Löysin viime kuussa vanhojen päiväkirjojeni pinosta kaksi aarretta: yhden trolliaiheisen ja toisen hevosaiheisen runovihon, joiden sivut olen riipaisevilla riimeillä ala-asteikäisenä täyttänyt. Olen aiemminkin avannut päivä- ja kirjevihkojeni sisältöä täällä blogissa, mutta ihan rehellisesti sanoen en muistanut, että olin viidesluokkalaisena eräässä vaiheessa myös oman elämäni runeberg.
Sitä minä kuitenkin olin. Circa 1995.
Tässä ensimmäsessä runossa haen selkeästi sielullista yhteyttä Tempparit-Jonneen ja #elämänpeliin:
Rakkauden peli
Me olemme shakkinappuloita
elämän pelilaudalla.
Kaadamme kumpikin toisiamme
kuningatar & sotilas.
Emme tiedä kuka meitä ohjaa,
emme tiedä päämäärää.
Me emme päätä elämästä
koska olemme vielä lapsia
– elämän pelilaudalla.
Teos nimeltä Punainen runo on puolestaan eksistentiaalinen vuoropuhelu minän kanssa. Runoilija selkeästi ymmärtää olevansa runotaiteen ja elämän suhteen vielä lapsenkengissä, ja myöntää sen.
Punainen runo
Ketä minä oikein yritän hämätä?
Et sinä minua rakasta.
Ketä minä yritän rakastaa?
En sinua ainakaan.
Kuka minä luulen sinun olevan?
En ritarini, et koskaan.
Loppujen lopuksi yritän kaiken selvittää, mutta tulos on aina sama:
Kuka minä olen?
Runossa nimeltä "Enkeli" nuori runoilija testaa kykyään yllättää lukija hurjalla käänteellä runon ihan viimeisessä säkeessä. Onnistuuko hän? En tiedä.
Enkeli
Enkeli lentää taivaalla
rakkauden säveliä maailmaan ripotellen.
Enkeli rakastaa maailmaa
aivan niinkuin minä sinua.
Mutta aina on olemassa se vastatuuli,
joka lennättää sävelet avaruuteen.
Sävelet eivät koskaan tavoita maailmaa.
Haluatko nähdä siipeni?
"Musta runo" on jälleen yksi runoilijan identiteettikriisivaiheen tuotoksista. Kokoelmissa on havaittavissa teema, jossa runoilija kysyy itseltään kysymyksiä ja myös vastaa niihin. Mitä se on? Tehokas keino.
Musta runo
Mitä on ilo?
Mitä on viha?
Mitä on katkeruus?
– Tunteita, jotka käpertyvät ihmisen sydämeen.
Mitä on suudelma?
Mitä on halaus?
– Tunteen näyttämisiä, joita usein me kaksin käytämme.
Jäljelle jää se perimmäinen, mitä on rakkaus?
– En tiedä.
Nimettömän runon tarkoitusperät ovat tuntemattomat niin lukijoille kuin taiteilijalle itselleen. Kyseessä saattaa olla luonnos, keskeneräinen teos, tai toisaalta uudenlaisen tyylilajin haltuunotto. Dramatiikkaa ei kuitenkaan puutu, piste piste piste.
(Nimetön)
Rakkaus sointuu kuin valopilkku taivaalla.
Vain sinä & minä. Yhdessä ikuisesti.
Rakkaus sointuu kuin tuoksuva kirje.
Vain sinä ja minä. Kaukana... Ikuisesti...
Kokoelman runoissa on pientä varieteettia, kuten realismiin vahvasti nojaava, muita huomattavasti pirteämpi runo "Ystävänpäivä" osoittaa:
Ystävänpäivä
Ystävänpäivänä olen minäkin toiveikas. Kirjeitä jaetaan toisensa jälkeen. Kirjeitä, kirjeitä, kirjeitä. Postilaatikko on tyhjä. Pulpettini on tyhjä. Pääni on tyhjä. Ei mitään.
Sitten sinä saavuit, valkoisella hevosella ratsastaen. Kirjeeni pääsi perille sydämeen!
Seuraavalla kerralla esitellään trollivihon aikaansaannokset. Hersyvää materiaalia on luvassa – kokoelmaan kuuluu muun muassa elämän realiteeteista kertova kuvitettu teos: "Rakkaus on kuin porkkana".
Lue myös:
Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista
Saa lukea vain omalla vastuulla eli romanttinen kirjevihko vuodelta 1995
Julkaisin Instagramissa viime viikolla kuvan salaatista, jota syön kesäisin mahdollisuuksien mukaan melkein joka päivä (I kid you not). Salaattia ovat sen jälkeen tehneet valtavan monet muutkin (kolme ihmistä on ottanut siitä kuvan ja tägännyt minut siihen Instagramissa, joten oletan että heidän lisäkseen on satoja tuhansia muitakin), joten päätin jakaa kesäsalaatti-iloittelun myös täällä blogin puolella. Missä olet Laura? -Laurakin kirjoitti jo salaatista (ja paljasti samalla vuosisadan parhaan pinjansiemenpussikätkön), ja tietääkseni vähintään tuhannet miljoonat ihmiset ovat tehneet sitä, joten mielestäni se täyttää kesän hittisalaatin merkit.
Salaatti koostuu viidestä peruselementistä: herneet, mansikat, fetajuusto, pinjansiemenet ja jokin salaatintapainen. Ne riittävät salaatin kokoamiseen, mutta riemukkainta koko hommassa on se, että lisään voi sotkea oikeastaan mitä tahansa itse haluaa. (Tosin se taitaa koskea mitä tahansa ruokaa muutenkin. Mutta ei puhuta nyt niistä. Puhutaan mansikkakesäsalaatista.)
Itse suosin salaatintapaisessa vuonankaalia, koska se on suosikkini, ja koska haluan tehdä elämästäni mielellään mahdollisimman hankalaa ja tuskaista (sitä ei saa yhdestäkään lähikaupastani). Vuonankaalin sijaan voi käyttää mitä hyvänsä, mutta suosittelen värikkäitä, lehteviä salaatteja kuten vaikka pinaattia, rucolaa tai punamangoldia (jonka muuten aina ajattelen olevan oikeasti jokin eläin, niin kuin vaikka nelisormimangusti), vaikka en kyllä koskaan ole kokeillut tehdä tätä ravinnottomaan, valkoisena hohtavaan jäävuorisalaattiin, mutta voin silti suositella mitä haluan, koska tämä on minun reseptini ja sillä selvä. (Inspiraatio salaattiin on kylläkin peräisin entisen poikaystäväni äidiltä. Kiitos Heli!)
Huuhtele salaatintapainen ja laita se kulhoon tai lautaselle. (Ja nyt kun kerran tähän suosittelun makuun päästiin niin suosittelen ehdottomasti sellaista salaatinkuivauslinkoa, se on yksi parhaista ostoksista mitä olen koskaan tehnyt, vaikka olen aiemmin elämässäni kironnut ne sulamaan turhuushelvetin loimuavissa liekeissä. Käytän sitä jatkuvasti ja toivon ettei se koskaan sula.)
Pilko sekaan kourallinen (tai kolme) tuoreita mansikoita.
Perkaa kourallinen (tai kuusitoista, mieluummin kuusitoista) tuoreita, suomalaisia sokeriherneitä ja kippaa ne lautaselle. Tai kulhoon, jos valitsit kulhon.
Paahda pannulla niin paljon pinjansiemeniä kuin kehtaat ja lisää ne joukkoon.
Murusta oman maun mukainen köntsä fetaa salaatin päälle.
Mausta oliiviöljyllä, balsamiviinietikalla, suolalla ja pippurilla. Täydellinen mansikkakesäsalaatti on valmis!
Se sopii lähes minkä tahansa ruoan lisukkeeksi tai pieneksi ateriaksi sellaisenaan. MUTTA jos olet nälkäisempi tai kaipaat salaattiin lisää substanssia, voi lisätä joukkoon melkein mitä lystäät (kuten olen ylläolevassa kuvassa tehnyt). Itse laitan joskus paistettua kananmunaa, couscousia, punasipulia, parsakaalia, kukkakaalia, krutonkeja, paistettua kanaa, rapeaa pekonia ja joskus olen heittäytynyt kuulkaa aivan villiksi ja kumonnut sekaan myös edelliseltä päivältä ylijääneet, uunissa paistetut bataattilohkot. (Huomaa että kiinnitin huomiota siihen, että mainitsin, mitkä ainesosat pitää kypsentää, ettei kukaan tule sitten syyttämään minua ja kertomaan että laitoin paketillisen hunajamarinoitua kanaa sinne salaattiin kuten käskit ja nyt koko perheellä on salmonella, kiitos vaan.)
Voit laittaa sekaan myös kesäkurpitsaa, sieniä (jos tykkäät niistä, senkin perverssi), kvinoaa, kurkkua, viikunoita tai luoja paratkoon korvata mansikat vadelmilla ja fetan vaikka leipäjuustolla. Oikeastihan sinä voit tehdä ihan mitä haluat, mutta jos haluat tehdä tämän salaatin, ei kannata. Siitä tulee sitten jotakin muuta.
Jos teet ja otat kuvan niin tägää minut (@tiiamarietta) siihen! Haluaisin nähdä osaatko muka tehdä sen oikein lisää kesämansikkasalaatteja!
Lue myös:
Minä kun olen erikoistunut tällaisten käsittämättömän hyödyllisten blogikirjoitusten tehtailemiseen, kuten moni jo tietää, niin nyt olisi taas sellaista helmistöä tarjolla ettei paremmasta kuulkaa väliä. Kas tässä, olkaa hyvät: esiintymisjännitykseen tarkoitetut neuvot, jotka toimisivat hyvin myös tilanteessa, jossa henkilö on ensi kertaa intiimissä kanssakäymisessä uuden ihmisen kanssa.
Valitse teema, josta olet kiinnostunut. Tämä on olennainen neuvo. Kaikki tietävät, että esiintyminen on paljon merkityksellisempää, jos sinulla on tunteita aihetta kohtaan.
Harjoittele esitys niin hyvin, että osaat sen ulkoa. Muista, että esiintymistä voi harjoitella myös ilman yleisöä. Tai apuvälineiden avulla.
Pidä vartalo suunnattuna yleisöön. Esiintyminen selin yleisöön voi olla hankalaa. Mutta toisaalta voit joskus kokeilla esiintyä vaikka kyljelläsi tai jopa selin, vaihtelun vuoksi.
Muista hengittää. Tämä on tärkeää. Esiintymisestä (tai eloonjäämisestä) ei tule mitään, jos lakkaat hengittämästä.
Katso yleisöäsi silmiin (tai ainakin saa yleisö tuntemaan, että katsot sitä silmiin). Koska on tärkeää, että yleisö tuntee olonsa tärkeäksi.
Muista, että yleisö on puolellasi: sekin haluaa, että pärjäät hyvin. Yleisö ei missään nimessä toivo, että epäonnistut.
Älä mieti liikaa, mihin kätesi laitat, mutta älä ainakaan laita niitä taskuun. Tai hetkinen. Onko "tasku" jotain nuorisokieltä? Ehkä voitkin laittaa ne taskuun?
Muista vuorovaikutus: anna yleisöllesi aikaa reagoida esiintymiseesi. Esiintyä ei voi ilman yleisöä, vaikka harjoitella voi. Sinäkin saatat nauttia esiintymisestä enemmän, jos saat yleisöltä jotakin vastapalvelukseksi.
Harjoitus tekee mestarin: ensi kerralla menee varmasti paremmin. Ellet sitten laittanut käsiä taskuun kysymättä ensin.
Esiintymisen iloa!
Lue myös:
Kukaan ei varmaan ymmärrä random kahvikuppikokoelmia (ja muita astiakokoelmia) yhtä hyvin kuin kesämökkeilyä harrastava suomalainen. Kaapit täytetään vanhoilla ylijäämillä tai eriparisilla lahja-astioilla, ja vain harvalla kesämökillä on koordinoidut astiavarastot (ja uskaltaisin väittää, että jos on, ne ovat lähempänä kartanoa kuin kesämökkiä). Lisäksi jokaisella on mökkikupeissa aina oma suosikki, ja se on sitä jostakin täysin käsittämättömästä syystä.
Siksi rankkasin ne listalle. Kuten ihmisen kuuluu tehdä.
9. Uutuusmukit. Siskontytölle ja -pojalle Venäjältä ostetut emalimukit eivät kuulu suosikkeihini, koska ne ovat liian uudet mökkiympäristöön. Mutta rakastan niitä mukeloita, kun ne juovat niistä.
8. Retromuki. Voiko 70-lukulaisempaa ollakaan? Tällä on myös myrkynvihreä pari. Luonnollisesti.
7. Tanskalainen keräilymuki. Koska pitäähän mökillä olla yksi, pariton skandi-design-tuote. 80-luvulta.
6. Ruusumuki. Koska 25 vuotta vanha hammasmukikin voi saada mökillä uuden elämän. (EDIT: Siskon mukaan muki on ollut jo hänellä lapsena 70-luvulla, joten se on vielä vanhempi.)
5. Kärpässienimuki. Söpö, vanha emalimuki, josta juodessani mietin joka kerta ensin, kuka keksi kuvioida elintarvikkeiden kulutukseen käytetyn tuotteen myrkkysienillä ja sitten, että ovatkohan ne kuitenkin tatteja.
4. Musta unikkomuki. Isäni suosikki. Miksi? "En tiedä, mää vaan tykkään siitä. Ehkä siksi että siitä ei näe, jos se on likainen."
3. Hammasmuki. Enoni (todennäköisesti 50-luvulla) hammashoitolasta saama muki. Ihana, koska PESEN HAMPAAT HUOLELLA • AAMULLA JA ILLALLA
2. Punahilkkamuki. Oma kakkoseni ja siskoni suosikki. "Tämä oli lapsena ihan paras. Näitä oli toinenkin, sellainen missä oli susi, mutta susihukka hukkui avantoon vuosia sitten."
1. Kissamuki. Oma suosikkini. Lapsena päätin, että juon mintunmakuista kaakaota vain tästä mukista, koska minusta kissa oli niin ihana (tämä tarjosi myös loputonta viihdettä: kun mukia kääntää, on kissa loikannut aina pidemmälle). Tämä on myös äitini suosikki, "koska se on niin siro ja naisellinen".
Millainen on sinun suosikkimökkimukisi?
Lue myös:
Jokainen minun ikäiseni nainen muistaa Sliding Doors -elokuvan, Gwyneth Paltrow'n mieltsin upean lyhyen tukan, Aquan biisin Turn Back Time ja sen tajunnanräjäyttävän oivalluksen siitä, että jokainen tekemämme valinta (tai ottamamme metro) voi vaikuttaa elämämme suuntaan lopullisesti.
(Ja teille, jotka ette ole minun ikäisiäni naisia, kerrottakoon: Sliding Doors (1998) on elokuva, jossa naisen (Paltrow) elämää aletaan seurata kahdessa vaihtoehtoisessa skenaariossa. Toisessa hän ehtii nipin napin töistä lähtiessään junaan, ja saapuu kotiin juuri ajoissa yllättääkseen miehensä lemmiskelemästä toista naista heidän yhteisessä sängyssään. Toisessa hän ei ehdi junaan eikä saa tietää ääliömiehensä petturuudesta. Yhteen junaan ehtiminen (tai ei) muuttaa naisen elämän kulkua radikaalisti. Lisäksi naisella on (toisessa skenaariossa) aivan mieltsin upea lyhyt tukka.)
Olen kehitellyt teoriaa Sliding Doors -"doppelgängereistä" siitä saakka, kun tutustuin Fanni-kissaan. Se on nimittäin mielestäni Sliding Doors -versio eräästä toisesta tuntemastani kissasta, Cosimasta. Luulen, että Cosima ei ehtinyt metroon ja joutui juoksemaan töistä kotiin, innostui lenkkeilystä, ryhtyi juoksemaan kaikki työmatkat ja siitä tuli ihana ja hoikka ja lihaksikas. Fanni ehti metroon, ihastui sen helppouteen, eikä enää koskaan suostunut kulkemaan minnekään omilla jaloillaan. Niin siitä tuli ihana ja pullea.
Unohdin koko teorian, kunnes eilen näin Facebookissa erään kaverini päivityksen. Hän oli tavannut naisen, joka oli samanniminen, kotoisin samasta paikasta, opiskellut samaa alaa ja ollut samassa kesätyöpaikassa. Kumpikin oli kesätyön päätyttyä valinnut suuntautumisvaihtoehdon opinnoissaan, päinvastaiset, tietty. He eivät olleet koskaan ennen tavanneet toisiaan ja nyt he asuivat samassa talossa. Tai jotenkin noin se kai meni. #slidingdoors much?
Aaaanyveisseli, homman pointtina on siis etsiä oma Sliding Doors -versio ja pohtia, missä vaiheessa todellisuudet jakautuivat kahtia. Omani on tämä:
Minun ja Zooey Deschanelin sliding doors -hetki oli se, kun yhteinen minämme alkoi miettiä otsatukan leikkaamista. Toinen versio meni kampaajalle, leikkautti killer bangsit, pani punaista huulipunaa ja ryhtyi menestymään. Toinen meni myös kampaajalle, mutta leikkasi tukkansa (ei otsista), meni seuraavana päivänä uusiksi ja leikkasi lisää, ja menipä vielä kolmantenakin päivänä ja leikkasi tukan tosi lyhyeksi, kunnes neljäntenä päivänä joutui pakokauhun valtaan, otti pisteeksi i:n päälle vielä pilallisen permanentin (true story) ja ryhtyi sitten epäonnistumaan elämässä.
Kuka on sinun Sliding Doors -minäsi?
Lue myös:
Tänään ärsyttää eniten: Facebookin itsestäänselvyyskommentoija (lat. comentant libris faciem), joita tapaa usein myös keskustelupalstoilla. Itsestäänselvyyskommentoijalle ominaista on avata aina virtuaalinen suunsa ja muka-auttaa (lat. pseudo auxilium) yksilöitä, jotka takuuvarmasti tietävät jo asian, joka itsestäänselvyyskommentoijalla on suoranainen pakko mainita. Itsestäänselvyyskommentoija ei täten onnistu auttamaan lainkaan. Itsestäänselvyyskommentoija onnistuu ainoastaan olemaan täysin turha tyyppi (lat. homo inutilius).
Näin hän toimii:
Minä: Hei kaverit! Etsin edullista majoitusta Lontoossa heinäkuun lopussa. Sattuuko kenelläkään olemaan kämppä tyhjänä tai huone vapaana?
Itsestäänselvyyskommentoija: https://www.airbnb.com/s/London--United-Kingdom
Minä: Kaverit! Nyt pitäis saada katsoa joku hyvä leffa. Olisko kenelläkään mitään suosituksia?
Itsestäänselvyyskommentoija: netflix.com
Minä: Moikka kaverit! Sattuuko kenelläkään olemaan rumpuja myynnissä?
Itsestäänselvyyskommentoija: https://www.f-musiikki.fi
Minä: Hei kaverit! Haluaisin ostaa käytetyn iphonen varapuhelimeksi. Olisiko kenelläkään vaikka vanhaa myynnissä?
Itsestäänselvyyskommentoija: http://apple.com
Minä: Moi kaverit! Mistähän löytäisin parhaan lahjan 5-vuotiaan synttäreille?
Itsestäänselvyyskommentoija: br-lelut.fi
Minä: Hei kaverit! Etsin Michael Jacksonin Bad-levyä LP-muodossa. Onko kenelläkään tietoa, mistä mahtaisin löytää sen?
Itsestäänselvyyskommentoija: http://www.spotify.com
Minä: Hei kaverit! Tiedättekö mistä löytäisin hyvän rikkalapion / uuden sohvan / räkää purkissa / märän läntin?
Itsestäänselvyyskommentoija: www.google.com
Itsestäänselvyyskommentoija, lopeta nyt jo saatana (lat. prohibere eum satanas).
(Kuvan kissa ei liity tapaukseen. Paitsi että se olisi varmaan itsestäänselvyyskommentoija jos se osaisi käyttää Facebookia.)
Lue myös:
Olen luonteeltani sellainen ihminen, että kaipaan koko ajan vähän ylellisyyttä ja hemmottelua. Sanon itselleni pääni sisällä toistakymmentä kertaa päivässä että "tämä on nyt sitä arjen luksusta" ja "sinä olet kyllä ansainnut tämän" (ja myös että "seriously?" mutta se ei liity tähän) esimerkiksi silloin kun käyn vessassa tai kampaan tukan tai kuljen hissillä, ja sallin itselleni miniylellisyyksiä kuten suklaanpalan, mehubaarin kalleimman mehun ja jakson (okei, kaksi okei, kolme) suosikkisarjaani lounastauolla. Joskus ostan itselleni kauniita kukkia, koska ne saavat minut tuntemaan itseni sellaiseksi Instagramin suositeltu-sivulta löytyväksi, hyväntuoksuiseksi naiseksi, joka nonchalantisti ostaa kukkia kauppareissullaan, jonka hän tekee tietenkin halliin (vaikka omat kukkani ovat vähän nuupahtaneita ja Alepan alelaarista, koska hain sieltä pakasteranskalaisia, enkä osta niitä ollenkaan nonchalantisti vaan tekemällä siitä suuren numeron kaikille, jotka sattuvat olemaan paikalla, eli yleensä ainoastaan kassaneidille). Kaiken tämän teen siksi, että tuntisin oloni hetkeksi vähän tavallista luksuksemmaksi.
Luksuksella on kuitenkin kääntöpuoli, ja se on se, että siihen tottuu aivan liian nopeasti. Pian yksi suklaanpala ei enää riitä, vaan täytyy saada ihan kokonainen, vähän parempi konvehtirasia, ehkä sellainen joita saa vain lentokentältä. Kalliita mehuja täytyy ostaa kaksi, toinen heti juotavaksi ja toinen kotiin, ja suosikkisarja on katsottava alusta loppuun asti ennen kuin voi tehdä yhtäkään murusta työtä (paitsi jos yksikään toimeksiantajani lukee tätä tekstiä, silloin teen tietenkin työt pois alta ensin).
Luksus on luksusta vain hetken, ja te kaikki muut olette varmaan tajunneet tämän jo naperoina lastenkirjoista ja minä olen ainoa, jonka piti elää ahneeksi kolmekymppiseksi asti ennen kuin opin oikeastaan mitään.
Näin nimittäin kävi muutama viikko sitten, kun pääsimme Turkin-matkallamme kuuluisaan Turkish Airlinesin loungeen Istanbulin lentokentällä. Lounge on saanut useita maailman parhaan loungen palkintoja (kyllä, sellaisiakin on ilmeisesti olemassa), ja se saa kiitosta paitsi ylellisyydestään, myös funktionaalisuudestaan ja kauneudestaan. (Nyt sanoin lounge niin monta kertaa että sana menetti jo merityksensä. Lounge. Lounge. Lounge.)
Kun ensin menin sinne olin ihan että...
...koska huomasin, että ilmaisia latteja saa ihan vaan pyytämällä.
Ja sitten menin vessaan ja olin ihan että...
...koska vessa oli hienoin koskaan näkemäni.
Sitten menin takaisin ruokapuolelle ja olin ihan että...
...koska jokaiselta tiskiltä sai loputtomasti ilmaista ruokaa ja jokaisessa nurkassa kökötti help yourself -viinakärry.
Sitten kiertelin vähän ja olin ihan että...
...koska yhdeltä sivulta löytyi autorata....
...yhdestä salista itseään soittava piano...
....ja sitten löysin leffateatterin...
...ja vaikka mitä muuta älytöntä. Oli biljardipöytä, sänkysopet, kiertelevä hieroja, videopelejä, kirjasto, livemusiikkia, golfsimulaattori, kakkubuffa ja niin edelleen. Ja sitten minä olin siellä seitsemän tuntia ja olin ihan että...
...koska ei se sitten enää tuntunut miltään.
Tietysti nyt, kun nökötän tässä muruilla vuoratun keittiönpöytäni ääressä naputtelemassa juttuja lähmäisellä koneella eikä kukaan anna minulle edes lasillista vettä, kaipaan loungeen niin, että kylkiluihin sattuu. Loungeen pääsee, jos matkustaa Istanbulin lentokentän kansainväliseltä terminaalilta bisnesluokan lipulla. Mutta annan kyllä neuvon: nauti ensimmäisistä 20 minuutista, sillä ne ovat parhaat minuuttisi siellä.
Lue myös:
(P.S.! Snäpissä @tiiamarietta on taas kesäkalenteri juhannukseen asti! "Laadukasta" sketsiviihdettä à la yours truly.)
Jos aiot kesällä katsoa telkkarista (tai siis telkkarin synonyymeista eli intternetpistecomin suoratoistopalveluista) vain yhden sarjan, suosittelen Milkshakea eli matkaa suoraan kultaiselle 90-luvulle.
Mari Rantasila, Tiina Lymi, Niina Nurminen, Minna Koskela. Amerikkalaishenkinen diner-ravintola. Twinpeaksmainen tunnelma. Murha. Kauheat seuraukset.
Olen aiemminkin kirjoittanut rakkaudestani ysärin kulttisarjaan Melrose Placeen, mutten ole silloin muistanut mainita Milkshakea, joka oli sarjana ehkä vielä älyttömämpi. Sitä nimittäin tehtiin vain yksi kausi, ja jo alussa tehtiin murha, jonka uhri työnnettiin ravintolan lihamyllyyn. Ja sitten se syötettiin ravintolan asiakkaille.
Nuff said.
Katso se.
Lue myös:
Olen niin jumalattoman myöhässä somessa jo viikkoja kiertäneeseen Facebookin vanhat profiilikuvat -haasteeseen, että päätin, etten tee sitä. (Lisäksi olen tulevaisuuden minäni tuomion pelossa poistellut Facebookista kuvia todella ahkerasti, eikä siellä kovin hauskaa matskua enää ole.)
Siksi päätin upata geimiä ja paljastaa teille parhaat IRC-Galleria-profiilikuvani. (Vaikka sieluni puristaa minua koko ajan sydämestä ja huutaa minulle samalla "mieti nyt jumalauta vielä".) Järjestyksessä uusimmasta vanhimpaan, olkaa hyvät:
Lisätty: 29.3.2009. Kuvateksti: -
Kuvasta päätellen ostin ensimmäisen oman macbookin. Valittavana oli tämä tai sitten se sarjakuvafiltteri. (Mutta kaikkihan me tiedämme, että sarjakuvafiltterin käyttäjät olivat ihan tyhmiä.)
Lisätty 8.9.2007. Kuvateksti: "dirty pic".
Vietimme tyttöjen iltaa, kun jonkun poikaystävä pyysi meitä lähettämään tuhmia kuvia. Riisumatta yhtäkään vaatekappaletta saimme tämän härskiyshirviön ja kourallisen hämmentyneitä miehiä aikaiseksi. Kuva on otettu muistaakseni reilusti ennen vuotta 2007, mutta klassikkohan ei vanhene koskaan.
Lisätty 1.8.2006. Kuvateksti: "uk big brother 7 - nikki on mun idoli".
Elämässäni on vuosina 2006-2007 usean kuukauden pituinen aikajakso, jonka aikana otetuissa kuvissa minä ja lähimmät ystäväni näytämme kaikki suurinpiirtein tältä. Poseeraukseen kuului kovaääninen huuto, jolla imitoimme Brittien silloisella BB-kaudella mukana ollutta Nikki Grahamea, jonka videoita löysimme tuoreehkolta YouTube-nimiseltä sivustolta.
Lisätty 9.6.2006. Kuvateksti: "old skool".
Tämä on kiusallisimpia kuvia, joita olen koskaan joutunut itsestäni katsomaan. Se on oikeasti ehkä vuodelta 2001, ja yrittäminen suorastaan tihkuu pikselien läpi. Jos saisin sanoa tuolle tytölle nyt jotakin, sanoisin varmaan että "Kuule, kaikki järjestyy. Mutta pese tukkasi ensin."
Lisätty 23.4.2006. Kuvateksti: "ursula".
Opiskelin vuoden musiikkiteatteria ja näyttelin eräässä koulumme esityksessä sekopäistä ryhmäterapeuttia, jonka roolinimi oli Ursula. Ja sitten laitoin kuvan siitä nettiin. (Ja nyt teen sen uudelleen.)
Lisätty 31.8.2005. Kuvateksti: "parilla".
Pelleilin Levillä juotuani todennäköisesti pari jaffaa ja feikkasin vuosia, että olin tässä kuvassa ihan naamat. Good times. And sensible times. And great quality picture times.
Lisätty: 7.9.2004. Kuvateksti: "uus koti ja uus kamerapuhka".
Olin juuri muuttanut ensimmäiseen viralliseen asuntooni Helsingissä, kimppakämppään Katajanokalle. Olen tässä kuvassa vastikään täyttänyt 21, ja näytän kolmekymppiseltä toimistosihteeriltä. Sellaista se muoti oli silloin. Ajatelkaa, että minä ihan oikeasti leveilin tämän kamerakännykän (kyllä, sillä oli ennen oma sana, sillä kaikissa puhelimissa ei luoja paratkoon ollut kameraa) kuvanlaadulla.
(Suosittelen muuten IRC-Galleriaan kirjautumista kaikille niille, jotka luulevat, ettei sitä tiliä enää ole siellä. Kyllä nimittäin on, ja se on aivan samannäköinen kuin silloin ennen. Melkein sama pätee MySpaceen.)
Lue myös:
Olin viime viikolla Turkin kulttuuri- ja matkailutoimiston kutsumana blogimatkalla Turkissa, Afyonkarahisar-nimisessä kaupungissa, ja matkan aikana minusta ja matkakumppaneistani oli luonnollisesti lukuisia juttuja kourallisessa paikallisia lehtiä.
Ennen matkaa en ollut koskaan kuullutkaan Afyonkarahisarista (joten oletan kylmästi ettette tekään ole). Afyon on 220 000 asukkaan länsiturkkilainen kaupunki, joka on kuuluisa (geo)termisestä vedestään ja lukuisista kylpylöistä, joita termisen veden lähteille on rakennettu. Vesi on vulkaaniselta alueelta maan sisältä johdettavaa lämmintä vettä, jolla on terveydellisiä vaikutuksia: se on pullollaan mineraaleja, ja auttaa siksi reumaattisiin kipuihin ja sensellaista. Kosmetiikkateollisuuskin myy Eau Thermalea, joten se lienee myös iholle hyväksi. Afyon on hyvä terveysmatkakohde: monissa kylpylähotelleissa tarjotaan myös fysioterapiaa ja hemmotteluhoitoja (eikä alkoholia saa oikein mistään, joten hyötyjä ei voi heti mitätöidä).
Opin, että termisessä vedessä tulisi oleskella kolme kertaa päivässä viisi minuuttia kerrallaan (se on yleensä todella lämmintä, 36-40-asteista, joten kovin pitkään ei ainakaan meikäläisen nahka kestäisikään) viikon tai kahden ajan. Mutta tällaista kuuria me emme ehtineet kokeilla, sillä kiersimme luonnollisesti kuvattavina erilaisiin julkaisuihin pitkin kaupunkia.
(Ai niin, ja Afyon tunnetaan myös puhtaan valkoisesta marmoristaan. Instagram-potentiaalia for dayzzz.)
Afyonissa on paljon turkkilaista turismia, muttei juuri kansainvälistä (kuulin kolmen ihmisen puhuvan englantia viikon aikana), ja kenties siksi siellä oltiin tulostamme niin innoissaan, että päädyimme termisen veden altaissa lilluskelun sijasta chilluskelemaan maakunnan kulttuuri- ja matkailuministeriön apulaisjohtajan, kuvernöörin ja pormestarin toimistoissa kussakin. Luonnollisesti.
Tässä olemme me, sosiaalisen median ilmiöt, rentoutuneina Afyonin kuvernöörin toimistossa.
Ja tässä ne lehdet, joiden kanteen me pääsimme. Luonnollisesti.
Ja tässä muutama juttu, joita meistä kirjoitettiin. (Huomaa, että meitä kutsutaan "sosiaalisen median ilmiöiksi". Luonnollisesti.)
En tiedä näettekö, mutta kahdessa lehdessä on luonnollisesti kuva meistä ottamassa selfieitä. Tiedäthän, sitä sosiaalisen median ilmiöt tekevät.
Yhden jutun voi lukea myös Afyonkarahisarin kuvernöörin virallisilta sivuilta. Tästä lähtien voin varmaankin odottaa, että kun matkustan mihin hyvänsä, minut kutsutaan paikallisten silmäätekevien toimistoihin kertomaan vitsejä (koska sitä minä tuollakin yritin) ja että minusta tehdään vähintään kaksi juttua paikallisiin julkaisuihin. #travelgoals.
Mukana matkalla olivat Sharonin blogi, Minäkö keski-ikäinen, Reason for Season ja Tanjan matkassa maailmalla.
Lue myös:
Kävin muutama viikko sitten laivalla. Tax Freessa silmiini osui purkillinen lapsuuteni ikuisuuskarkkeja, Monpensiers Fruit Drops -hedelmäkaramelleja. Niitä sellaisia hedelmän muotoisia kovia imeskeltäviä karkkeja, jotka lapsuuteni karkkipäiviä laimealla tylsyydellään haaleasti värittivät.
Kun olin pieni, meillä oli minusta aina ja iankaikkisesti yksi peltipurkillinen Monpensiers Fruit Drops -karkkeja kaapissa. Kukaan ei koskaan syönyt niitä, ennen kuin ihan viimeisessä sokerin hädässään, koska ne olivat niin kuolettavan ikävystyttäviä karamelleiksi. Vähän jauhoisia, kovia karkkeja, joita pitää imeskellä posket lommolla saadakseen niistä irti edes vähän makua.
Joissakin erikoisissa nostalgiapäissäni päätin kuitenkin ostaa purkin, ajatellen, että se lepää keittiön kaapissa kuukausikaupalla, kunnes tulee pääsiäissunnuntai tai veraita tai todella, todella, todella kova, maailmanlopun sokerinhimo. Vaan toisin kävi. Purkki kökötti kaapissa viikon, kunnes avasin sen. Ja sitten tyhjeni melkein heti.
Nämä karkit ovat loistavia!
Hehkutin karkkeja snäpissä, ja eräs kaverini kirjoitti minulle rakastaneensa niitä jo lapsena. "Niitä piti vetää kerralla mahdollisimman monta", hän sanoi. "Kun söi liikaa, oli kieli ihan verillä."
Vastasin hänelle: "Mua sattuu suuhun koko ajan."
Hän: "It only means you're doing it right."
Säästääkseni purkkia mahdollisimman pitkään päätin, että karkkeja täytyy aina laittaa suuhun kaksi kerrallaan (pakko olla aina enemmän kuin yksi, ja jos laittaa enemmän ne loppuvat tosi paljon nopeammin). Lukijoideni arvokasta karamellinvalinta-aikaa säästääkseni päätin myös rankata ne järjestykseen ainoissa mahdollisissa yhdistelmissä. (Tämä on takuulla hyödyllisimpiä postauksia, mitä olen koskaan kirjoittanut.)
4: Kaksi vihreää: inhokkini. Siksi niitä tuntuu tietenkin olevan purkissa eniten. Muotonsa takia muljuvat sulavasti suussa. Maku: meh. (Mikä hiton hedelmä tämä muuten on olevinaan?)
3: Kaksi vadelmaa: mitä helvettiä. Vatut ovat huippuhyviä, mutta nämä karkit maistuvat vanhaksi menneeltä likööriltä. Paska muoto, suuhun sattuu.
2: Kaksi mandariinia: jäätävän hyvä kombo. Muotonsa vuoksi kalisevat hauskasti hampaisiin. Ehdottomasti söpöin ulkoasu, toiseksi paras maku.
1: Sitruuna ja mansikka: suosikkini. Siksi niitä on purkissa naurettavan vähän (mansikoita löytyy koko purkista ehkä kolme). Tämä yhdistelmä vie voiton paitsi maullaan, myös väkivaltaisuudellaan: sitruunan röpyliäinen pinta raapii kitalakea joka imaisulla, mutta sitä ei osaa varoa, koska mansikka on petollisen sileä. Maksimimaku - ja kipu!
Lue myös:
Mummot ja papat ovat sitten ihania. Sydämeni sulaa, kun näen käsi kädessä kulkevia vanhuksia. Portugalissa purskahdin vastikään melkein itkuun, kun näin papparaisen juovan kahvia ja lukevan kirjaa puistokioskin terassilla. Jostakin syystä mummot ja papat ovat ulkomailla vielä asteen verran ihanampia kuin kotimaassa, eikä Turkin Afyonkarahisar ollut tietenkään poikkeus. Matkan ihanimmat mummot ja papat:
7. Pappa kuumalla katolla
6. Pappa, maanteiden kuningas
5. Suo, kuokka ja mummo
4. Paimenpappa
3. Kikhernepellon mummot ovat pihalla taas
2. Myrskyn ratsastajapappa
1. Pieni pappa, iso sielu
Tämä viimeinen pappa (joka oli muuten arviolta metrinen sälli) tuli jutulle Afyonin vanhimmassa moskeijassa, halusi lausua runon ja otattaa kuvan itsestään. Pakkohan minun oli antaa sille ykkössija. Ihana!
Disclaimer: kuvat on otettu Turkin matkailun järjestämällä blogimatkalla Afyonkarahisarissa. Yhtään mummoa tai pappaa ei ole satutettu tämän blogipostauksen tekemiseksi.
Lue myös:
Oi kaikki kansat kuulkaa! Olen keksinyt ratkaisun kaikkiin maailman ongelmiin. Olen nimittäin keksinyt asian, joka lannistaa takuulla pahimmankin ilkimyksen ja tyrannin. Oli missä tahansa päin maailmaa sitten ihminen, kansa tai järjestö, joka sortaa toisia, on tässä teko, joka saa sortajan/t takuulla polvilleen:
Pannaan se uimapukuostoksille.
Mielellään paikkaan, joka on pullollaan bikinejä, kokouikkareita, ala- ja yläosia, jotka ovat kaikki sille yhden tai kaksi kokoa liian pieniä.
Väännetään pukukopissa lämpöä hiukan korkeammalle ja pidetään huoli, että tyypillä on kiire. (Esimerkiksi niin, että hän on lähdössä neljän päivän päästä ulkomaille, ja hän tarvitsee uikkarin matkalle varmuuden vuoksi. Krhm, noin niinkuin esimerkiksi.)
Ja sitten pannaan se pukemaan päälleen nämä:
Diktaattori, joka kieltää kansalta vapaan ilmaisun: nämä pikkuruiset hopeabikinit. Kun liha tursuaa kivojen, kiiltävien naruyksityiskohtien välistä, lähtee ilkeimmältäkin sortajalta elämänhalu.
Järjestö, joka terrorisoi ihmisiä heidän uskontonsa vuoksi: tämä rypytetty kokouikkari. Viattomien sortamishalut katoavat alta aikayksikön, kun katsoo peiliin ja tajuaa näyttävänsä ihan isoäidiltään. Liian pienessä uimapuvussa.
Poliitikko, joka on räikeä rasisti: tämä sensuelli pitsiuikkari. Uimapuku, joka luo ylimääräiset rinnat sekä kainaloihin että selkään, on jo itsessään jonkinlainen neronleimaus. Se saa ilkimyksen varmasti luovuttamaan. Elämässä. (Mikä tuo peppu muuten on??)
Johtaja, joka kohtelee alaisiaan huonosti: nämä monimutkaiset narubikinit. Kun työntää kahdeksatta kertaa kättä narureiästä, johon se ei ikinä tule mahtumaan, lannistuu takuuvarmasti. Paha mieli on taattu ainakin koko loppuviikoksi!
Ja hei. Mikseivät Lidlin kesäuikkarit ole jo kaupoissa?
Hopeauikkari: & Other Stories, musta kokouikkari: Kappahl, pitsiuikkari: Cubus, mustat narubikinit: Lindex.
Lue myös:
Olen oppinut äidiltäni paljon. Muun muassa sen, että juhla pitää aina aloittaa kuohuviinillä, ja lasia kilistettyään täytyy aina antaa suukko rakastetulleen. Äiti on myös opettanut, että parisuhteessa pitää olla intohimoa ja ettei intiimipaikkoja pestessä tarvitse käyttää voimakkaita saippuoita. Häneltä olen oppinut, miten lohi paistetaan, hame lyhennetään ja mikä pasianssisovellus on paras (koska pasianssia on naisen pelattava).
Mutta olen myös oppinut häneltä yhden asian, jota en vieläkään ymmärrä. Se on tämä: äiti taittaa aina niistopaperin (oli se sitten nenäliina tai talouspaperin pala) kolmioksi. Ja niin teen myös minä.
Enkä muuten olisi koskaan huomannut tekeväni niin, ellei joku olisi huomauttanut minulle siitä.
Näin se tapahtuu:
Pahoittelut, kuvat ovat kadonneet blogimuutossa pysyvästi :(
Eilen kysyin äidiltä, miksi hän niin tekee.
Arvatkaa, mitä hän vastasi? "En tiedä."
Opitkohan sen omalta äidiltäsi? "Ei meillä ollut mitään talouspaperia."
No mistä sitten olet sen keksinyt? "Ihan ite." (ylpeästi)
Eipä siinä sitten mitään.
Onnea äitienpäivänä, äiti (ja muutkin äidit)! Rakastan sinua!
Lue myös:
Minä: Moi, haluaisin irtisanoa tämän mun kuntosalijäsenyyden.
Työntekijä: (ylidramaattisesti) Kääks! No kuinkas nyt niin?
Minä: No kun minä en koskaan käy täällä salilla niin ei siitä ole minun mielestäni järkevä maksaa.
Työntekijä: (kurtistaa kulmiaan ylidramaattisesti) No voi hitsi! Ei ookaan. Mikä siinä sitten on ettet ole käynyt täällä?
Minä: No en vaan ole käynyt niin haluaisin nyt lopettaa tämän jäsenyyden.
Työntekijä: No katotaas sun tiedot täältä. Voi juku! Sähän oletkin tosi pitkäaikainen asiakas.
Minä: Niin mutta kun en ole tosi pitkään aikaan myöskään käynyt täällä niin haluaisin lopettaa mun kuntosalijäsenyyden.
Työntekijä: (kurtistaa kulmiaan empaattisesti) No johtuuko se sitten siitä ettet oikein tiedä mitä siellä salilla pitäis tehdä?
Minä: Ei kun ihan siitä etten vaan ole käynyt siellä.
Työntekijä: No onko sulle opastettu niitä laitteita?
Minä: On opastettu, mutten silti ole käynyt niin haluaisin nyt irtisanoa tämän jäsenyyden.
Työntekijä: No mitä jos tarjoaisin sulle personal trainer -tapaamisen?
Minä: En ole käynyt siinäkään, joka tämän jäsenyyden kanssa tarjottiin, niin haluaisin nyt lopettaa tämän jäsenyyden.
Työntekijä: Oletko miettinyt että laittaisit jäsenyyden vaan tauolle ja katsoisit jos haluaisit sitten alkaa käydä uudelleen?
Minä: En. Haluaisin irtisanoa jäsenyyteni.
Työntekijä: No mitä jos--
Minä: Ja varata ajan kehonkoostumusmittaukseen.
Työntekijä: (ojentaa lomakkeen) Ja allekirjoitus tuohon.
Olin viime perjantaina tilaisuudessa, jossa käteeni sattui pullo-olut, jota ei oltu avattu. (Eha hervee tilanne siis.)
Ehdin jo säikähtää ja järkyttyä ja suuttua ja menettää toivoni ja luovuttaa (olen vähän dramaattinen) kunnes muistin, että avainnipussani on pullonavaaja. Vieressäni istunut Dorit Salutskij tokaisi: "Hei vähän coolia. Mulla on avainnipussa tällainen hopealusikka."
Nostin Doritin avaimet ja niissä killuvan hopealusikan käteeni. Lusikanpalaan oli (kaiken nössöyden huipuksi) kaiverrettu sana ÄITI.
Ihan kiva, ajattelin, mutta ei tuo mikään pullonavaaja ole, ja poksautin olueni suurieleisesti auki. Katsopas mihin minä pystyn!
Ryhdyimme siinä sitten Doritin kanssa vertailemaan avainnippujamme ja sälää, jota niistä roikkuu. Doritin avaimista on selkeästi huomattavissa, että hän on äiti. (Duh, sehän lukee niissä.) Minun avaimistani taas se, että olen uskomattoman cool.
Pullonavaaja kertoo, että avaintenomistaja on aina valmis kaljalle. (Eli cool. Siis jos pitää kaljanjuontia coolina.)
iPhonen sim-kortin kotelonavaaja kertoo, että avaintenomistaja on aina valmis laittomuuksiin prepaid-liittymällä. (Eli vähän lainsuojaton eli melko cool.)
Hassu avaimenperä kertoo, että avaintenomistaja on niin cool, että sillä on ainakin yksi kaveri. Koska eihän sellaisia kukaan itse osta. (Oletko muka itse joskus ostanut avaimenperän itsellesi? Niitä ovat kaikki laatikostot väärällään, mutta kukaan ei ole koskaan ostanut yhtäkään.) Tämän avaimenperän olen saanut ystävältäni Ruotsista, ja se on hauska siksi, että siinä lukee EI SAA PEITTÄÄ suomeksi, vaikka se on ostettu ulkomailta. Tiedättehän ne patteritekstit? MÅ IKKE TILDEKKES ja FÅR EJ ÖVERTÄCKAS. (Jos muuten googlaa "må ikke", saa ehdotukseksi "må ikke tilkdekkes på finsk".)
Silmälasien ruuvimeisseli kertoo, että avaintenomistaja on aina valmis korjaamaan omat tai toisen aurinkolasit. (Aurinkolasit ovat aina megacool.)
Muistitikku kertoo, että avaintenomistaja on aina valmis tallentamaan cooliuden ilmentymiä ja kantamaan niitä mukanaan. Ja ehkä siitä, ettei hän luota pilvipalveluihin, joka sekin on tavallaan aika coolia.
Ja arvatkaa mitä? Doritilla oli täsmälleen samanlainen tikku omissa avaimissaan. Cool mama!
Mitä omat avaimesi kertovat sinusta?
Lue myös:
Perun heti otsikkopuheeni. Oikeasti en vihaa Instagram Storiesia. Vaikken aluksi uskonut siihen ollenkaan (olen snäppi-og woop woop), olen koukuttunut sen käyttöön kuten tosi moni muukin. Vaikka rakastan edelleen snäppiä, käytän myös Instagram Storiesia. Moni asia (kuten esimerkiksi linkitys) on siinä paaaaljon paremmin kun snäpissä. Sen käytössä, ulkoasussa, filttereissä tai missään muussakaan ei ole mitään vikaa. Ei mitään.
Vika on siinä, etten tiedä, miten siitä pitäisi puhua. Annan esimerkin:
"Jarno snäppäsi siitä ravintolasta, johon haluaisin mennä."
vrt.
"Jarno instagram-stoorasi siitä ravintolasta, johon haluaisin mennä."
MITÄ HITTOA. Eihän noin voi tehdä! Voisiko joku kertoa, miten siitä pitää puhua? ("Instaaminen" ei tule kysymykseen.)
Lue myös:
Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista
Seuraa Instagramissa/Snapchatissa: @tiiamarietta