Häistä on reilu kuukausi, ja kaikki laskut on maksettu! Olen rehellisesti sanottuna vähän vältellyt kaiken laskemista yhteen, koska oon ajatellut etten tee mitään sillä tiedolla, mitä kaikki on maksanut. Muutta teenhän minä! On hyvä ymmärtää mistä häiden hinta koostuu. Aluksi ajattelin että siksi, että tietäisi mistä nipistää ensi kerralla, mutta minä en kyllä lähtökohtaisesti aio järjestää enää uusia häitä (tavallaan haluaisin kyllä. Mulle jäi juhlasuunnittelu päälle! Mutta tämän puolison haluaisin pitää kiitos). Mutta ehkä siksi että joku muu tietäisi mistä nipistää, kun suunnittelee hääbudjettia!

Ennen rahapuhetta pieni esileikki eli lyhyt kertaus siitä, mitä hääpäivänämme tapahtui:

Menimme naimisiin 24.8.2024 Helsingin Observatorion puutarhassa Tähtitorninmäellä. Oli tuulinen, aurinkoinen, kaunis alkuilta, ja valo siivilöityi puiden läpi suorastaan runollisesti. Oli varmaan jotain 18 astetta lämmintä, joten ulkona tarkeni hyvin, muttei myöskään ollut liian kuuma. Mua hermostutti aivan hirveästi, vaikken oikein tiedä miksi. Ehkä siksi, etten halunnut, että kukaan vahingossa näkee minua, etenkään sulhanen, ennen h-hetkeä. Ehkä siksi, että meille tuli vähän kiire, ja jännitin, ehtivätkö kaikki paikalle. Ehkä siksi, että olin jumankekka menossa naimisiin elämäni rakkauden kanssa!! Odotin museon henkilökunnan keittiössä ja hikoilin ihan laittoman paljon, vaikka päivä ei ollut erityisen kuuma (onneksi hääpukuni oli sifonkia. Se on tosi armollinen materiaali, mitä hikeen tulee). Tuo ihan ensimmäinen kuva tuolla ylhäällä on minusta siellä keittiössä juuri ennen H-hetkeä.

Mun puku oli hääpukuliike Vienosta, ja kukkakimpun tilasin Studio Viiviltä. Täydellisen meikin teki Essi Kylmänen.

Meiltä on kyselty tosi paljon, miten keksimme tällaisen paikan vihkimiselle. No se oli ihan vahinko. Olimme ensin valinneet juhlapaikan, ravintola Storyn vanhassa kauppahallissa, ja sitten piti löytää jokin edullinen vihkipaikka sen läheisyydestä. (Storyn vuokrausaika alkaa vasta klo 19, koska kauppahalli on kuuteen auki, ja ajattelin, että juhlat loppuvat aivan liian pian, jos emme pidä mitään etkoja.) Kävin läpi lukuisia vaihtoehtoja, vaikka Tähtitorninmäki oli mulla ihan ekana mielessä, mutta mikään ei ollut vapaana, tai sitten hinnat olivat ihan mahdottomia. En aluksi harkinnut Tähtitorninmäkeä vakavasti, koska ajattelin, että se on mahdoton. No ei ollut! Observatorio vuokraa tiloja melko huokeaan hintaan, ja vuokraukseen kuuluu myös puutarhan käyttö. Ja se puutarhahan oli juuri se mitä halusin. Meillä oli siviilivihkiminen, koska emme kumpikaan kuulu kirkkoon. Vihkijän saa paikalle mihin hyvänsä virka-ajan ulkopuolella hintaan 250 euroa plus matkakulut, joten sinne me hänet sitten tilasimme.

Observatorio oli IHANA. Vihkiminen alkoi kello 17 (ja tajusin, että oon aina halunnut iltahäät! Miten ihanaa ettei tarvitse könytä joskus kympiltä kirkkoon ja sitten keksiä tekemistä kaikille koko päiväksi). Mun isä saattoi mut vihittäväksi, ja tulin vasta jälkeen päin ajatelleeksi, että tyttären luovutus on sellainen perinne, josta en itse oikein välitä. Ajattelin sen enemmänkin niin, etten halunnut kävellä vihkimiseen yksin, ja isä tuntui luonnolliselta kavaljeerilta. Nyt kun mietin asiaa uudelleen, tekisin ehkä silti samoin, mutta jonkinlaisella disclaimerilla, heh. Huutelisin siinä kävellessäni että tämä tässä ei sitten ole mikään tyttären luovutus! En ole isäni enkä puolisoni omaisuutta kiitos vaan!

Observatorion puutarhassa meillä oli Kyrön cocktailbaari, joka tarjoili lempicocktailiani Sainiota, joka on kauniin oranssi tyrni-ginijuoma (cocktailin saa tietenkin myös alkoholittomana). Tällaisen baarin voi tilata omiin juhliin kuka vaan! Itse olen tehnyt Kyrön kanssa yhteistyötä, joten maksoin baarin työllä, ja lisäksi tietenkin verot. Lisäksi annoin puolisolleni ja bestmaneille tehtävän tuoda paikalle pikku vissypulloja. Pyysin niitä viitisenkymmentä, mutta luku muuttui jossain vaiheessa (ei minun käsittelyssäni tosin) 150:aan. Jätimme loput vissyt Observatorion henkilökunnan nautittaviksi. Lisäksi tilasin Observatoriolle Kakkunoidalta cake popseja, koska ravintolassa oli illalla tarjolla jälkkäri, ei hääkakkua. Kakkutikkarit olivat paras ratkaisu, koska näin ei tarvinnut säätää astioiden kanssa: tikkarin saa syötyä helposti yhdellä kädellä. Veimme paikalle myös langattoman kaiuttimen, josta soi hyväntuulinen funk ja soul. Observatorio oli vuokrattu meille klo 16–19, ja nautimme siellä cocktaileista ja kakkutikkareista ja yhdessäolosta, kunnes vähän ennen seitsemää lähdimme kävellen kauppahallille.

Observatorio oli ihan täydellinen juhlapaikka. Mutta oli siinäkin yksi mutta: oltiin käyty katsomassa sitä talvella ja alkukesästä, ja muistan miettineeni, ettei mikään varmaan enää kuki elokuussa. En kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että maa puutarhassa olisi punaisenaan käyneistä kirsikoista – maata pitkin laahaava pukuni helma oli siis jo ensiaskeleista lähtien burgundinpunaisilla tahroilla kuorrutettu. Lapseni kenties kieri siellä maassa, koska hän oli yltäpäältä viininpunaisissa läikissä. Mutta en kyllä antanut tämänkään häiritä. Ensiaskeleiden (olivat ne sitten kirsikanpunaisia tai ei) jälkeen mua ei jännittänyt tai harmittanut enää mikään!

Story valikoitui illallis- ja juhlapaikaksi siksi, että se on kaunis, mutta ennen kaikkea se oli vapaa toivomanamme päivänä – ja edullinen. Siitä ei peritä erillistä tilavuokraa, vaan siinä on takuumyynti, ja se on 4000 euroa. Muutamissa muissa ravintoloissa, joihin olisin ruoan puolesta halunnut mieluummin, oli haastavammat aukioloajat ja isompi myyntitakuu. Yleensä 7000 eurosta (sekin on minusta kyllä varsin kohtuullista, kun on kiva ravintola kyseessä) aina jonnekin 16 000 euroon saakka. Mutta ennen kaikkea päivät eivät natsanneet.

Juhlapaikan valitsemisesta voi lukea lisää täältä.

Story on minusta niin kaunis, ettei se kaivannut juuri mitään somisteita. Yksityistilaisuuksissa henkilökunta kattaa sinne pöydät valkoisine pöytäliinoineen, ja astiat tulevat ravintolalta. Viimeisinä viikkoina ennen häitä aloin kuitenkin panikoida, että pitäiskö sitä ja pitäiskö tätä, ja päätin, että haluan ostaa omat kankaiset servietit ja pöytiin koristeiksi ruskeita pulloja, joihin voisi laittaa vaikka vähän harsokukkaa tai eukalyptusta. Ostin häätarvikkeiden kirppisryhmästä Facebookista viisikymmentä salvianvihreää serviettiä euron kappale, ja myyn ne eteenpäin samalla hinnalla. Samoin ostin muutamia ruskeita pulloja (osa oli kyllä väärän kokoisia ja mallisia), ja sain muutaman lisää juomalla pari Galipette-siideriä. Kysyin kukittajaltani, mitä hän suosittelisi pulloihin laitettavan, ja hän ehdotti vadelmanoksaa, jonka hän myös mulle toimitti (maksua vastaan, toki). Vadelmanoksa oli musta hyvä idea. Harsokukka ja eukalyptus ovat molemmat tosi kauniita, mutta myös tosi häätyypillisiä, ja siksi vadelma oli minusta hauska ja freesi ajatus. Olen ajatellut myydä pullot eteenpäin seuraavalle halukkaalle, mutten ole vielä saanut aikaiseksi.

Soryssa söimme kolmen ruokalajin pöytiintarjoillun illallisen, kuuntelimme puheita (lempiosioni kaikissa juhlissa), tanssimme häätanssin ja pidimme bileet. Pöydissä oli kertakäyttökameroita, joiden filmi on parhaillaan kehitettävänä. Jännittää, mitä sieltä tulee! Muuta ohjelmaa ei ollut, paitsi vieraskirja, johon lähes kaikki taisivat kirjoittaa jotakin.

Juhlat olivat aivan ihanat, ja päivä suorastaan täydellinen. Muutama ihan pikku juttu meni ihan pikkuisen mönkään, mutta päätin jo hääpäivänä, etten anna minkään pilata tunnelmaa. Jos olisin jäänyt vatvomaan sitä, että tukka suoristui tai että unohdin hajuveden, olisin jumittunut harmiin enkä pitänyt ollenkaan niin hauskaa kuin onnistuin pitämään. Sitä paitsi: on aivan turha antaa sellaistan asioiden vaivata joille ei voi mitään.

Meidän juhliin oli kutsuttu meidän itsemme eli hääparin lisäksi muistaakseni 49 ihmistä, ja 46 vastasi tulevansa paikalle. Viime hetkellä tulonsa joutui sairauden vuoksi perumaan kaksi juhlijaa, joten vieraita oli lopulta 44 (plus minä ja sulhanen). Erityistä kiitosta vierailta saimme persoonallisista juhlapaikoista ja Kyrön cocktailbaarista. Miinusta oli se, että ravintolassa oli hirveän kuuma ja äänentoisto ei meinannut riittää puheisiin (tämä oli minun vikani, säästin äänentoistossa). Ruuasta oli myös vaihtelevia mielipiteitä (valitsimme alkuruuaksi risoton, joka oli joidenkin mielestä raaka ja toisten mielestä täydellisen al dente).

Summa summarum: kaikki meni tosi ihanasti! Mulla oli elämäni suloisin ja kaunein ja onnellisin päivä.

No mutta sitten se pihvi! Mitä meidän häät maksoi:

Story 4700 euroa
Observatorion vuokra 450 euroa
Cake popsit 130 euroa (hinnassa oli alennus)

Vihkiminen 273 euroa

5 x kertakäyttökamera 115 euroa
Vieraskirja 17 euroa
Koristelutarvikkeet 60 euroa

Minun pukuni korjauksineen 1300 euroa
Tuomaksen puku korjauksineen 320 euroa

Kukat 350 euroa
Meikki 245 euroa
Koemeikki 174 euroa

Ylläolevat asiat yhteensä 8134 euroa.

Lisäksi olimme hotellissa kaksi yötä: noin 800 euroa

(Side note: hääkuvauksen saimme häälahjaksi, ja Kyrön baarin sain korvaukseksi Kyrön kanssa tehdystä yhteistyöstä.)

Minähän en koskaan tehnyt mitään hääbudjettia, heh. Olin jotenkin että no viis tonnia se vois maksaa, mutta todellisuus on varmaan lähempänä kymppiä. Yllätyksekseni kokonaiskustannukset itse juhlista jäivät kuin jäivätkin alle kymppitonniin! Mutta varsinainen summa riippuu siitä, mitä siihen laskee mukaan.

Käytin häitä tekosyynä käydäkseni parissakin sellaisessa kasvohoidossa, joissa olen halunnut muutenkin käydä (hydrafacial ja dermaplaning, vaikka siis missään nimessä ei kannattaisi käydä molemmissa, mutta kävin ensin hydrafacialissa ja päätin sitten myöhemmin että halusin kuitenkin vielä sen dermaplaningin, koska siinä kuoritaan veitsellä iholta kerros kuollutta solukkoa, ja siinä lähtee myös se peach fuzz -karva iholta, joten meikki levittyy ekstrahyvin. Dermaplaningin tehnyt hoitaja sanoi mulle, että hydrafacialia on markkinoitu tosi hyvin, mutta hänen mielestään dermaplaning voittaa sen kuus-nolla. Molemmat ovat tehokkaasti kuorivia ja kosteuttavia hoitoja. Jessus miten pitkä sulkeisteksti tästä tuli). Mutta nämähän voisi olla sellaista rutiininomaista ihonhoitoa, jos sattuisi olemaan sellainen ihminen joka kävisi rutiininomaisesti kasvohoidoissa. Myös kynsien laittaminen on samanlainen juttu: itse en käy laittamassa kynsiäni joka kuukausi, vaan tein sen yksinomaan häitä varten. Ja jos ihan totta puhutaan, aloin käydä kestolakkauksessa jo toukokuussa, jotta kynnet saisivat kasvaa rauhassa ennen häitä (ja se toimi!), joten kynsienlaittosumman voisi ainakin kolmin- tai jopa nelinkertaistaa, jos haluaa laskea ihan joka pennosen mukaan. Kävin keväällä myös ottamassa korviin uudet reiät, koska vanhat menivät umpeen, ja kävin hammaslääkärillä kevytvalkaisemassa hampaani. Jos nämä asiat, jotka olisin voinut tehdä muutenkin (tai jättää tekemättä), lasketaan mukaan, summa nousee melko huomattavasti:

Kynnet 60 euroa
Suihkurusketus 70 euroa
Kasvohoidot 300 euroa
Kampaaja 266 euroa
Korvien rei’itys 45 euroa
Hampaiden kevytvalkaisu 70 euroa

Ylläoleva yhteensä 811 euroa.

Jos siis ihan kaikki lasketaan yhteen, juhlakulut, puunaus ja hotelli, on yhteissumma yhteensä 9745 euroa. Vau, jäi silti piirun verran alle kymppitonnin! (Häidenjälkeiskuluja tulee vielä puvun pesettämisestä ja kertiskameroiden filmien kehittämisestä. Ne vievät kokonaissummat varmaan lähemmäs kymppitonnia tai jopa vähän yli? En ole ihan varma.)

Mihin panostettiin:

Juhlapaikka/illallinen. Tila ruokineen ei sinänsä ollut erityisen kallis, jos verrataan muihin ratkaisuihin, mutta se söi budjetista leijonanosan. Meille oli tärkeää saada istuva illallinen, ja se rajasi tilavaihtoehdot käytännössä ravintoloihin.

Hääpuku. Mun puku oli kokonaisbudjetissa toisiksi kallein asia. Halusin löytää käytetyn tai vintagepuvun, mutten ollut valmis tekemään niin paljon kompromisseja sen suhteen, miltä halusin näyttää. Käytetyn puvun löytäminen on ihan mahdollista (mutta tosi paljon vaikeampaa jos on pluskokoinen niin kuin minä)! Mutta silloin ei välttämättä löydä tasan sitä mitä tahtoo.

Hotelli. Me haluttiin olla kaksi yötä hotellissa, ja tosi kivassa huoneessa. Oltais voitu mennä myös kotiin tai keksiä jokin vähän huokeampi ratkaisu.

Missä pihistettiin:

Musiikki. Spotify premium-tilaus, kannettava kaiutin Observatoriolle ja tabletti Storyyn. Jokin ihana pikku musaesitys olisi ollut ihana, ja siis livebändi häissä olisi aiiiivan ässä, mutta budjetti olisi paisunut sellaisesta ihan hallitsemattomaksi.

Kulkuvälineet. Hotelli ja juhlapaikat olivat lähellä toisiaan, eikä meidän tarvinnut vuokrata autoa tai mitään muutakaan. Paikalle tultiin Uberilla ja välimatkat kuljettiin kävellen.

Somisteet. Kun on valmiiksi kaunis tila (tai kauniit tilat), ei niitä tarvitse juuri somistaa.

Ohjelma. Okei, ohjelma harvoin maksaa rahaa, mutta vaivaa se maksaa. Meillä ei ollut musiikkiesityksiä, taikureita, photo bootheja, salatehtäviä, visoja, ristikoita tai mitään muutakaan ohjelmaa. Juhlat alkoivat vasta illalla, eikä me uskottu että mitään sellaista tarvitaan, koska aika on muutenkin lyhyt. Parasta on saada hengata ja seurustella läheisten kanssa!

Asusteet. Sormus oli mummon vanha. Kengät ja alusvaatteet mulla oli jo. Korut oli lainassa, ja käsilaukku löytyi kotoa. Tuomaksellakin oli kengät jo valmiina, ja kaulaan kiedottu huivi löytyi kotoa.

Missä olisimme voineet säästää:

Puku. Mun puku oli hirveän kallis, ja tuskailin asiaa tosi paljon, koska en olisi halunnut ostaa uutta pukua vain yhdeksi päiväksi. Mutta se oli minusta tosi ihana, ja tunsin itseni kauniiksi se päällä, joten en keksi mikä tälle olisi ollut vaihtoehto. Olisin siis toki voinut valita jotain muuta päällepantavaa, mutten löytänyt mitään, missä mulla olisi ollut yhtä upea olo. Mutta ei siinä vielä kaikki: puku pitäisi vielä viedä pesulaan, ja sekin maksaa. En siis ole saanut sitä vielä aikaiseksi. Juttelin muutaman naapurin kanssa, ja joku sanoi vieneensä puvun pesulaan neljä vuotta häiden jälkeen, joku toinen seitsemän. Että ei mulla vielä mikään kiire ole, heh. (Ei vais. Haluan pesettää sen, koska ajattelen että siitä saisi muokkaamalla iltapuvun. Tietysti jos joku on kiinnostunut ostamaan sen, voin myös myydä! Mutta käytettyjen hääpukujen bisnes on vaikea bisnes, kun kaikki on yleensä tehty niin mittojen mukaan. Tiedän tämän, koska yritin tosi tosi tosi kovasti löytää itselleni hääpuvun käytettynä.)

Puunaus. Noi kaikki mun etukäteisvalmistelut rusketuksineen ja kasvohoitoineen olisi voinut jättää väliin, tai ainakin tehdä paljon edullisemmin ja pienemmin (osaan esimerkiksi nyt tehdä geelilakkaukset itse kotilaitteella, ja olisin voinut valita klipsikorvikset ja läträtä itseruskettavalla jne). Mutta olin toisaalta päättänyt, että nyt törsään, kun en muuten juuri tee niin. Käyn kampaajalla yleensä kerran kahdessa vuodessa. En siis oikeastaan kadu tätäkään, heh.

Hotelli. Yksi yö olisi riittänyt, mutta halusin yrittää pitää hääkuplaa yllä jäämällä hotelliin toiseksi yöksi lapsen kanssa. Ajatus oli kiva, mutta eihän se mukelo mitään hääkuplasta ymmärtänyt, joten yö ei ollut kovin rentouttava. Olisi ollut parempi mennä kotiin tuttuihin ympyröihin ja levätä siellä. Ja sitten taas se yksi yö hotellissa ei välttämättä tarvitse niin kalliita ja hienoja puitteita, kun ei siellä ehdi oikein nautiskella. Astetta tai kahta edullisempi huoneluokka olisi riittänyt. Mutta en silti kadu että panostettiin tähän!

Ravintolan tarjoilut. Me tarjottiin Storyssa vieraille siis kolmen ruokalajin illallinen, alkukuohuvat, kaksi viinikaatoa (tai muuta mietoa juomaa) ja kahvit, sekä yöpalahodarit. Muita juomia ihmiset ostivat sitten omalla rahalla tiskiltä. Myyntitakuu oli sen 4000 euroa, ja se ylittyi jo meidän ennakkotilaamilla tarjoiluilla, mutta oltais voitu jättää esimerkiksi juomat tarjoamatta ja maksattaa ne vierailla, jolloin meidän maksettavaksi olisi jäänyt vähemmän. Mutta me ei haluttu, että ihmiset joutuu ruokailun aikana jonottamaan tiskillä, tai ylipäätään käyttämään ollenkaan rahaa meidän häissä, elleivät he itse halua. Joten hah: en kadu myöskään tätä menoa.

No niin siinä se! HUH. Tulipas tästä pitkä. Jos jäi vielä jotain kysyttävää, kommentoi tai laita viestiä!

Kaikki postauksen kuvat: Dorit Salutskij.

Me mentiin naimisiin (saa taputtaa)! Ja naimisiinmenon yhteydessä minä tein vanhanaikaiset ja otin puolisoni nimen. Tästä lähtien voitte siis kutsua minua Tiia Savukoskeksi.

Ei ole ehkä modernein ja feministisin teko ottaa puolison sukunimi (modernia ja feminististä olisi ottaa hänen etunimensä! heh lol viiitsi vitsi), mutta halusin silti tehdä niin. Oma (tyttö)nimeni on hirveän yleinen – niin yleinen, etten thoudz ole koskaan saanut rekisteröityä nimelläni gmail-osoitetta tai instanikkiä tai edes toiminimeä. Tiia Rantasia on vaikka kuinka, mutta Tiia Savukoskia on tietääkseni vain yksi.

Uuteen nimeen on kyllä totuttelemista. Olen vaihtanut sähköpostiosoitetta ja – kuten ehkä huomaat, koska olet täällä – myös nettisivuni domainia, ja kun näen ne kirjoitettuna, ne tuntuvat vielä vähän vierailta. Minusta vaikuttaa myös aivan mahdottomalta tehtävältä siirtää vuosikymmenten ammatillinen ja epäammatillinen sähköpostiliikenne uuteen postilaatikkoon. Seuraavan Mission: Impossible -elokuvan voisikin tehdä tästä aiheesta. Sähköpostiosoitteen vaihtaminen, tin tin tiidi tin tin tiidi. Tom Cruise yrittää monitoimityökaluvyö lanteillaan syöttää uutta sähköpostiosoitetta VR:n sovellukseen. Ei onnistu, täytyy soittaa asiakastukeen. Räjähdyssss! Tididiiii, tididiiii, tididiiii, ti-di! (Perustuu tositapahtumiin. Paitsi ei toi räjähdys.)

Mutta on varmaan ihan luonnollista, ettei vielä kymmenen päivän jälkeen osaa käyttää uutta nimeä suvereenisti esimerkiksi lääkäriin tai vakuutusyhtiöön soitettaessa. Oon kuullut muilta vastaavassa tilanteissa olleilta, että on saattanut mennä parikin vuotta ennen kuin muuttuneeseen nimeen on tottunut. Prosessia ei varmaan auta yhtään se, että sähköpostiosoitteen vaihtaminen esimerkiksi VR:n sovellukseen on tehty niin mahdottoman vaikeaksi.

Mutta oli miten oli! Tässä minä olen. Tiia Savukoski. Hauska tavata!

Enää kolme viikkoa häihin! Eissaakeli en voi uskoa että kohta se tapahtuu. Ihanaa! Kaikki on melko lailla valmista, enää pitää sitoa muutamat loose endsit (toivon että ymmärrätte että teen nämä finglish-jutut ihan tahallani. Usually). Ja siis kaikki on niin valmista, että vaikkei tekisi enää mitään, menisi päivä silti ihan upeasti. (Mutta pakko silti vielä pikkuisen säätää ja stressata lol.)

Meillä molemmilla oli polttarit noin viikko sitten, ja mua helpottaa aivan hirveästi ettei nyt tarvitse enää miettiä että milloin omani ovat! Mulle ainoa yllätysmomentti polttareissa oli ajankohta, koska tiesin että mennään Isoonkyröön Kyrö Distilleryn tiluksille (teen Kyrön kanssa yhteistyötä) mutten tiennyt milloin. Olen ollut monta viikkoa ihan varpaillani koko ajan, että joko nyt joko nyt joko nyt, enkä ole uskaltanut sopia itselleni mitään menoja, koska jos polttarit olisivakin silloin, joku joutuisi sanomaan että hei et sinä voi mennä jalkahoitoon tuona päivänä ja sitten minä sanoisin että miksi ja se joku sanoisi että noooo et vaan voi ja minä sanoisin että miksi ja samalla tietäisin kyllä mistä on kyse, ja sitten yllätys olisi pilalla.

Polttarit olivat AIVAN ihanat! Yksi mun kaasoista tuli hakemaan mut aamulla kotoa (sen piti olla yllätys, mutta Tuomas oli keittänyt mulle kahvit ja paahtanut mulle leivät valmiiksi, joten aloin arvella että tässä on jotain mätää, ja kahvia juodessani tein salapoliisityötä ja selvitin että kaasot ja polttareihin tulevat ystävät olivat kaikki olleet whatsapissa online sunnilleen samaan aikaan. Kun summeri soi, olin ihan että lessssssgo) ja vei mut rautatieasemalle. Asemalla tavattiin ripotellen muita vieraita, mentiin junaan omaan pikku osastoomme, ja Tampereelta tuli lisää porukkaa kyytiin. Tislaamolle päästyämme mun ystävä teki mulle reikihoidon, syötiin välipalaa, tehtiin tislaamokierros (jonka sain osaksi juontaa koska olen käynyt sen niin monesti. En kyllä mjuistanut ulkoa kuin pari hassua nippelitietoa), saatiin cocktailkoulu, syötiin illallinen ja mentiin saunaan ja paljuun. Juoksin pihan ympäri ja karkotin kaikki vanhojen poikaystävien haamut. Kaksi eksää lähetti myös videotervehdyksen! Seurustelin toisen kanssa ala-asteella ja toisen yläasteella. He ovat edelleen mun hyviä ystäviä ja tulevat myös häihin.

Oli ihan tosi ihanaa, ja oon niin onnellinen että häät mahdollistaa paitsi ihanan juhlan mun puolison kanssa, myös tällaisen preliminääritilaisuuden, missä mun rakkaat ystävät sai tavata toisiaan. Liian usein sitä vaan pitää kaikki kaveriporukat vähän erillään, vaikka oikeasti voisi olla tosi paljon ihanampaa yhdessä. Kyrötalolla majoittuminen rajasi polttariporukan joka tapauksessa aika pieneksi, siellä kun on nukkumapaikat vain kymmenelle.

Kesä on muuten mennyt tosi kivasti. Mua on harmittanut kesän alusta saakka, ettei Tuomaksella ole ollut lomaa eikä olla voitu tehdä mitään pikku viikonloppureissuja tai mitään perheenä, mutta ei se ole lopulta juuri haitannut. Ollaan käyty puistoissa, Oodissa, Annantalossa, Tampereella ja kavereita moikkailemassa. Muutettiin uuteen kaupunginosaan juuri ennen kesää, ja täälläkin on ollut ihan tarpeeksi tutkittavaa tälle erää. Ollaan viihdytty Jätkäsaaressa tosi hyvin! Olin aluksi aika skeptinen, kun kaikki on niin uutta (eli kolkkoa ja sielutonta), mutta siinä on myös tosi paljon hyviä puolia. Esteettömyys on huomioitu aika hyvin, ja täällä on tosi lapsiperhekeskeistä. Puistoja on tusinoittain ja tuntuu että niistä pidetään ekstrahyvää huolta. Ja satamaan tulevien laivojen torven ääni on ihana!

Kaikkein kivointa on tietysti se että lapsi vaikuttaa onnelliselta. On liikuttavaa, miten innoissaan se onkin kaikesta. Pikku riemuiivari. Sen lempipuuhaa tällä hetkellä on leikkiä mun tai Tuomaksen avaimilla niin, että se työntää niitä meidän sängyn väliin ikään kuin käynnistelläkseen sitä. Mutta mikä parasta: se nojaa otsallaan samalla sänkyyn jotenkin tylsistyneen oloisesti, ja se jos mikä on huvittavaa. Muistan joskus kuulleeni että jossain cooleissa ravintoloissa oli kaksikymmentä vuotta sitten laitettu miesten pisoaarien päälle sellaiset otsatyynyt, joihin voi nojata helpotuksen hetkellä. Lapsen avainleikistä tulee mulle se mieleen.

Lapsi on muutenkin hauska. Sille on alkanut tulla uusia ilmeitä, ja ne naurattavat mua aivan hirveästi. Se nostelee kulmakarvojaan ihan kuin se arvostelisi (minua) tai siristää silmiään ikään kuin sanoakseen “öö en kyllä usko” tai irvistelee niin, että nenä menee ruttuun, ja minun sydämeni myös. Onnesta. Se on niin suloinen ja ihana!

Ja hei: lapset ovat kyllä yhtä elämän eliksiiriä päästä varpaisiin. Yhtenä päivänä lapsonen kaatui puistossa niin, että isompi lapsi muksahti sen päälle. Itku ei kestänyt kauaa, mutta naamaan tuli tosi pahannäköiset naarmaleet (näyttivät pahemmalta kuin olivatkaan), ja olin ihan että voi ei, koko kesä menee nyt sitten arpinaamana. Mutta ei! Lapset ovat niin ihmeellisiä tuoreita ihmistaimia, että niiden haavatkin paranevat nopeasti. Muutama päivä haverin jälkeen poskessa ei ollut enää jälkeäkään koko tapaturmasta! Jos minä saisin naamaani samanlaisen vekin, menisi viikkoja että se paranisi, ja siitä jäisi arpi. Saakeli, tyynyn jäljetkin jäävät ihoon siihen asti kunnes pitää taas mennä nukkumaan. Nelikymppiset ja lapset, we are not the same.

Meillä on tosi menevä ja rohkea lapsi, ja se lyöttäytyy aina vieraiden ihmisten porukkaan jos niitä tulee paikalle. Se on monta kertaa meinannut mennä johonkin ihan vieraaseen taloon sisään, jos sinne on mennyt kivan näköinen perhe. Se myös juoksee morjestamaan jokaista koiraa ilman minkäänlaista pelkoa. Minä olen ihan kauhuissani, koska pelkään että se innostuksissaan tarttuu jotain koiraparkaa esim silmämunasta, ja sitten ei ole kyllä hauskaa kenelläkään. Mutta tämä lupailee hyvää alkavaa päiväkotitaivalta ajatellen: ehkä mukelo viihtyy uudessa paikassa uusien ihmisten kanssa yhtä hyvin.

Päiväkodin aloitus ei hermostuta mua hirveästi (famous last words ehkä?). Uskon, että lapsi pärjää hyvin, ja samaa uumoilen myös omalta kohdaltani (alan olla jo melko valmis siihen että saan siivun omaa elämääni takaisin), vaikka tiedostan kyllä hyvin, että takapakkiakin saattaa tulla. Enemmän mua hermostuttaa se, etten tiedä vielä millaiseksi arki muodostuu. Monelta me viedään lapsi yleensä päiväkotiin? Kumpi sen tekee? Millaiset kamat sillä pitää olla mukana? Mihin vaunut jätetään vai pitääkö ne tuoda kotiin? Onko henkilökunta ystävällistä? Huomioidaanko päiväkodissa sellaiset kasvatukselliset asiat jotka ovat meille tärkeitä? (Olen lueksinut Iidan matkassa -Iidan megahyviä päiväkodin aloituspostauksia. Suosittelen niitä kovasti! Mutta nekään eivät vastaa noihin viimeisiin kysymyksiin.) Mulla on lapselle kurahousut ja -hanskat, ja nimikointitarrat on postissa tulossa, mutta muuten mennään kyllä aika soitellen sotaan. Toisaalta uskon myös että olen ekan päivän (joka on jo huomenna!!) jälkeen tosi paljon viisaampi.

Luin jostain, että “ba” tai “ma” tai mikä tahansa tavu lasketaan lapsen ensimmäiseksi sanaksi, jos se käyttää sitä toistuvasti samasta asiasta omaehtoisesti. Ei lasketa, jos se sanoo kaikesta “ba”, tai jos se sanoo “ba” vain siten että se toistaa sen aikuisen perässä. (Toisaalta joku sanoi mulle myös että ensimmäiseksi sanaksi lasketaan mikä tahansa, minkä vanhempi tulkitsee ekaksi sanaksi. Ja tämä on musta tosi hyvä määritelmä!) No – meidän lapsihan on jo tosi pitkään kommunikoinut hassusti sanomalla kaikkeen ja kaikesta että “uuuuu”. Se on ollut hirveän huvittavaa, koska se tuntuu jotenkin amerikkalaiselta ja elokuvalliselta ja siltä, että se hämmästyisi vähän kaikesta. Jos sille antaa vaikka mansikan, se on ihan että “uuuuuu”. Jos se näkee ratikan? Uuuuuuuu. Tuolin? Uuuuu. Pienen pienen leivänmurun lattialla? Uuuuuu!

Mutta jokin aika sitten se alkoi sanoa ka ja ku ja kaa ja kuu kitlkitlkitl (ja kun näytin Puppe-kirjasta tikkaa, se toisti perässä kauniisti “ka”). Se siis löysi K-kirjaimen, ja olin ihan että varmana ekaksi sanaksi tulee kakka. Toisin kävi! Mun ystävä oli kylässä kahvilla pari viikkoa sitten, ja lapsi alkoi osoitella kahvinkeitintä ja kahvikuppia ja sanoi että kaa kaa. Sen eka sana oli siis kahvi! Tai kahvikuppi! Tai kahvinkeitin! Se tapaili usein myös kakkua ja kakkaa ja kukkaa, muttei ihan saanut niitä kokonaan vielä sanottua, ainakaan joka kerta. Pari kertaa oon ajatellut, että se on sanonut hiekkalaatikolla “kakku”, ehkä hiekkakakusta, mutta sitten onkin käynyt ilmi että sillä on kakka vaipassa, joten ehkä se on yrittänyt kertoa siitä? Mene ja tiedä. Mutta esimerkiksi tällä viikolla se on hokenut aina hiekkalaatikolla että kakku, eikä kakka ole ollut housussa kuin ehkä kaksi kertaa kymmenestä. Win!

Omgggg vauva on jo vuoden!! En tiedä olenko koskaan aiemmin sanonut että aika menee tosi nopeasti, mutta nyt sanon, että se menee niin nopeasti ettei oikein ehdi edes jokaisessa kk-postauksessa sanoa miten nopeasti se menee. (Se menee myös niin nopeasti että tämä postaus on kaksi viikkoa myöhässä, hups.)

Previously: me muutettiin, vauva oppi nousemaan ilman tukea ja oli seurapiirien kermaa.

Vuoden vanha taapero on vauhdikas ja edelleen aivan älyttömän sosiaalinen. Se kävelee ja jopa juoksee, yrittää hyppiä toisinaan, tanssii musiikin tahtiin ja juoksee moikkaamaan lähes jokaista ihmistä kenet näkee. Se vilkuttelee ratikassa kaikille ja työntää pikku käsiään vieraiden ihmisten taskuihin. Se painaa kaikkea pikkuruisella etusormellaan (vesimelonin palaa, tuttipullon tuttia, jokaista luomea mun iholla). Se rakastaa koiria ja alkaa aina ensin matkia niiden haukuntaa ja sitten kihertää riemusta kun se näkee niitä. Harjoittelemme vielä vähän nätisti silittämistä. Yhden kerran se potkaisi epähuomiossa pientä koiraa naamaan. (Ei kovin lujaa, onneksi, mutta ei se silti kivaa ollut kenellekään.)

Tajusin vasta tuota edellistä postausta lukiessani että niin juu, oli tosiaan sellainen aika kun taapero (that’s right, se on taapero nykyään) ei osannut peputtaa sohvalta alas – se nimittäin osaa sen nykyään!! Best. Olin jo ehtinyt unohtaa miten rasittavaa oli, kun se osasi mennä ylös muttei tulla alas. Nyt sen uskaltaa antaa touhuta sohvalla jo ihan rauhassa, ja se tajuaa tulla lähes kaikkialta muualtakin alas peppu edellä.

Jokin on selvästi viime aikoina muuttunut. Lapsi on edelleen ihan uskomaton velmu ja tajuton viuhake, ja se on niin nopea ja utelias ja vilkas ja sosiaalinen että pelkkä vierestä katsominen väsyttää – mutta nyt se on alkanut myös pysähdellä hetkiin entistä useammin. Joskus se saattaa istua tai maata mun sylissä ja tuijotella mun naamaa tosi läheltä, silmiin tiukasti katsoen kuin jotakin sieltä etsien. Ihan kuin se näkisi mut ekaa kertaa, ja se yrittäisi painaa mieleen että niin toi on sitten se äiti, se on ton näköinen. Se on ihanaa tavalla jota en oikein osaa edes selittää.

Rausku osaa osoitella asioita. Kun siltä kysyy että “missä lamppu” se alkaa katsella kattoon ja etsii sieltä jokun lampun näköisen ja osoittaa sitten sitä. Oon myös huomannut, että kun etsin jotain sen tavaroita kotona j sanon ääneen että missähän sun vesipullo on tai missäs on nyt sun kengät, se ymmärtää jo, mitä etsin ja alkaa hakea niitä asioita myös katseellaan. Jos meillä ei ole kiire, annan sen löytää tavarat joita me etsitään, ja sitten kehun sitä vuolaasti.

Sen suosikkileikki on syödä tai juoda leikisti asioita. Se on aivan riemusta mutkalla, kun leikin että hörppään vaikka vesipullosta. Ja sitten aina kun se syö tai juo jotain, erityisesti leikisti, se tarjoaa myös minulle. Se on mun mielestä niin herttaista. (Isänsä on samanlainen. Tarjoaa aina mulle maistiaisen kaikesta.)

Rauskusta on hyvää vauhtia tulossa kunnon humoristi. Olen vain sen huumorintajusta vielä vähän huolissani. Yksi päivä se auttoi mua lajittelemaan pyykkejä, ja kun pyysin sitä antamaan mulle sukan lattialta, se ojensi sukkaa ensin mulle, ja kun yritin ottaa sen, se heitti sen pois – ja nauroi räkäisesti päälle. En tiedä yhtään, mistä se on oppinut tuollaisen jekuttamisen! Ja olen siitä yhtä aikaa ylpeä ja vähän raivoissani. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin se että joku tulee “auttamaan” eikä oikeasti auta yhtään, pilkkaa vaan :D

Me käytiin toukokuun puolessavälissä Tampereella, ja tajuan nyt, että lapsen kanssa oli helpompi matkustaa silloin kun se oli pienempi, vaikka olinkin siitä silloin hirveän hermostunut. Helpommaksi se varmaan tulee myös taas sitten kun se on vähän isompi – mutta nyt on kyllä vaikeaa. Olin ajatellut että voisin kesällä käydä Pohjois-Karjalassa meidän mökillä sen kanssa junaillen, mutten kyllä selviäisi siitä junamatkasta hengissä. Junan leikkipaikka on tosi ihana ja taapero viihtyy siellä hyvin, mutta se on vielä tosi pieni ja muut usein paljon isompia. Se jää jalkoihin tämän tästä, ja toisaalta yrittää usein maistaa jotain kaveria tai ottaa kädestä tavaroita, kun ei se vielä ymmärrä ettei niin saa tehdä. Junamatka Tampereellekin oli yhtä kyykkimistä ja kieltämistä: ei älä mee sinne, ei äläpä revi kaveria, ei älä ota kädestä, ei tulepa pois alta, ei nuolla kaverin nenää, ei heitellä kirjoja jne. Lapsi itse tuskin siitä kieltämisestä kärsii, mutta minä kärsin. On tosi ankeaa olla sellainen ihminen, joka hokee jatkuvasti vaan ei ei ei. Tiedättekste kun ihmiset manifestoi? Että minä saan sen työpaikan tai minä löydän rakkauden tai minä en tule kipeäksi juuri juhannuksen alla? Miettikää miten paljon negaa tulee omaan elämään, kun joka kolmas omasta suusta tuleva sana on EI tai ÄLÄ. Avaan varmaan tällä tavalla joka päivä maagiset portit johonkin nopelandiaan ja syöksyn lopulta sinne johonkin rotkoon. Siis jos uskoisin manifestointiin. (En tiedä uskonko. Ehkä ihan vähän? En usko että se toimii mutta ei siitä varmaan hirveästi haittaakaan ole.)

Muuten Tampereella oli kyllä taas ihan parasta. Vein siskon lapset perinteisille synttäri-illallisille, monta kuukautta myöhässä. Myöhästyminen oli tavallaan onni, koska niiden synttärit on helmikuussa ja yleensä tarvotaan ravintolaan hirveässä lumituiskussa, mutta nyt oli ihanat valoisat kesäillat ja lämmin, lempeä tuuli vaan hiuksissa. (Annan siskoni lapsille aina synttärilahjaksi kahdenkeskisen illallisen heidän valitsemassaan ravintolassa. Se on ihanaa koska kahdestaan tulee juteltua kaikkea sellaista mitä ei porukassa tule keskustelleeksi.)

Ollaan alettu syöttää lapselle vähä vähältä ihan tavallista ruokaa. Oon odottanut tosi kovasti sitä, että se saisi syödä kaikkea, jotta ei tarvitsisi erikseen keitellä ja soseutella sen ruokia, mutta me syödään kyllä niin epäsäännöllisesti ja herkutellen että lapselle täytyy melkein tehdä ruuat erikseen. Tai ei se vielä ainakaan esim Shanghai tacoja oikein syö. Että tuota. (Oikeasti meidän pitäisi tietenkin syödä enemmän tavallista kotiruokaa. Mutta step by step!)

Lapselle pitäisi myös alkaa juottaa korvikkeen sijasta pikku hiljaa maitoa, mutta me ei olla vielä aloitettu. Musta tuntuu oudolta ajatus siitä, että sille pitäisi antaa maitoa, kun ei mekään käytetä maitoa. Mutta sitten ajattelin että no ei me käytetä korvikettakaan, ja silti me annetaan sille sitä. (EDIT: ehdin saada jo muutaman viestin siitä että lapselle ei ole pakko juottaa lehmänmaitoa. Tiedän toki sen! Koko maidon juomisen kulttuuri on minusta vaan outo ja vaikea hyväksyä.)

Kesän aikana me yritetään siirtää taapero omaan huoneeseen nukkumaan, jotta se olisi rutiinia sitten elokuussa kun päiväkoti alkaa. Se tulee ihan tosi pian! Oon yhtä aikaa tosi innoissani, että saan taas oman aikuisen elämäni ainakin hetkittäin takaisin, ja samalla peloissani siitä, että nyt se aika alkaa mennä vielä nopeammin, kun se oppii asioita meistä erillään. Olen myös kyllä valtavan helpottunut siitä, että se voi alkaa oppia asioita myös jossakin muualla. Pelkään koko ajan, että mun pitäisi opettaa sille jotain mitä en ole yhtään muistanut. Pelkään myös koko ajan että meillä ei lueta tarpeeksi kirjoja tai leikitä tarpeeksi kehittäviä leikkejä tai syödä tarpeeksi monipuolisia ruokia ja niin edelleen. Mutta ainakin meillä syödään ja juodaan leikisti asioita ja opetellaan hyvää huumorintajua!

Yksivuotias

• oppii nyt asioita vauhdilla

• osasi esim vaan yhtenä päivänä näyttää missä sen napa on???

• ei vieläkään puhu, mutta jokeltaa varsin monipuolisesti

• on alkanut pelätä nenäimuria, vaikka se rakasti sitä vauvana. Nyt kun ajattelen niin se pelkää myös tavallista imuria. Coincidence???

• on maailman ihanin ja pysähtyy joskus jopa lepäämään syliin

Yksivuotiaan äiti

• on aivan loppu

• ei muuta.

Okeiiiii helpppp vauva on jo yksitoista kuukautta! Viimeinen vauvakuukausi! Joku sanoi mulle tällä viikolla että “räpäytät kolme kertaa ja sitten se on 22-vuotias” ja siis mä olen räpäyttänyt jo ainakin kahdesti. Aika menee niin nopeasti!

Viime jutussa: vauva oppi kävelemään ja juomaan pillipullosta, ja Tuomas sai töitä.

Viralliset 11-kuukautispotretit.

Vauva – tai siis nykyisin virallisesti vaapero – on kävelemään oppimisensa jälkeen vain kiihdyttänyt tahtia. Ensin kengillä kävely oli hankalaa, mutta nyt se painelee tennareissa ainakin kahtakymppiä. Ulkona epätasaisella maalla kävely on vielä paikoin huteraa, mutta jos oppiminen jatkuu tätä tahtia, tulee siitä varmaan kesäkuuhun mennessä MM-tason polkujuoksija (onko polkujuoksulla MM-kisat? En tiedä mutta ilmoitan vaaperomme niihin). Se on myös oppinut kiipeämään paikkoihin, kuten sohvalle, ja haluaisi kiipeillä koko ajan. Se on ihastuttavaa ja hienoa, mutta myös kamalaa, koska alastuloa se ei ole onnistunut oppimaan, ei, vaikka hoen sen korvan juuressa koko ajan että peppu edellä peppu edellä PEPPU EDELLÄ. 

Muistan lukeneeni joskus jostain, että vauvat nauttivat sellaisista leikeistä, joissa ne saavat laittaa tavaroita johonkin ja ottaa niitä pois. Tässä kuussa huomasin, että meidän vauvamme rrrrrakastaa järjestellä tavaroita tällä tavalla. Parhaita esineitä siihen ovat eri kokoiset muoviastiat, mutta kaikki muukin käy – kuten esimerkiksi tutit ja vaipparoskis, kuten ikäväksemme huomasimme, kun aloimme ihmetellä mihin kaikki tutit katoavat (spoiler alert: vaipparoskikseen).

Taisin jo viimeksi kertoa, että olemme oppineet meidän vauvasta sen että se on täysi velmu. Tämä tunne vahvistuu päivä päivältä. Se nauraa paskaisesti, kun sitä kieltää, ja hymyilee kauneimmin silloin, kun se on matkalla tekemään jotakin kiellettyä. Se on edelleen myös tosi dramaattinen, ja se naurattaa mua vieläkin hirveästi (vaikka se onkin aika rasittavaa). Kun se ei saa kaukosäädintä tai puhelinta tai mitä se nyt sillä hetkellä haluaakin, se heittäytyy makaamaan lattialle, tai jos se ei pääse lattialle, se heittää päänsä taakse kuin universumille huutaen, että MIKSI MUN ELÄMÄ ON TÄMMÖSTÄÄÄÄÄÄRGGH. Ja sitten se on kuitenkin tuommoinen ihan pieni vauveli eikä mikään diivaileva esiteini.

Vauva on oppinut karkuunmenoleikin, ja se on ihanaa, kun se yrittää juosta pikku töppösillään samalla, kun se meinaa mennä naurusta ihan nurin. Mutta se on myös vähän vaarallista, kun vauva ei ikinä katso minne se juoksee, vaan sitä ihmistä joka sitä naurattaa. Tänä aamunakin se käveli suoraan ovenkarmia päin kun ei se jaksanut katsoa eteensä, raasu.

Tässä kuussa vauva oppi nousemaan ylös ilman tukea! Se on ollut tosi kivaa, koska nyt sitä ei tarvitse olla nostelemassa koko ajan, kun se muksahtelee nurin esimerkiksi puistossa. Olen oppinut että äitiys on yhtä hikeä, mutta nyt piiiikkuisen vähemmän, kun yhdeksänkiloista pötkylää ei tarvitse olla nostelemassa ylös aina, kun lähistöllä ei ole seinää tai muuta vastaavaa. (Toki tämä ei auta lainkaan, koska hiki yhtä aikaa lisääntyy esimerkiksi sohvalle kiipeämisen taidon myötä muttaaaaa kuka näitä laskee? (Minä. Minä lasken. Olisi kiva olla joskus yksi päivä ilman kaiken kauttaaltaan peittävää tuskanhikeä.))

Olen ollut viime aikoina tosi väsynyt, mutta kaikkea helpottaa se että vauva on tosi ihana. Granted, se olisi vielä ihanampi jos se ei heräisi jokaiseen päivään viimeistään 5.30, mutta se on silti tosi ihana. Se on tosi nauravainen ja hyväntuulinen, ja aina kun se tapaa uusia ihmisiä, ne kysyvät että onko tämä lapsi aina näin iloinen. (Ei se ole. Mutta yleensä se kyllä on.) Sillä alkaa selvästi myös olla huumorintaju, enkä malta odottaa että saan alkaa kertoa sille vitsejä.

Tavattiin juuri viikonloppuna ravintolassa vauva, joka oli meidän rauskua puolitoista kuukautta nuorempi, ja se osasi jo sanoa kaksi sanaa! Rausku ei osaa sanoa vielä mitään. Maanittelen sitä päivittäin, jos se vaikka vahingossa sanoisi äiti tai tutti tai iskä tai peppu, mutta ei sieltä vielä tule mitään. Tosin viikonloppuna huomasin, kun joku rauskua moikkaamaan tullut isompi vauva yritti hokea että rausku on bebis (vauva oli ruotsinkielinen) ja toisteli vaan että bebbebbebbebbebe, niin sitä rausku yritti sitten matkia, ja huuteli sen perään että babbabbabbabbaba. Minusta vauvalla ei kyllä ole mikään kiire oppia puhumaan. Odotan sitä vaan niin innolla, koska uskon että siitä tulee tosi hauskaa. Plus meidän vauva on niin velmu, että luulen sen panttaavan puhetta ihan tahallaan. Ihan yhtä tahallaan kun se menee repimään niitä sähköjohtoja mitkä siltä on kielletty – ja nauraa päälle.

Vauva on taas ollut ihan seurapiirivauva. Me ollaan käyty treeneissä, kirjajulkkareissa, pr-tilaisuuksissa ja vaikka missä (kaikki on mennyt hyvin, mutta minä olen ollut hentoisen hikikerroksen kuorruttama, kun vauva on halunnut käydä moikkaamassa ja tutkimassa ja maistamassa kaikkea). Kävin elämäni ensimmäisillä lapsimessuillakin! Siellä oli aivan tajuttomasti porukkaa, ja mulla loppui jaksaminen aika nopeasti (oon ollut joskus nuorena messuilla töissä ja se pelkkä tunnelma saa mut minuuteissa aivan uupuneeksi. jaksunaksuja (öö keksinkö juuri uuden termin jota ihmiset alkavat vihata????) kaikille messuilla työskenteleville), mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: löysin vauvalle lisää tutteja ja itselleni Mainion kolitsiasun, jota olen kuolannut ööö viime kesästä? Se on ihana. Ja messuillakin oli kyllä tosi hauskaa!

Tässä kuussa me muutettiin, ja olen päättänyt että se on asia jota rupean toivottelemaan ihmisille, jotka käyttäytyvät typerästi. Olen ennen toivonut kaiken maailman homofoobikoille jne esim ärhäkkää vatsatautia tai tikkuja kynnen alle, mutta nyt toivon, että he joutuisivat muuttamaan vauvan kanssa. Se oli siis jumalauta aivan hirveetä. Ollaan oltu uudessa asunnossa melkein viikko, ja olen vieläkin aivan ihmisraunio. Tuomas oli tietenkin töissä kaikki muuttoa edeltävät päivät, joten jouduin hoitamaan suurimman osan pakkaamisesta ihan yksin. Onneksi Tuomaksen vanhemmat pystyivät auttamaan vauvan kanssa, koska pakkaaminen sen läsnäollessa oli kertakaikkisen tyhjä arpa. Se halusi koko ajan olla sylissä, syödä vessaharjaa, kiivetä sohvalle ja pudota sieltä kadotukseen, rytyyttää painavaa peiliä, kuopia viherkasvien multaa ja yksinkertaisesti olla koko ajan juuri siinä missä itsekin. Siinä hötäkässä tuli uhrattua vaipparoskikselle pari tuttia, kun piti vaan saada hetki teipata laatkkoita umpeen. (Ja ai niin: pakkaaminen silloin, kun vauva nukkui, ei sekään tullut kysymykseen, koska kaiken kanssa piti olla niin helvetin hiljaa. Nyt voisi olla toista, kun meillä on asunto jossa saa huoneiden väliset ovet kunnolla kiinni. Tekeekin heti mieli kokeilla muuttamista uusiksi, NOT.)

Sitähän sanotaan, että muuttaminen on ihmiselämässä oikeasti aika iso rutistus, jopa kriisin kaltainen, mutta tähän vauvelin kanssa muuttamisen verrattuna aiemmat muuttoni ovat olleet jumalauta lomamatkoja paratiisiin.

Löysin muutossa muutamia säästelemiäni tavaroita, joita ajattelin joskus että näitä ei tarvitse säilytellä, jollei lapsia tule, ja liikutuin kun muistin että mulla on nyt lapsi kenelle niitä säästän (lol muistan kyllä koko ajan että mulla on lapsi. Tai no ainakin lähes koko ajan). Voi olla että hän ei ole jostain mun vanhoista farkuista (“kuule levikset oli tosi in silloin kun minä olin nuori”) yhtään kiinnostunut, mutta mun sydäntäni lämmittää, etten ole säilytellyt niitä välttämättä ikään kuin turhaan. Kia Arpiaa haastateltiin tänään lapsettomuudesta aamutelkkarissa, ja hän sanoi tästä aiheesta jotakuinkin niin mitä olen itsekin ajatellut: onko järkeä hankkia kauniita esineitä, jos ei ole ketään, joka ne perii. (Huom Kia sanoi ettei enää ajattele niin, enkä minäkään, mutta tunnistan ajatukseen niin hyvin, että se vihloo.) Monista asioista tulee helposti sanottua että “säästetään jälkipolville” tai muuta vastaavaa, mutta mitäs jos jälkipolvia ei tulekaan? Se oli hirveän hyvä haastattelu, Kia puhui lämpimästi ja viisaasti. Suosittelen katsomaan Areenasta ja varaamaan nenäliinat valmiiksi. Ite itkin läpi koko homman.

Mutta! Me ollaan nyt siis jätkäsaarelaisia! Ja meidän asunto on ihana. Siinä on vauvalle oma pieni huone, meille niin iso makuuhuone, että sinne voi hankkia suuren sängyn, ja terassi, johon paistaa aikainen aamuaurinko. Maalattiin muuttoa edeltävänä yönä muutama seinä, mutta muuten sisustaminen ja järjestely on vielä aivan kesken. Mutta tila ja olo tuntuu tosi hyvältä. Mulla ei vielä ole oikein minkäänlaista suhdetta Jätkäsaareen asuinalueena, mutta kaikki vaikuttaa ainakin sillä lailla lapsiperheen näkökulmasta ihan kivalta – pitää vaan vielä itse sisäistää se identiteetti että niin juu mekin ollaan yksi tuollaisista lapsiperheistä. Plus: meillä on tosi lyhyt matka laivalle, jos halutaan vaikka yhtäkkiä mennä käymään Tallinnassa.

11-kuinen vauva

• alkoi itkeä hoidossa ollessaan kun näki meidän naamamme videopuhelussa, yhyy (se oli yön yli hoidossa, jotta päästiin maalaamaan uudessa asunnossa)

• on sopeutunut uuteen kotiin tosi hyvin! Aikaiset aamuheräämiset alkoivat jo ennen muuttoa ja ennnnn kyllä tiedä mitä niille pitäisi enää tehdä, mutta aion vielä yrittää jotakin jos jaksan

• kävelee juoksee kiipeilee vailla mitään kuolemanpelkoa. Minä hoidan kaiken pelkäämisen sen puolesta ja siis voi tätä sydänparkaani

• on aivan aurinkoinen ja ihana ja ajattelen joka päivä että voi miten meille on tuollainen tullut

11-kuukautisen vauvan äiti

• alkoi itkeä takaisin kun vauva alkoi itkeä nähdessään meidän naamamme videopuhelussa

• on ihan palasina ja tarvitsisi varmaan yhdeksän tunnin yöunet joka päivä noin puolen vuoden ajan tästä palautuakseen, arvatkaa onko sellaisia luvassa fffffuuuu

• yrittää oppia lapseltaan vähän tuota aurinkoisuutta ja ihanuutta, koska nope.

Vauva on jo kymmenen kuukautta! Double digits! Aika menee kyllä niiiiiiin nopeasti. Kohta se jo kyselee multa että äiti oliko kaikki tuollaista Valencia-filtteriä silloin kun sinä olit nuori. (Let’s face it, olihan se.)

Olen aloittanut puolivahingossa vauvan kanssa ihanan itarutiinin. Nostan sen aina iltapuuron jälkeen syliin, ja tanssimme hiljaa samalla kun laulan jonkin laulun (yleensä Nature Boy, jota lauloin sille jo mahassa, joskus Puff Lohikäärme. Yhtenä iltana yritin laulaa Mandoliinimiehen, mutten osannutkaan sen sanoja?? Mitvit miksi se sitten soi mulla jatkuvasti päässä ja kestää ikuisuuden??). Aloin tehdä tätä joskus pari kuukautta sitten, kun halusin varmistaa ettei vauvalta tule puklu heti kun se nostetaan vaipanvaihtoon tai pannaan sänkyyn, ja sitten se jäi. Tykkään ajatella että tanssimme yhdessä illan viimeiset hitaat.

Vauva on oppinut paljon asioita! Kuten esimerkiksi nostamaan kädet ylös ja menemään lötköpötköksi. Se on hir-ve-ää. Olen meinannut tiputtaa sen kymmeniä kertoja! Sitä paitsi luulin että lapset tajuavat tämän kikan vasta joskus vanhempana? On ultimaattinen kärsivällisyysharjoitus yrittää pukea sylissä lasta, joka vetää aivan veteläksi ja kieltäytyy tyystin yhteistyöstä. Mutta sitten samalla olen oudosti ylpeä tuosta pikku tyypistä. Äsken sinä olit sellainen avuton pikku toukka ja siinä sinä nyt osoitat mieltä ja saat äidin repimään kaiken tukan päästään! Hienoa.

Vauvan persoonallisuus on alkanut näkyä tooooosi selvästi viimeisen kuukauden aikana, ja oon oppinut että meidän lapsi on aikamoinen velmu. Se tykkää mennä karkuun, ja se tykkää olla lötköpötkö, ja se tykkää vakoilla, ja se tykkää tehdä juuri sen jutun mitä siltä on kielletty – ja nauraa rätkättää päälle. Mutta samalla oon huomannut että se on tosi sosiaalinen ja tykkää hirveästi muista ihmisistä, etenkin lapsista. Se haluaisi aina ottaa kontaktia kaikkiin muihin, eikä vielä tähän päivään mennessä oo vierastanut oikein ketään. Muutamiin miehiin se suhtautuu vähän varauksella, mutta yleensä se on vaan kiinnostunut kaikista. (Itsekin suhtaudun muutamiin miehiin varauksella, joten ihan tervettä lienee.)

Tässä kuussa vauva oli ekaa kertaa yökylässä. Se meni mun puolison vanhemmille eli mummilaan, ja me Tuomaksen kanssa mentiin kertakaikkisesti hotelliin – ei haluttu että kävisi niin, että käytettäis tuiki tärkeä vapaa vuorokausi siihen että alettais jotain pesemään pyykkiä tai hinkuttamaan liesituuletinta, ehei. (Plus meillä oli lahjakortti.) Mulla oli tosi epärealistiset tavoitteet meidän vapaayölle: halusin juoda drinkkejä, käydä syömässä, ottaa kylvyn, kuherrella, valvoa ja jutella, katsoa elokuvia, ja silti nukkua kerrankin kunnolliset yöunet. Mutta siis oikeastaan kaikki toteutui??!!! You truly can have it all. Jos siis menet drinkeille ja syömään jo viideltä. Sen jälkeen ehtii katsoa leffan tai kaksi, jutella ja kuherrella samalla ja mennä kympiltä nukkumaan. (Aamukylpy ftw.)

Meidän tapaamisesta tuli pääsiäisenä viisi vuotta! Kutsuttiin Tuomaksen vanhemmat meille syömään.

Ai niin! Vauva oppi myöskin juomaan pillipullosta. Olin ostanut S-Marketista pillipullon, kun yhtäkkiä tajusin että öö hmm meidän vauva on yhdeksän kuukautta eikä kukaan ole kertonut että pillipulloharjoittelu pitäisi aloittaa jo puolivuotiaana. Kysyin parilta vauvalliselta kaverilta ja he sanoivat että juu meidän vauva on juonut veden pillipullosta kuusikuisesta lähtien. Fak. No mutta sitten siis ostin sen pillipullon, yritin sitä vauvalle tarjota, mutta se vaan puri sitä pilliä enkä yhtään ymmärtänyt miten se voisi oppia juomaan siitä. Kunnes! Valitin tästä asiasta meidän mammatreeniryhmässä, ja yksi äiti suositteli Emma-merkkistä pillipulloa, jonka pillistä tulee vettä kun pulloa vähän puristaa. Sen avulla vauvaa voi auttaa ymmärtämään että pillistä tulee vettä. Olin ihan että jes, valittaminen kannattaa, nyt tämä onnistuu, ostan vain sen pullon – mutta mä olin siis jo ostanut sen! Se meidän pullo oli se sama Emma-pullo, maksaa alle viisi euroa, en vaan ollut tajunnut että sitä voi puristaa. Muutamassa päivässä vauva tajusi kupletin juonen, ja nyt se imeksii vettä itsenäisesti ihan ylpeänä. Se on tosi söpöä: aina vettä imaistuaan se katsoo minua ja hymyilee voitonriemuisesti (ainoa huono puoli on että se unohtaa usein nielaista, ja hymyillessään valuttaa kaiken veden rinnuksilleen. Söpöä yhtä kaikki. Märkää vain).

Yhdeksän kuukautta täytettyään vauva alkoi vaikuttaa siltä että se ottaisi pian ensimmäiset askeleet. Se uhkarohkeasti kurotteli ottamaan tukea tosi kaukaisista asioista ja alkoi liikkua rajoittamattomammin pitkin asuntoa. Vitsi se tuntuu varmaan siistiltä. Ajattele nyt, että olisit päässyt liikkumaan ainoastaan nuohoamalla jonkun huonekalun reunaa pitkin (ja toki kontaten mihin vaan), ja yhtäkkiä sua ei pidättele oikein mikään. On varmaan aika upea tunne kun pystyy sellaiseen!

Ja sitten, yhtäkkiä, yhdeksän ja puoli kuukautta vanhana, pikku kukku otti ensimmäiset askeleensa. On ihan käsittämätöntä, miten nopeasti ekojen askelten jälkeen se vaan alkoi painella menemään pitkin kämppää huojuvasti katkokävellen. Se on niin suloinen ja ihana!

Samalla kun vauva oppi kävelemään, se oppi liikkumaan muutenkin eri tasoissa ja kokeilemaan, miten ahtaista raoista se mahtuu. Se alkoi painaa poskeaan lattiaan arvioiden, mahtuisiko se limboamaan syöttötuolin poikkijalan tai muun vastaavan alta, ja joka kerta jos sen eteen meni vaikka kyykkyyn, se lähti samantien puskemaan pepun alta selkäpuolelle. Samoin, jos pilkoin vaikka vihanneksia keittiön tiskin ääressä, se tuli aina paikalle ja änkesi minun jalkojeni ja tiskin väliin. Se tuntui musta ihastuttavasti siltä, että se haluaa kokeilla rajojaan, siis ihan fyysisesti, ja katsoa, mihin se pystyy. Tällä tavalla sitä ihminen varmaan oppii hahmottamaan oman vartalonsa äärirajat!

Huono puoli on, että se nousee syöttötuolissa jatkuvasti seisomaan ja aiheuttaa minulle pieniä sydänkohtauksia tekemällä niin. (Edellä mainittu velmuus liittyy.)

Tässä kuussa se on myös alkanut sohia asioita esineillä. Musta tuntuu että tää on joku sellainen leluilla leikkimisen esiaste (tää menis tänne ja tää tekis tälleen). Sillä on kädessä vaikkapa kenkälusikka tai mehupurkki (sen lempilelut atm) ja sitten se niillä sohii ja siirtelee jotakin toista lelua tai esinettä. En tiedä miten tajusin edes kiinnittää tällaiseen huomiota, kun ei se ole mikään varsinainen taito, mutta sen touhuissa oli yhtäkkiä niin selvä ero edelliseen, että panin tämän merkille. Kai tämäkin on jotain tilan hahmottamishommaa tai syy-seuraussuhteen tajuamista tai jotakin.

Me myytiin meidän asunto, kaupat on nyt tehty, ja ostettiin uusi! Nekin kaupat on tehty. Joten nyt on vihdoin tipahtanut ja saa nuolaista! Ja muutto on niin pian että hirvittää. Mitään ei tietenkään olla vielä pakattu, koska ”kyyyyllä sitä ehtii”. En tiiä miten sitä kyyyyllä muka ehtii, kun en oikein ehdi edes rauhassa vessassa käydä. Mutta kai sitä sitten kyyyyllä ehtii. Pakkohan se on. Kyyyyllä kyllä.

Tuomas sai töitä (jee!), ja se tarkoittaa sitä että mun pitää palata ainakin osittain vanhempainvapaalle. Tuomaksen vanhemmista on onneksi apua siihen asti, kunnes pystyn jäämään täysin kotiin. Nyt on vielä työvelvollisuuksia, joiden vuoksi me tarvitaan vauvalle hoitaja. Oon hirveän kiitollinen avusta, enkä voi uskoa että asiat voivat oikeasti järjestyä näin hyvin. Tuomaksen vanhemmat asuvat neljänkymmenen minuutin ajomatkan päässä, joten kaikki vaatii pientä säätämistä, mutta onneksi säätäminen kuitenkin onnistuu joten kuten. Oon ollut aika pahoillani siitä, ettei meillä ole Helsingissä oikein mitään tukiverkostoa, ja siksi me etsittiin asuntoa myös Tampereelta (ei löytynyt), mutta onneksi Klaukkala ei ole ylitsepääsemättömän kaukana. Olis silti tosi tosi kiva, jos olis sellainen tilanne, että vauvan voisi viedä matalalla kynnyksellä nopsasti vaikka tunniksi jonnekin, tai jos joku voisi vaikka vaunulenkittää vauvaa hetken, jotta saisi tehtyä joitakin pieniä spontaaneja juttuja kuten vaikka ikkunanpesu tai hieronta tai ullakkovarastossa käynti. Mutta onneksi apua ylipäätään on, kiitokset siitä mummilaan!

Mutta mun on kyllä pakko myöntää, etten haluaisi palata vanhempainvapaalle. Mun mielestä oli ihan parasta mennä töihin ja tehdä taas aikuisten asioita, ja vanhempainvapaalle paluu tuntuu askeleelta taaksepäin – vaikka vauva tietysti on tosi ihana ja suloinen. Mutta yritän ottaa tästä ajasta ilon irti, koska syksyllä vauva menee päiväkotiin, ja sitten varmaan ajattelen että yhyyy saisinpa pitää vauvan vielä kotona. (Aloin itkeä jo kun selasin päivähoitopaikkoja kaupungin sivuilta. Meidän pieni kukku sinne isoon maailmaan!)

Kymmenkuinen vauva

• kävelee jo tosi hienosti ja yrittää ottaa jopa juoksuaskeleita

• osaa juoda pillipullosta itse, mutta tuttipullosta ei

• poimii lattialta jokaisen pienen asian suuhunsa etusormi edellä

• on alkanut irvistellä ja rupistella naamaansa tosi söpösti

• kälättää lakkaamatta – se on minusta ihanaa

Äiti

• haluaisi johonkin vitaepro-kylpyyn, josko sillä saisi nivelet ja lihakset voideltua

• on alkanut hyväksyä sen, että kengät ja vaatteet pitää kerta kaikkiaan vaihtaa kokoa tai kahta isompiin

• saa nykyään nukuttua aika hyvin! Taikasanat ovat kympiltä nukkumaan ja vauva viideltä kainaloon

Sisältää affiliate-mainoslinkkejä, linkit merkitty *-merkillä

IIIIKKKK enää alle puoli vuotta meidän häihin!!! Häiden suunnittelu on nyt ihan hyvässä vaiheessa, mutta vielä muutama viikko sitten asia ei ollut niin. Vaikka luin aika paljon kaikkia listoja ja ohjeita, en tiennyt yhtään mistä aloittaa (koska olen jääräpää enkä uskonut lukemiani ohjeita). Mutta nyt tiedän, että kolme ensimmäistä asiaa, mitä hääsuunnittelussa pitää päättää, ovat vieraslista, päivämäärä ja hääpaikka.

Itse en tokikaan aloittanut näistä, mutta älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon. Minä aloitin hääpuvusta. Varasimme kaasojeni kanssa muutaman sovitusajan eri liikkeisiin, ja sovitin kymmenittäin pukuja. Muhkeita. minimalistisia, pitsisiä, sifonkisia, satiinisia, hihattomia, hihallisia – lähes kaikenlaisia. Lopulta kävi niin, että valitsin hääpuvun, jonka puin ihan ensimmäisenä päälleni. Käsittämätöntä! Sovittelu oli minusta tosi hauskaa, vaikka pelkäsin sitä hiukan etukäteen. Mulla ei ole maailman mutkattomin suhde omaan kehooni tällä hetkellä ja huolehdin, osaisinko pitää itseäni upeana. Sanoin tämän sovituksissa etukäteen, ja kokemus oli tosi lempeä. Melkein missään ei ollut mallikappaleita minun koossani, mutta se ei haitannut. Ammattitaitoisen henkilökunnan, hakaneulojen ja klipsien avulla mekon saa näyttämään hyvin pitkälti siltä, miltä se näyttäisi oikeassa koossa.

Seuraavaksi siirryin kuitenkin siihen askeleeseen, jonka olisi pitänyt olla hääsuunnittelussa ensimmäinen: vieraslista. Listan lukitseminen oli minusta pikkuisen hankalaa, koska olisin halunnut kutsua muun muassa kaikki, mutta riitti, että oli jonkinlainen luonnos siitä, kuinka paljon ihmisiä juhliin voisi tulla. Tein itse asiassa muutaman listan: eräänlaisen must have -listan, eli kokoelman ihmisistä, joiden haluan aivan ehdottomasti olevan paikalla, ja good to have -listan ihmisistä, joiden haluaisin pääsevän paikalle jos mahdollista, ja lopuksi listan ihmisistä, jotka haluaisin mukaan, jos budjetti ei paukkuisi jo yli (meillä ei ollut mitään etukäteen asetettua budjettia. En osannut tehdä sellaista, koska en tiennyt yhtään, mitä kaikki tulisi maksamaan. Budjetti muotoutui ajan kanssa ja on aika summittainen, eli elää vähän koko ajan. Tiedän, että moni repii siellä nyt tukkaa päästä, koska budjettihan on tosi tärkeä, mutta mulle riittää että oma tukka pysyy joten kuten päässä). Lopulliselle listalle päätyivät melkein kaikki kaikilta listoilta, koska vaikka luulin haluavani kutsua kaikki tapaamani ihmiset, oli juhlaporukka lopulta aika kompakti.

Kun vieraslista oli valmis, ryhdyin etsimään hääpaikkaa, mutta se osoittautui mahdottomaksi, koska emme olleet päättäneet päivämäärää. Sen oli siis oltava seuraava askel. Meidän virheemme oli se, että aloimme kysellä ihmisiltä etukäteen, mikä päivä heille sopisi. Fun fact: ihan jokaisena päivänä on joku, joka ei pääse. Ja sitten sitä joutuu päättämään että kenet nyt jättää pois juhlista. (Paitsi ehkä tietysti, jos järjestää häitä jonnekin kahden vuoden päähän. Silloin ihmisillä ei ehkä ole vielä kalenteri täynnä.) Metodimme ei varmastikaan ollut täydellinen, mutta pääsimme sillä kuitenkin lopputulokseen. Vieraita olisi viitisenkymmentä, ja juhlat järjestettäisiin elokuussa 2024.

Näillä eväin lähdimme etsimään sopivaa häätilaa. Aina kun juttelin ihmisten kanssa juhlatiloista tai mietin ääneen, mikäköhän olisi kiva tila hääjuhlille, mulle sanottiin että ootko katsonut Venuusta – siihen pisteeseen asti että olin jo ihan että voi saakeli, kuuluvatko kaikki johonkin salaiseen venuukerhoon. Jostain syystä ajattelin etten halua katsoa mistään, vaan haluan keksiä tilan itse. (Samalla tavalla kuin nuorena en halunnut että kukaan suosittelee minulle mitään uutta kiinnostavaa bändiä. Halusin löytää bändit itse. En vaan tiennyt miten niitä löydetään. Kuuntelin siis aina vain samoja bändejä ja odottelin, että jokin kiva uusi bändi ilmestyy taianomaisesti minidisc-kuulokkeisiini. Ei ilmestynyt.) Joka kerta, kun mieleeni tuli jokin tila, etsin sen netistä ja päädyin aina Venuun sivuille. Lopulta taivuin venuukerholaiseksi. Onneksi! *Venuusta on niiiiiin yksinkertaista etsiä tilaa tietyillä spekseillä, ja pelkkä etsiminen on tosi inspiroivaa. Itse toki tein etsimisestä itselleni vaikeaa, koska no, olen vähän hölmö, ja näköjään pakettiin kuuluu että olen tehnyt kaikki virheet teidän puolestanne. Halusin nimittäin kaikki speksit. Ajattelin ensin, että olisi ihana varata jokin tyhjä tila, jonka sitten saisi itse koristella mieleisekseen, ja tuoda omat ruuat ja juomat. Suosikkejani olivat merellinen *Soutupaviljonki, kirjailijatalo *Villa Kivi Töölössä, teollisuustaivas *Studio Skaala Konepajalla ja tunnelmallinen Vantaan *Wanha Fabriikki.

*Studio Skaala – Venuu

Sitten ajattelin, että olisi sittenkin ihanaa, jos häätila olisikin jokin ravintola, jotta kaikki olisi mietitty minua varten. Ei tarvitsisi koristella, ei etsiä erillistä cateringia eikä miettiä, miten tilaan saisi ihanan tunnelman. Lempparini tässä kategoriassa olivat *ravintola Elm Kaivopuistossa, *ravintola Story vanhassa kauppahallissa ja ravintola Lasipalatsin *hulppea Palmuhuone.

*Restaurant Elm – Venuu

Toisaalta halusin myös hullutella ja yrittää keksiä jonkin tosi omaperäisen hääpaikan, kuten esimerkiksi *kuunari Kathrina, jossa ystäväni häät järjestettiin pari vuotta sitten, tai omavarainen pikku saari Katajanokan edustalla eli *Cafe Kobben, tai Tampereella *Pyynikin Panimo. (Kyllä, etsimme tässä vaiheessa tilaa myös Tampereelta, sillä tiesimme, että muutamme kevään aikana, muttemme vielä tienneet (emmekä itse asiassa vieläkään tiedä) minne, Helsinkiin vai Tampereelle. Mutta lopulta päätimme, että järjestämme juhlat Helsingissä, asuimme missä hyvänsä.)

*Cafe Kobben – Venuu

Sitten hiihdin eestaas näiden täysin erilaisten speksien välillä ja yritin päättää, mitä oikeasti tahdon. Lopulta helppous ja yksinkertaisuus voitti, ja valitsin ravintolatilan, josta saa ruuat ja juomat paikan päältä, ja jota ei tarvitse koristella tai siivota. (Mutta lowkey olen kyllä selannut nyt Venuuta niin paljon, että haluan alkaa järjestää juhlia työkseni. On niin paljon ihania juhlapaikkoja!)

Ravintolatila toimii hääjuhlan illanviettopaikkana, ja etsin erikseen toisen tilan alkuillasta vihkimiselle (emme kuulu kirkkoon, joten emme mene naimisiin kirkossa vaan varaamme vihkijän digi- ja väestötietovirastosta). En halua paljastaa vielä tiloja sen tarkemmin, koska emme ole vielä edes lähettäneet kutsuja! (Se olkoonkin seuraava steppi. Vai vihkijän varaaminen? Vai kukat? Vai hotelli hääyöksi? Käääääääkkk!) Kerron lisää, jahka suunnittelu etenee.

Hääsuunnittelun to do -listalla seuraavaksi on edellämainittujen asioiden lisäksi kutsujen tekeminen (lähetämme nettikutsut Tahtoo.fi:n kautta), jossain vaiheessa varmaan niiden lähettäminen, hääsoittolistan tekeminen (meille ei tuu bändiä tai dj:tä), Tuomaksen puvun hankkiminen – ja sitten pitää varmaan oikeasti tehdä se budjetti. Ai niin, sitten on myös meikki ja hiukset, valokuvaus, lastenhoitaja, hääkengät, istumajärjestys, ffffuuuuu onkin aika paljon kaikkea että tuota minä tässä ryhdynkin hommiin ja päätän tämän kirjoituksen tähän. Moiiiiiii!

Vauva on jo yhdeksän kuukautta! Aika menee kyllä ihan niin kuin FFW-nappia VHS-nauhurista painaisi (sumeasti ja töksähtelevästi, mutta nopeasti). Kohta se jo lukee tätä ja kysyy että mikä on VHS-nauhuri!

Tapahtui viime jaksossa: vauva nousi seisomaan, alkoi nukkua omassa sängyssä ja jätti hampaanjälkiä kaikkeen, mitä nakersi (eli kaikkeen).

Kahdeksan kuukautta täytettyään vauva alkoi yhtäkkiä kieltäytyä hampaidenpesusta. En ole koskaan nähnyt yhtä tiukasti yhteen puristettuja huulia kuin joka aamu ja ilta, kun yritämme työntää pikkuruisen vauvahammasharjan pikkuruiseen suuhun harjataksemme nopeasti kaksi alaleuassa killottavaa hampaannaskalia. Ja kun vauva kieltäytyy jostakin, se kieltäytyy täysiä. Ei auta mikään minuutin-kahden odottelu, ei auta huijaaminen, naurattaminen, laulaminen, hämäys, ei mikään. Ainoa mitä se suunsa lukitsemisen lisäksi tekee, on joko raivoisa murina tai loukkaantunut poispäin kääntyminen, jolloin se esittää, ettei edes huomaisi minun olevan paikalla (vaikka se istuu siis sylissäni). Hampaiden pesu on tosi vaikeaa, kun turhautuneen lisäksi olemme yleensä tosi huvittuneita sen käytöksestä. Se on niin dramaattinen!

Ongelma oli kuitenkin todellinen: aloin pelätä, että sen pienet kauniit helmet mätänevät suuhun, jollemme saa pestyä niitä edes toisinaan. Kysyimme neuvolasta apua, ja meille sanottiin, että koittakaa kutitella lasta tai jotenkin hämätä sitä hampaidenpesun yhteydessä. Öööö millähän kädellä se pitäisi tehdä, kun yhdellä yrittää pestä hampaita ja toisella pitää lasta sylissä niin, ettei se putoaisi. En minä voinut edes yrittää. Mutta sitten tämäkin vaihe tuli päätökseensä ja muutaman päivän jälkeen vauva antoi taas minun pestä sen hampaat. Mystisiä ovat imeväisten tiet.

(Toki sittemmin totaalikieltäytyminen on taas alkanut, joten katsotaan nyt. En kuitenkaan enää pelkää hampaiden mätänemistä. Ehkä se pieni pyyhkäisy, jonka saan yleensä aikaan, riittää pitämään hampaat tarpeeksi puhtaina.)

In other hammasnews: vauvalle on alkanut kasvaa vampyyrihampaat! Yläleuan kulmahampaat siis. Se oli yhdessä vaiheessa hirveän kärttyinen ja ärtyisä, ja halusi purra koko ajan aivan kaikkea (erityisesti minua), ja sitten tajusimme kurkata sen suuhun. Sieltä syylliset pilkottivat, vaaleina ienlihan läpi. Sain muuten vinkin, että kurkku tai porkkana on hyvä purulelu! Kurkku on meidän vauvalle jo liian hajoavaa matskua, mutta porkkana toimii. On itse asiassa aika suloista, kun se haluaa kuskata sitä oranssia pötköä joka paikkaan kanssaan. Se hieroo sillä kaikki nurkat aina silloin kun se ei ole sen suussa, joten porkkana on toisinaan sellaisen ihanan pölykuorrutuksen peitossa, mutta ainakin se on helppo huuhdella.

Vietin ensimmäistä kertaa vuorokauden vauvasta erossa, kun sain kutsun hotelli Kalastajatorpan häätapahtumaan, jonne menimme kaasojeni kanssa – ja myös yövyimme hotellissa. Se oli tosi kivaa! Mietin monta kertaa päivän aikana, haluaisinko kuitenkin mieluummin nukkua yön yksin, koska yksinolo on nykyisin suurinta luksusta, mutta päädyimme siihen, että olisi hauskinta tilata huoneeseen yhdessä ruokaa ja katsoa umk:ta telkkarista. Ja niin se olikin! Nukuin makeasti, vaikka menimmekin minusta vähän liian myöhään nukkumaan, vasta puoliltayön, hui, mutta nukuin seitsemän ja puoli tuntia ja heräsin vasta vähän vaille kahdeksan! Mikä ihana nautinto.

Sillä välin kun olin poissa, vauva oppi taputtamaan. Se on suloisinta, mitä tiedän. Aiemmin yleensä aina nyrkkiin puristetut kädet ovat auenneet, ja niistä kuuluu mojova “läisk” kun se hakkaa niitä yhteen ja nauraa. Rakastan sitä. Joskus aamuisin kun lähden töihin, vauva taputtaa mulle hyvästiksi, ja se on minusta huvittavaa. Ihan kuin se sanoisi: hyvin vedetty aamu, äiti. Sitä paitsi kukapa ei haluaisi poistua mistä tahansa raikuvin aplodein saateltuna.

Meidän haasteena on ollut viime viikkoina se, että vauva heräilee yleensä aamuviideltä. Ollaan kokeiltu vähän kaikenlaista (vähemmän päikkäreitä, lyhyempiä päikkäreitä, myöhäisempää nukkumaanmenoaikaa, aikaisempaa nukkumaanmenoaikaa), mutta nyt tuntuu että jokin on ehkä auttanut (ja se jokin on ehkä aika, tai sitten se, että vauva on alkanut nukahtaa taas omaan sänkyyn kainalon sijaan). Nyt vauva herää aamuisin jo vähän lähempänä kuutta. Odotan mielenkiinnolla kellojen siirtoa ja sitä miten se tähän vaikuttaa! Keväällä vaikutus on varmaan ihan hyvä, mutta katsotaan sitten syssymmällä kuinka käy. Esitän muuten pahoitteluni siitä, että olen tähän asti pitänyt ihmisten kellojen siirto -valitusta ihan tyhjänpäiväisenä dadana ja ollut ihan että “tunti sinne tänne, mitäs sitten”. Nyt ymmärrän. Tunti mielellään tänne, ei sinne.

Viime kk-postauksessa haaveilin katkeamattomista yöunista, ja nyt on kuulkaa käynyt niin, että meillä on ollut muutama sellainen yö, ettei vauva ole herännyt kertaakaan. Nautintoa himmentää hiukan se, että herääminen tosiaan tapahtuu yleensä viimeistään 5.30, mutta nautinto se on himmeäkin nautinto.

On tosi hauskaa, miten vauva haluaa olla mukana kaikessa mitä me teemme. Kauppaostoksien purkaminen on yksi huvittavimmista askareista: se juoksee aina mun perässäni jääkaapille viemään voin ja kuivakaapille viemään kahvit ja haluaa tietenkin kurkata kaappeihin sisään ja räplätä niissä kaikkea mitä ehtii. Mutta kun juokseminen on vielä konttaamista ja ryömimistä ja kuitenkin hitaampaa kuin mun kävely, vauva ehtii paikalle vasta juuri kun laitan kunkin kaapin ovea kiinni. Vauva on niin kuin se sarjakuvan ukko, jota Pink Panther tai joku jekuttaa lompakolla, johon on sidottu naru: aina kun ukko on saamassa lompakon kiinni, Pink Panther vetää sen narusta taas hiukan kauemmas. Mutta vauva ei tästä lannistu, ehei, vaan se nyssyttää perässä innostuneesti huohottaen taas heti kun menen seuraavaan paikkaan.

Vauvalla on nykyään myös koko ajan kieli ulkona. Se oppi joitakin viikkoja sitten näyttämään kieltä pyynnöstä, ja nyt mietin, pyysimmekö kielennäyttämistä niin usein, että se ajatteli että on vaivattomampaa vain roikottaa sitä suun ulkopuolella koko ajan. Tämäkin on tietysti hauskaa: se näyttää ekstrakeskittyneeltä touhutessaan kieli keskellä suuta. Ihan kuin joku pikku keksijä tiedemies.

Nyt olemme vihdoin päättäneet hääpäivän ja tehneet tilavarauksen ja varanneet vihkijän ja minä olen tilannut hääpuvun. Olin kirjoittanut tähän kohtaan luonnosvaiheessa että “nyt olemme vihdoin TOIVOTTAVASTI JUMALAUTA VARANNEET JO SEN TILAN???” heh. Olipa tyydyttävää saada pyyhkiä se pois. Asiat etenevät! Kirjoitan hääsuunnittelusta lisää ihan erikseen myöhemmin.

Lisäksi me myytiin meidän asunto! Tai siis: hyväksyttiin ostotarjous. Asunto ei suinkaan ole vielä myyty. Olen innoissani, mutten aio nuolaista ennen kuin tipahtaa. Jos olemme jotakin oppineet näinä viime vuosina, on se se, että mitä tahansa saattaa tapahtua. Mutta siis meillä ei myöskään ole vielä uutta asuntoa kiikarissa, joten raivokas metsästys alkaa än yy tee nyt. Avainten luovutus on 30.4., joten aikaa ei ole ihan ylettömästi (sanon, mutta tarkoitan että aaaaaaaaapuaaaaaaa). Kirjoitin eilen Instagramiin, että olen päättänyt, että tämän vuoden teema on se mikä autokoulussa kiellettiin: nopeat liikkeet suurissa tilannenopeuksissa. Häät järjestetään aika pikaisella aikataululla ja näköjään nyt muutetaankin aika pikaisella aikataululla (“aika pikaisella”, sanon, mutta tarkoitan että ffffuuuu aaaapuaaaa oikeestiiiii). Vauhti se on mikä kannattaa (sanon, mutta siis aaaaapuaaaaa kannattaako????).

Lopuksi minulla on viesti vastasyntyneiden vanhemmille: se helpottaa.

Olin tässä yhtenä päivänä vauvan kanssa kahdestaan liikkeellä. Meidän piti lähteä karkuun, koska asunnossamme pidettiin näyttöä, ja Tuomas oli pelireissulla. Lähdön hetkellä oli vauvan nukkumaanmenoaika, ja se on aina nukahtanut hyvin vaunuihin, joten laitoin vaan selkänojan alas ja verhon eteen, ja tsädäm se nukahti alta aikayksikön. Menin syömään lounasta ostoskeskuksen meluisaan ravintolaan ja tajusin yhtäkkiä, etten enää pelkää että vauva heräisi kesken kaiken. Miten ihanaa! Kahdella tavalla: a) vauva ei enää herää ellei se ole nukkunut tarpeeksi. Pienempänä se aina heräsi jos tultiin ulkoa sisälle tai vaunujen liike loppui. Nykyään se herää vasta kun se on nukkunut sen tarvittavan puolitoista tuntia ja b) vaikka vauva heräisi, en enää pelkää, koska sen saa pidettyä tosi vähällä tyytyväisenä. Ei ehkä kovin pitkään, mutta ainakin niin kauan että saa lounaan syötyä. Sitä voi istuttaa syöttötuolissa ja sille voi antaa naksuja, ja riippuen ravintolasta myös jotain omalta lautaselta (oon antanut esim avokadoa ja leipää. Ja vettä, vesi on iso hitti meidän vauvan elämässä. Se rakastaa vettä ja on ihan valtavan ylpeä aina juotuaan sitä kulauksen). Se seurailee kiinnostuneina muita ihmisiä ja naurattaa usein viereisiä pöytiä, ja sen seurassa on oikeasti ihan kiva olla.

Sanon tämän siksi koska silloin kun jäin vauvan kanssa yksin kotiin ja halusin käydä vaikka lounaalla, pelkäsin koko ajan että se herää, koska se ei viihtynyt oikein vaunukopassa hereillä. Sitä olisi täytynyt pitää sylissä, ja vaikka sekin toki onnistuu, voi se tehdä syömisestä vaikeaa ja vähintään sellaista ettei se ole kovin rentouttavaa. Jos sulla on vauvan kanssa sellainen olo, tämä viesti on sulle: pian on paljon kivempaa.

Yhdeksänkuukautinen vauva

• kävelee tukea vasten like a boss

• on oppinut konttaamaan, vaikka olin varma että se jättäisi sen vaiheen väliin

• tutkii ympäristöään aivan uudenlaisella kiinnostuksella, ja katselee yhtäkkiä paljon ylöspäin ja kattoon. Sitten sille tekee mieli sanoa että katso se on lamppu, enkä enää yhtään ihmettele, että monen lapsen ensimmäisiä sanoja on “lamppu”

• syö nykyään jo viisi kiinteää ateriaa päivässä, eikä se ole mun mielestä yhtään niin raskasta kuin alun perin pelkäsin

• on siirtynyt housuvaippoihin!! Ja se on järkyttävää koska öö mihin meidän pikkuvauva meni, mutta myöskin siksi että olimme opetelleet rullaamaan teippivaipat uskomattoman tiukkoihin pikku paketteihin – ja housuvaipoissa on vain yksi teippi eikä se onnistu!! En kestä että vaipparoskis täyttyy niin paljon nopeammin näin.

Yhdeksänkuukautisen vauvan äiti

• on hakenut unelmien työpaikkaa, muttei päässyt edes haastatteluun. Taitaa olla työnhakutaidot aika ruosteessa (en voi uskoa että jossain entisessä elämässä autoin ihmisiä työhakemusten ja ansioluetteloiden tekemisessä ihan työkseni)

• aikoo pian päästää vauvan yökylään isovanhemmilleen

• aikoo sekä syödä ravintolassa että käydä kylvyssä että halailla puolison kanssa että katsoa elokuvia että nukkua toki makeasti kun vauva on yökylässä

• tiedostaa hyvin ettei pysty todennäköisesti tekemään yhtään em. asioista muttei välitä: aikominen tuntuu melkein yhtä hyvältä kuin tekeminen.

En voi uskoa että vauva on jo kahdeksan kuukautta! Aika menee niiiiiiin nopeasti. Kohta se jo kärrää mut äänestyskoppiin eikä toisinpäin!

Kun vauva oli täyttänyt seitsemän kuukautta, se oppi nousemaan seisomaan tukea vasten. Se yhtäkkiä sohvalla mun vieressä touhutessaan vain kiipesi mua vasten jaloilleen seisomaan! Se on niin hieno ja taitava.

Kuukauden mittaan uuden taidon harjoittelu alkoi täyttää vauvan päivät – ja myös yöt. Se alkoi nukkua tosi huonosti, koska koko ajan piti päästä kiipeämään. Samassa sille tuli toinen hammas ja vissiin tässä vaiheessa on myös joku uusi uniregressio, joten uni on nykyään asia, josta joudumme tinkimään. Eniten ongelmia aiheuttaa se, että vauva haluaisi herätä uuteen päivään jo hiukan viiden jälkeen, eikä oikein suostu enää unille, vaikka mitä yrittäisimme. Sekin on toisaalta aika huvittavaa: kuulen, kun se kääntyilee sängyssään (sänky natisee ihan tietyllä tavalla silloin kun se alkaa nousta), ja sitten kuulen, kun se tarttuu tahmatassuillaan sängyn “pinnoista”, ja kun kurkkaan, näen että pieni kalju nuppi näkyy sängyn laidan yli. Se on tietysti ärsyttävää, koska se merkitsee, että silloin pitää nousta, mutta joka kerta mua myös naurattaa se ihan hirveästi. Vauva on niin huvittava.

Saatoit huomata äskeisestä, että vauva nukkuu nykyään omassa sängyssä! Kyllä vain! En oikein edes tiedä, miten siinä kävi niin. Varmaan siksi että minä olin jo palannut töihin ja puolisoni hoiti homman. Hän alkoi nukuttaa vauvaa omaan sänkyynsä ensin päiväunille, ja sitten pikku hiljaa myös yöunille. Ja kaikki sujui tosi vauvattomasti (lol mikä typo. Jätän sen tähän koska se hymyilyttää)! Heräilemme yöllä välillä antamaan sille tutin, kun se on tippunut, mutta nyt se alkaa löytää senkin jo itse. Olemme siis saaneet puolisoni kanssa palata nukkumaan samaan huoneeseen ja samaan sänkyyn, ja se tekee mut tosi onnelliseksi. (Vaikkakin totuuden nimissä on pakko sanoa, että kun nukuin pari viikkoa sohvalla, nukuin ihan mielettömän hyvin). Vauva on nukkunut omassa sängyssään oikein makeasti, mutta nyt kun se on oppinut seisomaan, on sen nukuttaminen siihen käynyt ihan mahdottomaksi. Nukutamme sen nykyään siis viereen ja siirrämme sitten sänkyyn. Seisomistaidon uutuudenviehätyksen on pakko kulua jossain vaiheessa loppuun. (Onhan? Onhan???)

Muistan, kun meidän vauva oli ihan pieni, tai olikohan se edes vielä syntynyt, kun yksi mun kaveri lähetti ryhmächattiin viestin, että hänen kahdeksankuukautinen vauvansa nukkui ekaa kertaa elämässään täyden yön ja 11-tuntiset unet. Olin silloin ihan että jes noni helmikuussa mekin sitten. Not. Mutta toivo elää! Ja minäkin vielä joten kuten.

Muuten tämä kaikkea vasten seisomaan opetteluvaihe on kyllä aika raskas. Vauva osaa hyvin ylös, mutta vähän huonosti takaisin alas, joten koko ajan saa olla vahtimassa ja – koska meille ei ole vielä kasvanut silmiä selkään – kärsimässä kaameista kopsahduksista ja korvia raastavasta itkusta. Vauvan pikku nuppi on pienillä kuhmuilla ja kolhuilla joka puolelta, kun se limpsahtaa jatkuvasti pää edellä lattiaan.

Mutta on tässä hauskakin puoli: nyt kun vauvalla on kaksi hammasta, se jättää erityisen huvittavia jälkiä kaikkeen, mitä se nakertaa. Huomasin yhtenä päivänä, että meidän sohvapöydän laita on täynnä ihmeellisiä naarmuja, kunnes tajusin, että vauvahan nakertaa sitä aina kun se nousee sitä vasten seisomaan. Sillä on itse asiassa hyvin ennalta-arvattava kaava: heti, kun se näkee jotain, jota vasten voi nousta seisomaan, se ryömii sitä kohti huohottaen, nouse seisomaan sitä vasten kiljuen, ja sitten työntää suunsa sitä vasten ja maistaa sitä (ja sitten muksahtaa otsa edellä tantereeseen). Näin on käynyt mm. kaikkien tuolien laidoille, keittiön laatikoiden kahvoille, hoitopöydän alemmalle tasolle ja vauvan sängyn reunalle.

Yhtenä päivänä vauva alkoi jokellella ihan uudella tavalla! Äänet, jotka olivat ennen muotoa täättäää tättää tää, olivat yhtäkkiä kotlkotlkotl ja dyrläydlydläy. Se alkaa jo kuulostaa siltä, että se yrittäisi muodostaa joitakin sanoja. Tai ainakin kirjanosaaminen on monipuolisempaa.

Vauvan tukka on kasvanut sellaisiin mittoihin, että sitä voi pikkuisen pörröttää. En kestä että sen pieni kalju pää peittyy jossain vaiheessa kokonaan tukkaan! Korvien päällä on jo sellaisia ihania avuttomia tukkatikkuja. Rakastan niitä!

Ja ai niin! Muistatteko kun viimeksi kirjoitin, ettei meidän vauva ole vielä ollut kauhean kiinnostunut sähköjohdoista ja pistorasioista? No nyt sitä voisi luulla sähköasentajaksi, niin paljon se nysvää lattianrajassa rasoioita tutkimassa. Sen lempijuttu on hyökätä pistorasian tai sähköjohdon kimppuun (sen suosikkijohto on antennipuiha), rytyyttää niitä kuin viimeistä päivää ja painaa ne suuhun. Ja kun sanomme sille tiukasti ei, se katsoo meitä silmiin, hymyilee hurmaavasti, ja työntää töpseliä syvemmälle nieluunsa.

Minä aloitin työt, ja vuokrasin itselleni pöydän coworking-toimistosta! Se on ollut toistaiseksi aivan ihanaa: toimisto on superkaunis, siellä saa kahvia ja vissyä (ja kerran sain viinipullonkin), ja siellä on kivoja, inspiroivia ihmisiä, ja pöytäläisyyteen kuuluu jokaviikkoiset ilmaiset treenit – ja sitten on tietenkin se, etten saisi yhtään mitään aikaiseksi kotona. Töihinpaluu on tahmeaa ja vaikeaa, muttei siksi että ikävöisin vauvaa tai siksi että työt olisivat jotenkin hankalia, vaan siksi, että tässä on tullut paljon pettymyksiä, töitä on lähtenyt alta ja suunniteltuja projekteja peruttu. Olen luonteeltani (aivan kauhea valittaja, mutta myös) aika perustavanlainen optimisti, ja uskon ja toivon kyllä, että tilanne tästä piristyy, mutta on vaikeaa yrittää kehitellä jotain luovia projekteja, kun takaraivossa jyskyttää huoli toimeentulosta. Mutta ainakin kehittelen ja jyskyttelen kauniissa toimistossa ihan rauhassa ilman että kukaan kipeää mun jalkoja pitkin seisomaan. Tai no, toimistolla käyvät koirat saattavat joskus tehdä niinkin, mutta se on kivaa vaihtelua.

Me aloimme suunnitella häitä, nyt hieman kiireellä. Häät ovat nimittäin jo tänä vuonna, enkä kyllä voi suositella kenellekään hääsuunnittelua samalla kun yrittää selvitä arjesta pienen vauvan kanssa ja palata töihin joita ei ole. Kävin sovittamassa hääpukuja, ja konsultoimassa ihanaa suunnittelijaa, ja näytti siltä, että saan ihanan, monikäyttöisen hääpuvun! Mutta sitten mun työtilanteen realiteetit iski: mun tämän vuoden suunnitelluista töistä noin 80 prosenttia ei toteudu. Joten mulla ei oo rahaa mihinkään. Mutta haluamme – tai ehkä lähinnä minä haluan – mennä tänä vuonna naimisiin. Menee elämä ihan vatuloimiseksi jos häitä siirretään vaikkapa vuodella eteenpäin. Ehkä me sitten vaan järjestetään ne aivan minimaalisella budjetilla. Also: lottoan nykyään aktiivisemmin.

Samassa hyrskeessä on muitakin elämänmuutoksia: meidän asunto meni myyntiin! Se on jännittävää ja hermostuttavaa ja no, on se myönnettävä että pikkuisen innostuttavaakin. Mutta lähinnä jännittää hirveästi. Ollaan käyty katsomassa aika paljon asuntoja, muttei olla vielä löydetty mitään sellaista, josta haluttais tarjota. Ehkä ihan hyväkin, koska se oma ei tosiaan ole vielä myyty.

Kahdeksankuukautinen vauva

• on lähes aina riemukas, mutta erityisesti silloin, kun tulen töistä kotiin. Se on lempijuttuni: se hymyilee silloin aina niin täysiä, että nenä menee vähän ryppyyn. Kutsun sitä riemuiivariksi

• rrrrakastaa säikäytellä vanhempiaan testaamalla kykyjään: se nousee jotakin vasten seisomaan ja showmiehen elkein irrottaa toisen kätensä, ja minä meinaan saada joka kerta sydänkohtauksen

• on ylpeä 5 a.m. clubin jäsen, vaikka olen yrittänyt kertoa sille ettei kannata, että sen molemmat vanhemmat ovat aamun torkkuja

• ei vieläkään elä minkään rytmin mukaisesti, ja olemme alkaneet epäillä onko sellainen koskaan mahdollistakaan

Minä

• olen aloittanut laitepilateksen – ja rrakastan sitä

• olen löytänyt laitepilateksessa joitakin niin syviä lihaksia, etten ole joinakin pilateksen jälkeisinä päivinä pystynyt kävelemään

• olen jäänyt koukkuun Picnicin salaatteihin ja patonkeihin, ja mietin, että jos 14-vuotias minäni näkisi minut hakemassa patonkia Picnicistä, se ajattelisi että “toi nainen elää mun unelmaa”. Picnic oli varsinainen pyhiinvaelluspaikka minulle yläasteella, ja hain sieltä patongin aina, kun tulimme käymään Helsingissä.

Vauva on jo seitsemän kuukautta! Aika menee kyllä niin tiedätte-kyllä-miten. Kohta se valittaa jo kotitöistä!

Previously on baby posts: uusi sänky, työttömyys, imetyskriisi a.k.a. “pitäiskö kuitenkin kokeilla ottaisko se vähän tissiä”.

Vauvan täytettyä puoli vuotta tapahtui hirveästi asioita: nyt sille sai alkaa syöttää uudenlaisia asioita (tosin en aluksi saanut oikein aikaiseksi, kun se sose- ja puurohomma toimi niin hyvin etten jaksanut alkaa tehdä suuria muutoksia), vaunukoppa vaihtui ratasistuimeen (Googlen perusteella jotkut tekevät tämän jo tosi paljon aiemmin ja toiset tosi paljon myöhemmin. Itse kysyin ammattilaiselta, eli Wauvakaupan henkilökunnalta, voiko istuimen jo vaihtaa, ja sain siunauksen) ja vauvaa sai alkaa istuttaa syöttötuolissa. Se nousee syöttötuolissa jatkuvasti seisomaan, sillä lailla että pitää istuimen laidoista tai tarjottimesta kiinni. Se on huvittavaa, koska se näyttää pitävän jotakin todella ponnekasta puhetta puhujanpöntöstä käsin. Vauva for president!

Odotimme monta viikkoa, että vauvalle tulisi hampaita. Sen ruokahalu sahasi eestaas, ja se oli toisinaan tosi kärttyinen. Pari päivää ennen joulua puolisoni kuuli kolistelua mukia vasten maitoa vauvalle hörppyyttäessään. Kyllä vain, siellä pilkotti pienen pieni hampaan kulma! Olin (ja olen) hirveän ylpeä vauvasta. Se on niin taitava! Osasi tehdä itselleen hampaan! Hammas on ihan perkeleen terävä, ja mua huvittaa että me pestään se – ei hampaat, vaan yksi hammas – joka aamu ja ilta.

Vauvan ensimmäinen joulu meni tosi kivasti. Oltiin Tampereella hotelli Ilveksessä muutama yö, ja käytiin jouluaattona ja -päivänä syömässä mun vanhemmilla. Ilveksestä oli tosi kauniit näkymät, ja käytiin Tuomaksen kanssa allasosastolla uimassa monta kertaa. Vauvalla ei vielä oo uikkareita, joten kylvettiin vuorotellen. Ilveksessä ois kyllä ollut myös lasten allas! Vauva sai ihanan maltillisesti lahjoja (emme hankkineet sille itse mitään) ja se jaksoi tosi hyvin juhlia joulua syleissä ja lattialla ja syöttötuolissa.

Jouluna vauva oppi myös menemään konttausasentoon, muttei vielä osaa liikkua siinä mihinkään. Nytkyttelee kyllä taitavasti ees taas! Oletamme, että konttaaminen alkaa pian.

Eikä siinä vielä kaikki: vauvalle alkoi kasvaa tukka! Se on hentoista ja joka valossa eri väristä, mutta se kasvaa tiheästi, enkä malta odottaa, millainen siitä tulee. Mutta nyt sitä voi jo vähän pörröttää, vaikka etäältä (eli noin puolen metrin päästä) vauva näyttää edelleen ihan kaljulta. Lisäksi vauvan silmät ovat taas vaihtaneet vähän väriä. Musta tuntuu, että ne ovat edelleen saman väriset, mutta vaaleammat kuin ennen.

Mitään merkkejä istumaan nousemisesta ei vielä ole.

Minä palaan nyt töihin, tai siis yritän kovasti keksiä itselleni tälle vuodelle jotakin töitä, ja Tuomas jää vauvan kanssa kotiin. Vielä viime vuoden puolella mua hirvitti koko ajatus, ajattelin että hyi ei, vauva on vielä niin kauhean pieni ja miten niitä töitä edes tehdään, mutta totuuden nimissä minusta on ihanaa alkaa olla taas itsenäinen aikuinen. Tilanne voisi olla toinen, jos mulla olisi jokin aikaan ja paikkaan sidottu työ, ja vauva pitäisi joka aamu jättää sänkyyn tuhisemaan, mutta koska voin lähteä kotoa milloin tahdon ja olla pois vaikka vaan muutaman tunnin, ei mulla ole minkäänlaista tuskaa tästä erosta. Toisaalta en saa vielä mistään mitään palkkaakaan joten win-lose, heh.

Viimeksi kerroin siitä, että ostimme lapselle oman sängyn, suomalaista designia (hyvä me), käytettynä (hyvä me), ja palkkasimme korttelin huonekalukorjaajan maalaamaan sen uusiksi (hyvä me, plus siitä tuli tosi kaunis). No nyt olemme myös siirtäneet huonekaluja uusiin paikkoihin ja konfiguroineet kämpän sellaiseksi että sänky mahtuu makuuhuoneemme nurkkaan. Lapsi ei ole kuitenkaan vielä nukkunut silmäystäkään siinä, että sinänsä ihan turhaa vouhotusta kaikki. Mutta en tosin ole ehtinyt yrittääkään kuin kerran: ollaan nukuttu aamun ensimmäiset päikkärit lähes joka kerta lapsen kanssa, joten sen nukuttaminen meidän sänkyyn meidän viereen on helpointa (plus se nukkuu pidempään, jos joku nukkuu sen vieressä. Ittellä sama), toiset päikkärit ollaan yleensä liikkeellä, ja kolmansia päikkäreitä vastaan se taistelee niin paljon, että kaikki keinot on käytettävä, ja toimivin niistä ei ole uuteen paikkaan nukuttaminen. Että tuota… No, ehkä vielä jonakin päivänä me saadaan se nukkumaan omaan sänkyyn.

(Luin jostain, että tämän ikäisenä vauvat usein taistelevat lähes kuolemaan saakka päivän viimeisiä nokosia vastaan, ja että vanhempien kannattaa tehdä kaikkensa, jotta saisivat vauvansa kuitenkin nukkumaan. Että niiden ryökäleiden ei saa antaa huijata vanhempia luulemaan etteivät ne enää tarvitse kolmansia päikkäreitä, koska ne kyllä tarvitsevat sellaiset vielä. Ne voi vaikka viedä ajelulle tai mikä nyt ikinä juuri omalle vauvalle toimii. Niin olen sitten kuunnellut tätä neuvoa vaikken tiedä mihin se perustuu, lol.)

Nyt kun vauva liikkuu jo aika omatoimisesti pitkin kämppää, se pääsee jo repimään ja käpäilemään kaikkea, mihin sillä ei aiemmin ollut pääsyä. Eniten kiinnostavat kaikenlaiset saranat, ruuvit ja kolot, sekä jokainen kori, jossa on mitään, mitä voi repiä (vauvan lelukori, minun villasukkakorini ja pöydän alla oleva säläkori, jossa on tavaroita joille en keksi paikkaa, kuten kipukoukku ja kangaskassi ja vauvan nimiäislahjaksi saamat kengät laatikossa). Hyvin usein vauvan löytää myös eteisestä mutustelemasta minun mustavalkoisia Vansejani (ne tuntuvat olevan hänen suosikkikenkänsä, ja sattumoisin nuo edellämainitut nimiäislahjakengät ovat samanlaiset. En malta odottaa että voimme käyttää mustavalkoisia Vansejamme yhtä aikaa, yhyyyy) ja keittiöstä nuolemasta rikkalapiota (vauva rakastaa rikkalapiota, lähes yhtä paljon kuin telkkarin säätiedotuksia). Tämä on johtanut siihen, että vauvaa tulee komenneltua ja kiellettyä aiempaa useammin – ainoa ongelma on se, ettei se vielä oikein ymmärrä sellaista. Oonkin tajunnut, että tää on aika ihanaa aikaa vauvan elämässä, kun se ei vielä koe häpeää tai nolostumisen tunnetta. Kun se tekee jotain mitä ei saisi, ja saan sen kiinni ja torun sitä, se vaan jatkaa sen kielletyn asian nuolemista ja katsoo minua ihan että vau miten hienosti heilut ja huudat siinä äiti.

Mutta tällä kaikella on yllättävä kultareunus: pistorasiat ja johdot ovat toistaiseksi saaneet olla melko rauhassa!

Edit: kirjoitin tuon äskeisen tekstin kahvilassa, ja kun pääsin kotiin, vauva hyökkäsi heti sähköjohtojen ja pistorasioiden kimppuun. Siis kirjaimellisesti löysin sen töpseli suussa pöydän alta. Se rontti aistii jotenkin mitä minä tänne kirjoittelen!

Hyviä uutisia: imetyskriisini on tullut vihdoin päätökseen. En enää imetä – paitsi joskus harvoin öisin, mutta minusta tuntuu että se on lähinnä tissin tuttina käyttämistä, lohduksi, eikä varsinaista ruokailua. Yhtenä päivänä vaan kävi niin, että oltiin liikkeellä niin paljon etten ehtinyt imettää, ja huomasin sen vasta nukkumaan mennessä. Seuraavana päivänä ajattelin että no, ehkä en imetä tänäänkään, ja siihen se vaan loppui. Lopulta kaikki kävi siis hyvin luonnollisesti – eikä ihme, sillä musta tuntuu, että imetys on ollut enemmän mun kuin vauvan puuha. Se ei ole vaikuttanut kaipaavan sitä ollenkaan. Ja sitten siitä voi kuitenkin vielä vähän pitää kiinni tarjoamalla rintaa lohduksi yöllä. Plussaa on myös se, ettei vauva unissaan tajua purra nänniä uutuudenkiiltävällä hampaallaan. Se on pari kertaa hereillä ollessaan tehnyt niin, ja jumalauta että se teki kipeää. (Pari kertaa juuri siksi, ettei se tajunnut kun toruin sitä ja kielsin tekemästä niin toiste.) Ajoitus on siis tosi hyvä: ei tarvitse pelätä naskaleita nännilihassa.

Loppuun pieni yhteenveto:

Seitsenkuinen vauva…

• jokeltelee jo monin tavoin: papapapa, tätätätä, puh, puh, prllöyyy jne

• haluaisi seistä ja olla jaloillaan ihan koko ajan. Jos sen yrittää laskea lattialle mahalleen tai istualleen, se työntää jalat luotisuorina alas niin että kaikki muu kuin seisominen on mahdotonta

• riipii ja raapii nukahtaessaan edelleen äidin tukkaa ja naamaa, jos se sattuu olemaan siinä lähellä

• tarvitsisi asun, johon on ommeltu mikrokuituliina rinnuksiin. Se on nuohonnut kämpän kaikki nurkat ja on jatkuvasti kaikenmoisen pölyn ja nöyhdän peitossa

Seitsenkuisen vauvan äiti…

• suunnittelee jo yötä erossa vauvasta

• ei keksi tähän oikein mitään muuta koska tämä postaus on jo yli viikon myöhässä hups.