla Turkin kulttuuri- ja matkailutoimiston kutsumana blogimatkalla Turkissa, Afyonkarahisar-nimisessä kaupungissa, ja matkan aikana minusta ja matkakumppaneistani oli luonnollisesti lukuisia juttuja kourallisessa paikallisia lehtiä.

Ennen matkaa en ollut koskaan kuullutkaan Afyonkarahisarista (joten oletan kylmästi ettette tekään ole). Afyon on 220 000 asukkaan länsiturkkilainen kaupunki, joka on kuuluisa (geo)termisestä vedestään ja lukuisista kylpylöistä, joita termisen veden lähteille on rakennettu. Vesi on vulkaaniselta alueelta maan sisältä johdettavaa lämmintä vettä, jolla on terveydellisiä vaikutuksia: se on pullollaan mineraaleja, ja auttaa siksi reumaattisiin kipuihin ja sensellaista. Kosmetiikkateollisuuskin myy Eau Thermalea, joten se lienee myös iholle hyväksi. Afyon on hyvä terveysmatkakohde: monissa kylpylähotelleissa tarjotaan myös fysioterapiaa ja hemmotteluhoitoja (eikä alkoholia saa oikein mistään, joten hyötyjä ei voi heti mitätöidä).

Opin, että termisessä vedessä tulisi oleskella kolme kertaa päivässä viisi minuuttia kerrallaan (se on yleensä todella lämmintä, 36-40-asteista, joten kovin pitkään ei ainakaan meikäläisen nahka kestäisikään) viikon tai kahden ajan. Mutta tällaista kuuria me emme ehtineet kokeilla, sillä kiersimme luonnollisesti kuvattavina erilaisiin julkaisuihin pitkin kaupunkia. 

(Ai niin, ja Afyon tunnetaan myös puhtaan valkoisesta marmoristaan. Instagram-potentiaalia for dayzzz.)

Afyonissa on paljon turkkilaista turismia, muttei juuri kansainvälistä (kuulin kolmen ihmisen puhuvan englantia viikon aikana), ja kenties siksi siellä oltiin tulostamme niin innoissaan, että päädyimme termisen veden altaissa lilluskelun sijasta chilluskelemaan maakunnan kulttuuri- ja matkailuministeriön apulaisjohtajan, kuvernöörin ja pormestarin toimistoissa kussakin. Luonnollisesti.

Tässä olemme me, sosiaalisen median ilmiöt, rentoutuneina Afyonin kuvernöörin toimistossa.  

Ja tässä ne lehdet, joiden kanteen me pääsimme. Luonnollisesti.

Ja tässä muutama juttu, joita meistä kirjoitettiin. (Huomaa, että meitä kutsutaan "sosiaalisen median ilmiöiksi". Luonnollisesti.)

En tiedä näettekö, mutta kahdessa lehdessä on luonnollisesti kuva meistä ottamassa selfieitä. Tiedäthän, sitä sosiaalisen median ilmiöt tekevät. 

Yhden jutun voi lukea myös Afyonkarahisarin kuvernöörin virallisilta sivuilta. Tästä lähtien voin varmaankin odottaa, että kun matkustan mihin hyvänsä, minut kutsutaan paikallisten silmäätekevien toimistoihin kertomaan vitsejä (koska sitä minä tuollakin yritin) ja että minusta tehdään vähintään kaksi juttua paikallisiin julkaisuihin. #travelgoals.

Mukana matkalla olivat Sharonin blogi, Minäkö keski-ikäinen, Reason for Season ja Tanjan matkassa maailmalla. 

Lue myös: 

• Totuus Lissabonista

Kävin muutama viikko sitten laivalla. Tax Freessa silmiini osui purkillinen lapsuuteni ikuisuuskarkkeja, Monpensiers Fruit Drops -hedelmäkaramelleja. Niitä sellaisia hedelmän muotoisia kovia imeskeltäviä karkkeja, jotka lapsuuteni karkkipäiviä laimealla tylsyydellään haaleasti värittivät.

Kun olin pieni, meillä oli minusta aina ja iankaikkisesti yksi peltipurkillinen Monpensiers Fruit Drops -karkkeja kaapissa. Kukaan ei koskaan syönyt niitä, ennen kuin ihan viimeisessä sokerin hädässään, koska ne olivat niin kuolettavan ikävystyttäviä karamelleiksi. Vähän jauhoisia, kovia karkkeja, joita pitää imeskellä posket lommolla saadakseen niistä irti edes vähän makua. 

Joissakin erikoisissa nostalgiapäissäni päätin kuitenkin ostaa purkin, ajatellen, että se lepää keittiön kaapissa kuukausikaupalla, kunnes tulee pääsiäissunnuntai tai veraita tai todella, todella, todella kova, maailmanlopun sokerinhimo. Vaan toisin kävi. Purkki kökötti kaapissa viikon, kunnes avasin sen. Ja sitten tyhjeni melkein heti. 

Nämä karkit ovat loistavia!

Hehkutin karkkeja snäpissä, ja eräs kaverini kirjoitti minulle rakastaneensa niitä jo lapsena. "Niitä piti vetää kerralla mahdollisimman monta", hän sanoi. "Kun söi liikaa, oli kieli ihan verillä."

Vastasin hänelle: "Mua sattuu suuhun koko ajan."

Hän: "It only means you're doing it right." 

Säästääkseni purkkia mahdollisimman pitkään päätin, että karkkeja täytyy aina laittaa suuhun kaksi kerrallaan (pakko olla aina enemmän kuin yksi, ja jos laittaa enemmän ne loppuvat tosi paljon nopeammin). Lukijoideni arvokasta karamellinvalinta-aikaa säästääkseni päätin myös rankata ne järjestykseen ainoissa mahdollisissa yhdistelmissä. (Tämä on takuulla hyödyllisimpiä postauksia, mitä olen koskaan kirjoittanut.) 

4: Kaksi vihreää: inhokkini. Siksi niitä tuntuu tietenkin olevan purkissa eniten. Muotonsa takia muljuvat sulavasti suussa. Maku: meh. (Mikä hiton hedelmä tämä muuten on olevinaan?)

3: Kaksi vadelmaa: mitä helvettiä. Vatut ovat huippuhyviä, mutta nämä karkit maistuvat vanhaksi menneeltä likööriltä. Paska muoto, suuhun sattuu.

2: Kaksi mandariinia: jäätävän hyvä kombo. Muotonsa vuoksi kalisevat hauskasti hampaisiin. Ehdottomasti söpöin ulkoasu, toiseksi paras maku.  

1: Sitruuna ja mansikka: suosikkini. Siksi niitä on purkissa naurettavan vähän (mansikoita löytyy koko purkista ehkä kolme). Tämä yhdistelmä vie voiton paitsi maullaan, myös väkivaltaisuudellaan: sitruunan röpyliäinen pinta raapii kitalakea joka imaisulla, mutta sitä ei osaa varoa, koska mansikka on petollisen sileä. Maksimimaku - ja kipu!

Lue myös:

• "Oispa pekonia" ja muita lauseita sekasyöjien suusta

• Kun yritän irtisanoa kuntosalijäsenyyteni

Mummot ja papat ovat sitten ihania. Sydämeni sulaa, kun näen käsi kädessä kulkevia vanhuksia. Portugalissa purskahdin vastikään melkein itkuun, kun näin papparaisen juovan kahvia ja lukevan kirjaa puistokioskin terassilla. Jostakin syystä mummot ja papat ovat ulkomailla vielä asteen verran ihanampia kuin kotimaassa, eikä Turkin Afyonkarahisar ollut tietenkään poikkeus. Matkan ihanimmat mummot ja papat:

7. Pappa kuumalla katolla

6. Pappa, maanteiden kuningas

5. Suo, kuokka ja mummo

4. Paimenpappa

3. Kikhernepellon mummot ovat pihalla taas

2. Myrskyn ratsastajapappa

1. Pieni pappa, iso sielu

Tämä viimeinen pappa (joka oli muuten arviolta metrinen sälli) tuli jutulle Afyonin vanhimmassa moskeijassa, halusi lausua runon ja otattaa kuvan itsestään. Pakkohan minun oli antaa sille ykkössija. Ihana!

Disclaimer: kuvat on otettu Turkin matkailun järjestämällä blogimatkalla Afyonkarahisarissa. Yhtään mummoa tai pappaa ei ole satutettu tämän blogipostauksen tekemiseksi. 

Lue myös: 

• Miten minusta tuli kuuluisa Turkissa

• Parasta juuri nyt: mummot

Oi kaikki kansat kuulkaa! Olen keksinyt ratkaisun kaikkiin maailman ongelmiin. Olen nimittäin keksinyt asian, joka lannistaa takuulla pahimmankin ilkimyksen ja tyrannin. Oli missä tahansa päin maailmaa sitten ihminen, kansa tai järjestö, joka sortaa toisia, on tässä teko, joka saa sortajan/t takuulla polvilleen:

Pannaan se uimapukuostoksille. 

Mielellään paikkaan, joka on pullollaan bikinejä, kokouikkareita,  ala- ja yläosia, jotka ovat kaikki sille yhden tai kaksi kokoa liian pieniä. 

Väännetään pukukopissa lämpöä hiukan korkeammalle ja pidetään huoli, että tyypillä on kiire. (Esimerkiksi niin, että hän on lähdössä neljän päivän päästä ulkomaille, ja hän tarvitsee uikkarin matkalle varmuuden vuoksi. Krhm, noin niinkuin esimerkiksi.)

Ja sitten pannaan se pukemaan päälleen nämä:

Diktaattori, joka kieltää kansalta vapaan ilmaisun: nämä pikkuruiset hopeabikinit. Kun liha tursuaa kivojen, kiiltävien naruyksityiskohtien välistä, lähtee ilkeimmältäkin sortajalta elämänhalu.

Järjestö, joka terrorisoi ihmisiä heidän uskontonsa vuoksi: tämä rypytetty kokouikkari. Viattomien sortamishalut katoavat alta aikayksikön, kun katsoo peiliin ja tajuaa näyttävänsä ihan isoäidiltään. Liian pienessä uimapuvussa. 

Poliitikko, joka on räikeä rasisti: tämä sensuelli pitsiuikkari. Uimapuku, joka luo ylimääräiset rinnat sekä kainaloihin että selkään, on jo itsessään jonkinlainen neronleimaus. Se saa ilkimyksen varmasti luovuttamaan. Elämässä. (Mikä tuo peppu muuten on??)

Johtaja, joka kohtelee alaisiaan huonosti: nämä monimutkaiset narubikinit. Kun työntää kahdeksatta kertaa kättä narureiästä, johon se ei ikinä tule mahtumaan, lannistuu takuuvarmasti. Paha mieli on taattu ainakin koko loppuviikoksi!

Ja hei. Mikseivät Lidlin kesäuikkarit ole jo kaupoissa?

Hopeauikkari: & Other Stories, musta kokouikkari: Kappahl, pitsiuikkari: Cubus,  mustat narubikinit: Lindex. 

Lue myös: 

• Lidlin uimapuvun metsästys

• Update: Lidlin uikkari

• Lidlin uimapuku: Final chapter

• Lidlin uikkari: tulikoe

• Tänään päällä: Lidlin uimapuku

Olen oppinut äidiltäni paljon. Muun muassa sen, että juhla pitää aina aloittaa kuohuviinillä, ja lasia kilistettyään täytyy aina antaa suukko rakastetulleen. Äiti on myös opettanut, että parisuhteessa pitää olla intohimoa ja ettei intiimipaikkoja pestessä tarvitse käyttää voimakkaita saippuoita. Häneltä olen oppinut, miten lohi paistetaan, hame lyhennetään ja mikä pasianssisovellus on paras (koska pasianssia on naisen pelattava).

Mutta olen myös oppinut häneltä yhden asian, jota en vieläkään ymmärrä. Se on tämä: äiti taittaa aina niistopaperin (oli se sitten nenäliina tai talouspaperin pala) kolmioksi. Ja niin teen myös minä.

Enkä muuten olisi koskaan huomannut tekeväni niin, ellei joku olisi huomauttanut minulle siitä. 

Näin se tapahtuu: 

Pahoittelut, kuvat ovat kadonneet blogimuutossa pysyvästi :(

Eilen kysyin äidiltä, miksi hän niin tekee. 

Arvatkaa, mitä hän vastasi? "En tiedä."

Opitkohan sen omalta äidiltäsi? "Ei meillä ollut mitään talouspaperia."

No mistä sitten olet sen keksinyt? "Ihan ite." (ylpeästi)

Eipä siinä sitten mitään.

Onnea äitienpäivänä, äiti (ja muutkin äidit)! Rakastan sinua!

Lue myös: 

• Sinksuttimista ja siitä, että äiti on huippu

• Isi on edelleen huippu

Minä: Moi, haluaisin irtisanoa tämän mun kuntosalijäsenyyden.

Työntekijä: (ylidramaattisesti) Kääks! No kuinkas nyt niin?

Minä: No kun minä en koskaan käy täällä salilla niin ei siitä ole minun mielestäni järkevä maksaa.

Työntekijä: (kurtistaa kulmiaan ylidramaattisesti) No voi hitsi! Ei ookaan. Mikä siinä sitten on ettet ole käynyt täällä?

Minä: No en vaan ole käynyt niin haluaisin nyt lopettaa tämän jäsenyyden.

Työntekijä: No katotaas sun tiedot täältä. Voi juku! Sähän oletkin tosi pitkäaikainen asiakas.

Minä: Niin mutta kun en ole tosi pitkään aikaan myöskään käynyt täällä niin haluaisin lopettaa mun kuntosalijäsenyyden. 

Työntekijä: (kurtistaa kulmiaan empaattisesti) No johtuuko se sitten siitä ettet oikein tiedä mitä siellä salilla pitäis tehdä?

Minä: Ei kun ihan siitä etten vaan ole käynyt siellä. 

Työntekijä: No onko sulle opastettu niitä laitteita?

Minä: On opastettu, mutten silti ole käynyt niin haluaisin nyt irtisanoa tämän jäsenyyden. 

Työntekijä: No mitä jos tarjoaisin sulle personal trainer -tapaamisen?

Minä: En ole käynyt siinäkään, joka tämän jäsenyyden kanssa tarjottiin, niin haluaisin nyt lopettaa tämän jäsenyyden. 

Työntekijä: Oletko miettinyt että laittaisit jäsenyyden vaan tauolle ja katsoisit jos haluaisit sitten alkaa käydä uudelleen?

Minä: En. Haluaisin irtisanoa jäsenyyteni.

Työntekijä: No mitä jos--

Minä: Ja varata ajan kehonkoostumusmittaukseen. 

Työntekijä: (ojentaa lomakkeen) Ja allekirjoitus tuohon.

Olin viime perjantaina tilaisuudessa, jossa käteeni sattui pullo-olut, jota ei oltu avattu. (Eha hervee tilanne siis.)

Ehdin jo säikähtää ja järkyttyä ja suuttua ja menettää toivoni ja luovuttaa (olen vähän dramaattinen) kunnes muistin, että avainnipussani on pullonavaaja. Vieressäni istunut Dorit Salutskij tokaisi: "Hei vähän coolia. Mulla on avainnipussa tällainen hopealusikka."

Nostin Doritin avaimet ja niissä killuvan hopealusikan käteeni. Lusikanpalaan oli (kaiken nössöyden huipuksi) kaiverrettu sana ÄITI. 

Ihan kiva, ajattelin, mutta ei tuo mikään pullonavaaja ole, ja poksautin olueni suurieleisesti auki. Katsopas mihin minä pystyn!

Ryhdyimme siinä sitten Doritin kanssa vertailemaan avainnippujamme ja sälää, jota niistä roikkuu. Doritin avaimista on selkeästi huomattavissa, että hän on äiti. (Duh, sehän lukee niissä.) Minun avaimistani taas se, että olen uskomattoman cool. 

Pullonavaaja kertoo, että avaintenomistaja on aina valmis kaljalle. (Eli cool. Siis jos pitää kaljanjuontia coolina.)

iPhonen sim-kortin kotelonavaaja kertoo, että avaintenomistaja on aina valmis laittomuuksiin prepaid-liittymällä. (Eli vähän lainsuojaton eli melko cool.)

Hassu avaimenperä kertoo, että avaintenomistaja on niin cool, että sillä on ainakin yksi kaveri. Koska eihän sellaisia kukaan itse osta. (Oletko muka itse joskus ostanut avaimenperän itsellesi? Niitä ovat kaikki laatikostot väärällään, mutta kukaan ei ole koskaan ostanut yhtäkään.) Tämän avaimenperän olen saanut ystävältäni Ruotsista, ja se on hauska siksi, että siinä lukee EI SAA PEITTÄÄ suomeksi, vaikka se on ostettu ulkomailta. Tiedättehän ne patteritekstit? MÅ IKKE TILDEKKES ja FÅR EJ ÖVERTÄCKAS. (Jos muuten googlaa "må ikke", saa ehdotukseksi "må ikke tilkdekkes på finsk".) 

Silmälasien ruuvimeisseli kertoo, että avaintenomistaja on aina valmis korjaamaan omat tai toisen aurinkolasit. (Aurinkolasit ovat aina megacool.)

Muistitikku kertoo, että avaintenomistaja on aina valmis tallentamaan cooliuden ilmentymiä ja kantamaan niitä mukanaan. Ja ehkä siitä, ettei hän luota pilvipalveluihin, joka sekin on tavallaan aika coolia.

Ja arvatkaa mitä? Doritilla oli täsmälleen samanlainen tikku omissa avaimissaan. Cool mama!

Mitä omat avaimesi kertovat sinusta?

Lue myös:

• 12 hämmentävää kuvaa puhelimen kamerarullasta

• Pakko saada: merenneitopeitto

Perun heti otsikkopuheeni. Oikeasti en vihaa Instagram Storiesia. Vaikken aluksi uskonut siihen ollenkaan (olen snäppi-og woop woop), olen koukuttunut sen käyttöön kuten tosi moni muukin.  Vaikka rakastan edelleen snäppiä, käytän myös Instagram Storiesia. Moni asia (kuten esimerkiksi linkitys) on siinä paaaaljon paremmin kun snäpissä. Sen käytössä, ulkoasussa, filttereissä tai missään muussakaan ei ole mitään vikaa. Ei mitään. 

Vika on siinä, etten tiedä, miten siitä pitäisi puhua. Annan esimerkin: 

"Jarno snäppäsi siitä ravintolasta, johon haluaisin mennä."

vrt.

"Jarno instagram-stoorasi siitä ravintolasta, johon haluaisin mennä."

MITÄ HITTOA. Eihän noin voi tehdä! Voisiko joku kertoa, miten siitä pitää puhua? ("Instaaminen" ei tule kysymykseen.)

Lue myös:

Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista 

Seuraa Instagramissa/Snapchatissa: @tiiamarietta

Minusta on hyvä merkki, jos ei kivojen tapahtumien jälkeen muista ihan kaikkea. On esimerkiksi aika kökköä, jos festareilta muistaa päällimmäisenä vessajonon, ruokajonon, taksijonon ja rakon kantapäässä. On paljon kivempaa, jos ei muista vessajonoa siksi, että jutteli koko jonotusajan tuntemattoman tytön kanssa Tippa-T:stä tai rakkoa kantapäässä siksi, että ajatteli koko ajan Tippa-T:tä- eiku Morrisseyta- eiku Casey Neistatia, joka ihan selvästi katsoi monta kertaa esiintymisensä aikana juuri minua silmiin. 

Viimeperjantainen Ping Helsinkikin oli niin kiva tapahtuma, etten kerta kaikkiaan voi muistaa kaikkea. En esimerkiksi muista, että

• miten pääsin paikasta toiseen

• kävinkö kertaakaan vessassa

• mitä söin (mutta hyvää se oli)

• mitä join (mutta hyvää se oli)

• mihin drinkkilippuni katosi

• kenen kanssa otin kuvia

• miten taskuni tulivat ihan täyteen rusennettuja kukkia

• kenelle kaikille lupasin lähettää sähköpostia

• muistinko kirjoittaa ylös, kenelle kaikille lupasin lähettää sähköpostia

• mihin panin muistikirjan, johon saatoin kirjoittaa ylös keille kaikille lupasin lähettää sähköpostia

• mihin hukkasin sukkahousuni

• vai hukkasinkohan minä sukkahousujani ollenkaan

• miten hitossa sain itseni aamulla ylös puoli kahdeksalta ja pääsin uimaan Clarion Helsinki -hotellin katolle.

Lue myös: 

• Jos PING Helsinki ja muut tapahtumat olisivat sitä miltä ne kuulostavat

• Lyhyt PING Helsinki -opas

Pääsin kahden ystäväni kanssa viime viikonloppuna Viking Linen kutsumana Tukholman-risteilylle maistelemaan Viikkarin uusia kasvisruokia. Mielenkiintoisen tilanteesta tekee se, ettei meistä kukaan ole kasvissyöjä. Mukana olivat seuraavat henkilöt (henkilöllisyyden salaamiseksi olen kehitellyt jokaiselle meistä risteilyaiheiset supersankarinimet):

Tax Free -Tyttö: rakastaa nakkeja ja hyvää pihviä. Ei pidä lihaa tarpeellisena aterian osana, vaan maukkaana herkkuna. On kiinnostunut hyvästä kasvisruoasta, muttei omien sanojensa mukaan ikinä ikinä tilaisi ravintolassa kasvisruokaa. 

Neloskannen Ninja: ei osta kotiin koskaan lihaa, koska ei jaksa syödä sitä, mutta tilaa ravintolassa lähes aina lihaa tai kalaa. Rakastaa raakaa lihaa: lempiruoka on tartarpihvi.

Buffet Boo Boo: Syö kotona melko vähän lihaa, mutta tilaa ravintolassa aina liha- tai kalavaihtoehdon. Haluaisi syödä enemmän kasvisruokaa, mutta kokee sen hankalaksi, sillä rakastaa pekonia enemmän kuin perhettään. 

Ruokalistat jaetaan pöytään. Tax Free -Tyttö, Neloskannen Ninja ja Buffet Boo Boo tutkivat ruokalistoja nälkäisen kiinnostuneesti. Alku-, pää- ja jälkiruoan voi valita kahdesta vaihtoehdosta, joista aina ainakin toinen on vegaaninen. Annokset on paritettu natural-viinien kanssa. 

Tax Free -Tyttö: "Näyttääpä hyvältä."

Buffet Boo Boo: "Mitä jos mä ottaisin side orderin kinkkua?"

Neloskannen Ninja: "Jaha, täällä on lammasta."

BBB (katsoo ulos ikkunasta): "Nähtäispä pyöräisiä. Tekeekö kenenkään mieli lihaa?"

TFT: "Listalla on vasikkatartar, joka on ehkä maailman eniten eettisesti väärin oleva ruoka, mutta olisin todellakin ottanut sen jollei mun olisi pakko ottaa kasvista. Muuten ei tee mieli." 

NN: "Ei oikein. Odotan ruokia tosi innolla kyllä."

TFT: "Mun suurin pelko on etten saa mahaa täyteen."

BBB: "Kyllä sä saat. Ei helvetti mun tekee nyt mieli sitä lammasta."

TFT: "Mut siis tää skumppa? Ah."

Risteilysankarit syövät vegaanisia alkuruokia: Tax Free -Tyttö ja Buffet Boo Boo syövät parsaa, nokkospestoa, hasselpähkinöitä ja sitruunavaahtoa, Neloskannen Ninja tofutatakia, lasinuudeleita, kurkkusalaattia ja seesamiwasabia. 

TFT: "Ihanaa! Tää on vähän niinku söis jälkkäriä."

BBB: "Pitääköhän vegaanit mua ihan hirveenä ihmisenä kun sanon, että tää maistuu vegaaniselta. En tarkoita sillä mitään pahaa. Kai."

NN: "Eihän se tarkoita että ruoka olis pahaa. Hirveintä on se, kun yritetään tehdä vaikka vegaanista juustoa, eihän se onnistu. Ei kukaan vaikka ikinä ajattele että hummus on vegaanista, kun se on niin hyvää ihan sellaisenaan."

TFT: "Niin tai guacamole."

NN: "Oispa guacamolee."

BBB: "Oispa pekonia. Ei vais."

TFT: "Mut siis tää viini? Nam."

Pääruoat tuodaan pöytään: Neloskannen Ninja ja Buffet Boo Boo syövät ruispolentaa, Västerbottensost-juustoa, haudutettua kevätkaalia ja kuminakastiketta, Tax Free -Tyttö vegaanisen annoksen seitania, vegaanista tuorejuustoa, savustettua munakoisoa, saksanpähkinä-paprikapyreetä,granaattiomenaa ja sipulilientä.

NN: "Saako jo syödä?"

BBB: "Tää on tosi hyvää. Sori, mutta onneks tää ei oo vegaaninen: voisin rakastella tätä juustoa."

TFT: "Ymmärrän. Mäkin himoitsen tota teidän juustoa."

NN: "Tää annos ei olis mitään ilman tätä juustoa. Onko sun ruoka hyvää?"

TFT: "On. Mutta missä ne ranet on? Tässä vois hyvin olla sivussa ranet. Ei niissä mitään lihaa oo."

BBB: "Mut siis nää viinit."

Sankarit siirtyvät jälkiruokaan. Tax Free -Tyttö syö omenajäädykettä, valkosuklaata ja kamomillaa, Neloskannen Ninja ja Buffet Boo Boo mantelimaitovaahtoa, raparperisorbettia, raparperia, mantelikaramellia ja paahdettua mantelia.

BBB: "Ihanan raikas." 

TFT: "Tosi hyvää."

NN: "Joo. Mutta hei: nää viinit."

Viking Linen Spring & Green -kasvismenu saatavilla laivojen à la carte -ravintoloissa 31. toukokuuta saakka. Viking Line maksoi minun ja ystävieni matkat ja ruoat. Kiitos Viikkarille!

Lue myös:

• Kopioi tämä idea: laskiaispullabrunssi

• Hyvä, ihan hyvä ja tosi hyvä - ja muut suosikkisanat viininmaisteluun

Rienasin Temptation Island Suomen uusinta kautta snäpissä (@tiiamarietta, ks kuva) viime viikolla, kun sain eräältä seuraajaltani viestin, joka meni jokseenkin näin:

"Miksi tehdään ohjelma siitä, että pöljät bimbosinkut yrittävät pilata toisten parisuhteen? Lähtökohtaisesti ihan pöhkö konsepti."

Ja oikeassahan hän on. Oikeastaan kaikilla realityohjelmilla on ihan käsittämättömät konseptit. Mutta sitten tajusin, ettei se ole mikään uusi juttu - ennenkin osattiin tehdä pöhköjä, realitytyyppisiä telkkariohjelmia. Kuten vaikka nämä:

Napakymppi. Kaksi toisilleen täysin tuntematonta ihmistä istuu eri puolilla sermiä studiossa. Lopuksi he lähtevät yhdessä Lanzarotelle tai risteilylle. Joku sanoo jokaisessa jaksossa: "kaverit mut tänne ilmotti".

Lauantaitanssit. Orkesteri soittaa musiikkia. Ihmiset tanssivat musiikin tahtiin. Ihmiset kotona katsovat, kun orkesteri soittaa musiikkia ja ihmiset tanssivat sen tahtiin.

Levyraati. Jukka Virtanen tuo studioon salkullisen salaisia äänilevyjä ja joukko vieraita tuomitsee kuumimmat popmusiikin tekeleet. Jukka Virtanen narisee.

Heartmix. Sekä Suomen ensimmäiseksi realityksi että Suomen huonoimmaksi tv-sarjaksi kutsutussa, "osin" käsikirjoitetussa sarjassa kourallinen suomalaisnuoria muuttaa Kaliforniaan. Joku haluaa virkistävästi näyttelijäksi, joku malliksi. Realityn sarjasta tekee se, ettei ketään ole mikitetty oikein eikä kukaan osaa näytellä.

Speden Spelit. Aikamme tunnetuimmat julkkikset kuten missit ja Tauski seisovat yhdellä jalalla, pujottautuvat kuminauhan läpi ja arvioivat, kuinka pitkä aika on sekunti. 

Kymppitonni. Aikamme tunnetuimmat julkkikset kuten missit ja Tauski kiipeävät kerrostaloa muistuttavaan lavasterakennelmaan, panevat Peltorit päähänsä ja arvuuttelevat toisiltaan sanoja haikumaisten vihjeiden avulla. Juontaja Riitta Väisänen ei muutu vuosien saatossa lainkaan, vain permanentin laatu vaihtelee.

Jyrki. Katsojille aiheutetaan risteilysimulaatio eli matkapahoinvointia ihan kotisohvalle asti, kun kaikki kuvataan vinossa ja zoomi laulaa minkä ehtii. Ohessa myös tuoretta musiikkia.

Passi ja hammasharja. Koko perheen ohjelma, jossa humalaiset risteilykävijät kisailevat laivalla mahdollisuudesta voittaa uusi risteily.

Megavisa. Risteilylaivaan (yllättäen) on lastattu Jukka-Pekka Palo, seinällinen putkitelkkareita ja yleisön äänestämä megatyttö. Yleisökin pelaa bingoa, ja kaikki voivat voittaa mikroaaltouunin, hiustenkuivaajan, sheiverin tai tietenkin mitä? Risteilyn.

(Melko risteilypainotteista tuo suomalainen televisio.)

Lue myös: 

• Ratkaisu stressiin: televisio

• Beverly Hills 90210 vs. Melrose Place

Minulla on läheinen suhde suomalaiseen vaatemerkki Arelaan. Arelan viestintävastaava Viivi Arela on yksi parhaista ystävistäni, ja hänen työkaverinsa Anni ja Maija Arela ovat hänen siskonsa ja äitinsä. Näin ollen he ovat siis minulle parhaan ystäväni sisko ja parhaan ystäväni äiti. (Tarkoitan siis että minulla on ihan läheinen suhde myös heihin. Niin läheinen, kun ystävän perheenjäseniin nyt voi olla. Vaikka toisaalta on tässä nyt mainittava, että olen myös asunut kimppakämpässä Annin kanssa, joten parhaan ystäväni siskon lisäksi hän on myös ystäväni ihan ilman alkuperäistä ystävääni ja tietenkin samalla myös entinen kämppikseni. Parhaan ystäväni äidin kanssa en ole ainakaan toistaiseksi asunut yhdessä, joten kutsuisin häntä ensisijaisesti parhaan ystäväni äidiksi. Ja ehkä entisen kämppikseni äidiksi. Olikohan tämä nyt tarpeeksi perusteellinen selvitys vai pitäisikö selostaa vielä vähän lisää.)

On mahtavaa, kun parhailla ystävillä on sellaiset urat, ettei oikein pysty kestämään miten siistejä juttuja ne tekevät. Viivi (ja hänen siskonsa ja äitinsä, vaikken heitä parhaiksi ystävikseni ehkä ihan laskisikaan, jonka ehkä jo tiedät, jos jaksoit lukea edellisen kappaleen) on sellainen tyyppi. Rakastan Arelan vaatteita, ja olen vuosien varrella onnistunut hankkimaan muutamia niistä itselleni. Ongelmani on, että haluaisin niistä kaikki.

Ja koska tunnen Arelan tyypit (eiköhän se tullut jo selväksi), he antoivat minun sovittaa vaatteita testaillakseni, missä niitä pitäisin. Kiitos ystävä, ystävän sisko ja entinen kämppis sekä ystävän äiti!

Tältä näyttäisin, kun lähtisin kevätpäivänä ostoksille. Pahoittelut ilmeestä, en pystynyt hillitsemään intoani! Rakastan vaaleanpunaista.

Koska pehmeä kashmir lohduttaa, tämän pukisin päälleni krapulapäivänä. Minusta kuvasta näkee hienosti, miten eläydyn rooliini darramonsterina. Olen tosi hyvä valokuvissa, eikö?

Tosin oikeastaan näytän kyllä krapulassa enemmän tältä.

Tämän asun pukisin päälleni töihin tai kahvilaan tai mihin tahansa sellaiseen tilaisuuteen, jossa minusta saatetaan ottaa kuvia blogityyliin. Tuo Kim-t-paita on muuten noussut lähes kulttimaineeseen teepaitapiireissä, suosittelen. Otetaan btw neuvoja vastaan, jos joku osaa kertoa, miten teepaitapiireihin pääsee. Ne kuulostavat kivoilta. (Lipsahti tosissaan asteen verran liian tumma meikkivoide mulle tähän kuvaan, hupsis.)  

Kun haluan olla supercool, pukeudun kauttaaltaan persikkaan ja vaaleanpunaiseen. Enkö näytäkin tässä kuvassa ihan siltä että voisin päätyä jonkun kovan luokan valokuvaajan street style -otoksiin (ja myös vähän siltä että puklaan ihan justiinsa)?

Tämän iiiiihanan tunikan pukisin päälleni pyöräilyretkelle tai minä hyvänsä päivänä, kun haluan viettää laatuaikaa ilman housuja. Huomaan nyt jälkeenpäin, että olen pannut hiukan liikaa aurinkopuuteria kasvoille. Mutta pyöräillessähän nuo sääret saavat pian jo saman värin!

Kyllä se vaan kuulkaa niin on, että kuvista tulee kauniita, kun on kerta kaikkiaan loistava malli ja ihanat vaatteet (joissa on muuten melkein kaikissa taskut, jee). Olen mielelläni kuvattavissa myös muille brändeille, jos kiinnostaa!

Psst! Jos olet Tampereella, mene Arelan pop upiin Vallankumousviikolla 24.-29. huhtikuuta, Hallituskatu 9! Tarjoushaukoille tiedoksi, että paikan päällä myydään myös second hand -Arelaa.

Lue myös: 

• Ensitreffit kättärillä ja 3 muuta ohjelmakonseptia

• Lyhyt silmälasihistoria

Jos olet lukenut Visual Diary -Saaran blogia, luulet varmaan tietäväsi, millaista Lissabonissa on. Komeita, flirttailevia baarimikkoja, kauniita, pastellinvärisiä taloja ja halpaa viiniä loputtomiin.

No se ei pidä paikkaansa. 

Oikeasti baarimikot eivät ole komeita. He ovat ihan helvetin hyvännäköisiä. Niin hyvännäköisiä, että tekee mieli vähän vetää itseään tukasta. 

Pastellinväriset talot eivät ole kauniita. Ne ovat niin ihastuttavia, että kainaloihin sattuu ja pää meinaa räjähtää.

Viini ei ole halpaa. Se on suorastaan ilmaista, ja sitä saa mistä tahansa. Jopa puistokioskeista (joiden baarimikot ovat niin hyvännäköisiä että tekee mieli hieroa naamaansa niihin).

Kaikki taksi- ja uberkuskit puhuvat englantia ja esittelevät kiinnostavia asioita kaupungista pyytämättä. Jos niille osaa sanoa olá tarpeeksi pehmeällä ällällä ja riittävän huolettomaan äänensävyyn, ne menevät ihan sekaisin siitä, miten uskomattoman kovatasoista portugalisi on. (Ja sanomattakin on selvää, että niillä ajaminen ei maksa juuri mitään.)

Lisäksi ruoka on ällöttävän edullista, kahvilat ja ravintolat poskettoman suloisia ja siellä on (tai ainakin viime viikolla oli) ihan täysi kesä. (Ai niin ja joka ikisessä paikassa on wifi. Jopa niissä puistokioskeissa, joiden baarimikot ovat naamanhieromistason hyvännäköisiä.)

Ja nuo papat! En kestä.

Opin matkan aikana, että suurin osa lissabonilaisista ravintoloista on italialaisia (tai ainakin löysin itseni jatkuvasti sellaisesta) eikä lissabonilaisissa ravintoloissa tarjoilla juuri ollenkaan kasviksia (tai sitten se on niiden italialaisten syytä) ja että kaikissa lissabonilaisissa ravintoloissa on joku valtava persoona töissä (vai onkohan tämäkin joku italialaisten juttu). Hmm. Opinkohan oikeastaan mitään. 

Lue myös:

• Lomalla aion...

• Matala verenpaine? Lähde Espanjaan

...käydä ensimmäistä kertaa vuosiin ulkomailla ilman läppäriä

...kohdata oman vajavaisuuteni ihmisenä olemalla ulkomailla ilman läppäriä

...opetella tekemään kaikki läppäriasiat puhelimella

...tajuta, että olisin voinut aina ennenkin tehdä läppäriasiat puhelimella, koska nyt on vuosi 2017 ja mikä maailmanluokan tampio minä oikein olen kun olen kantanut aina läppäriä mukana

...olla ilman housuja niin paljon kuin mahdollista

...olla ilman housuja niin paljon kuin mahdollista paitsi silloin, kun olen muiden ihmisten seurassa esimerkiksi ravintolassa

...ehkä kokeilla, jos voisin kuitenkin olla ilman housuja myös muiden ihmisten seurassa

...todennäköisesti joutua putkaan ensi kertaa elämässäni

....koluta Lissabonin kaikki viinibaarit (jollen ole joutunut putkaan asioimalla niissä housuitta)

...katsoa silti sähköpostin kahdeksan kertaa päivässä, koska en vaan pysty

...menettää hermoni siihen, että katson sähköpostin kahdeksan kertaa päivässä, koska en vaan pysty

...rakastaa joka hetkeä.

Lue myös: 

• 7 merkkiä joista tietää, että lomaan on 10 päivää

• Minäkö kateellinen? Pois se minusta

Olen oikeasti ihan perusälykäs ihminen. Oikeasti (vaikka etenkin tämän luettuasi saatat olla eri mieltä). Mutta on paljon asioita, joiden eroja en aina muista, hetkittäin tajua tai ole koskaan oppinut ymmärtämään. Ja niitä ovat muun muassa:

Pihdit ja hohtimet

Kupera ja kovera (näytän varmuuden vuoksi kädellä, että keskustelukumppani ymmärtää, mitä tarkoitan)

Kyle ja Stan

Brutto ja netto (joudun miettimään sitä hetken joka kerta)

Orvaskesi ja marraskesi

Jessica Chastain ja Bryce Dallas Howard (olen vakuuttunut, että ne ovat salaa sama henkilö)

Kukkakärpänen ja banaanikärpänen (nämäkin ovat todennäköisesti salaa sama henkilö)

Geeli ja akryyli

Oikea ja vasen (ja sitten mietin, kummalla kädellä kirjoittaisin sanat "minä olen ääliö")

Full House ja Step by Step

Lähinäkö ja kaukonäkö

Pliiiiiiis kerro että on asioita, joita sinäkään et erota toisistaan?

Lue myös: 

• Minäkin haluan osallistua: 9 (+1) faktaa minusta

• 8 aikuisuuden merkkiä

Miten Helsingissä tunnistaa ihmisen, joka on lähdössä lomalle?

Ei hätää, hän kyllä kertoo siitä. Etenkin somessa.

Mutta jos sellainen tarvitsee löytää, tässä 7 tunnusmerkkiä. Näiden avulla sinäkin voit löytää lähipiiristäsi ihmisen, jolla on kymmenen päivää lomaan!

1. Hän osaa Lissabonin säätiedotuksen seuraavalle kahdelle viikolle ulkoa ja osaa tehdä oman analyysinsä eriävien sääsivustojen tietojen välillä. (Aurinkoa ja 22 astetta, suckerzzzzz.)

2. Hänen selaimessaan on välilehti, jolla selvitetään, miten kesäkuntoon pääsee parissa päivässä. (Lapamato, kuulemma.)

3. Hänen asunnostaan löytyy sieltä täältä erilaisia listoja pakattavista tavaroista (sekä plus- ja miinuslista, jolla hän on yrittänyt päättää, kannattaako hänen ostaa uudet sortsit matkaa varten, koska viimekesäiset eivät enää mahdu kiinni).

4. Hänen matkalaukkunsa on ollut esillä ja auki jo päiväkausia, valmiina vastaanottamaan uumeniinsa täydellisen loman tarvikkeet: tennarit, aurinkolasit ja kasa kauniita, epäkäytännöllisiä, liian pieniä vaatteita, joilla tulee kohteessa varmasti kylmä. (Eikä yhtään pitkähihaista.)

5. Hän on luonnostellut lompsis-statuksen Facebookiin jo valmiiksi.

6. Hän on käynyt läpi koko naistenlehtivarastonsa ja kaapinut talteen joka ikisen sivun välistä löytyneen rasvanäytteen. Litran minigrip-pussiin mahtuu niitä noin 90 pakollisten meikkituotteiden lisäksi.

7. Hän tietää, kuinka monta näytepussukkaa litran minigrip-pussiin mahtuu.

Lue myös: 

• Matala verenpaine? Lähde Espanjaan

• TOP 5: New York

Kun aloin tehdä remonttia (muistaako joku vielä? Siitä on jo vuosisatoja), palkkasin sisustussuunnittelijan avukseni. Tiedän, mistä tykkään, mutta mulla ei ole visuaalisen kokonaisuuden hahmotuskykyä ollenkaan. Sissari (slangisana, joka tarkoittaa sisustussuunnittelijaa. Sanaa käyttävät sellaiset ihmiset, jotka palkkaavat sisustussuunnittelijan. Kuten minä) ehdotti, että pieneen avokeittiölliseen olohuoneeseeni pantaisiin suuren sohvan sijasta pienempi divaani ja joku ihana nojatuoli. Nojatuoli olisi vaaleanpunainen, suunnittelin unelmissani. 

(Tiedän mitä ajattelette: tuon muijan täytyy olla tuhottoman rikas, kun se onnistui palkkaamaan ihan sissarin. Väärin. Sissari on tutun sisko, ja sain palvelun abyyt puoleen hintaan. Tosin tunteja meni tuplasti enemmän kuin olimme alunperin suunnitelleet, joten.. Hetkinen. Olenko minä tajuamattani tuhottoman rikas??)

Sitten kävikin niin, että löysin itseni Habitatista ihailemasta Innovation Unfurl -sohvaa viikko toisensa jälkeen. Oikeasti. (Olin useasti menossa esimerkiksi lounaalle, kun yhtäkkiä havahduin siihen, että kaveri soittaa missä hitossa olet, olet tunnin myöhässä, ja minun piti myöntää että olen kaupassa hivelemässä sohvan pintaa ja kuolaamassa sen kankaalle. Tilanne eskaloitui jopa siihen pisteeseen, että ennen kauppaan sisään astumista tarkistin, ettei työvuorossa sattuisi olemaan sama tyyppi kuin viimeksi. Muutenhan ne saattaisivat huomata -eikun siis luulla, että olen joku sohvienkuolaaja hullu.) Käsinojattomine, sliikkeine olemuksineen Innovation Unfurl vangitsi minut, työnsi vaaleanpunaisen nojatuolin mieleni reunamille ja survoi itsensä tilalle. Testailin sitä moneen otteeseen useiden eri ihmisten kanssa vakuuttuakseni siitä, että teen järkevän ostopäätöksen. Tässä on tosi mukava istua, eikö? On, kyllä on.

Sopivan alennusmahdollisuuden tultua ostin Innovation Unfurlin ja olin itseeni huipputyytyväinen: tässä on minulla pitkään harkittu, supertyylikäs sohva (jonka sissarikin muuten hyväksyi), joka on funktionaalinen designtuote (koska vuodesohvaominaisuus), ja jonka sain vielä ihan järkevään (tai no, krhm, semijärkevään) hintaan. (Normaali hinta taisi olla 826 euroa, ja sain Habitatin kantispäivillä 25 prosentin alennuksen. Lisäksi piti maksaa tietysti kotiinkuljetus.)

Sitten se tuli minulle kotiin. Ensin otin siitä kuvia ja mallailin sitä paikoilleen. Hitto, että se onkin hieno, ajattelin. Tein kyllä huippuhyvät kaupat. Sitten yritin maata siinä. 

Elikkä tosissaan nyt on käynyt ilmi, että käsinojattomassa, sliikissä sohvassa on ihan helvetin vaikea maata rentoutuneesti. Mihin tässä pitäisi oikein nojata?

No, ainakin siinä voi istua.

(Aion hankkia isot tyynyt sohvan reunoille. Sitten minulla on sliikki, käsinojaton tyynykasa. Hyvinhän tämä meni.)

Lue myös:

• Prime tit ja muut hyvät kirjainviirit sisustukseen

• Keittiöremontti - näin se etenee

P.S. Nämä toimivat paljon paremmin Instagramissa ja Facebookissa!

Avasin tiistaina Facebookin. Fiidissäni oli ensimäisenä yhdeksän perättäistä kehotusta äänestää kavereita, jotka olivat ehdolla blogigaalan toinen toistaan kiinnostavammissa kategorioissa. Olen tosi onnellinen heidän puolestaan! 

Oikeasti. 

Tiedän, että kateus on turhaa ja pinnallista ja typerää. Mutta tiedättekö mitä se myös on? Inhimillistä. Ja minä olen inhimillinen, jos jotakin. Siksi olen kateuden hetkellä opetellut toistamaan mantraa: ei haittaa. Ei haittaa yhtään.

Itsehän en ole koskaan ollut ehdolla yhdessäkään gaalassa tai kategoriassa, muttei se haittaa minua ollenkaan. Ihan niin kuin minua ei haittaa myöskään esimerkiksi se, että

...kodissani ei ole parveketta. Voin ihan hyvin ottaa kevätaurinkoa ikkunasta. Ei haittaa minua!

...minulla on paitsi geneettinen, myös kilollisesti aiheutettu kaksoisleuka. Ei haittaa.

...jotkut ihmiset osaavat twerkata. Ei muuten haittaa, sillä hallitsenhan minä esimerkiksi kikapoon. 

...ristin vuoden 2017 matkustuksen vuodeksi, ja olen käynyt toistaiseksi ainoastaan Tampereella. Kolmesti. (Tosin ei haittaa, koska huhtikuussa menen PING Helsinkiin, joka järjestetään tuossa kolmenkymmenen metrin päässä minun kotiovestani ja yövyn hotellissa, jonka ikkunasta taloni näkyy. Goals.)

...Beyoncé on olemassa ja asettelemassa rimoja sinne tänne. Ei kerta kaikkiaan haittaa, sillä minähän olen oman elämäni böynse.

...tälläkin hetkellä joku on New Yorkissa ja minä en. Ei haittaa, oikein toden teolla.

...culottet eivät yksinkertaisesti käy kropalleni. Ei haittaa. Käytän niitä siitä (ja hobittimaisesta ulkoasustani) huolimatta.

Ei haittaa. 

Lue myös:

• Lyhyt silmälasihistoria

• 12 hämmentävää kuvaa puhelimen kamerarullasta