Olemme kaikki lopen kyllästyneitä turhaan tavaraan ja tarpeettomaan yltäkylläisyyteen. Mutta jouluna ainakin minusta tuntuu siltä, että pitäisi kuitenkin antaa koko maailmalle mahdollisimman paljon lahjoja, jotta kaikki muistaisivat, että minä olen hyvä tyyppi (ja todella epäitsekäs). Kun lahjomishalu ja tavarakielteisyys kietoutuvat yhteen, ne muodostavat itseinhon ja huonon omantunnon täyttämän möykyn, joka korventaa sisintä täältä ikuisuuteen. Onneksi tarpeeseen ovat vastanneet lehtien ja blogien ja yleis-intternetin lukuisat vinkkilistat, jotka koostuvat aineettomista lahjoista. Win-win!

Suurin osa aineettomien lahjojen listauksista on täynnä melko ennalta-arvattavaa sisältöä: lahjakortti lastenhoitoon, leffaliput tai ravintolaillallinen, audiokirja tai uimahallikortti. Whooptidoo. Siksi päätinkin tehdä oman listan. Listan ihan aidosti aineettomista lahjoista. (Sille, joka esimerkiksi vihaa lastenhoitoa mustan sielunsa pohjasta ja joka haluaa käyttää elokuvaliput mieluummin itse. I see you and I appreciate you.)

Anna kaverille…

…lämmintä kättä. Tasapainoinen, sopivan napakka kädenpuristus lämmittää paitsi kättä, myös mieltä ja sydäntä, etenkin joulun aikaan. Muista kättelyn jälkeen sanoa ponnekkaasti “ole hyvä”, etenkin jos kaveri ei tajua kiittää vuolaasti.

…tilaa. Pidä vähintään 500 metrin etäisyys kaveriisi koko ajan. Älä ole häneen minkäänlaisessa yhteydessä: älä tykkää hänen instakuvistaan äläkä lue hänen whatsappejaan. Älä vastaa, kun hän soittaa tai edes morjesta häntä kadulla. Hän ansaitsee sen.

…täydellä mitalla. Jos kaveri on vittumainen tyyppi, solvaa häntä koko rahan edestä. Jos kiva, hukuta hänet hellyydenosoituksiin. Jos olet kirjaimellisesti tulkitsevaa osastoa, tarjoa hänelle ihan-mitä-tahansa täydestä desin mitasta ja odota, ymmärtääkö hän “vitsin”.

...kylmää kyytiä. Raitis ilma tekee ihmeitä ihmiselle. Vie kaveri hetkeksi ulos ja hengitä ihanaa, ilmaista happea hänen kanssaan syvään muutaman kerran. Muista taas sanoa “ole hyvä”, vaikka jokaisella hönkäisyllä, joka kerralla hiukan lujempaa, kunnes kaveri ymmärtää kiittää kunnolla. Jos olet humoristi (ja kaverisikin on), voit lahjoittaa pimpattua happea vaikka nyrkkipierun (a.k.a. “lämmin kuppi”) muodossa.

…kyytiä. Jos ymmärrät mitä tarkoitan. Ja se mitä tarkoitan, on tietenkin autokyyti. Sitä toista kyytiä saat antaa vain yhteisymmärryksessä. Jos muistat välillä huudella “ole hyvä” ja vaikka kysyä, tykkääkö kaveri lahjastaan, saat minulta seitsemän ja puoli pistettä. Per huudahdus.

…vähän löysää. Jos ymmärrät mitä tarkoitan. Koska itse en ole ihan varma.

Iloista joulua!

Lue myös:

• Joulukuun mietelause

• Joulukuun mietelause (2017)

• Tunnelmallista joulun odotusta

Ihan sellaisella mukavalla asialla lähdin soittelemaan että melkein joka päivä tällä viikolla tulee uusi Kaverin puolesta kyselen -jakso!

Kuva: Meri Björn. Vaatteet kuvauslainassa Arelalta.

Teimme neljä joulujaksoa, jotta pysyisimme terässä ennen ensi kauden nauhoituksia. Tämän viikon spesiaalijaksoissa seikkaillaan joulutunnelmissa ja tietysti ihmissuhdeosastolla, kuunnellaan top-lista kuulijoiden suosikkitarinoista ja valmistaudutaan vuodenvaihteen juhlintaan. Jannekin mainitaan, pitkästä aikaa.

Meiltä kysytään usein, kuinka suuri osa tarinoista on totta. Voin kertoa totuuden. (Drumroll.)

Ne pitävät kaikki paikkansa – ainakin meidän tietääksemme. Emme ole olleet paikalla jokaisen tarinan syntyhetkellä, joten ihan varmaksi emme voi mennä takuuseen niiden sataprosenttisesta aitoudesta. Mutta värikynää emme niihin lisäile. Korkeintaan muutamme tunnistettavia tietoja kaverin henkilöllisyyden salaamiseksi. (Ihanaa, tämä saa kaverimme kuulostamaan joiltakin mafiaa pakenevilta silminnäkijätodistajilta tai vallankaappausta suunnittelevilta maanpettureilta. Oikeasti ne eivät vaan halua, että kaikki tietävät, että ne ovat nähneet vanhempansa tekemässä sitä.)

Toinen kysymys, joka meille usein esitetään, on kuinka suuri osa jutuista on omiamme. Siihen vastaamme ykskantaan tietenkin että häh, miten niin, kavereiden tarinoitahan ne kaikki ovat. (Oikeastikin meidän on ihan mahdotonta vastata tähän kysymykseen todenmukaisesti. Olemme tehneet kuutisenkymmentä jaksoa, joissa jokaisessa on vähintään neljä eri tarinaa. Emme muista itsekään niistä kuin osan. Ne, jotka liittyvät janneen.)

Anna tosin huomautti viimeksi jaksoja nauhoitellessamme, että jos osaa poimia jaksoista tarinat, jotka koskevat vaikkapa juontajakaveria, voi jaksojen edetessä seurata, miten tämän elämä etenee esimerkiksi deittirintamalla. Siis en suinkaan tarkoita, että niin kannattaisi tai oikeastaan edes voisi tehdä, sillä kaikki podcastissa kerrottavat jututhan ovat käyneet nimeltämainitsemattomille kavereille, mutta että jos vaikka tajuaisi napsia sieltä tietyt jutut, saattaisi pystyä seuraamaan mehukasta ihmissuhdedraamaa. En ollut ajatellut sellaista aiemmin. Mutta tuo meidän podcastimme on vähän sellainen että ei sitä oikein voi olla kertomatta mitä kaikkea elämässä tapahtuu. Siis kaverin elämässä. Tietenkin. (Kaveri on kuulemma kyllä kertonut deiteille aina, jos he ovat päätyneet jaksoon. Tai ainakin lähes aina, krhm. Jos kaverilla on ollut niiden puhelinnumero.)

Noooo mutta, neljä jouluspesiaalijaksoa, joissa saattaa olla tai saattaa olla olematta jotakin mehukasta kuunneltavaa, julkaistaan siis tällä viikolla ma, ti, ke ja to, ja seuraavaksi palaamme taas uuden kauden merkeissä ensi vuonna.

Haluaisin myös kertoa, että viime viikolla julkaistiin Ylen uusi podcast-sarja Uniraati, johon pääsin vierailevaksi raatilaiseksi. Podcastissa kuunnellaan ja arvioidaan vieraiden ihmisten unia Levyraadista tuttuun tyyliin. Joo, tiedän, minustakin se kuulosti aluksi ihan hirveältä – onhan unien kertominen pyytämättä yksi typerimpiä asioita, mitä ihminen voi tehdä – mutta se oli tosi hauskaa. Pääsin arvioimaan julkkisunia, ja niiden joukosta löytyi yksi niin mieletön, että halusin mennä nukkumaan välittömästi sen kuultuani. Ehkä siksi, että siinä oli George Clooney.

Lisäksi tänään julkaistaan työelämäaiheisen Tabu-podcastin jakso, jossa olin puhumassa siitä, mikä työelämässä vituttaa.

Lue myös:

• Podcast-suosituksia

• Miksi podcasteja kannattaa kuunnella?

• 10 (+17) x podcast-vinkki

Kun tulin noin kuukausi sitten takaisin lomamatkalta New Yorkista, sain paljon kyselyitä ravintolavinkeistä. Totta puhuen minua hiukan hirvittää suositella kenellekään mitään kaupungista, jossa on kaikkea. Niin kuin ihan vttu oikeasti kaikkea. Mikä minä olen suosittelemaan juuri niitä paikkoja, joiden ovesta satuin kompastumaan sisään? Mitä jos naapurissa on jokin parempi?

Muuuuutta koska menin jo lupaamaan jollekulle, että kirjoitan tämän jutun, tässä tulee. Pöytäkirjaan merkittäköön, etten seiso seuraavien sanojen takana. Tai no seison tietenkin, mutta en sillä tavalla voi vannomaan mennä, tai että mistä minä tiedän mistä te pidätte, tai kokeilkaa nyt jotain muutakin, tai siis kyllä te tiedätte mitä tarkoitan.

Aamupalalle:

Grey Dog oli vakkari aamiaispaikkani kolme ja puoli vuotta sitten, kun asuin New Yorkissa pari kuukautta, eikä se saavuttanut vakkariasemaansa pelkästään sillä, että se sijaitsi samalla kadulla kuin vuokrakämppäni Chelseassa. Eikun hetkinen, juuri niinhän siinä kävikin. Mutta ei se pahaa ollut! En minä muuten olisi syönyt siellä joka toinen päivä. Vai olisinkohan?

Two Hands tarjoilee australialaishenkistä aamiaista kahdessa sijainnissa. Meille oltiin hehkutettu ravintolan banana breadia oikein kyllästymiseen asti ja ravintola oli kertakaikkisen ihana siihen asti, kunnes tilasimme sitä ja meille kerrottiin, että se on loppu. Nyt olen sitä mieltä että koko rafla saisi tulla sillä tavalla ärsyttävästi nipistellyksi kyynervarresta. Ihan koko ajan.

Two Hands.

Illalliselle:

Olen halunnut käydä Freemansissa (tuossa ylhäällä kuvakarusellissa, joka toivottavasti toimii) Lower East Sidella jo vuosia, mutten ole koskaan uskaltanut. Minua on varoiteltu, että pöytä on vaikea saada ja paikka aina täynnä. Paskanmarjat, sanon minä. Me kävelimme neljän hengen seurueella suoraan sisään parhaaseen illallisaikaan. Raflan artisokkadippi (joka on oikeastaan eräänlainen gratiini) on kuuluisa ja myös maineensa veroinen. Tilaa se.

Söin matkan aikana Sunday in Brooklynissä kaksi kertaa – saman päivän aikana. Tuplakäynti oli puhdas vahinko, mutta olen onnellinen, että se tapahtui: ravintola on täysin eri paikka lounas- ja illallisaikaan. Lounaalla tarjoillaan aamiaishenkistä osastoa: munakkaita ja shakshukahommia, illalla paljon kaikkea jaettavaa ihanaa, jossa on osin hiukan kikkailun makua, mutta hyvää on. Tilasimme täällä muuten gin basil smashit, jotka eivät olleet yhtä hyviä kuin minun tekemäni, mutta aika hyviä silti. Pöytäkirjaan merkittäköön sillä tavalla alaviitteeksi, että tilasimme ne illallisella, emme lounaalla.

Sunday in Brooklyn.

Pietro Nolita.

Pietro Nolita on Pink as Fuck eli lisänimensä mukaisesti kauttaaltaan vaaleanpunainen ravintola. Suoraan sanoen en enää oikein muista, mitä siellä söin, enkä siksi voi suositella paikkaa ruoan puolesta erityisesti (tosin melkein kaikista nykiläisistä ravintoloista saa hunajapaahdettuja ruusukaaleja ja se riittää minun kanssani melko pitkälle), mutta rafla oli niin kivan näköinen, että suosittelen siellä käymistä ihan kuriositeettina. Muistaakseni cocktaillista oli kiinnostava (ja kenties myös syy sille, etten muista, mitä söin).

Bar Sardinessa West Villagessa sain parhaan koskaan maistamani hampurilaisen, sellaisen joka syödään haarukalla ja veitsellä. Valitettavasti en saanut siitä kuvaa, koska paikassa oli tosi pimeää, mutta sen välissä oli pikkuruisia paistettuja perunasuikaleita. PIKKURUISIA PAISTETTUJA PERUNASUIKALEITA. Nyt tiedän, mistä unelmat on tehty: pikkuruisista paistetuista perunasuikaleista.

Pikaruokaa:

Five Guysista saa minun mielestäni kiistatta (mielestäni kiistatta on ehkä paradoksaalista, mutta olkoon, en minä omaa mielipidettäni kiistä) maailman parhaan käsillä syötävän hampurilaisen. Uskon, että burgerit pitää jakaa paremmuuslistauksissa erikseen käsillä syötäviin ja aterimilla syötäviin, ja Fuve Guys on ensimmäisessä kategoriassa kiistatta (mielestäni) paras, sillä täytteet saa päättää itse. Omat suosikkini: majoneesi, salaatti, tomaatti, sinappi, raaka sipuli. Kasvishamppari ei kyllä täällä ole kuulemma hirveän hyvä. :(

Baohaus tarjoilee taiwanilaisia bao-buneja East Villagessa ja kuolen, koska en ole löytänyt yhtä hyviä baoja mistään. Ravintolan omistaa Eddie Huang, kokki, ravintoloitsija, kirjoittaja, tv-juontaja, ja juuri opin Wikipediasta, että hän on myös yritysasianajaja, joka menetettyään työnsä finanssikriisissä ryhtyi STAND-UP KOOMIKOKSI JA PILVIDIILERIKSI whatttt.

Baohaus.

Five Guys.

Oikeastihan minä en kyllä ole nykiläisissä rafloissa mikään asiantuntija. Sitä on Inke. jonka instatilin highlightseista löytyy ihan oikea NYC-ravintolavinkkilista, jota saatettiin tai sitten ei saatettu eli kyllä saatettiin käyttää hyödyksi myös tällä meidän reissulla. Kiitos Inke!

Lue myös:

• Paras viikonloppucocktail: Gin Basil Smash

• Muista vessaraha ja 5 muuta hyödyllistä vinkkiä Brysseliin matkaavalle

Lue myös:

• Marraskuun mietelause

• Lokakuun mietelause

• Syyskuun mietelause

• Elokuun mietelause

• Totuus mietelausekuvien takana

Kaverin puolesta kyselen -podcastimme jäi viime viikolla lyhyelle suunnittelutauolle, ja minähän tiedän, että siellä ollaan aivan kuulkaa hätää kärsimässä että mitäs helvettiä sitä nyt pitäisi kuunnella.

Vaikkei mikään luonnollisestikaan korvaa KPK:ta, mää yritän parhaani ja suosittelen nyt jotakin. Kuuntelen itse pääasiassa englanninkielisiä podcasteja, joten nämä ovat lähinnä niitä. Kokeile ensi hätään vaikka näitä:

Ykkössuosikkini on Reply All, jota olen suositellut joka kerta aikaisemmin ja jota tulen suosittelemaan joka kerta vastakin, koska se on vaan niin saatanan hyvin tehty. Reply All on ohjelma internetistä, muttei sellaisella vaikeasti ymmärrettävällä niche-tavalla kuin saattaisi luulla: se kertoo tarinoita muun muassa tyypistä, joka keksi pop up -mainokset, naisesta, joka kääntyy netin puoleen, kun yksikään lääkäri ei pysty kertomaan, mikä häntä vaivaa ja miehestä, joka bloggaa vankilasta, jossa hän istuu tuomiota murhasta. Yksi suosikkiosioistani ohjelmassa on Yes Yes No, jossa selitetään kryptisiä twiittejä mikro-osanen kerrallaan niin, että minäkin ymmärrän metavitsit. Tai no, melkein. (P.S. jos kenelläkään on antaa juontaja P.J. Vogtin numero, lähetän kosintatekstarin samantien.)

This is Love on toisen suosikkipodcastini Criminalin tekijöiden podcast rakkaudesta, sen puutteesta, ikävästä ja sensellaisesta. Se on kevyt, raskas, ilahduttava, itkettävä ja koskettava podcast, ja siis minä kerta kaikkiaan rakastan sen juontajan Phoebe Judgen ääntä eikä podcast-maailmassa ole mitään parempaa. Paitsi tietenkin se kun Phoebe Judge juontaa Criminalia. This Is Loven toinen tuotantokausi alkoi juuri.

Uusin rakkauteni on Ear Hustle, podcast, jota tehdään Kaliforniassa sijaitsevasta San Quentinin vankilasta käsin. Minusta on mieletöntä, että saan kuunnella vankien tarinoita rasismista, ystävyydestä, rikoksista, vankilaruoasta, lemmikeistä, joita vankilassa voi pitää, jännityksestä, joka heidät valtaa, kun ensimmäinen aviovierailu lähestyy (ja siitä miten innoissaan joku voi olla alastoman puolisonsa sijaan kuvioillisista lakanoista aviovierailumökissä). En koskaan kuulisi näitä kertomuksia, jos tätä podcastia ei olisi.

Vanhan suosikkini, Heavyweight-podcastin kolmas kausi alkoi viime kuussa. Lakonisen hauska newyorkinjuutalainen juontaja palaa ihmisten kanssa heidän elämässään sellaiseen hetkeen, jona kaikki muuttui. Hetki voi olla vakava auto-onnettomuus, sisarkunnasta ulos potkituksi tuleminen tai se kun meni lainaamaan Mobylle cd-levyä, jota hän sämpläsi ja onnistui tekemään maailmankuulun hittibiisin – muttei koskaan antanut cd-levyä takaisin. (Juontaja ja levynlainaaja menevät oikeasti Mobyn kotiin ja ottavat asian hänen kanssaan puheeksi.) Niin kiusallista, niin koukuttavaa.

Missing Richard Simmons on podcast, jossa pohditaan, mitä omintakeiselle, superenergiselle fitness-guru Richard Simmonsille tapahtui, kun hän yhtenä päivänä lakkasi ilmestymästä oman kuntokeskuksensa tunneille ja katosi tyystin julkisuudesta. Enempää en oikeastaan voi kertoa, jottei kokemus mene pilalle. Mutta jos et tiedä, kuka Richard Simmons on, tämä podcast ei välttämättä ole sinua varten. Mutta jos haluat tietää, kuka Richard Simmons on, naputa “Richard Simmons” YouTuben hakukenttään. Yksi video saattaa riittää. Ja sitten sen jälkeen voit kuunnella tämän podcastin.

The Habitat seuraa vuoden ajan kuutta vapaaehtoista, kun he asuvat leikisti Marsissa. Kyseessä on ihan oikea simulaatio, jossa kuusi tyyppiä muuttaa Havaijille pystytetylle feikkiavaruusasemalle, jossa he sitoutuvat olemaan eristyksissä ihan oikean kokonaisen vuoden ajan. Ja sitten he nauhoittavat sieltä puuhiaan. VOITTEKO TAJUTA ETTÄ TÄLLAINEN ON MAHDOLLISTA EN KESTÄ MITEN USKOMATTOMAN SIISTIÄ.

Conan O’Brien Needs A Friend on ihan uusi podcast, jossa talkshow-juontaja Conan O’Brien etsii itselleen ystävää, koska hän on tajunnut, että vaikka hän tuntee paljon ihmisiä, suurin osa heistä teeskentelee mukavaa työkseen tai työskentelee hänelle. Ja tietenkin olisi ihan coolia, jos uusi ystävä olisi julkkis, joten Conan jututtaa julkkisvieraita ja yrittää ystävystyä heidän kanssaan. Podcastista on julkaistu vasta kaksi jaksoa, joista ensimmäisessä on Will Ferrell (ja toisessa Kristen Bell). Jos tämä alkaa näin, ei jatko voi olla ihan huono.

Jos saisin suositella vain yhtä suomalaista podcastia (omani lisäksi tietenkin ehhehe), suosittelisin Juuso Pekkistä. Pekkisjuuso syventyy tunnin mittaisissa jaksoissa kussakin aina yhteen aiheeseen tavalla, joka taiteilee täydellisesti rennon keskustelun ja journalistisen, toimitetun sisällön välissä sijaitsevalla nuorankapealla, kullitetulla keskitiellä. En ole vielä kuunnellut kovin montaa jaksoa, mutta olen jo aivan myyty. Osaksi siksi, että olen aina tykännyt Juuso Pekkisestä ja olen itse asiassa häneen vähän ihastunut, osaksi siksi, että tämä on täydellistä podcast-toimittamista ja aiheet ovat kiinnostavia. (Oikeastaan voisin muuten laittaa sen kosintatekstarin samalla massapostituksena menemään, jos jollakin olisi antaa minulle myös Pekkisen numero. Inbox, please.)

Ja hei – jos tätä lukee yksikään murderino tai muutoin rikospodcastien ystävä, suosittelen ehdottomasti podcasteja S-Town, Dirty John, Dr. Death, Sword & Scale ja Someone Knows Something. (Oletan että kuuntelet jo My Favorite Murderia ja olet ahminut kaikki Serialit.) Nämä eivät päässeet peruslistalle, koska ne eivät välttämättä ole kaikkien makuun. Ellei ole pikkuisen true crime -seonnut.

Lisää podcast-vinkkejä täältä:

• Miksi podcasteja kannattaa kuunnella?

• 10 (+17) x podcast-vinkki

Tavallinen arki on hirveän raskasta. Siihen sisältyy lukemattomia sellaisia asioita, jotka on kerta kaikkiaan mahdoton suorittaa, vaikka ne vaikuttaisivat täysin yksinkertaisilta.

Hirveän raskasta.

Päätin tässä postauksessa antaa raskaille arkiaskareille vielä kouluarvosanan niiden ylitsepääsemättömyyden mukaan niin, että 10 on sula mahdottomuus ja 4 sellainen, että sen saattaa ehkä mahdollisesti joskus pystyä tekemään. Ehkä. Samalla huomasin, että arjen askareet kulkevat ylitsepääsemättömyydellään kolmen askareen ryppäissä. Ja sitten laskin niille tietenkin teemoittain keskiarvon, koska ei tämä mikään höpön löpön pilipaliblogi ole.

Pyykit: 7+

Pyykkien peseminen ennen kuin mitään järkevää puettavaa ei ole enää puhtaana: 6. Vajaiden koneellisten peseminen on niin hirveän epäekologista, odottelen vielä hetken ennen kuin laitan nämä pyykkiin. (Tähän väliin riemukas montaasi erilaisista asuvalinnoista ja likaisista vaatteista, jotka lentävät tursuilevaan pyykkikoriin niin, että aikaa kuluu oikeasti jopa monta viikkoa mutta montaasiin menee vain minuutti.) Jaahas hups eiväthän nämä mahdu edes koneeseen.

Vesihanan aukaiseminen ennen kuin painaa pesukonen päälle: 9. Joka. Ikinen. Kerta.

Pyykkien kuivumaan laittaminen tunnin sisällä siitä, kun pesuohjelma on valmis: 7. No jos mää syön vähän jotain ensin. Suihkussakin täytyis käydä. Laitan sitten ne pyykit. Ai kato, Instagram! Kukahan toikin on? Mitäs toi on päivittäny? Hei hassu video! Oho meni kaksi ja puoli tuntia.

Postissa käyminen: 8

Kirjekuoren ostaminen: 8. Helppoa kuin helmenä oleminen, jos sattuu tarvitsemaan ohuen, standardikokoisen kirjekuoren, joita saa vaikka kaupasta. Mutta jos tarvitset pehmustetun tai erikoiskokoisen kuoren, täytyy sinun mennä postiin. Ihan oikeaan fyysiseen postiin, sinne, jossa käyt useammin äänestämässä kuin postiasioissa.

Postimerkkien ostaminen: 7. Tiedän. Kaikki te, jotka lähetätte postinne työpaikaltanne työnantajan laskuun, nauratte siellä nyt matkalla pank- eikun post- eikun eihän teidän tarvitse mennä minnekään. Istukaa siinä vaan, minä haen sillä välin postimerkkejä. Jos muistan niitä enää siinä vaiheessa kun olen päässyt kioskille ja joutunut kiiltävä-naistenlehti-tuoksuva-hodari-kiinnostava-paleomehu-vortexiin.

Kirjekuoren vieminen postilaatikkoon (tai postiin, luoja paratkoon): 9. Eikö sitä kuorta voisi vaan jättää killumaan oman postilaatikon nurkkaan, josta joku tonttu tai haltija tai postimiespate sen iloisna vihellellen nappaisi mukaansa ja toimittaisi perille? Minun mielestäni voisi.

Pullojen palautus: 9-

Tyhjien pullojen vieminen kauppaan ennen kuin niitä on niin paljon ettei niitä saa yksin vietyä: 8. Pulloja ei viitsi viedä silloin, kun niitä on vain kaksi, ja tyhjille pulloille ei selkeästi ole olemassa muuta mahdollista määrää kuin “kaksi” ja “ihan saatanasti”.

Pullonpalautuskuitin muistaminen kassalla: 8. Sitä täytyisi pitää kädessä koko ajan. Eikä sekään aina riitä. Testattu on.

Taskuun unohtuneen pullonpalautuskuitin muistaminen seuraavalla kerralla kun käy kaupassa: 10. Pullonpalautuskuitti löytyy taskusta aina aikaisintaan sillä hetkellä, kun on lähempänä kotia kuin kauppaa, viimeistään siinä vaiheessa kun purkaa ostoksia kotona. Ja mikä pahinta: kiukun määrä ei ole suinkaan verrannollinen kuitin summan kanssa, ehei, jopa päinvastoin, sillä mitä pienempi summa, sitä pienempi todennäköisyys sille, että tulen koskaan muistamaan viedä sitä mukanani takaisin kauppaan. (Ja jos se sattuukin joskus löytymään taskusta kassalla, olen väärässä kaupassa.)

Lue myös:

• 15 merkkiä hyvästä elämänhallinnasta

• Sori for these remonts ja muut hyvät lauseet

On kulunut pian viikko siitä, kun siirsin vanhan blogini kaikki tekstit uudelle saitille. Tiedän, että valtaosa linkeistä ei toimi, ja että valtaosasta postauksia puuttuu kuvat, eikä yksikään kommentti siirtynyt uuteen osoitteeseen, mutta yritän saada asialle tehtyä jotakin mahdollisimman pian. (Lue: todennäköisesti stressaan asiasta pari päivää, sitten raksautan auki viinipullon, sanon että fuck it ja jätän sen yhtä tekemättä kuin viimeisten jalkalistojen liimaamisen remontin päätteeksi.)

(Ja sitten minä nauran paskaisesti näin.)

Koska siirto ei sujunut ihan mutkattomasti (yllättyneitä olivat ____ ja ____), jouduin käymään joka jumalan postaussyhryn läpi korjatakseni päivämäärät, lisätäkseni kuvat (lue: sanoakseni “voi saatana en kyllä jaksa lisätä näitä kuvia”), korjatakseni linkit (lue: parahtaakseni “ttu näitä kukaan ikinä klikkaa” ja jättääkseni sen tekemättä) ja tuskaillakseni sitä, millaisia hölmöyksiä sitä on tullut kirjoitettua (esimerkiksi tämä postaus, jossa kehitin itselleni lempinimen The Situationin hengessä ja jostakin syystä siitä tuli Det Laaki, mitä helvettiä hei oikeesti). Samalla opin itsestäni koko liudan tuiki tärkeitä asioita, kuten esimerkiksi:

Pidän tosi tosi tosi paljon pekonista. Tiedän sen siksi, että olen vuosien varrella kirjoittanut tosi tosi tosi paljon pekonista (muun muassa oispa pekonia ja pekonisuklaa. Pidän siitä kovasti edelleen, mutten enää juurikaan syö sitä (koska vaikken ole muuttunut kasvissyöjäksi, olen kasvissyöntimyönteinen ja jatkuvasti huono-omatuntoinen, etenkin pekonista), enkä varsinkaan kirjoittaisi siitä niin ylistävästi kuin ennen.

Lidlin uikkari -gatesta on vasta kaksi vuotta. Näin keväällä 2016 Lidlin muotinäytöksessä uikkarin, jolle menetin sydämeni, ja aloitin raivoisan uimapukumetsästyksen, johon osallistui koko Suomen kans- tai siis pari kaveriani. Lopulta itse Lidlistä (!!!) oltiin minuun yhteydessä, sain puvun jopa kaksin kappalein ja jouduin perhana sentään julkaisemaan itsestäni uimapukukuvia blogissani. Ja se on ehkä hirveintä, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Mutta toisaalta parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut, on todennäköisesti Lidlin uikkari. Rakastan sitä. Niitä.

Olen ihan ilmiömäinen kuvanmuokkaaja. Se selviää muun muassa siitä, kun kehitin Ensitreffit Alttarilla -ohjelmalle vaihtoehtoisia konsepteja kuten Ensitreffit Kättärillä ja rakensin ihan tosi hienon logon ja kaikkea.

Olen ihan luokattoman saamaton ihminen. Tämä ei tietenkään tullut itselleni minään yllätyksenä, mutta jos se nyt oli jollekulle vielä epäselvää, kerrottakoon, että olen ollut aikeissa vaihtaa lumpperon kökkösohvani, jossa ei kerta kaikkiaan voi löhöillä, toiseen jo puolitoista vuotta enkä vieläkään ole tehnyt niin. Sen sijaan olen nillittänyt, valittanut ja itkenyt lumpperoa kökkösohvaani kaikille, jotka ovat suinkaan suostuneet kuuntelemaan. Success!

Olen onnistunut kirjoittamaan muutaman ihan saatanan hyvän jutun ja pelkään kuollakseni etten tule ikinä ylittämään niitä. Toisaalta olen varsin tyytyväinen, että ne on jo tehty, jotta ei tarvitse enää yrittää tehdä mitään hauskaa elämässä. Niitä ovat australialainen remppaohjelmaklassikko Tulevaisuudesta päättää Darra sekä Maikkarin nettijuttuihinkin päässyt Rusina onkin rypäle ja muita oivalluksia, sekä tietenkin teini-iän päiväkirjoja raottavat kulttuuripostaukset Jarno on ruma nimi ja Saa lukea vain omalla vastuulla. (Faksinumero mainittu.)

(Mutta aion tietenkin silti yrittää.)

Kiitos kun luet!

Lue myös:

• Mietelause, lokakuu 2018

• Mietelause, syyskuu 2018

Kun aloitin yrittäjänä noin neljä ja puoli vuotta sitten, ajattelin, että oma firma tekee minusta skarpin, vakavasti otettavan aikuisen. Sellaisen, jolla on nimikoitu kuulakärkikynä, sähköpostissa järkevät kansiot ja kalenteri täynnä merkintöjä, joissa jopa lukee mitä varten ne on tehty. (Ja avaimenperässä ostoskärrypoletti. Vai hetkinen. Liittyiköhän se vanhemmuuteen, ei aikuisuuteen? Tai siihen, että omistaa auton?) Kävi kuitenkin ilmi, että sellainen pitäisi osata olla ihan itse. 

Onneni on, että ympärilläni on paljon muitakin itsensätyöllistäjiä, joilla on samanlaisia elämänhallintahaasteita kuin minulla. Ei niistä mitään hyötyä ole, mutta on kiva välillä tietää ettei ole näiden ensimmäisen maailman ongelmiensa kanssa aivan yksin. Sanottakoon, etten suinkaan väitä, että nämä ovat yrittäjien yksinoikeuksia. Mutta olen kyllä huomannut, että oireet kasaantuvat kaltaisteni lapsettomien itsensätyöllistäjien keskuudessa. Osa tosin saattaa sopia myös nisteihin. Hups.

No mutta. Tiedät, että elämänhallintasi on kohdillaan (yhtä kohdillaan kuin minulla), jos nämä merkit sopivat sinuun:

• Tavallinen aamiaisaikasi arkena on noin kello 13 (kuvassa)

• Heräät silti usein kylmässä hiessä aamuseitsemältä, koska riittääkö sinulla töitä/aika kaikkiin töihin

• Olet oppinut ajattelemaan, ettei suihkuun tarvitse mennä jollei ole menossa jonnekin koskaan

• Sinulla on ergonominen ergonomisehko työpiste, joka toimii lähinnä vaatetelineenä, koska teet työt aina kumarassa liian matalan sohvapöydän ääressä tai peittokasan keskeltä sängystä

• Tiskaat useammin kuin koskaan

• Sinusta on edelleen hienoa, että voit tehdä töitä vaikka alasti, vaikka luulit että glamour kaikkoaisi ajan myötä, ja välillä sinun tekee mieli kirjoittaa se sähköposteihin tai kuiskata vaivihkaa puhelimessa: "arvaa mitä olen nakuna"

• Sinulla on krooninen huono omatunto kaikesta: siitä että olet koneella/puhelimella/tabletilla/sohvalla/kaupassa/tv:n ääressä/coworking-tilassa/kävelyllä, etkä ole koneella/puhelimella/tabletilla/sohvalla/kaupassa/tv:n ääressä/coworking-tilassa/kävelyllä

• Askelmittarisi saattaa helposti näyttää monenakin päivänä noin 210 askelta, ja käänteinen enkkasi on 96 askelta, vaikka olit hereillä ja työn touhussa koko päivän (#vainkotonatyöskentelyjutut)

• Käyt lounaalla yleensä puoli viiden aikoihin

• Muistat pestä hampaat ensimmäistä kertaa koko päivänä vasta juuri ennen lounasta

• Sinulla on hirveä kiire, mutta ehdit hyvin katsoa työpäivän aikana kokonaisen kauden kiinnostavaa tv-sarjaa

• Olet jo tällä viikolla mennyt nukkumaan ainakin kolme kertaa vasta aamukahden jälkeen ilman että olet ollut rimpsalla (ja mitään hyväähän ei koskaan tapahtu aamukahden jälkeen, vaikka se on kyllä minusta ihan puppua, minulle on esimerkiksi ihan viime aikoina tapahtunut paljonkin kivaa aamukahden jälkeen, pussailu liittyy)

• Aamutakki, jota et koskaan uskonut käyttäväsi, on jokapäiväisessä käytössä ainoa vaate, jota käytät

• Olet oppinut järkeilemään itsellesi, että sipsipussi on ihan tasapainoinen ateria, jos sen kaveriksi syö porkkanan tai kolme miniluumutomaattia, tai jos tomaatit ja porkkanakin vahingossa unohtuvat, se lasketaan silti ihan tasapainoiseksi ateriaksi, koska se ei ole esim jäätelö

• Olet hyväksynyt että hätätapauksessa myös jäätelö on ihan tasapainoinen ateria.

P.S. Kun perustin yrityksen, sain porttiteorianomaisesti postissa nimikoidun kuulakärkikynän, jollaisia minun toivottiin tilaavan suorastaan sadoittain, ja sen mukana seuraavanlaisen viestin: "Ajattele, kuinka vaikuttuneita asiakkaasi ja liiketuttavasi ovat, kun annat heille tämän erityisen liikelahjan. He muistavat huomaavaisuutesi päivittäin nähdessään mainosviestisi kynässään ja näyttävät kynää lisäksi ystävilleen, jotka myös ihastuvat tähän ainutlaatuiseen lahjaan." Kirjeessä mainittiin myös "rohkea, nykyaikainen muotoilu". Kynää en valitettavasti löytänyt enää mistään, mutta onneksi minulla on siitä tämä ikivanha instatallenne. 

Lue myös: 

• Mitä olen oppinut yrittäjänä?

• Uraoivalluksia: 6 vinkkiä toimittajille

• "Hei sähän voisit tehdä tästä jutun" ja muut ammattiriesat

• Pue rintaliivit ja muut hyvät vinkit kotona työskentelyyn

• Freelancerin viikkokalenteri

Lue myös:

• Syyskuun mietelause

• Elokuun mietelause

• Heinäkuun mietelause

Olen aina halunnut olla sellainen ihminen, jolla on baarikaappi. Baarikaappi, jossa on aina ainekset muutamaan hyvään drinkkiin. Nyt olen sellainen (en tiedä miten minusta sellainen sukeutui, todennäköisesti käymällä Alkossa välillä ostamassa jotakin sellaista, joka ei mene välittömästi tuulensuojaan), mutten koskaan tee mitään muuta kuin yhden drinkin. Se on suosikkidrinkkini: Gin Basil Smash. 

Yhteen cocktailiin tarvitaan:

• 4 cl giniä

• 4 cl limemehua

• max 4 cl sokerilientä

• basilikaa

• jäitä

Cocktail on helppo tehdä: ainekset shakeriin ja shaky-shaky-shake. Basilikaa ei ole välttämätöntä runnoa shakerissa pilalle, mutta se antaa juomalle kauniin, vihreän värin, varsinkin, jos sen murskaa muddlerilla shakerin pohjalle. Olen kuitenkin oppinut ihka oikealta baarimikolta, että basilikan maku muuttuu liikaa rytyyttäessä kitkeräksi, joten roippeita ei juomaan ainakaan kannata laittaa. 

Ginin merkillä ei minusta ole kauheasti väliä. Olen kokeillut tätä aika monella eri ginillä tehtynä, ja minusta se on joka kerta ihan poskettoman hyvä drinkki. Mitä useamman on juonut alle, sen paremmalta se maistuu heheheheheheheeeeehehe.

Teen sokeriliemen eli simple syrupin itse keittämällä suurin piirtein saman verran vettä ja sokeria (esim 2 dl kumpaakin). Valmistan yleensä muutaman desin kerralla ja säilytän sitä jääkaapissa, jottei koka kerta cocktailhimon iskiessä tarvitse ryhtyä keittelyhommiin. Luulen, että kitsastelen aina vähän sokerin kanssa, ja siksi oma liemeni ei ole ehkä niin makeaa kuin baarissa käytettävät liemet. (Vaikka siis minun "liemenihän" on tosi "makeaa" badumm-tss.) Sokeriliemen määrää saattaa joutua vähän säätämään, mutta tärkeintä on, että valmis juoma on kirpeää ja makeaa. Ja sinun mielestäsi hyvää.

Lopuksi juoma koristellaan basilikanlehdillä. Niitä kannattaa kevyesti hakata kämmenellä (ikään kuin taputtaisi pari kertaa itselleen, että teinpäs muuten ihan perkeleen hyvän drinkin, mutta niin, että basilika on kämmenien välissä), jotta aromit vapautuvat. Tämänkin olen oppinut ihan oikealta baarimikolta. Kaiken muun olenkin sitten keksinyt itse. No okei katsonut internetistä. Sieltä löytyy varmaan ihan oikeakin ohje tähän juomaan. 

Parasta tässä cocktailissa on (sen mielettömän herkullisen maun lisäksi) se, että hätätapauksessa ainekset siihen löytyvät melko helposti kotoa: limen sijaan juomaan käy myös sitruunamehu (ja kumpaakin saa kaupasta jos ei jaksa rutistella), eikä se basilikakaan ole ihan pakollinen. Giniähän jokaisella itseään kunnioittavalla ihmisellä on aina kotonaan. Sokeriliemen komponentit löytyvät todennäköisesti lähes jokaisen kodista: hanasta ja kuivakaapista. Ja jos oikein laiskottaa, ei juomaa siellä shakerissakaan ole pakko käyttää. Mutta sitten sitä kannattaa kyllä kutsua Gin Basil Smashin sijasta vaikka nimellä Random Not-Smash With Gin.

Kippis!

Lue myös: 

Tulevaisuudesta päättää darra

Viime vuosina minulla on ollut tapana tehdä syntymäpäivistäni oikein kunnon numero. Suurin osa vouhotuksestani on täysin keinotekoista, ja mitä enemmän ihmiset siihen kiinnittävät huomiota, sitä enemmän heitän vettä myllyyn. Toki synttärini tuottavat minulle iloa, mutta tämä hössötyshän on juuri sitä: pelkkää tyhjänpäiväistä hössötystä. 

Tänä vuonna olen halunnut kuitenkin tehdä synttärijuhlinnasta ihan oikeastikin tärkeää. Sain niin monta "musta on suloista että sun synttärit on sulle niin tärkeät" -tyyppistä kommenttia, että alkoi jopa vähän sapettaa. Miksei omia juhlapäiviään saisi fiilistellä montaa viikkoa putkeen juuri niin pitkään kuin haluaa? Vaikka olisikin jo 35-vuotias?

Toissaviikonloppuna järjestin synttärijuhlat itselleni ja ystävälleni Janitalle, jonka kanssa olemme juhlineet synttäreitä yhdessä jo yli 20 vuotta. Ja minusta kaikkien "nuorten" aikuistenkin pitäisi juhlia synttäreitään, tavalla tai toisella. Miksi? Minäpä kerron. 

Ne on vittu juhlat. Syntymäpäivä on juhlapäivä, silloin juhlitaan. Miksi se on virstanpylväs ainoastaan muksuille ja vanhuksille? Siksi että jihuu, ne ovat hengissä? No niin ollaan perkele mekin. Vaikka meillä on takuulla enemmän stressiä ja paineita ja läheltä piti -kuolematilanteita. Tai no okei niitä ei ehkä ole kaikilla "nuorilla" aikuisilla ihan yhtä paljon kuin vanhuksilla. Mutta huonosti menee noin niin kuin ylipäätään. Meidän pitää esimerkiksi puhua itsestämme "nuorina" ihan hipsukoissa. Vähemmästäkin vituttaa. 

Aikuiset ovat tosi hyviä antamaan lahjoja. En ikinä odota, että kukaan toisi synttäreilleni lahjoja. Minulle on tärkeämpää, että ne vääntäytyvät paikalle, halivat minua vähän ja tuhlaavat rahaa valitsemaani baariin. (Mutta en minä sitä tietenkään niille sano. Tuovatkoon lahjoja, en minä estä.) Saan joka vuosi sylillisen skumppaa ja sylillisen kukkia (ne ovat parhaita lahjoja) ja viime vuosina aina myös krapulaselviytymispakkauksen: pienen muovikassin, jossa on sipsipussi, puolen litran limu ja suklaapatukka. Ensi vuonna ehkä myös särkylääkettä.

Juhlat voivat olla juuri sellaiset kuin itse haluaa. Järjestin omani itsekkäästi lähikahvilassani, kantapaikassani, kasvisravintola Cargossa, jotta mun ei tarvitsisi mennä 150 metriä kauemmaksi kotoa. Mun juhlat, mun etäisyydet! Plus kattokaa nyt miten nättiä siellä on. (P.S. Cargo on muuten talvikaudella kiinni iltaisin, joten yksityistilaisuudet suorastaan odottavat järjestäjäänsä. Ruoat ja juomat järjestyvät talon puolesta ja homma toimii myyntitakuulla. Voit myös kutsua minut, asun tosi lähellä.)

Juhlat tekevät onnelliseksi. Olin koko juhlaillan ihan uskomattoman onnellinen ja kaikki oli minusta täydellistä. (Lahjoilla ja skumpalla ja soittolistalla, jossa oli pelkästään omia suosikkibiisejäni, saattoi olla osuutta asiaan, mutta silti. Ainoa, mikä juhlista jäi puuttumaan, oli pussailu.) 

Synttärit on kaikki, mitä minulla on. En ehkä koskaan pääse naimisiin ja pitämään hääjuhlia tai juhlimaan hääpäiviä. En ehkä koskaan saa lapsia ja kykene kanavoimaan juhlintatarpeitani niiden kautta. Synttärit on saatana sentään kaikki mitä mulla on. Let me have it. (P.S. Menen kyllä tosi mielelläni naimisiin, jos jotakuta kiinnostaa. Sitoutuminen ei niinkään napostele, mutta ne bileet. Meiliosoite on tuolla sivupalkissa.)

P.S. Täten juhlallisesti ilmoitan, että tämä olkoon kauden 2018 viimeinen synttäripostaus. 

Lue myös: 

• "Entä jos kukaan ei tule" ja muita juhlahuolia

• 35-vuotias nainen on...

• Näin järjestät täydelliset synttärijuhlat

Lue myös:

• Elokuun mietelause

• Heinäkuun mietelause

• Kesäkuun mietelause

Tämä miesten parturiketju Groomin remonttilakana on parasta, mitä olen ikinä nähnyt. 

Pidän siitä niin paljon, että haluan lainata tämän nerokkaan lauserakenteen myös muihin tokaisuihin. 

Anteeksihan voi remontin lisäksi pyytää vaikka mitä, esimerkiksi 

• Vaivannäöstä: sori for these vaivs

• Kovista äänistä: sori for these metels

• Siitä: sori for these siits.

Samaan tapaan voisi helposti myös kiittää oikeastaan kaikesta, esimerkiksi 

• Kukkakimpusta: tänks for these kuks

• Siitä, että on saanut syödäkseen: tänks veri much for these ruoks

• Musiikista (kuten Abba teki aikoinaan): tänks for the musiiks.

Ja jos kerran pyytää anteeksi ja kiittää, voi yhtä hyvin myös käyttää rakennetta onnitellakseen toista ihmistä, esimerkiksi

• Merkkipäivän johdosta: konkräts for these syntyms päivs

• Työssä etenemisestä: konkräts for these nyys työs

• Uuden hienon lauserakenteen keksimisestä: konkräts for these veri merkittävs keksints.

Olkaa hyvät. 

Lue myös: 

• Sanat, jotka kuulostavat epäilyttäviltä

• Kaikkein eniten ärsyttää -40% ale

• Jos aikakauslehdillä olisi suomenkieliset nimet

Järjestämme ystäväni kanssa ensi viikonloppuna jo perinteiset, yhteiset synttärijuhlat (ja nyt lupaan, että näiden juhlien jälkeen tämä perusteeton synttärihehkutus vihdoin loppuu. Siis heti kun olen kirjoittanut itse juhlista vielä yhden jutun). Rakastan juhlien järjestämistä, ja uskon, että jos minulla olisi isompi koti, pitäisin pieniä juhlia tämän tästä. 

Tai sitten en. Koska menetän järkeni joka kerta. Olen sillä tavalla vittumainen ihminen, että haluan järjestää kaiken itse, mutta sitten valitan lakkaamatta siitä, että minun täytyy järjestää kaikki itse.

Mutta juhlissa on muitakin huolia. Realistisia sellaisia. 

Kuten se, että mitä jos kukaan ei tule. Mitä jos tönötän keskellä juhlapaikkaa yksin, hiukset kiharrettuina, juhlamekko silitettynä, skumppa lasissa väljähtymässä eikä kukaan koskaan tulekaan? Mitä jos ne hengaavat jossain muualla ilman minua? Kilistelevät siellä omine kiharrettuine hiuksineen ja prässättyine leninkeineen ja NAURAVAT MINULLE KOSKA OLEN NIIN SÄÄLITTÄVÄ ETTEI KUKAAN EDES TULE JUHLIINI?

Tai entä jos juhlissa tapahtuu jotakin hirveää? Jos vaikka liukastun tanssilattialla ja kaadun? Tai jos joku muukin liukastuu ja kaatuu ja lyö päänsä ja MITÄ JOS KAIKKI KAATUVAT JA KATKOVAT RAAJOJAAN EIKÄ KUKAAN ENÄÄ VOI TANSSIA JA MITKÄ NE SELLAISET JUHLAT OVAT MISSÄ KUKAAN EI EDES TANSSI?

Tai mitä jos minua jännittää niin paljon että alan voida huonosti? Mitä jos voin niin pahoin että joudun jäämään kotiin ja kaikki muut vaan juhlivat menemään EIVÄTKÄ EDES HUOMAA ETTEN OLE PAIKALLA KOSKA HE VOIVAT AIVAN HYVIN JA MINÄ NIIN HUONOSTI JA HETI KUN JUHLAT OVAT OHI, VOIN TAAS HYVIN NIIN ETTÄ KAIKKI PAHOINVOINTI ON OLLUT IHAN TURHAA?

Tai entä jos joku järjestää paremmat juhlat? Sellaiset, joissa on hienommat koristeet ja oivaltavammat tarjoilut ja glamoröösimmat vieraat ja kuvausseinät ja goodie bagit, luoja paratkoon, ja sitten kaikki niiden jälkeen puhuvat vaan siitä kuinka mielettömän upeat nämä toiset juhlat ovat ja kuinka TIIAN JUHLAT EIVÄT OLLEET YHTÄÄN MITÄÄN JA KUKAS PERKELE SE TIIA OIKEASTAAN ON KUN EI ME MUISTETA SEN OLEMASSAOLOA KUN EI MEILLÄ OLE EDES YHTÄÄN POLAROID-KUVIA MUISTOINA SEN "JUHLISTA"?

Tai mitä jos koko juhlia ei tule koska maailma hukkuu muoviin ja kaikilla ei ole edes kotia ja merihevoset ja vanupuikot menevät sekaisin ja nettikaupat heittävät vaatteita roskiin ja MIKÄ OIKEUS MINULLA EDES ON PITÄÄ MITÄÄN JUHLIA KUN EI TÄSSÄ MAAILMASSA OLE KERTA KAIKKIAAN MITÄÄN ILON AIHETTA?

Mutta siis ihan tosi ihanaa järjestää juhlat. Oikeesti.

Lue myös: 

• Näin järjestät täydelliset synttärijuhlat

• Erilainen juhlapaikkavinkki: Yrjönkadun tilaussauna

• Askartele itse: 5 vaihtoehtoa tonttu- ja keijuovelle

Olen pitänyt tästä melkein yhtä kovaa meteliä kuin syntymäpäivistäni, mutta jos joku ei vielä tiennyt, minusta tulee tänä syksynä ihan oikea kirjailija. Minun ja ystäväni Annan podcast Kaverin puolesta kyselen on kesän aikana muotoutunut kirjaksi, ja eilen oli siitä ihmeellinen päivä, että me saimme käsikirjoituksen valmiiksi. 

Ihmeellisintä koko hommassa on se, etten vieläkään oikein käsitä, miten siinä kävi niin. Minun mielestäni kirjaprojekti etenee nimittäin kuudessa vaiheessa, joista yhteenkään ei kuulu kirjoittaminen. Niitä ovat: 

Ensimmäinen eli hedonistinen vaihe: kustannussopimuksen allekirjoittaminen eli armoton skumpan kittaaaminen ja juhliminen

Toinen eli realistinen vaihe: aikataulun sopiminen eli posketon stressaaminen, ei kuitenkaan sanankaan kirjoittaminen

Kolmas eli eskapistinen vaihe: koko homman unohtaminen eli loman viettäminen (eli armoton aperol spritzin kittaaminen)

Neljäs eli taantumavaihe: deadlinen lähestyminen ja uudelleen posketon stressaaminen, ei kuitenkaan sanankaan kirjoittaminen (edelleenkään)

Viides eli vokalisointivaihe: stressin kasvaminen eli ahdistuksesta somessa kaikille kovaan ääneen valittaminen

Kuudes eli kulminoitumisvaihe: kappas, kirja on valmis.

Tässä ensimmäinen kuva Annasta ja minusta sen jälkeen, kun olimme saaneet käsikirjoituksen valmiiksi. Jos tarkkaan katsoo, saattaa huomata skumpanhimon silmäkulmissamme. 

Enkä siis tiedä vieläkään, missä välissä oman osuuteni kirjoitin, mutta jokin tonttu sen on pikku sormillaan yön pikkutunteina vissiin naputellut. (Kirjoitan artikkelitkin yleensä pääasiassa pääni sisällä, ja varsinaiseen kirjoittamiseen menee vain hetki, mutta kokonainen kirja? Ohuehko kirja, mutta kirja kuitenkin! Mitä hittoa?)

Mutta sinne se nyt menee, kustantajallemme Kosmokselle raadeltavaksi. Kirja julkaistaan lokakuussa, ja mielipuolisen upeita julkkaribileideoita otetaan mielellään vastaan. Koska tärkeintä koko hommassahan ovat tietenkin ne juhlat eli armoton skumpan kittaaminen.

Eikä siinä muuten vielä edes kaikki, kuten viidakon vanha sanonta kuuluu, sillä tänään alkaa myös itse podcastin uusi kausi! Uusi jakso joka tiistai ja perjantai. Löytyy Yle Areenasta, Spotifysta, iTunesista ja toivottavasti sieltä mistä ikinä kuunteletkaan podcasteja. 

Lue myös: 

• Kaverin puolesta kertoilen eli podcast-uutisia

• Miksi podcasteja kannattaa kuunnella?

• Mitä podcastin tekemiseen tarvitaan?

• 10 + (17) x podcast-vinkki

Minulla on ollut suuria vaikeuksia tämän alkavan syksyn kanssa. Minusta ei ole yhtään ihanaa, että ilma viilenee ja illat pimenevät ja joutuu pukeutumaan paksuihin neuleisiin. Minusta on aivan hanurista, että arki vyöryy niskaan ja kokoussumat alkavat ja joutuu taas ottamaan elämän vakavasti. Minusta on ihan täyttä kuraa, että taivaalta tulee vettä ja pitää pukea umpinaiset kengät ja kaivaa pitkät housut naftaliinista ja katsoa lämpömittaria, ennen kuin lähtee kauppaan.

Ja kaikkein eniten vihaan sitä, mitä syksy (lue: arki) on tehnyt ruokavaliolleni. Kesällä söin nimittäin pääasiassa

• mansikoita

• mustikoita

• herneitä

• salaatteja

• tomaatteja

• kurkkuja

• vadelmia

• perunoita

• porkkanoita

• varhaiskaalia

• parsakaalia

• kesäkurpitsaa

• nektariineja

Freesiä, terveellistä, ihanaa.

Ja sitten mitä olen syönyt nyt, kun syksyä on kulunut kokonaiset kaksi viikkoa:

• leipää

• voita

• juustoa

• sipsejä

• suklaata

• rikkiä

• paskaa

Ihana tämä syksy ja uusi alku elämässä. Hyvä fiilis. 

(Okei, valehtelen vähän. Pidän siitä, että illat pimenevät. Tykkään pimeästä.)

Lue myös: 

• Lempiruoka: mansikkakesäsalaatti (ja asiantuntevat ohjeet siihen, miten se tehdään)

Tässä on 35-vuotias nainen. Tai no, valehtelen hiukan. Postauksen kuvat on otettu pari viikkoa sitten, silloin kun olin vielä nuori ja viaton 34-vuotias. Ne otti ihana ystäväni Eino. 

Mutta tänään minä olen 35-vuotias. Ja jos totta puhutaan, elämäni ei ole yhtään sellaista kuin olin joskus nuorempana ajatellut. Mutta sitten muistan, että ekaluokkalaisena ajattelin, että yläasteella kuljetaan jakkupuvuissa ja viimeistään lukiossa kaikilla on koulussa mukana salkku. Että eiköhän kaikki ole ihan hyvin, vaikkei mikään mennytkään niin kuin ajattelin.

Minulla on työ, jota rakastan, asunto, jossa viihdyn (ainakin toistaiseksi), ihania, ihania ystäviä, joista yhden kanssa meillä on podcast, jonka suosio on ylittänyt kaikki villeimmät odotuksemme, kirja tulossa lokakuussa, ja kerta kaikkiaan kaikki mitä tarvitsen ja enemmän. (Paitsi ehkä parisuhde. Mutta sitäkään en kyllä juuri nyt tarvitse.) Silti en voi olla ajattelematta, ettei tämä ole ihan sellaista elämää, jota olin ajatellut kolmevitosen viettävän. Vaikken ehkä ollutkaan sitä niin hirveästi ikinä ajatellut. Tulevaisuudenhaaveeni loppuivat varmaan siihen mintunvihreään, kultanappiseen jakkupukuun, jota toivoin yläasteella rokkaavani. 

Nuorena ajattelin, että ihminen aikuistuu kuin taikaiskusta. Että sitä ikään kuin lakkaa olemasta oma persoonansa, ja astuu jostakin maagisesta aikuisuuden portista, ja sen askeleen ottaessaan muuttuu äkisti vakavaksi, tylsäksi, harmaaksi aikuiseksi. Että sitten minäkin yhtäkkiä alkaisin puhua sillä tavalla ilmaa sisään imien "joo joo joo, meidän markkinointiosastolla on sama" ja pitää tukkaa banaaninutturalla ja vaihtaisin puhelimen taustakuvaksi viinilasin keittiön marmoritasolla, ja muutaman vuoden päästä ässäni alkaisivat viheltää ja ottaisin permanentin ja alkaisin puhua markoista ja käyttää samanlaisia 70-luvun mekkoja kuin edesmennyt isoisoäitini. Mutta ei niin kai käy.

Sillä tällainen on oikeasti 35-vuotias nainen.

35-vuotias nainen...

...kääntyy edelleen silmät kiiluen, kun kuulee skeittilaudan äänen. Viimeksi eilen kävelin ihan älytöntä reittiä kauppaan, koska luulin kuulevani etäistä rullailua. Joka sitten tulikin tietyömaasta. 

...ei tiedä vieläkään, haluaako se lapsia. Mutta on silti stressannut asiasta 21-vuotiaasta asti. Hienoa ajankäyttöä, sanon minä!

...kärsii jumalauta finneistä edelleen. Kertokaa nyt joku niille murrosikäisille että SE EI OIKEASTI LOPU KOSKAAN.

...ei osaa koskaan olla ajoissa missään, vaikka on olevinaan jokin ammattilainen.

...luulee jatkuvasti olevansa edelleen parikymppinen. Ja sitten sitä sattuu selkään, lantioon ja niveliin (erityisesti sateella) ja se joutuu katsomaan parikymppisten miesten Tinder-kuvia silmiään siristellen. 

...on edelleen ihan saatanan kiusaantunut valokuvissa, vaikka on blogannut yli kymmenen vuotta. Mutta onneksi sillä on ystäviä, jotka osaavat ottaa kivoja kuvia siitä huolimatta.

...on kyllä yrittäjä, asunnonomistaja ja isotäti, muttei lue sanomalehteä joka päivä. Eikö kolmevitosten (tai jokseenkin sivistyneiksi itsensä laskevien ihmisten) pitäisi tehdä niin? Tai katsoa edes uutiset joskus?

...itkee yksinäisyyttä ja nauraa yhdessäoloa ja on humalassa ja möllöttää sohvalla ja tanssii nolosti ja nukkuu liian pitkään ja syö kokonaiseksi ateriaksi vaan sipsejä vaikka päässä soi koko ajan "puoli kiloa päivässä" -kasvismainos.

...tekee vieläkin valtavan numeron syntymäpäivistään. Ihan kuin se olisi joku 11-vuotias. Koska se on kaikki mitä mulla on tajuattekste. 

...on silti ihan onnellinen. 

Lue myös:

• En voi olla ainoa, joka...

• Rusina onkin rypäle ja muut oivallukset

• Kun täytän 31 vuotta

• Asioita, joita en uskonut tekeväni enää 30-vuotiaana

• Syntymäpäivistä ja siitä, että isi on huippu

Kuten moni jo varmasti tietää, erosin toukokuussa nyt-jo-entisestä-poikaystävästäni. Etenkin kesän alku meni siis itkusta tiristen, inhosta väristen ja pahoinvointia yhtä aikaa tavoitellen ja vältellen. (Onneksi nyt ollaan jo vähän paremmissa kantimissa.) Huomasin samalla, että tylyintä ja tehokkainta eroterapiaa minulle tarjosi siskoni 8-vuotias tytär. 

KUVA: Eroterapeutti (oik) assistenttiveljensä kanssa lähdössä toimintaterapeuttiseen haukijahtiin. 

Mietipä itse, miten vastaisit kyynelehtivänä, tärisevänä lihakasana tällaisiin kysymyksiin:

Ai oottekste eronnu? No saisinko silti Pökäleen (nimi muutettu) puhelinnumeron? Mulle se oli ihan kiva. Koska kaikkein ihaninta on jaella eksän puhelinnumeroa omille sukulaisille eron jälkeen. Tuntee itsensä sillä tavalla tärkeäksi. (Tosin muutaman päivän päästä siskontyttöni palasi niinkutsutulle astialle ja kertoi, ettei enää tarvitsekaan Pökäleen puhelinnumeroa, koska ei oikeastaan pidäkään tästä. Oli tainnut käydä vakavan keskustelun Pökäleen toiminnasta äitinsä kanssa.)

Kuinka monta kertaa sä oot eronnu? Paras kysymys tuoreiden haavojen kaivelun lisäksi vanhojen, arpeutuneiden ja parantuneiden haavojen uudelleen väkivalloin auki repimiseen. Auttaa toipumisessa. 

Onko sulla aina ollut niin, että ne muut on halunnut erota susta? Vai ootko sä ikinä halunnut erota niistä? Kysymys, johon ei itsekään halua miettiä vastausta, mutta siitä vaan katsos sormilla laskemaan ja totuutta kohtaamaan. Jeesaa asian perspektiiviin laittamisessa. 

Kuinka monta kertaa sä vielä aiot erota? Jos tulevaisuus ei vielä näytä tarpeeksi synkältä, voi pohtia sitä, mikäköhän tähän kysymykseen on oikea vastaus samalla kun miettii, saisiko lapsen kaakaolusikalla nirhattua omat korvat irti ettei tarvitsisi kuunnella enää yhtään kysymystä. Auttaa elämän visualisoinnissa tunnelina, jonka toisessa päässä on vielä lisää eroja. Wuhuu!

Miks te sitten erositte jos sua kerran itkettää se? Tässä kysymyksessä hienointa on oman syyllisyyden ja häpeän julkinen käsittely. Lapsen kanssa. Altistaa kivasti eron läpikäymiselle. Vittu lapsen kanssa.

Harmittaako ettei teillä oo lapsia? No ei. Ei ainakaan ole ketään kysymässä tällaisia typeriä kysymyksiä. Tuo helpotuksen tunnetta elämään.

Ooksä eksä? Mikset mee Eksiä Rannalla -ohjelmaan? Ja siinä vaiheessa kun vastaus tähän kysymykseen alkaa olla muotoa "no niinpä muuten, miksen menisi", on aika mennä ihan oikeaan terapiaan.

Lue myös: 

• 5 x eroamisen hyvä puoli

• 5 + 1 tapaa päästä yli erosta elokuvien mukaan

Täten julistan blogiloman päättyneeksi ja muistutan, että minullahan tosiaan on syntymäpäivä 23. elokuuta, jos joku haluaa vaikka muistaa minua jollakin käsittämättömän ihanalla tavalla. Noin niin kuin esimerkiksi.

Lue myös: 

• Heinäkuun mietelause

• Kesäkuun mietelause

• Toukokuun mietelause