Vauva on jo kaksi kuukautta! Aika menee niiiiiin nopeasti. Kohta minä jo googlaan mitä sen käyttämät nuorisotermit meinaa!

Neljä päivää vanha.

Siitä on nyt kaksi kuukautta kun meistä tuli nelihenkinen perhe, ja let me tell you: ensimmäiset viikot ovat tokalla kerralla niiiiin paljon kivempia (mutta samalla tosi rankkoja). Uskon että se johtuu siitä, että se isoin muutos, muutos lapsettomasta lapselliseksi, on jo tapahtunut, uusi vauva ei tuo mukanaan niin suurta henkilökohtaista myllerrystä kuin ensimmäinen. Don’t get me wrong: kyllä sitä on tokankin kanssa aluksi ihan että mites tämä pienihminen toimii – ja etenkin ihan että mites tämä isompi perhehommeli käynnistyy – mutta nyt voi keskittyä pienihmiseen ja perheeseen, eikä siihen että MITÄ VITTUA JUST TAPAHTUI KUKA MINUSTA ON TULLUT.

Kaikki on ihan uutta, mutta sitten kuitenkin jotenkin tuttua.

Ensimmäiset päivät olivat kieltämättä aika rajuja ja menivät lähinnä esikoisen tunteiden kanssa navigointiin. Yritettiin (ja yritetään edelleen) olla toooosi tosi tarkkana siitä, että myös hän tuntee itsensä tärkeäksi, eikä kokisi jäävänsä paitsioon vauvan vuoksi. Ollaan kyllä varmasti annettu liian paljon periksi ja anteeksi ja lahjoja ja herkkuja, mutta minä en usko että lapsi menee pienellä lellimisellä ja hemmottelulla pilalle. Tilanne on hänelle vielä meitäkin ihmeellisempi ja halutaan antaa aikaa (ja tikkareita), jotta hän tottuu siihen. Ja päivä päivältä mekin opitaan paremmin miten tämä homma skulaa. (Lol mä en kyllä ikinä voisi livenä sanoa uskottavasti että joku “skulaa”.)

Pidettiin esikoinen viikon verran kotona päiväkodista, ja kun se palasi sinne, oltiin kaikki vähän helpottuneita. Sillä on siellä paljon virikkeitä ja kavereita, ja hyvät rutiinit ja järkevää ruokaa – kaikki asioita joita me ei pystytä tällä hetkellä kotona tarjoamaan (omenalohkot ja suolatikut ovat ihan ok välipala, mutta eivät mene ateriasta kovin montaa kertaa päivässä kovin montaa päivää putkeen).

Isoveli on kaiken kaikkiaan kyllä ollut tosi ihana. Se on hirveän kiinnostunut pikkusiskosta, ja haluaa aina tulla sen viereen, katsella ja paijata sitä tai ottaa sen syliin. Aamuisin se kysyy yleensä ensimmäisenä missä pikkusisko on, ja haluaa tulla sänkyyn moikkaamaan minua ja vauvaa. Se pyytää meitä koko ajan puhumaan pikkusiskolle itsestään: “äiti sano ‘mitä isoveli puuhaa’” ja “isi sano pikkusiskolle ‘isoveli on betonityömies’” ja “sano ‘isoveli syö omenaa’” ja niin edelleen. Se kujertelee vauvalle suloisella pienellä äänellä “moi pikkuinen” ja I JUST CAN’T. Se on niin söpöä että minun tekee mieli rutistaa kumpikin pieniksi atomeiksi. Lähes kaikenlainen kiukku ja kapina jäi ensimmäisiin päiviin, ja silloinkin se kohdistui enimmäkseen meihin vanhempiin eikä vauvaan. Pientä rajojen koettelua on toki ollut, mutta isossa kuvassa kaikki on mennyt hirveän hyvin. Olenkin sanonut kaikille että mua on helpottanut se, ettei isoveli ei ole vielä kertaakaan pyytänyt että hei lähetetäänkö jo toi vauva takaisin sinne mistä se on tullutkin. Ollaan siis kaikki (ehkä) ymmärretty että pikkusisko on tullut jäädäkseen!

“Sano äiti pikkusiskolle että ‘isoveli on korjaushommissa’”.

Perhetetristä lukuunottamatta olen itsekin osannut ottaa tällä kertaa tooooosi paljon rennommin. Vauvan bilirubiinia eli keltaisuutta ja painoa tarkkailtiin ekan viikon ajan niin, että käytiin joka toinen päivä verikokeissa ja Naistenklinikalla tsekkauksessa. (Spoilaan heti hyvillä uutisilla: bilirubiini lähti lopulta laskuun, joten kaikki sen suhteen ok.) Olin heti hyvin tietoinen siitä että onneksi tämä tapahtui tokan lapsen kohdalla. Jos olisin ollut ekaa kertaa äiti, olisin ollut huolesta solmussa koko ajan: näin pienen vauvan kanssa ei saisi edes vielä mennä ulos (tammikuussa oli tosi kylmä, paljon lunta ja pakkasta), ja meidät käskettiin kahden päivän välein verikokeisiin ja lääkäriin. Olisin voinut olla hämmentynyt ja vihainen ja itkuinen ja kaikkea – mutta nyt me vaan paineltiin julkisilla Naikkarille alle viikon vanhan vauvan kanssa tsip tsap tsui. Teki kyllä bussissa aivan hirveästi mieli sanoa kaikille että pliis antakaa tilaa (ja armoa), täällä on vastasyntynyt ja mua on käytännössä puukotettu vatsaan viisi päivää sitten. Mutta en tietenkään sanonut mitään. Mulkoilin vaan kaikkia rumasti, niin kuin sivistyneet ihmiset tekevät.

Mielestäni mulla on ollut toistaiseksi vaan yksi kriisi, silloin kun vauva oli viikon ikäinen. Bilirubiinitsekeissä ravatessamme huomattiin, että vauvan paino ei ollut noussut tarpeeksi (paino mitattiin kahden päivän välein, ja yhden kerran painonnousussa oli pieni dippi, mutta jos olisi katsottu koko viikkoa, se olisi noussut tosi hyvin) ja se johti siihen, että sukelsin imetyskriisiin pää edellä. Esikoisen kanssa oltiin lisämaidoilla on-off synnäriltä saakka, eikä mun oma maito kerta kaikkiaan riittänyt. Lisäksi tajusin vasta kun oli jo aika myöhäistä että meidän imetysotteet ja -asennot olivat silloin ihan päin honkia. Tällä kertaa musta tuntui alusta asti että maito nousi ja vauva imi ja kaikki sujui paremmin, mutta sitten kun paino ei ollutkaan noussut riittävästi, säikähdin. Lisäksi neuvolassa mielestäni hiukan hössötettiin asiasta, ja sitten menin niin jumiin että maidon tulo tyssäisi takuulla siihen että stressasin. Itkin pari päivää asiaa, vaikka siihen asti kaikki oli sujunut minusta oikein mallikkaasti, kunnes sain jostakin hormonien syövereistä kaivettua murusen järkeä, jonka voimin päätin että nyt vaan jatkan samalla tavalla kuin tähänkin asti ja yritän vaan imettää mahdollisimman paljon ja usein. Pyysin naistenklininalta imetysohjausta ja ikäväkseni siellä mut kohdattiin taas vähätellen ja käsiä väännellen, vaikka toimin vaan niin kuin mulle oli neuvottu. Onneksi neuvolassa korjattiin tilanne ja sain sieltä imetysohjausajan, joka viimeistään palautti itsevarmuuteni. (En vieläkään tuota maitoa mitään ihan mahdottomia määriä ja huomaan kokemani huonommuutta, kun muut äidit postaavat ohimennen someihinsa litratolkulla pumppaamiaan maitomääriä, enkä itse saa talteen kuin murto-osan siitä. Ei se heidän vikansa ole, ja tärkeintä on tietenkin se että maito riittää vauvalle. Mutta huokailuttaa vaan miten suuria tunteita imetys ja maidontuotanto minussa herättää, vaikka kaikki sujuu tällä kertaa ihan tolkuttoman paljon paremmin kuin viimeksi.)

Kun vauva oli kymmenen päivää, sen napa tippui ja saatiin lupa kylvettää se. Ei kuitenkaan tehty sitä vielä ekan kuukauden aikana, heh. Ei me vaan jotenkin ehditty. Itse asiassa kaikkien perheenjäsenten peseytyminen on ollut ekojen viikkojen aikana hieman heikoissa kantimissa. Onneksi vastasyntyneen vuoksi saa kaiken anteeksi! Mutta kuinka kauan…

Vaatehuoneen purku vesivahingon jäljiltä ajoi meidät muutamaksi päiväksi pois kotoa. Tämä oli jälleen kerran asia, joka olisi varmaan sysännyt mut yli laidan esikoisen kohdalla, mutta nyt minusta oli oikeasti tosi hauskaa larpata elämää uudenlaisessa asunnossa pari päivää. Oltiin airbnb-asunnossa esikoisen päiväkodin naapurissa. Asunnossa oli kaksi kerrosta ja sauna, ja niissä riitti puuhaa ja ihmeteltävää runsaasti. Mutta yllätyin kyllä taas siitä miten hirveät määrät tavaraa pieni vauva tarvitsee. Itse vauva ei vie yhtään tilaa, mutta turvaistuimia ja vaunukoppia ja kantokoppia ja hoitoalustoja ja systeemejä saa kyllä kantaa selkä vääränä (joo joo, tiedän että tarvittaessa ilmankin pärjää, mutta nämä helpottavat eloa huomattavasti).

Kolmen viikon jälkeen Tuomas palasi töihin, ja mua jännitti hirveästi että miten me haetaan esikoinen päiväkodista vauvan kanssa. Ihan turhaan. Kaikki meni tosi hyvin! Kehitin systeemin, jonka mukaan jäädään heti päiväkodista ulkoilemaan (kiipeilemään lumikasoihin tai tutkimaan puistoja, ja okei joskus kahvilaan pullalle), jotta mun ei tarvitsisi erikseen enää pukea kaikkia kolmea ulos lähtemistä varten, ja se on ollut voittajan valinta, vaikka itse sanonkin. Vauva nukkuu vaunuissa ja saan ihanaa leikkiaikaa esikoisen kanssa (joka ei ole karkaillut yhtään niin paljoa kuin pelkäsin, ja pitää ihan pyytämättä vaunujen aisasta kiinni kadulla kävellessämme), ja kun päästään kotiin, pikku kakkonen alkaa ja melko pian sen loputtua Tuomas tuleekin jo töistä kotiin.

Vauva oli kolmeviikkoisena käynyt jo kahdessa PR-tapahtumassa! Gotta get em young, sanoo kapitalismi.

Kun vauva oli kuukauden, aloin suunnitella nimiäisiä, ja söin sanani oikein uppopaistettuna: olin koko ajan ajatellut että tällä kertaa en kyllä tee mitään tarjoiluja itse, vaan tilaan kaiken ja ulkoistan sen minkä pystyn. Katselin kivoja juhlatiloja ja selasin catering-firmoja. Ja sitten tajusin ettei mulla mitenkään ole budjettia tällaiseen. Joten tilataan ehkä kakku, mutta järjestetään juhlat meidän kerhohuoneella ja laitetaan tarjolle jotain mitä pystytään itse valmistamaan (eli tod näk jotain jonka valmistaminen vaatii tyyliin sen että se laitetaan kulhoon, kuten sipsit). Nyt mun ajatus on, että panostetaan sitten koristeluun, mutta katsotaan saanko syödä nekin, kun todellisuus iskee (voin syödä sanojen sijaan ne koristeet koska niitä tulee olemaan nolla). Aikaa mihinkään ylimääräiseen, sellaiseen kuin koristelu tai esim hyvinvointi, ei vaan oikein ole. En ymmärrä miten vielä useamman lasten vanhemmat ehtivät tehdä yhtään mitään elämässään. Edes syödä niitä sanojaan.

Joskus neljä-viisiviikkoisena vauva alkoi hymyillä enemmän. Vauvan hymy on kyllä jotakin aivan ihanaa, kuin saisi jonkin palkinnon. Lisäksi se alkoi kujerrella öyyy euuuu egyyy, ja siitä minä vasta ihastuksissani olinkin. Muistin että kujertelu alkaisi vasta vähän myöhemmin! Onneksi se alkoi nyt, koska se on oikeasti suloisinta mitä tiedän (tosin sanon kyllä näin kaikesta mitä vauva tekee. Minkä sille voi kun olen mennyt tekemään niin perkuleen suloisen vauvan!). Isovelikin sanoo että ”pikkusisko sanoo eyyy” ja minä murenen palasiksi ja kuolen söpöys-yliannostukseen. En malta odottaa että se oppii nauramaan! Olen kertonut jo kaikki vitsini ja yrittänyt kaikki kikkani (suurin osa niistä on pieruääniä), mutta vauva ei ole vielä sulostuttanut meitä kikatuksellaan.

Lueskelin kuukausipostauksia esikoisen ajalta, ja tunnistin silloin ekan ja tokan kuukauden aikana jo jonkinlaisen rytmin vauvan elossa. Nyt en huomaa mitään sellaista. Me elellään kuin pellossa, katsellaan mitä jokainen päivä (ja yö) tuo tullessaan. Voi olla, että rytmi on olemassa, minä en vaan osaa panna sitä merkille. Kenties siksi, etten tällä kertaa kaipaa vauvalle vielä mitään rytmiä. En kaipaa imetysten tai nukkumisten merkkailua mihinkään sovellukseen, en uniaikojen ennustamista, en struktuuria. Luotan enemmän siihen että asiat sujuvat omalla painollaan. (Tai sitten mulla on vaan niin kova kiire esim popsia sanojani etten ehdi ajatella koko asiaa.) Toim. huom.: myönnettäköön, että heti kun olin kirjoittanut tämän, aloin huomata jotakin pientä rytminkaltaista. Aamupäivän päikkärit kestävät noin tunnin, ja sitten iltapäivällä, joskus 12 ja 17 välillä vauva nukkuu pidemmät, kolmenkin tunnin päikkärit. Iltaisin se itkee hetken, koska vaikuttaa olevan epätietoinen siitä haluaisiko se syödä vai nukkua vai uuden vaipan, vaikka olisi tehnyt kaikki kolme juuri vartti sitten. Ajattelen että sillä on vain hyviä vaihtoehtoja, ja koska se tietää olevansa etuoikeutettu, se ei osaa valita niistä yhtään vaan vaiheilee ja sekoilee menemään. Same, girl.

Pikku kevätkisuliini!

Viime aikoina ollaan yritetty alkaa opettaa vauvaa tuttipullolle, jotta Tuomaskin pääsisi välillä syöttämään sitä. Palaan ensi kuussa parina päivänä viikossa töihin ja toukokuussa kokonaan, joten pullosta pitäisi oppia syömään siihen mennessä (mun työni luonne on on onneksi sellaista että voin olla lähes koko ajan kotona, joten voin imetellä aina välissä, mutta silti). Mutta tämä vauvapa ei ymmärrä yhtään, miksi työnnämme sille jotain muovia suuhun. Ei oikein tutin eikä varsinkaan tuttipullon kohdalla. Se on ihan että mikäs helvetin plöntti toi oikein on. Kärsivällisyys ei ole paras piirteeni, joten haluaisin dramaattisesti lyödä hanskat tiskiin, huutaa salamoivalle taivaalle että NNNNOOOOOOOOOUUUUU ja julistaa että tästä ei tule jumalauta mitään, mutta todellisuudessa me varmaan vain jatkamme harjoittelemista. Esikoinen söi pullosta jo synnäriltä saakka, ja vaikka senkin kanssa oli hetkittäisiä haasteita, se alkoi sujua aika vaivattomasti. Tutinkin se otti haltuun muutamassa päivässä. Tämä vauva on ihan että me emme ole sama.

Vaikein ja yllättävin tunne tässä koko hommassa on ollut kummallinen huono omatunto. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että nautin tokan lapsen vauva-ajasta enemmän kuin ekan. Siitä, etten ehdi tai pysty pitämään esikoista sylissä niin paljoa kuin ennen. Siitä, etten tuijottele tätä vauvaa silmiin yhtä paljoa kuin ensimmäistä. Siitä, että imetys sujuu eikä puolisoni pääse bondaamaan uuden vauvan kanssa syöttöhetkissä samalla tavalla kuin ensimmäisen. Siitä, että meistä on tullut yhden perheyksikön sijaan kaksi parivaljakkoa: iskä ja esikoinen sekä minä ja vauva. Ja sitten sitä on vain pakko sietää, koska kaikkeen ei kerta kaikkiaan pysty.

Luin jostain, että yhden lapsen äidit ovat keskimäärin onnellisempia kuin usean lapsen äidit. Tutkimus sanoi, että yksi lapsi lisää onnellisuutta, mutta ”lisälapset” sen jälkeen eivät enää lisää sitä. Tutkimuksen tarkoitus ei varmaan ollut aiheuttaa mulle pahaa mieltä, mutta se onnistui siinä. Tunnistan että tämä tällainen pitää varmasti paikkansa, mutta siitä tuli silti jotenkin ikävä fiilis. Ei minun vaan vauvan vuoksi. Halusin sanoa sille että sinä kyllä teet minusta tosi onnellisen, tutkimus schmutkimus. Kaikki on hetken vähän vaikeaa, koska me vasta opetellaan, mutta olemme kaikki uskoakseni kyllä tosi onnellisia.

No niin let’s wrapataan tämä uppiin jotta ei mene ihan mahdottoman pitkäksi:

Kahden kuukauden ikäinen vauva…

• on käynyt jo seitsemästi manikyyrissa (miten ne pikkuiset kynnet kasvavat niin mieletöntä vauhtia??? pitäisikö kynnen kasvua edistäviin tabletteihin puristaa vähän tissimaitoa??)

• on kasvanut aivan hirveästi! Vaipat ovat jo kakkosia ja vaatteetkin kuuskakkosia!

• tuntuu em. kohdan vuoksi jotenkin jo ihan isolta, vaikka se on vielä aivan mahdottoman pieni

• on tiputellut hiuksia päälaeltaan ja alkaa rokata spedepasastukkaa (juicetukkavaihe tulee sitten myöhemmin)

• tuhoaa kokonaisen vaippapaketin tuhatkertaisesti nopeammin kuin muistin vauvojen tekevän (paketin koosta riippuen sellainen kestää jotain NELJÄ PÄIVÄÄ).

Minä…

• olen toooooosi paljon rennompi kuin esikoisen ekoina viikkoina

• olen toki silti hiukan neuroottinen: tarkistan koko ajan, hengittääkö vauva, ja google laulaa nytkin usein, mutta ehkä 1/10 verrattuna ekaan kertaan. enemmän tarkistelen että olenhan muistanut ottaa sen mukaan, kun se on jatkuvasti pälättävään esikoiseen verrattuna niin kovin hiljainen

• en voi uskoa että me ollaan nyt tällainen oppikirjaesimerkki perheestä! Kaksi lasta on jo niinku ihan legit tai jotain mitä nuoriso voisi sanoa

• olen vähän pahoillani siitä, etten ole ehtinyt pysähtyä tämän ihanan elämänvaiheen äärelle yhtä hyvin kuin esikoisen kanssa, mutta olen silti nauttinut aivan valtavasti (ja tästä juuri mulla on on huono omatunto: siitä ettei esikoisen vauva-aikana ollut yhtä ihanaa. Silloin pysähdyin, mutten nauttinut. Pysähdyin koska olin niin saatanallisen paniikin vallassa koko ajan etten nähnyt huomista)

• olen ihan tosi onnellinen ja kiitollinen (ja joo, myös siunattu).

Viimeksi – raskausviikot 33–36: vauvajuhlat ja vesivahinko

Tänään: viikot 37+0–39+6 (tai siis 39+4, koska pidemmälle ei päästy).

Viikolla 37 olin ollut jo yli viikon hassusti kipeänä niin, että kurkkuun sattui ja nenä oli tukossa öisin, mutta päivisin olin kunnossa. Se oli ärsyttävää, koska se hankaloitti jo ennestään vajavaista nukkumista, muttei ollut tarpeeksi että olisi saanut mut lepäämään. Mutta vauva ilmoitteli itsestään mahanahkan läpi, ja se oli minusta huvittavaa.

Maha on selvästi vasemmalle kallellaan. Kun katon alaspäin mun napaa ni se on vähän oikealla. On ollut koko päivän! Vauva on siis tossa vasemmalla.

Olin aloittanut vanhempainvapaan viikkoa aiemmin, ja tajusin yhtäkkiä, että tuleva joulu rikkoo sen rauhan. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Tajusin tänään että jaa niin joo toi yksi viikko oli mun ainoa semmonen vanhempainvapaaviikko ku oisin voinu tehdä omia asioita. Lapsella alkoi nyt joululoma ja Tuomas on tipotellen töissä joten mää en thod pääse jalkahoitoon ja lepäilemään. On niin paljon näitä pyhiä. Ja sit jos vauva pysyy loppuun asti mahassa ni on muutama hassu päivä ”lomaa” siellä tammikuussa sitte 🥲 ärsyttävää etten tajunnu tätä aiemmin.

Ei sillä että vanhempainvapaan täytyisi olla mulle mikään luksusloma. Mutta olin toivonut, että saisin olla päivät kotona yksin järjestelemässä asioita tai käydä vielä vikat kerrat jalkahoidossa tai jossakin. Harmitti myös, että mun olisi nyt pitänyt olla tarkempi raskausdiabeteksen kanssa ja seurailla arvoja tiheästi, mutta mulle oli sanottu että kipeänä ne saattavat heitellä. Mutta olinko kipeä? En oikein tiennyt. Hankalalta tuntui kaikki. Plääh.

Maha oli valtava, sen nahka pinkeä ja kutiseva ja kipeä. Musta tuntui että vatsani repeää minä hetkenä hyvänsä. Olin aivan mahdottoman epämukavissani ja väsynyt aivan koko ajan, enkä olisi jaksanut enää mitään tai ketään. Jouluaatonaattona jouduin päivystykseen, kun neuvolakäynnillä huomattiin, että vauva oli mennyt poikkitilaan. Jos vauvaa yritetään kääntää eikä se onnistu, on olemassa mahdollisuus, että kääntämisyritys johtaa synnytykseen. Jos taas kääntäminen onnistuisi, saattaisi olla järkevää käynnistää synnytys ennen kuin vauva kääntyy takaisin väärään asentoon. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Hetken kelasin että joudutaanko nyt synnyttämään sitte. Mutta se kääntyikin itsestään takaisin saakelin rontti, mut ei toki ennen kuin meidän Tampereelle lähtöaikataulut oli menny ihan plörinäks ja minä ollut päivystyksessä pari tuntia. Soitin päivystykseen myös joulupäivän iltana kun verenpaine oli niin koholla. Alkaa olla sellainen fiilis että tää vauva voi todella syntyä minä hetkenä hyvänsä. Ajattelin aiemmin että ei se synny ennen laskettua, että ehkä vähän sen jälkeen, mutta nyt on niin kypsä olo että tuntuu että se saattaa tullakin jo ennen vuodenvaihdetta (toivon että ei).

Oltiin jouluaatto Tampereella, ja koko joulu meni muita vähän ohi. Mulla oli niin ankean epämukava olo, ettei mistään voinut oikein nauttia. Olisin halunnut vaan maata yksin jossain pehmeässä enkä istua juhlamekossa pöydän ääressä, vaikka nautinkin tosi paljon mun perheen seurasta. Ja siis lapsen jouluriemun seuraaminen oli aivan ihanaa! Se on niin suloisen vilpitön kaikissa jutuissaan. Se oli kuukausikaupalla toivonut yhtä ihan tiettyä Lidlin kippiautoa, ja sain hankittua sille viimeisen. Kävi ilmi että siitä tulee aivan karsea meteli, joten jouluaaton jälkeen sitä ei ole näkynyt, heh. Kaivellaan sitten joskus keväämmällä esiin, kun sillä voi ajella ulkona. Mutta olin siis vaan tosi loppu. Esiteini-ikäinen siskonpoika jäi jouluaattona mun vanhemmille yöksi, ja jotenkin siinä keksittiin että esikoinen voisi jäädä myös. Saatiin siis yöpyä Tuomaksen kanssa kahdestaan hotellissa siinä toivossa että saataisiin vähän levätä. Noooo melko huonostihan me nukuttiin, mutta oli silti superkiva että meillä oli tällainen mahdollisuus.

Uudenvuodenaattona mulla oli kontrolli Hyvinkään sairaalassa, ja kappas: vauva oli taas kääntynyt poikkitilaan. Mulla oli ollut sellainen fiilis, etten välttämättä palaa tältä lääkärikäynniltä kotiin (ainakaan ilman vauvaa), ja nyt se alkoi konkretisoitua. Mulle annettiin kaksi vaihtoehtoa: joko yritettäisiin kääntää vauva päätilaan ja otettaisiin huomioon, että se sisältää riskejä (kääntäminen ei välttämättä onnistu, voi tulla napanuorakomplikaatioita, vauva saattaa reagoida manipulointiin huonosti jolloin pitää tehdä sektio, ja jos kääntäminen onnistuu voisi olla järkevää käynnistää synnytys, jottei vauva ehtisi kääntyä enää uudelleen poikkitilaan) – tai varattaisiin aika suunniteltuun sektioon viikolle 39.

Vihaan, että mulle annetaan valta tehdä päätöksiä kahden täysin erilaisen mutta samanarvoisen asian kohdalla. Yritin kysellä lääkäriltä, voisiko hän kuitenkin suositella mulle jotain, vaikka tiesin ettei hän voisi. Soitin puolisolleni, joka kallistui heti suunniteltuun sektioon. Olin itse ensin hiukan sen kannalla, että kokeiltaisiin kääntämistä – mutta halusin että vauva syntyisi ensi vuoden puolella, jos mahdollista, ja oltiin juuri ajeltu tunti Hyvinkäälle eikä mulla ollut sairaalakassia tai mitään mukana. Päätettiin siis valita suunniteltu sektio seuraavalle viikolle. Palaisin kuin palaisinkin tältä käynniltä kotiin. Ha!

Hyvinkäällä tehdään sektioita kahtena päivänä viikosta ja siellä oli jo täyttä, mutta tilanteet saattavat aina muuttua, joten sektio varattiin ja mulle selostettiin että on mahdollista, että päädyn synnyttämään muualla kuin Hyvinkäällä. Huomasin olevani yllättävän rauhallinen tän vaihtoehdon edessä. Aiemmin en missään tapauksessa halunnut Naikkarille, mutta nyt kun h-hetki alkoi lähestyä, musta alkoi tuntua että on se ja sama missä vauva syntyy, kunhan kaikki menee hyvin. Tiesin etten olisi jonon kärjessä Hyvinkäälle, koska ei asuta siellä vaan Helsingissä. Se oli minusta ihan järkevää. Olisi kamalaa, jos joku hyvinkääläinen ei mahtuisi synnyttämään meikämamaliciouksen vuoksi. Kirjoitin muistiinpanoihini:

En halunnu suunniteltua sektioo, mutta tässä sitä nyt ollaan. Oikeesti vähän helpottavaa jopa. On jo niin törkysen epämukava olo, että tuntuu kivalta saada tää maaliin. Mutta kyllä musta joku pieni osa miettii ja toivoo että voi kun se vähän vaikka käynnistyis, niin kroppa ja vauva oltais molemmat vähän valmiimpia koko hommaan.

Olin jatkuvasti tuhottoman väsynyt ja ärsyyntynyt, ja jo valmiiksi lyhyt pinnani kutistui olemattomaksi. Joululoman aiheuttama rauhattomuus ja yksinolon puute ajoivat mut aivan reunalle. Viikon 38 lopulla puolisoni tokaisi (rakkaudella, mutta selvästi hieman valitukseeni kyllästyneenä) että ”mitä jos menisit vaikka hotelliin” – ja niinhän minä tein. Suosittelen tätä tosi paljon kaikille samassa tilanteessa oleville, jos se on vaan mitenkään mahdollista. Varasin huoneen Triplasta, ostin kassillisen herkkuja, kävin kylvyssä ja vuorasin itseni sheet maskeilla. Menin nukkumaan aivan liian myöhään, mutta nautin olostani AIVAN VALTAVASTI. Oli ihan mahdottoman ihanaa saada olla vain yksin.

Sektioviikon maanantaina mulle soitettiin, että Hyvinkäällä on täyttä, joten synnytys tulisi tapahtumaan Naistenklinikalla. Myönnän, että meinasin purskahtaa itkuun, mutten surusta tai järkytyksestä vaan konkretiasta. Kaikki muuttui hetki hetkeltä todellisemmaksi. Kävin sillä viikolla labrassa, ja sektiota edeltävänä päivänä mulle soitettiin tarkemmasta aikataulusta. Sairaalaan pitäisi saapua aamuyhdeksältä.

Sektiota edeltävänä päivänä 39+3 kirjoitin muistiinpanoihini:

Hain pikkuisen päiväkodista ja kaikki tuntui tosi sentimentaaliselta. Oli ihana, runsasluminen talvipäivä, aurinko oli paistanut ja hain mukelon viimeistä kertaa ainoana lapsena päiväkodista. Se halus pysähtyä hyppimään jokaiseen puhtaan lumen länttiin, ja annoin sen tehdä niin, vaikka normaalisti hoputtelen sitä vähän kotiin, jottei mun selkä kipeydy liikaa. Suorastaan kannustin sitä kiipeilemään lumikasoissa. Pysähdyttiin matkalla ihastelemaan lumiauran työtä. Oli katkeransuloista.

Illemmalla Tuomaksen vanhemmat tulivat hakemaan esikoisen ja purskahdin aivan lohduttomaan itkuun kun se oli lähtenyt. Sinne se meni, pieni ukkeli, ja kun se palaisi, se olisi isoveli.

Se ilta me ”rentouduttiin ja katsottiin telkkaria” eli järjesteltiin kotia (vaatehuoneen vesivahingon vuoksi meillä oli kaikki vaatehuoneessa säilytetyt kamat pitkin poikin asuntoa), pestiin vähän pyykkiä, minä tamppasin eestaas hermostuksissani, tarkistuspakkasin sairaalalaukun miljoona kertaa ja niin edelleen. Yritin jotenkin viikata mieleni asentoon, jossa palaisimme pian kotiin vauvan kanssa, mutta se tuntui ihan mahdottomalta. Viime hetkille saakka toivoin, että kuulisin lapsiveden menon napsahduksen tai tuntisin alkavat supistukset – mutta ei.

Seuraavana aamuna me lähdettiin naistenklinikalle ja oltaisiin vielä samana päivänä kahden lapsen vanhempia.

…tai niin me luultiin. Ensi kerralla: synnytyskertomus.

Viimeksi viikot 29–32: vatsakipuja, itkuherkkyyttä ja tummuvat nännit.

Tällä kertaa viikot 33+0–36+6.

Viikolla 33 alkoi tuntua siltä että maha oli jo tosi suuri, tai jos ei suuri niin ainakin täynnä ja pinkeä (tosin nyt kun viimeistelen tätä tekstiä viikolla 39 oon ihan että girl……. ai sullako muka suuri ja pinkeä maha??). Kirjoitin muistiinpanoihini:

On myös vähän sellaista ummetuksen kaltaista, ja muistin yhtäkkiä että joku sanoi edellisen raskauden lopussa, että se että lapsi alkaa tulla tuntuu siltä että on kakkahätä, ja oon ollut ihan paskana ku mulla on ollut koko päivän vähän vessahätä (huom tiedän kyllä ettei se ole sama asia, mutta silti). Ajattelen myös sitä yhtä tiktok-videoo missä se nainen on synnyttämässä eikä ne saa kirjattua sitä sisään sinne sairaalaan ja se vaan huutaa että IT’S IN MY ASS!! En halua että lapsi tulee vielä mutta oon niinku aivan tosi kypsä jo.

(Pakko sanoa tähänkin kohtaan tässä viikolla 39 että giiiiiiirl sä et kyllä tiedä mitä kypsyys on.)

Olin ajatellut jo raskauden alkumetreiltä että haluaisin leikata polkkatukan. Silloin kun odotin esikoista, olin leikannut polkan juuri ennen kuin sain tietää olevani raskaana, ja tukka kasvoi jotenkin ihan täydelliseeen pituuteen raskauden aikana. Halusin tehdä saman tempun, olin nyt vaan jotain 30 viikkoa myöhässä, heh. Mutta leikkasin tukan (tai siis Hanna Huhmarniemi leikkasi sen kampaamo Skandissa) ja se oli kyllä paras juttu mitä ikinä keksin tehdä. Mega fresh! Ei tartu tukka enää minnekään ärsyttävästi kiinni. Mun tukka oli niin pitkä, että päätin lahjoittaa ylijääneet suortuvat, mutta tällä aikaansaamisella ne kököttävät vielä viikkojenkin jälkeen pussissa ja odottavat sitä että jaksaisin viedä ne postiin. Mutta teen sen kyllä!

Seuraavalla viikolla leikattiin myös meidän lapsen tukka. Ensimmäinen parturikäynti oli elämys ja ihan suksee! Pelkäsin että joudutaan palaamaan kotiin ilman että mitään saadaan tehtyä, mutta pikkumies oli tosi reipas (ja aivan fiiliksissä autosta, jossa sai istua).

Mahassa alkoi toden teolla tuntua ahtaalta. Pystyin tuntemaan, miten iho antoi pikku hiljaa periksi, ja se teki oudosti kipeää. Iho oli kosketusherkkä. Lapsi myös pyöri kohdussa tosi kivuliaan tuntuisesti. Päivänä 34+0 kirjoitin muistiinpanoihini:

Tänään on selvästi tapahtunut jotain. Vauva ehkä kääntyy ympäri tms? En tiiä mut siis muljuaa niin vitusti että se tuntuu jo vähän pahalta. Tuntuu että se kaivaa mun rakkoa jotenkin. Niinku aika epämiellyttävää I’ll have you know. Lisäks tuntuu että mahanahka vaan repeää. Ihan älyttömiä tunteita, en muista että esikoisen kaa ois ollu tällaista.

Joulukuu alkoi ja päätin, että meillä aletaan jouluttaa. Joulu on minusta aina mennyt hölmön nopeasti ohi, ja oon tajunnut vasta viime vuosina, että jos fiilistelyn aloittaa ajoissa, sitä voi pitkittää. En kyllä ole aiemmin ollut mikään jouluihminen – mutta tällaisia asioita äitiys mielestäni teettää ihmisessä. Juhlat, joista ei ennen ole juuri välittänyt, tuntuvat lapsen kautta paljon hauskemmilta ja niistä haluaa ottaa kaiken irti (tai sitten sitä yrittää suorittaa taas vaan joitakin äitiyden vaatimuksia ja tarjota lapselle elämyksiä joita hän ei edes muista, koska on niin pieni, ja onnistuu selittämään sen itselleen että no minusta nyt vaan tuli tällainen). Siksi koko joulukuu saa nykyään olla yhtä tähtitorttua ja piparia! Vielä haluaisin keksiä, miten kotona voisi juhlia halloweenia paremmin. Ehkä pitäisi järjestää jotkut kurpitsajuhlat? Tänä vuonna minusta ei kyllä ollut siihen. Liekö koskaan. Mutta paineet aion asiasta silti ottaa, heh.

Viikon 35 ensimmäisenä päivänä mulla oli baby showerit! Ehdin jo luulla ettei niitä olisi ollenkaan, ja olin hormonipäissäni kriiseillyt asiasta (ja siitä että tällainen on toisen lapsen risti, että kukaan ei ole vauvasta yhtään kiinnostunut) niin paljon että ystäväni joutuivat tunnustamaan mulle että juhlat on kyllä tulossa. Sitten mua hävetti että olin pilannut yllätyksen. Jotain jäi kuitenkin arvailujen varaan: juhlien ajankohta. Mut haettiin sunnuntaiaamuna kotoa vauvan muotoisen ilmapallon kanssa ja vietiin brunssille Sunniin.

Edellisellä kerralla en halunnut perinteisiä baby showereita. Tein eri kaveriporukoiden kanssa erilaisia asioita, vietettiin kivaa aikaa yhdessä ennen vauvan tuloa, ja se oli silloin ihan täydellistä. (Plus mulla oli aikaa sellaiseen – nyt ei olisi.) Yhden kaveriporukan kanssa käytiin heittämässä kirvestä ja syömässä, toisen kanssa vietettiin yö kylpylähotellissa, jonne yllärinä tulivat mun äiti ja siskot. Mutta silloin mainitsin, että mua jäi vähän harmittamaan, että jos tämä olisikin mun ainoa vauva, ettei ole sellaisia perinteisiä baby showereita, mitä se nyt ikinä meinasikaan. Kaverit muistivat tämän ja laittoivat nyt oikein perinteisen kaavan kautta! Paikalla oli ystäviä ja perhettä, ja me yritettiin keksiä vauvalle nimeä ja kaikki veikkasivat milloin se syntyy. Sain vaippakakunkin! Se oli ihana. Rakastan mun ystäviä.

Sain vauvasuihkulahjaksi lahjakortin hierontaan Waldorf Astoria Spahan, koska olin puhunut siitä niin ylistävästi. Hauskinta oli, että olin juuri juhlien aamuna varannut itselleni sen saman hieronnan seuraavaksi päiväksi! Pääsin siis heti käyttämään lahjakortin. (Suosittelen edelleen Norikon raskaushierontaa Waldorf Astoriassa. Se on paras paras paras hieronta missä olen ikinä ollut. Vannon että Norikolla on jotain crackia sormissa. Se hieroo sitä jotenkin maagisesti suoraan mun kudoksiin ja nyt olen ihan koukussa.)

Ennen hierontaa otin sormukset pois, enkä laittanut niitä enää takaisin. Sormet alkoivat olla niin turvoksissa etten enää uskaltanut laittaa niitä sormiin. Olen ekaa kertaa ilman kihla- ja vihkisormuksia sitten kihlautumisen ja vihkiytymisen! Ourasta jouduin luopumaan jo monta viikkoa sitten, kun se ei enää lähtenyt kunnolla sormesta.

Viikkojen 35 ja 36 aikana muhun iski aivan megalomaaninen uupumus. Taapero luopui yhtäkkiä tutista, ja vaikka se meni ekaa yötä lukuunottamatta yllättävän hyvin, alkoivat sen yöunet lyhentyä ja jouduttiin koko perhe liittymään taas vastahakoisesti 5am clubiin. Vauva remusi ja sekoili mahassa etenkin öisin, ja olin tuntevinani kuinka sillä oli alati vähemmän tilaa liikkua eli muljuaminen alkoi tehdä ilkeää. En saanut unta iltaisin ja heräsin aikaisin aamuisin, ja jalkoja pakotti niin etten pystynyt nukkumaan. Lisäksi sain jonkin flunssantapaisen: kurkku oli erityisen kipeä juuri öisin, nenä oli tukossa ja vaikea hengittää. Nukkumisesta tuli aidosti vaikeaa ja ahdistavaa. Väsytti ns. ihan vitusti.

Näihin aikoihin huomasin lisäksi että mahanahkani alkoi revetä myös navan yläpuolelta. Edellisessä raskaudessa niin ei käynyt.

Päivänä 36+2 olin synnytystapa-arviossa Hyvinkään sairaalassa, ja kirjoitin muistiinpanoihini:

Aloin itkeä heti ku lääkäri kysyi että ”sulla oli traumaattinen synnytys?” 🥲 juteltiin vaihtoehdoista ja jäätiin vähän siihen ajatukseen että aletaan käynnistellä sitten lasketun ajan tienoilla. Maisassa lukee taas että ”suuntautuu alatiesynnytykseen” vaikka sanoin että haluaisin käynnistellä ja mennä siitä matalalla kynnyksellä sektioon. Sanoin että alatiesynnytys ei oo pahinta mitä vois tapahtua mutta mulla ei oo hinkua synnyttää alateitse.

Vauva ultrattiin ja se oli niin viuhake että oli vaikea saada mittoja! Ihan kökkö se ultra, en saanu siitä ite mitään selvää. Mutta siis. Sen vatsanympärys on tosi suuri joka on tyypillistä radivauvoille. Siinä on ongelmana se että sit ku se syntyy niin sen sokerit voi mennä tosi matalalle kun se ei enää saa insuliinia napanuoran kautta. Ni nyt mun pitäis viikon ajan tehdä tehoseurantaa sokerien suhteen, toimittaa ne tulokset tonne ja sit aloittaa lääkitys jos ne ei pysy kurissa.

Viikolla 36 aloin löyhästi harjoitella rintojen lypsämistä. Haluaisin, että imetys onnistuisi tällä kertaa vähän paremmin (viimeksi mun oma maito ei oikein riittänyt, ja kun tein kaikkeni maidontuotantoa lisätäkseni, oli jo liian myöhäistä), mutten halunnut lypsää liian ahkerasti, ettei synnytys käynnistyisi etuajassa. En kyllä tiedä onko se mikään realistinen pelko: synnytysvalmennuksessa kun kätilöiltä kysyttiin tätä, ne vähän naureskelivat ja sanoivat että noh aika ahkerasti saa lypsää että niin kävisi. Mutta mä muistelen lukeneeni jostain että lypsäminen voi edesauttaa käynnistymistä. (Ja siis se että muistelen hämärästi lukeneeni ”jostain” on takuulla luotettavampaa kuin se mitä koulutetut kätilöt sanovat heh.)

Viikon 36 lopussa, neljä päivää ennen joulua, käytiin aamupäivällä jossain asioilla, ja kun tultiin kotiin, ihmeteltiin että jostain tulee paha haju. Hetken päästä Tuomas avasi meidän vaatehuoneen oven ja sanoi jotain että ”mitäs helvettiä täällä tapahtuu”. Vaatehuoneen kattovalaisimen läpi valui vettä lattialle ja kaikkien vaatehuoneessa olevien tavaroiden (se oli tietenkin ihan täyteen ammuttu mm. vauvan tavaroita ja kasaamista odottavia huonekaluja) päälle. Vesi oli ruskeaa ja ällöttävää – mutta ainakin meille selvisi mistä se paha haju tuli.

Kävi ilmi, että meidän yläpuolella olevassa asunnossa tulvi keittiössä, ja vesi valui jotain rakenteita pitkin meille saakka. Vaatehuone pitäisi repiä auki ja ainakin katto ja lattia uusia. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Uskomatonta mikä ajoitus. Mut ajattelen koko ajan että pahemminkin vois olla. Mut silti silleen voi ny vittu. Kultareunus tässäkin onneks on: tää saa mut toimimaan, on pakko jotenkin lajitella noita kamoja tuolta vaatehuoneesta. Mutta iso osa on kyllä pilalla ja menee roskiin.

Never forget se kun olin viimeksi raskaana ja meidän piti teettää sekä kylppäri- että keittiöremontti ennen laskettua aikaa. Muistatteko sen? Oltiin jotain yksitoista viikkoa ilman suihkumahdollisuutta, ja kävin peseytymässä Yrjönkadun uimahallissa – kunnes sekin meni remonttiin samasta syystä kuin meidän kylppäri. Oi niitä aikoja, mä vaan sanon. Sanoinkin sukulaisille ja ystäville, että onneksi meidän lapsiluku on tämän vauvan myötä täynnä. Ties mitä yllätysremppoja perheenlisäykset vielä toisivat mukanaan!

Ensi kerralla: viimeiset viikot.

Viimeksi: raskausviikot 25–28 (kaaduin rähmälleni, sain rautalisää ja kävin pelkopolilla).

Tällä kertaa viikot 29+0–32+6.

Viikolla 29 olin aamutelkkarissa puhumassa Tosirakkautta-sarjasta! Se oli hauskaa, ja oli ihanaa miten ylpeä meidän kaksivuotias oli minusta. Se saattaa vieläkin, monta kuukautta myöhemmin, yhtäkkiä sanoa että ”äiti oli siellä telkkarissa” ja jos kysyy että mistä äiti siellä puhui, se osaa vastata että ”rakkaustarinoista”. Yhyy!

Viikolla 29 mulla alkoi olla omituista ylävatsakipua. En ollut siitä mitenkään överihuolissani, koska kipu ei ollut lakkaamatonta, ei edes jokapäiväistä, ja koska tunsin edelleen vauvan liikkeet – mutta kipu oli outoa, ja no, se teki kipeää (duhh), joten kysyin neuvolasta, mitä pitäisi tehdä. Sieltä mut lähetettiin oman terveysaseman vastaanotolle, ja vaikka palvelu oli hirveän ystävällistä, niin oon kyllä aina vähän hämmästynyt miksei raskaana olevia naisia voisi hoitaa siellä missä raskaana olevia naisia osataan hoitaa: neuvolassa tai naikkarilla. Lääkärikäynnin jälkeen kirjoitin muistiinpanoihini:

Kumartuminen sattuu, ja monenlainen ponnistelu, joten luulen että tää liittyy jotenkin vatsalihaksiin. Mutta se on tosi epämiellyttävää ja tietty vähän huolestuttaa. Kävin lääkärissä, mut ohjattiin omalle terveysasemalle jossa oli tosi kiva lääkäri ja silleen hyvä meno, mutta kyllä mä aina ihmettelen että raskaana olevia ohjataan omalle terveysasemalle (tai kerran olin myös esikoisen kanssa ja lääkäri sanoi ettei se osaa hoitaa niin pieniä) kun mulle sanottiin että koko rakennuksessa on yks doppler ja sekin on tällä hetkellä lainassa OULUSSA. Et niinku eiks mua vois joku kattoo neuvolassa tai jossain josta löytyy laitteet jota mun hoitoon tarvitaan??

Verikokeissakaan ei löytynyt mitään outoa, joten tuntemuksia jäätiin seurailemaan. Mulla sattui olemaan siitä viikon päästä neuvola, jossa juteltiin taas asiasta ja terkkari antoi mulle lähetteen fysioterapiaan.

Näihin aikoihin – tai no, pakko kai se on myöntää, että tämä piti paikkansa ihan koko raskauden alusta loppuun – olin tosi itkuherkkä. Itkin onnesta joka kerta kun meidän taapero, joka ei ole kauhean hellyydenkipeä tai halaileva, nojasi muhun tai pyysi syliin tai antoi suukon. Päivänä 29+4 kirjoitin muistiinpanoihini:

Ajoin tänään autolla, kun mun piti heittää Tuomas korjaamolle hakemaan oma autonsa. Kun ajoin sieltä pois (porukoiden autolla joka on ollut meillä lainassa), auton radiosta alkoi soida Karri Koiran “Lähe mun kaa” ja olin aluks aivan fiiliksissä, mutta sit se biisi alkoi VÄLITTÖMÄSTI itkettää mua aivan sellaiseen maailmanlopun märisemiseen asti. Jotenkin kun niissä sanoissa puhutaan siitä että mennään treffeille ja nauttimaan ja bailaamaan ihastuksen tai rakastetun kanssa ja mulle tuli semmonen kaamea ikävä sitä että sit ku me Tuomaksen kanssa voitais taas sille treffailla ni me ollaan jo ihan vanhoja (vaikka siis sellanen yhdessä bailaaminen ei koskaan oo ollu meidän juttu enkä tiedä miks nyt kaipaisin sitä mitenkään). Tai jotenki niinku aloin kaivata jotain sellaista kahdenkeskistä romantiikkaa ja APUA NYT ALAN ITKEÄ MYÖS KUN KIRJOITAN TÄTÄ TÄHÄN. Mut se oli jotenkin niin huvittavaa ku ajoin vaan Länsiväylää hyvän biisin soidessa ja itkin ihan valtoimenaan ja huusin säkeistöjen välissä että MIKÄ MUA VAIVAA. Lol oon kyllä sellanen raskaushormoniklisee.

Viikon 30 tienoilla huomasin taas (muistan tämän jo mun edellisestä raskaudesta), että mun nännit alkoivat tummua niin että ne muuttuivat melkein mustiksi. Huomasin yhtäkkiä myös luomien kasvaneen ja tummuneen hurjasti. Ajattelin näin jo viimeksi ja ajattelen näin edelleen: raskaus on kyllä helluva thing. Mikähän lie evolutiivinen syy luomienkin tummentumiseen (tai kasvamiseen) muka olisi. Veikkaan ettei mikään, vaan ne ovat nännien tummentumisen sivutuote – ja muistaakseni nännit tummentuvat siksi että vauva rajoittuneine näkökykyineen löytäisi ne ja pääsisi syömään (joka on kyllä tosi söpöä). Mutta sen lisäksi mulle alkoi kasvaa varsiluomia kaulalle ja siihen en keksi kyllä mitään syytä. Myöhemmin yksi niistä lähtisi irti ihan vain pyyhkäisemällä.

Edellä mainittu vanhempien auto piti palauttaa Tampereelle, ja saatiin Tuomaksen kanssa jostain päähämme että menisin sinne yksin. (Taapero nukahtaa aina autoon, mutta mun pitää pysähtyä pissalle usein, joten sen kanssa kahdestaan ajaminen olisi vaikeaa. Plus en tiennyt miten saisin tuotua turvaistuimen takaisin itsekseni junalla. Anyway, päätettiin että menen sinne yksin.) Tampereella oli IHANAA. Kävin kirppiksillä, siskontytön kanssa syömässä ja möllöttelin vaan mun vanhemmilla. Olin koko ajan vähän liikuttuneessa tilassa, koska tiedostin tosi selkeästi, etten ehkä koskaan enää voisi tehdä mitään tällaista – tai jos voisin, siihen menisi ihan hyvä tovi. Mutta ihanaa viikonloppua varjosti se, että taapero tuli kotona kipeäksi ja oli ihan raasu. Mulla oli ihan valtavan huono omatunto siitä, etten ollut a) lapsen tukena ja b) Tuomaksen apuna.

Oli isänpäivä, ja musta oli tosi hassua ajatella että ensi isänpäivänä (ja jo ensi äitienpäivänä) me ollaan nelihenkinen perhe. On erikoista, miten tällainen asia, jota on kovasti toivonut ja halunnut ja yrittänyt, ja tehnyt kaikkensa että se tapahtuisi, tuntuu silti niin hirveän omituiselta ja vieraalta. Epätodelliselta. Kuka meille kohta muuttaa asumaan? Miltä se näyttää? Millainen se on? Ja ääk miten pienen vauvan kanssa kuuluikaan toimia???

Näihin aikoihin, viikoilla 30-31, alkoi tuntua että aika menee kauhean nopeasti. Että siihen viikolle 30 saakka aika jokseenkin mateli, tai ainakin kaikki vaati hirveästi kärsivällisyyttä – mutta heti kun mentiin viikon 30 yli, oli ihan että FIUTS jaa yhtäkkiä enää 2kk jäljellä morooo! Kirjoitin muistiinpanoihini:

Neuvolassa palpoitiin mahaa ja terkkari ja harkkari tunnusteli että muten se siellä on ja minkä kokoinen. Arvioivat että ihan sopusuhtaisen kokoinen vauva, ehkä jopa vähän pieni, että ei ainakaan pelkoa siitä että se olis valtava. Sanoivat myös että sillä on aika hyvin tilaa vielä siellä liikkua ja mä olin ihan että öhhh ai on vai, itsestä tuntuu tosi ahtaalta jo. Oli kiva neuvolakäynti, mutta itkin tietysti taas sitä synnytysasiaa. Varmaan siksi koska aika vaan valuu sormien läpi ja kohta pitää oikeasti mennä synnyttämään. IHAN KOHTA.

Viikolla 31 olin fysioterapiassa, ja tuntui aivan uskomattoman ihanalta, kun joku neuvoi asentoja joissa vois vaan rentoutua. Että nyt ei tartte yhtään jännittää ees sitä lantionpohjaa tai mitään, vaan huolehtia vaan että kroppa rentoutuu. AH. Mutta siis olen tehnyt niitä harjoitteita kotona sittemmin ehkä kahdesti. Että tuota. (Niiden vatsakipujen syy ei muutenkoskaan selvinnyt, mutta kivut myös hiljalleen lakkasivat. Oletan, että kyse oli jostain lihasperäisestä tai vauvan asentoon liittyvästä, enkä ollut siitä huolissani.)

Viikolla 32 mulla oli kätilön kanssa synnytyspelkokeskustelu etänä. Aloin taas itkeä, vaikka aluksi ajattelin, etten tällä kertaa. Kätilö kyseli, oonko voinut puhua puolison kanssa synnytyksestä ja tajusin, että vaikka me ollaan puhuttu siitä, erityisesti siis esikoisen synnytyksestä ja siitä millainen kokemus se oli, meidän täytyy vielä jutella tulevasta synnytyksestä ja siihen liittyvistä tunteista paljon enemmän. Ylipäätään koko raskaus – saati sitten synnytys tai vielä enemmän traumaattiset synnytyskokemukset – muodostavat tosi vaikean yhtälön, kun itse kokee kaiken niin solullisesti ja fyysisesti ja syvästi, ja toinen ei kerta kaikkiaan voi yhtään ymmärtää mistä on kyse. Synnytykseen – ja myös imetykseen – liittyy omien vaikeiden tunteiden lisäksi paljon sellaista kulttuurista painoa (ja painetta), joka tuntuu putoavan täydellä painollaan yksin mun hartioille, vaikka tiedostaisinkin ettei mun tarvitse toteuttaa mitään ikiaikaista perinnettä.

Ensi kerralla: baby showerit, lypsämistä ja jumalauta vesivahinko.