Joku saattaa muistaa, kun kirjoitin keväällä unelmieni sohvasta, joka paljastuikin ihan mahdottomaksi hankinnaksi. Himoitsin sohvaa pitkään ja olin onnesta soikeana kun sain sen. Tavallaan rakastan sitä vieläkin, vaikken ole onnistunut makaamaan siinä mukavasti kahdeksan kuukauden aikana kuin kaksi kertaa. Kukaan ei kertonut minulle, että käsinojattomassa sohvassa ei kerta kaikkiaan voi maata. Siinä ei ole mitään, mihin nojata, ja tyynytkin liusuvat reunoilta alas. Koska käsinojaton sohva on nimensä mukaisesti käsinojaton, luoja paratkoon. (Asia, joka ei tullut minulle ollenkaan mieleen etukäteen.)

Mutta kaunis se on, perkele. Siksi siitä luopuminen onkin niin ärsyttävän vaikeaa.

Vanhempieni mökillä Pohjois-Karjalassa olisi kuitenkin sille korvaaja. Äitini verhoilema, isäni isän alun perin Askosta hankkima 50-60-lukulainen kaunistus seisoo lähes käyttämättömänä mökin nurkassa kuin kutsuen minua syliinsä. Jollen hakisi sitä sieltä, kipittäisi se todennäköisesti luokseni siroilla, kapenevilla vinoilla pikku jaloillaan. Sitten vaatettaisin sen uudelleen, koristaisin sen parilla pikku tyynyllä, täyttäisin sen vatsan vuodevaatteilla, painaisin vartaloni sitä vasten aina iltaisin ja kokisin täyttymyksen. Krhm. Tai siis niin, kohtelisin sitä kuten sohvaa kuuluukin.

Himoitsen tuota kaunotarta niin kovin. Mutta toisaalta minulla on jo kotona varsin kaunis sohva, jota sitäkin himoitsin aikoinaan. Entä jos tämänkin kohdalla käy niin, että luulen, että se on hyvä, mutta kun saan sen kotiin, se paljastuu käyttökelvottomaksi? Voinko enää luottaa yhteenkään sohvaan? Onko mikään enää kuten ennen? Voi hyvä luoja, näinkö sohvafobiat syntyvät?

En yksinkertaisesti tiedä, kumman valitsisin. Molemmat sohvat ovat kauniita. Molemmat toimivat myös vuodesohvana. Perintösohvassa on sisällä varastointitilaa, modernissa sohvassa ei. Vanhassa sohvassa on käsinojat, uudessa ei. Moderni sohva on hyvä sellaisenaan, vintagesohva täytyisi verhoilla uudelleen. 

Valintaa vaikeuttaa myös se, että asunnossa on jo 40-luvun radio (tai no, käytännössä se on tällä erää vielä ullakolla, mutta haen sen varmasti alas huomen- ensi viikol- ihan pian), 50-luvun tuolit ja sohvapöytä sekä 60-luvun liinavaatekaappi. Jos ne saavat kaverikseen vielä yhden vintagehuonekalun, muuttuuko asunto välittömästi tunkkaiseksi mummolaksi? Pitääkö minun alkaa ostaa kettukarkkeja ja Pectus-pastilleja? Toinen vaihtoehto sitten taas on pitää sliikki tanskalaissohva, joka näyttää upealta, mutta on kuin lautakasassa makaisi?

Kumpi, luoja paratkoon?

Tämä ei ole retorinen kysymys. Auttakaa. 

Lue myös:

• Miten löysin unelmieni sohvan ja mikä siinä sitten meni kuitenkin pieleen

• Prime tit ja muut hyvät kirjainviirit sisustukseen

• Keittiöremontti: näin se etenee

Ihana Julia vastasi eilisessä Hesarissa kysymykseen: "Mistä et luovu?" parhaalla mahdollisella tavalla: Hermanni, vanukkaat ja luovuttaminen. Luovuttaminen! Luovuttamisesta en luovu. Nerokasta. Ryhdyin siinä (ja Julian postauksen innoittamana) sitten itsekin miettimään, mitä vastaisin, jos toimittaja haastattelisi minua – haastattelu koskisi varmaankin jotakin kehittelemääni innovaatiota, joka liittyisi todennäköisesti hääpukurealityohjelmiin tai sitä, miten voinkaan olla niin uskomattoman briljantti ihan vaan ihmisenä – ja kysyisi kolme asiaa, mistä en luopuisi.

Tätä on oikeasti tosi vaikea miettiä, koska ei viitsisi valita mitään sellaista, mistä luopuukin sitten heti ensi viikolla. Minä ainakin olen sellainen periaatteistani luopuja, että yhtenä hetkenä julistan vaikka fanittavani Kriss Krossia ikuisesti ja toisena olen ihan että hyi saatana, kuka hullu pukee housut väärinpäin. Tähänkin teki mieli kirjoittaa, että valkoisista Converseista en luovu, mutta todennäköisesti ne ovat minusta jo ensi kesänä ihan passé. Siis jos joku sanoo minulle tarpeeksi monta kertaa että asia on niin.

Mutta näistä en oikeasti luovu. Ainakaan ihan heti:

Silmälasit. 

Minulla on ollut kakkulat ja yhdeksänvuotiaasta asti, joten ne ovat melko kiinteä osa identiteettiäni. En voisi luopua niistä myöskään siksi, että minulla on oikeasti ihan tosi huono näkö. Elämästäni ilman niitä tulisi melko vaikeaa ja vaarallista, vaikkakin hupaisaa muille. (Leikin aina välillä ajatuksella, että minun pitäisi mennä vaikka puolentoista kilometrin matka keskustasta kotiin ilman silmälaseja. Ajatus saa minut joka kerta pakokauhun valtaan. Huono leikki.) En tykkää naamastani ilman niitä, enkä tunnista itseäni oikein peilistäkään, jolleivät rillit kehystä hienostunutta töpselinenääni. Minulta on vuosien varrella kyselty monesti, ettenkö haluaisi mennä laserleikkaukseen, ja vastaus on aina sama: en helvetissä. 

Kiroileminen. 

Rakastan voimasanoja ja niiden kohtuukäyttöä. Tästä blogistakin saattaa huomata, että kiroilen mielelläni, mutten turhaan. Parhaimmillaan hyvin sijoitettu kiroilu lähentää ihmisiä, vahvistaa sanomaa ja ainakin saa nauramaan. Suosikkikirosanani on perseensuti.

Se, etten omista kirjoja.

Mielestäni kirjojen omistaminen on yksi typerimpiä asioita, mitä ihminen voi tehdä. Tykkään kyllä fyysisistä kirjoista, muttei se meinaa, että minulla pitäisi olla niitä kotona hirveitä määriä. Eikä se, että kotoa löytyy vain 70-luvun New York -opas ja minikokoinen suomi-ranska-sanakirja tarkoita, etteikö ihminen lukisi: itsekin olen lukenut tänä vuonna kokonaiset kaksi ja puoli kirjaa. Miksi pitäisi hillota kilokaupalla paperia pölyyntymässä hyllyssä, kun kirjasto ja internet säilyttävät kaiken niiden sisällön puolestasi ilmaiseksi?

Julia kysyi tämän jo, mutta kysynpä miekii. 

Mistä sinä et luovu?

Lue myös:

• Henkilökohtainen silmälasihistoria

• Minäkin haluan osallistua: 9 + 1 faktaa minusta

• Miten löysin unelmieni sohvan (ja mikä siinä sitten kuitenkin meni pieleen)

Pahaa mieltä neuvotaan usein purkamaan urheilemalla. Sanotaan, että kun hikoilee murheet body pumpissa, ei mieltä vaivaa enää mikään. Tai kun lenkillä viilettää kauniiden maisemien ohi, nuppikin tuulettuu. Mutta entä jos on niin kuin minä, ja urheilu vituttaa vaan enemmän? 

Ratkaisu on keramiikkakurssi. Kävin kesän alussa tutustumassa Kaapelitehtaalla toimivan keramiikkakeskus Septarian toimintaan, enkä etukäteen tajunnutkaan, että seesteiseltä vaikuttava iltapäivähetki toimisi parhaana stressinpurkajana koskaan. En nimittäin ollut tullut ajatelleeksi, että saven työstämisellä tarkoitetaan räimimistä, paiskomista ja lätkimistä oikein olan takaa. Milloin viimeksi olet saanut pitää jostakin möykystä kaksin käsin kiinni ja läiskäistä sen kaikilla voimillasi pöytään? Ilman, että kukaan suuttuu tai kehenkään sattuu? Ja niin, että sinua oikein vielä kannustetaan tekemään niin? I-ha-naa. 

Möykyn tyydyttävän räimimisen jälkeen savea kaulitaan taikinanomaisesti, mutta mukavan väkivaltaisesti, ja sitten se levitettään eräänlaisen muotin päälle tai sisälle. Muoteilla on joku hieno nimikin, mutten nyt tietenkään enää muista mikä se oli. Kutsutaan niitä vaikka mielikuvituksellisesti muoteiksi. (Kekseliästä, eikö totta?) Sitten sitä puhallellaan hiustenkuivaajalla, jotta se irtoaisi muotista. Sitten en suoraan sanoen enää muista, mitä tehdään, mutta itse muistelen yrittäneeni korjata virheitä, joita olin aiemmissa vaiheissa tehnyt. (Yritin käyttää kaikkia kiinnostavia työkaluja hyödyksi, jotta vaikuttaisin ammattimaisemmalta. Vuoleskelin menemään ihan muina savitaitureina, vaikka mitään vuoltavaa ei ollut.)

Tein pikkuruiset espressokupit ja kaksi vihannes- tai hedelmä karkki- tai sipsikulhoa, jotka kaikki lasitettiin valkoisella. Pienempään kulhoon tein pitsiliinalla kuvion, joka saa sen muistuttamaan ysäriltä tuttua pitsipipoa, muistatteko ne, sellaiset kireät, joissa oli pahimmillaan pystyssä riemukkaasti sojottava antenni? Ysäri on olevinaan niin back, mutta yhtään antennipitsipipoa en ole kyllä nähnyt. Kysyn vaan ja peräänkuulutan. 

Mutta parasta oli, että kaikki stressi ja päänsärky oli tipotiessään. Saveen saa käyttää samalla kerralla sekä kaikki voimansa että yksityiskohtaiset pipertelytaitonsa. Lisäksi homma on hauskaa, ja lopuksi (tai no, parin viikon päästä) kotiin saa viedä kuhmuiset kulhot, jotka naurattavat takuulla täältä ikuisuuteen. Tavallaan täydellinen harrastus siis. 

Seuraavalla kerralla, kun korpeaa oikein huolella, tiedät siis, mitä tehdä. (Tiedän, että dreijaus on tällä hetkellä ehkä maailman eniten in, mutta siihen liittyy liian paljon keskittymistä ja liian vähän räimimistä. Ei sovellu vitutukseen. Soveltuu varmasti johonkin muuhun.)

Psst! Septarian syksyn keramiikkakurssit alkavat pian.

Lue myös: 

• Mökkimukit, rankattuna

• Facebookin itsestäänselvyyskommentoijat

Haluan pyytää anteeksi kaikilta tutuiltani, joilla on lapsia ja joiden kanssa olen ajautunut viime aikoina small talk -keskusteluihin. Olen nimittäin tässä viime aikoina oppinut, että vaikka rakastan lapsia, en osaa puhua niiden vanhemmille ollenkaan. Varsinkin, jos kyse on sellaisesta törmätään-kadulla-moi-miten-menee-no-mut-hei-nähdään-taas-joskus -tyyppisestä kohtaamisesta.

Oletan, että asia liittyy jotenkin siihen, että kavereihin on vaikea suhtautua, jos ei ole nähnyt niitä vähään aikaan ja siinä välissä niille on tullut lapsi. Nyt jokainen lukija siellä varmaan sanoo että häh, eihän niihin tarvitse suhtautua mitenkään, samoja ihmisiähän ne ovat, ja on siinä ihan oikeassa. Mutta kun joku saa lapsen niin minun päässäni naksahtaa ja se muuttuu silmissäni Oikeaksi Ihmiseksi, aikuiseksi, joka on saavuttanut elämässään sellaisia asioita, jotka tekevät minun elämän touhuistani säälittävää räpeltelyä. Työt, säätilat ja varsinkin omat kuulumiset tuntuvat toissijaisilta, kun keskustelukumppanilla on elämässä jotakin niin merkityksellistä kuin pieni ihminen. 

Ja sitten en osaa sanoa niille mitään järkevää. Selvimmin tämä tuli esille viikonloppuna Flow'ssa, jossa päästin suustani kaikkiin tuoreehkoihin vanhempiin törmätessäni jotakin tällaista (ja suluissa ehdotus siitä, mitä ne olisivat voineet minulle vastata):

Mihis te ootte vauvan jättäny? (Mihis me se jätettiinkään? Ai niin, tonne narikkaan me se annettiin. Haetaan pois sitten kun on vähän tampattu.)

No sä ootkin nyt oikein kahden lapsen iskä. (Ei hitto, hyvä kun sanoit, en olisikaan itse ymmärtänyt asiaa muuten. Niitä lapsiahan todella on kaksi!)

Teillä on sitten lapset jossain hoidossa? (Eeeiku ne on tuolla samppanjabaarin jonossa, tilaavat meille pullon valmiiksi.)

Sait vähän vauvavapaata? (Joo ja sen tarkoitus on, ettei tarvitsisi puhua siitä lapsesta koko ajan. Kiitos vaan.)

Ja sitten kun tajusin, että minähän puhun ihan hölmöjä ja yritin pelastaa lukuisia kertoja tilanteen vaihtamalla puheenaihetta, sanoin jotakin vieläkin typerämpää:

Siis mä olin tänään ihan humalassa jo kolmelta. (Ööö ei varmaan kannattaisi retostella sillä?)

Joo hei määkin olin eilen niin väsynyt että lähdin jo kymmeneltä kotiin. (Joo, sun elämä on varmasti tosi rankkaa, varsinkin kun oot jo kolmelta humalassa.)

Mun piti parkkeerata samppanjabaariin koko päiväksi, mutta oonkin päätynyt ginibaariin, ja nyt mun suurin ongelma on, etten tiedä onko tämä up- vai downgreidaus. (Tiesitkö että täällä on ihan artistejakin esiintymässä?)

Anteeksi. 

Ja kertokaa, oi lapselliset: mistä te haluaisitte jutella?

Lue myös:

• Testaa, oletko aikuinen

• Hämmentävin asia, minkä olen oppinut äidiltäni

Pääsin muutama viikko sitten blogi-illalliselle Kampin Korttelin kalaravintola Fisken på Diskeniin (kiitokset heleatsille ja ravintolalle kutsusta), ja muistin taas, mikä on elämässä oikeasti tärkeää. Ravintolat ja niissä syöminen. 

Mää rrrrrrrrakastan käydä ravintoloissa, ja siihen on 5 hyvin spesifiä syytä.

1. Ravintolassa ei tarvitse itse tehdä mitään, MITÄÄN

En yksinkertaisesti pääse yli siitä, miten mahtava konsepti ravintola on. Sinä kerta kaikkiaan vaan menet jonnekin, jossa joku on siivonnut, kattanut, suunnitellut ja jumaliste kokannutkin sun puolesta, ja osaa tehdä sen. Lisäksi joku pokkuroi sinulle, toivoo oikein kovasti että viihdyt, juottaa sinut humalaan ja luoja paratkoon siivoaakin vielä sun jäljet, ja sinä annat sille vaan vähän rahaa vastineeksi? Paras. Keksintö. Ikinä.

2. Ravintolassa löytää uusia suosikkeja

Siis jos pystyy keskittymään. Yleensä käy kuitenkin niin, että tarjoilija tuo pöytään viinin, jonka aikoo tarjoilla, esittelee pulloa ja kertoo tilasta, jolta rypäleet on kerätty, ja sitä kohdistaa itse katseensa pulloon ja ottaa ystävällisen hymyn kasvoilleen, mutta ajattelee koko ajan vain että vittuuuuuu minä en ymmärrä viineistä mitään, mitä jos se maistattaa mulla sitä kohta, mää oon kyllä täysin sivistymätön tumppu, pitäiskö mun sanoa että tuo vaan vaikka mehukatti, ja sitten maistaa sitä viiniä ja päässä vaan kohisee ja hermostuttaa ja sitten se viini on tosi hyvää ja sitten sitä on ihan että voi perse en kuunnellut yhtään mitä se tästä viinistä sanoi kun olen niin tampio elämässä. 

3. Ravintola on sinua minua varten

Jostakin syystä ravintolassa käymistä pitää usein sellaisena juhlan aiheena, ettei saisi muka enää sen lisäksi, että kaikki tehdään sinulle valmiiksi, vaatia että oikeasti pitäisi niistä asioista mitä pöytään kannetaan. Tosiasiassa parhaita juttuja, mitä olen koskaan keksinyt tehdä, on pyytää lasillinen jotakin toista viiniä, jos en tykkääkään yhdestä. Pyydän aina esimerkiksi lampaankyljykset kypsänä, koska niin minut on vaan kasvatettu, ja niiden on pakko tehdä niin, vaikka mielessään ne varmaan ajattelevat että tuo muija on kyllä yksi tumppu, kypsät lampaankyljykset, eihän sellaisia voi kukaan syödä. Voipas. Minä. (Ja mun isä ja äiti.)

4. Ravintolassa oppii aina jotakin uutta

Italiassa opin yhtäkkiä kesken erään illallisen, että tykkäänkin simpukoista kuin simo hillosta vaikka luulin, että ne ovat minusta vähän ällöjä. Vastikään opin eräällä illallisella, miten rapuja syödään ja toisella, että venäläiseksi mieltämämme ruoat ovatkin yleensä ukrainalaisia. Fisken på Diskenissä opin paljon erilaisista viineistä, mutta unohdin oppimani saman tien (katso kohta kaksi) ja että pidän kovasti siitä, kun jälkiruokia tuodaan pöytään yhden sijaan kaksi, enkä osaa päättää kummasta tykkään enemmän (yllättävä oppi tämä).

5. Ravintolassa saa kerta kaikkiaan syödä

Ihan kaikkein parasta ravintolassa on kuitenkin se, että pääsee syömään. Yleensä suuhunsa saa siellä työntää kaiken lisäksi jotakin sellaista, mitä ei ikinä itse keksisi tai raaskisi tai osaisi kotona tehdä, kuten vaikka ostereita tai meritryffeleitä tai vaikka jotakin tosi monta tuntia keitettyä asiaa. Kykenen kotona korkeintaan 45 minuuttia kestäviin ruoanvalmistuksiin. Itse rakastan erityisesti hienostunutta, vähän kikkailevaakin ruokaa, jonka ulkonäköön on panostettu (kuten vaikka nämä juuri kynsilakkani sävyiset kukkaset tässä lakritsijäätelöannoksessa, en kestä).

Kiitos illasta bloggaavat seuralaiseni Julia ja Saara sekä Anna, joka keskittyi bloggaamisen sijaan olennaiseen, ja tietysti kiitos Fisken på Disken!

Lue myös: 

• Lempiruoka: mansikkakesäsalaatti (ja asiantuntevat ohjeet siihen, miten se tehdään)

• Monpensiers Fruit Drops, rankattuna

Siis tämä mun elämäni on tiedättekö te just tällaista. Lähdin eilen ratikalla töihin ja huomasin heti ratikkaan astuttuani, että mulla olikin unohtunut matkakortti kotiin. Siis vaan mulle voi käydä näin! Uskomatonta! #mycrazylaif

Mutta se ei ole edes ainoa juttu, mitä mulle tapahtui. Olen sellainen vähän tällainen, että mulle aina sattuu ja tapahtuu. Vaikea joskus pysyä mukana kun meno on niin creiziä! Joskus saatan vaikka alkaa pestä hampaita niin, etten edes huomaa, etten ole kastellut sitä harjaa ollenkaan. Ihan hullua hei!

Välillä mun kaverit sanoo mulle, että Tiia hei, sä oot kyllä ihan crazy. Mutta vastaan siihen että mä oon vaan hei mä. 

Ja sitten eilen esimerkiksi mulle kävi niin, että avasin olutpullon, ja se korkki siitä lennähti ilmaan niin, että se osui mun liesituulettimeen! Mun liesituulettimeen mun keittiössä! Voitteko kuvitella? Tämä on niin klassikko-Tiia-juttu, näin ei kerta kaikkiaan voi käydä kenellekään muulle. Haha! #munkreisilife

Kerran kävi niin, että ajattelin yrittää olla normaali. Mutta sitten se kävi ihan tosi tylsäksi, ja menin takaisin vaan olemaan oma itseni. Eli creizi!

Yhtenä päivänä ostin uudet kengät, ja sitten unohdin vaan käyttää niitä. Oon kyllä just sellainen, että vaan mulle voi tapahtua tollasta! #vainkreizinessjutut

Siis eihän kenenkään elämä oo yhtä creiziä kuin mun!

Mutta tärkeintä on muistaa, että omille kreiseille jutuille on hyvä välillä nauraa. Haha!

Lue myös: 

• "Tulevaisuudesta päättää darra" eli revi siitä huumoria

• 9 esiintymisjännitysneuvoa, jotka voisivat olla myös seksineuvoja

EDIT: Huulipunan koostumusta on muutettu tai jotakin maagista on tapahtunut, sillä huulipuna on nykyään ihan paska. Sävy on edelleen kaunis, mutta se pysyy huulilla noin kahdeksan sekuntia.

Kirjoitin tammikuussa maailman parhaasta, superkestävästä huulipunasta, joka pysyy huulilla biletykset, pussailut, kebabit ja jopa yöunet. Valitettavasti huulipuna (tai itse asiassa huulilakka) oli kovassa käytössä menettänyt kaikki tunnisteensa, enkä voinut olla varma, mikä se oikeasti on. Mutta nyt minä sen tiedän!

Italian-matkan viimeisillä metreillä päätin, että nyt selvitän, mikä suosikkihuulipunani on ja ostan uuden. Epäilimme blogissa kollektiivisesti lukijoiden kanssa, että kyseessä olisi M.A.C.in tuote. Niinpä marssin viikko sitten Milanon lentokentällä M.A.C.in meikkipisteeseen ja kaivoin repusta nuhjuuntuneen, vanhan hylsyn. Hyllystä ei löytynyt mitään vastaavaa, mutta myyjä tiesi oitis, mistä on kyse, ja kaivoi salajemmastaan kourallisen punia. Niiden joukosta löytyi oikea sävykin: ceaseless energy. (Muistelin, että purkissa luki niin, mutta se olikin siis sävyn, eikä itse huulilakan nimi.)

Tässä se on: M.A.C. Versicolour Stain, joka on siis firman itsensä mukaan huulitussin ja -kiillon hybridi (gloss/stain hybrid). Pysyy niin saamarin hyvin, että melkein v*tuttaa. Mua lemmitkö vielä Kustaa suosittelee.

Lue myös: 

• Maailman paras huulipuna

• Lomalla Italiassa: maailman kaunein Cinque Terre

Tulin kahden kaverini kanssa sunnuntaina kotiin Italiasta, enkä voi lopettaa hokemasta allora ja grazie mille ja giovanni ribisi ja allora ja prego ja tiziano ferro ja allora. Olimme viikon Cinque Terressä, ja minun on kerta kaikkiaan pakko neuvoa sullekin, miten ja miksi sinne kannattaa mennä. 

Info:

Wikipediatekstinomaisesti kerrottakoon, että Cinque Terre on viiden kalastajakylän rypäs Ligurianmeren rannalla. Eteläisimmästä pohjoisimpaan ne ovat Riomaggiore, Manarola, Corniglia, Vernazza ja Monterosso al Mare. Kylät ovat rannikkokallioiden päälle rakennettuja pastelliunelmia täydellisen turkoosin meren äädellä, joten instagram-matsku on taattu for dayzzzz. Jos haluaa majoittua jossakin kylistä, kannattaa olla aikaisin liikkeellä: ne täyttyvät pian, ja meille oli jäljellä enää kuppaisia koloja. Siksi emme majoittuneet siellä. (Ja jos haluaa majoittua jossakin kylistä, suosittelen jokaisessa kylässä muutaman tunnin verran käyneen asiantuntemuksella Monterossoa, pohjoisinta ja suurinta kylistä, sillä siellä on varmaan myös eniten tekemistä. Siellä on myös pisimmät pätkät uimarantaa. Mutta sen, mitä Monterosso voittaa koossa, häviää se suloisuudessa. Tosin täytyy kyllä sanoa, että kylien ihastuttavuudelle turtuu yllättävän äkkiä, ja se, mikä näyttää paikan päällä korkeintaan "meh":ltä, näyttää nyt kotisohvalta käsin aivan järkyttävän upealta.)

[[{"fid":"938243","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"","field_file_image_title_text[und][0][value]":""},"type":"media","attributes":{"height":"1050","width":"1400","class":"media-element file-media-original"},"link_text":null}]]

Logistiikka:

Lensimme Finskillä Helsingistä Milanoon (n. 270 euroa / nuppi) ja matkustimme junalla Milanosta La Speziaan (n. 20 euroa / nuubi). Majoituimme La Speziassa Bellavista-nimisessä huoneistohotellissa, joka on vasta valmistunut (n. 940 euroa / 7 yötä / 3 henkilöä) ja niin uusi, ettei sillä ole edes nettisivuja. Varaussivustoilta hakemalla löytyy. Bellavistassa on kolme huonetta, joista saimme isoimman ja parhaan ja kattoterassillisen, koska meitä oli kolme. Muut huoneet ovat tietääkseni romantillisia kahden hengen huoneita pariskunnille. Hotelliin pitää kivuta 119 rappusta, joten siellä asuakseen täytyy olla valmis vähän kuolemaan sisältä joka kerta kun haluaa huoneeseen. La Spezia on n. 90 000 asukkaan kylä Spezianlahdella, ja sieltä pääsee helposti junalla Cinque Terren kyliin (3 päivän passi 41 euroa / nubu). Emme onnistuneet löytämään itse Speziasta uimarantaa, mutta sammutimme uimishimomme ja sytytimme nahkamme tuleen uima-altaalla Spezian satamassa (15 euroa / nupukka / iltapäivä).

Parasta:

Manarola on kylistä auttamatta söpöin (ja helpoin lausua, joka sattuu sopivasti, koska söpöimmästä kylästä tekee mieli puhua eniten). Jos olet joskus googlannut sanat Cinque Terre, olet todennäköisesti nähnyt kuvan juuri Manarolasta. Tämä saattaa johtua siitä, että kylästä saa helposti kauniita kuvia kipuamalla vastapäisen pikku kukkulan laelle. Sieltä löytyy muuten myös kiva näköalaterassiravintola, Nessun Dorma, jonka pöydistä käsin voi seurata kylän värjäytymistä ilta-auringossa kauniin oranssiksi. (Ruoka ei ole ihmeellistä, sandwicheja ja sensellaisia, mutta ihan hyvää.) Kukkulan toiselle puolelle aukeavat mielettömät auringonlaskunäkymät. Fun fact: Nessun Dorma on aaria Puccinin oopperasta Turandot, ja Pavarotti lipsynkkasi sen viimeiseksi jääneessä esiintymisessään Torinon olympialaisissa 2006. Se tarkoittaa, ettei kukaan nuku.

Soittolista: 

• Umberto Marcato - Chella 'lla

• Olavi Virta - Illalla, illalla

• Luciano Pavarotti - Nessun Dorma

• Eros Ramazzotti - Piu Bella Cosa

• Eros Ramazzotti & Tina Turner - Cose della Vita

• Laura Pausini - E Ritorno Da Te

• Laura Pausini - Tra Te E Il Mare

• Tiziano Ferro - Perdono

• Kummeli - Capito Tutto

Virhe:

Vernazzasta voi patikoida Monterossoon (tai toisinpäin). Kannattaa ottaa kehotukset hyvistä kengistä, isosta vesipullosta ja haikkailuun sopivista vaatteista tosissaan. Matka on varmasti mukavampi taskullisissa sortseissa ja kunnon lenkkareissa kuin esimerkiksi mekossa ja flip flopeissa (keksin tämän tässä ihan hatusta, sillä tavalla esimerkiksi vain, meidän patikointimme meni ihan hyvin, miten niin?). Kaksi tuntia kestävä reitti on kyllästetty rappusilla ja superkapeilla poluilla, mutta näkymät ovat sen arvoiset, että kävely kannattaa. Sitä paitsi matkan varrella on erikoinen kissojen kylä. Suosittelen suuntaa Vernazza-Monterosso, sillä Monterosson pitkille rannoille pääsee heti uimaan, jos on tullut vaikka pikkuisen hiki (ihan sillä lailla esimerkkinä vain, emme me hikoilleet tai olleet ollenkaan likaisia, miten niin?). Vernazzassakin voi uida, mutta uimapaikat ovat hiukan pohjoisempaa sisarkylää hankalammat. 

Ruoka:

Pizzaa, pastaa, risottoa, mereneläviä, tuhottomasti proseccoa, aperol spritzejä ja camparisoodaa. Maassa maan tavalla, ja Italian ainoa oikea tapa on survoa naama täyteen sitruunasorbetteja. Mikään muu jäätelö maailmassa ei voi koskaan olla yhtä uskomattoman ihanaa kuin italialainen gelato al limone, grazie mille, allora, tiziano ferro. 

Bonari:

(Corniglia on kylistä ainoa, joka ei sijaitse merenrannassa, vaan ylhäällä kallioilla. Siksi se on myös helpoin jättää väliin. Siis jos ei vaikka esimerkiksi jaksa kiivetä. Ihan sillä tavalla esimerkiksi.) Lähistöllä on niin maan perkeleesti muitakin supersöpöjä kyliä, että kannattaa käydä muuallakin. Me teimme veneretken (12 euroa La Speziasta edestakaisin) Portovenereen, jonka edustalla on myös Palmarian saari. Rantaradan varressa matkalla pohjoista kohti Genovaan spottasimme koko liudan muitakin kivoja kyliä, kuten esimerkiksi Levanto, Sestri Levante, Chiavari ja Rapallo. 

Miksi:

Matkustimme Cinque Terreen, koska ystäväni osti neljä vuotta sitten Puerto Ricoon lähtiessämme lomakirjan, jossa oli kaunis kansi. Kun hän sai kirjan luettua (ei tietenkään lomamatkalla vaan vuosi sen jälkeen), halusi hän sinne itsekin. Seuraavaksi ajattelin ehdottaa, josko lähtisimme tänne:

Lue myös: 

• Lomalla aion...

• Totuus Lissabonista

• Matala verenpaine? Lähde Espanjaan

Kerroin viime viikolla löytäneeni pari ala-asteaikaista runovihkoa aarteideni joukosta. Silloin narautin auki hevosvihon ja jaoin sen taiteellista antia kansalle, nyt on vuorossa vihko, jonka kantta koristavat uikkareissaan pallerehtivat trollit. (Tämän on siis pakko olla tyylikästä.)

Tämä vihko on ala-asteen kaveriporukkamme yhteinen vihko, josta kukaan muu ei lisäkseni oikein tainnut innostua, sillä kaikki kirjoitukset ovat minun tekemiäni. (Todennäköisempi selitys on kuitenkin se, etten suostunut antamaan vihkoa kenellekään muulle.) Kutsuimme nelikkoa kömpelösti nimellä JATE, koska ne olivat etunimiemme ensimmäiset kirjaimet: Johanna, Anna, Tiia ja Elina. Olimme ihastuneita THOM-nimellä ristittyyn poikaporukkaan: Tuomas, Heikki, Oskari ja Markus. Runot ovat todennäköisesti suurilta osin plagioitu joistakin Ajaston kalentereista tai Rakkautta on... postikorteista, mutta kokoelmassa on silti havaitavissa vaikuttava kronologinen kehitys. 

Kirjoittaja lähtee liikkelle yksinkertaisuudesta. Sillä jos ei ole yksinkertaisuutta, ei ole mitään, mistä lähteä.

Rakastan päivin, rakastan öin,
rakastan sua päivin ja öin. 

Pikku hiljaa kirjoituksissa alkaa esiintyä lievää pakkomielteisyyttä rakkauden suhteen:

Sinä kai
Olet kai
Minun kai
TOTTAKAI!

Pian pakkomielteisyys saa jo huolestuttavia piirteitä:

Rakkaani,
ei tonttuja ole olemassa. Jäljet ikkunasi alla ovat minun. 

Kirjoittajan kokemat eiku elokuvissa näkemät eiku Sinä&Minästä lukemat järkyttävät elämäntapahtumat heijastuvat katkeruutena seuraavissa teksteissä:

Rakkautta ei voi mitata. 
Rakkautta ei voi ostaa/myydä.
On 1 asia jota rakkaudella voi tehdä. Rakkaudella voi leikkiä.

Seuraavassa teoksessa kirjoittaja heittäytyy leikkisäksi. (Haluan muistuttaa, että kirjoittaja on arviolta 10- tai 11-vuotias, eikä ole epäilystäkään, etteikö hän tietäisi, mistä puhuu. Krhm. Olettakaamme, että pienellä hän tarkoittaa vaikka väärän kokoista Mighty Ducks -lippistä.)

Markalla annan, pennillä en, penni on pieni, tiedäthän sen. 
Sängyssä annan, autossa en, auto on pieni, tiedäthän sen. 
Muille annan, sulle en, sulla on pieni, tiedäthän sen. 

Hiukan yllättäen selviää, että kirjoittaja ei ole lisääntymismyönteinen:

Yhden yön ihanuus,
9 kuukauden lihavuus, 
loppuelämän häpeä.

Kokelmassa puhutaan myös lämpötiloista tunteiden kuvina. Jostakin syystä taiteilija on tullut siihen lopputulokseen, että melkein jäätynyt vesi on kylmempää kuin jää. 

Rakkaus on kuumaa kuin tulivuoren laava. 
Viha on kylmää kuin melkein jäätynyt järvi. 
Kaipuu on kipeää kuin viiltävä kuolema. 

Ja viimeiseksi, kokoelman kiistaton helmi, realistinen, mutta näkemyksellinen porkkanateos, jossa yhdessä pysytään, vaikka rakkaus viilenee (ehkä jopa yhtä kylmäksi kuin melkein jäätynyt järvi).

RAKKAUS ON KUIN PORKKANA:

1. Suhde alkaa suuresta rakkaudesta. 
2. Rakkaus, ihme kyllä, vähenee yhdessä olon myötä. 
3. Tulee avioliitto, lapset & niiden mukana elämän juuret. 

Lue myös: 

• "Rakkauden peli" ja muut koskettavat runot ala-asteelta

• Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista

• Saa lukea vain omalla vastuulla eli romanttinen kirjevihko vuodelta 1995

Löysin viime kuussa vanhojen päiväkirjojeni pinosta kaksi aarretta: yhden trolliaiheisen ja toisen hevosaiheisen runovihon, joiden sivut olen riipaisevilla riimeillä ala-asteikäisenä täyttänyt. Olen aiemminkin avannut päivä- ja kirjevihkojeni sisältöä täällä blogissa, mutta ihan rehellisesti sanoen en muistanut, että olin viidesluokkalaisena eräässä vaiheessa myös oman elämäni runeberg.

Sitä minä kuitenkin olin. Circa 1995.

 Tässä ensimmäsessä runossa haen selkeästi sielullista yhteyttä Tempparit-Jonneen ja #elämänpeliin:

Rakkauden peli

Me olemme shakkinappuloita
elämän pelilaudalla.
Kaadamme kumpikin toisiamme
kuningatar & sotilas.
Emme tiedä kuka meitä ohjaa,
emme tiedä päämäärää.
Me emme päätä elämästä
koska olemme vielä lapsia 
– elämän pelilaudalla.

Teos nimeltä Punainen runo on puolestaan eksistentiaalinen vuoropuhelu minän kanssa. Runoilija selkeästi ymmärtää olevansa runotaiteen ja elämän suhteen vielä lapsenkengissä, ja myöntää sen.

Punainen runo

Ketä minä oikein yritän hämätä?
Et sinä minua rakasta.
Ketä minä yritän rakastaa?
En sinua ainakaan.
Kuka minä luulen sinun olevan?
En ritarini, et koskaan.
Loppujen lopuksi yritän kaiken selvittää, mutta tulos on aina sama:
Kuka minä olen?

Runossa nimeltä "Enkeli" nuori runoilija testaa kykyään yllättää lukija hurjalla käänteellä runon ihan viimeisessä säkeessä. Onnistuuko hän? En tiedä. 

Enkeli

Enkeli lentää taivaalla
rakkauden säveliä maailmaan ripotellen.
Enkeli rakastaa maailmaa
aivan niinkuin minä sinua.
Mutta aina on olemassa se vastatuuli,
joka lennättää sävelet avaruuteen.
Sävelet eivät koskaan tavoita maailmaa. 
Haluatko nähdä siipeni?

"Musta runo" on jälleen yksi runoilijan identiteettikriisivaiheen tuotoksista. Kokoelmissa on havaittavissa teema, jossa runoilija kysyy itseltään kysymyksiä ja myös vastaa niihin. Mitä se on? Tehokas keino. 

Musta runo

Mitä on ilo?
Mitä on viha?
Mitä on katkeruus?
– Tunteita, jotka käpertyvät ihmisen sydämeen. 
Mitä on suudelma?
Mitä on halaus?
– Tunteen näyttämisiä, joita usein me kaksin käytämme. 
Jäljelle jää se perimmäinen, mitä on rakkaus?
– En tiedä. 

Nimettömän runon tarkoitusperät ovat tuntemattomat niin lukijoille kuin taiteilijalle itselleen. Kyseessä saattaa olla luonnos, keskeneräinen teos, tai toisaalta uudenlaisen tyylilajin haltuunotto. Dramatiikkaa ei kuitenkaan puutu, piste piste piste.

(Nimetön)

Rakkaus sointuu kuin valopilkku taivaalla. 
Vain sinä & minä. Yhdessä ikuisesti. 
Rakkaus sointuu kuin tuoksuva kirje. 
Vain sinä ja minä. Kaukana... Ikuisesti...

Kokoelman runoissa on pientä varieteettia, kuten realismiin vahvasti nojaava, muita huomattavasti pirteämpi runo "Ystävänpäivä" osoittaa:

Ystävänpäivä

Ystävänpäivänä olen minäkin toiveikas. Kirjeitä jaetaan toisensa jälkeen. Kirjeitä, kirjeitä, kirjeitä. Postilaatikko on tyhjä. Pulpettini on tyhjä. Pääni on tyhjä. Ei mitään. 
Sitten sinä saavuit, valkoisella hevosella ratsastaen. Kirjeeni pääsi perille sydämeen!

Seuraavalla kerralla esitellään trollivihon aikaansaannokset. Hersyvää materiaalia on luvassa – kokoelmaan kuuluu muun muassa elämän realiteeteista kertova kuvitettu teos: "Rakkaus on kuin porkkana".

Lue myös: 

• Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista

• Saa lukea vain omalla vastuulla eli romanttinen kirjevihko vuodelta 1995

Julkaisin Instagramissa viime viikolla kuvan salaatista, jota syön kesäisin mahdollisuuksien mukaan melkein joka päivä (I kid you not). Salaattia ovat sen jälkeen tehneet valtavan monet muutkin (kolme ihmistä on ottanut siitä kuvan ja tägännyt minut siihen Instagramissa, joten oletan että heidän lisäkseen on satoja tuhansia muitakin), joten päätin jakaa kesäsalaatti-iloittelun myös täällä blogin puolella. Missä olet Laura? -Laurakin kirjoitti jo salaatista (ja paljasti samalla vuosisadan parhaan pinjansiemenpussikätkön), ja tietääkseni vähintään tuhannet miljoonat ihmiset ovat tehneet sitä, joten mielestäni se täyttää kesän hittisalaatin merkit. 

Salaatti koostuu viidestä peruselementistä: herneet, mansikat, fetajuusto, pinjansiemenet ja jokin salaatintapainen. Ne riittävät salaatin kokoamiseen, mutta riemukkainta koko hommassa on se, että lisään voi sotkea oikeastaan mitä tahansa itse haluaa. (Tosin se taitaa koskea mitä tahansa ruokaa muutenkin. Mutta ei puhuta nyt niistä. Puhutaan mansikkakesäsalaatista.)

Itse suosin salaatintapaisessa vuonankaalia, koska se on suosikkini, ja koska haluan tehdä elämästäni mielellään mahdollisimman hankalaa ja tuskaista (sitä ei saa yhdestäkään lähikaupastani). Vuonankaalin sijaan voi käyttää mitä hyvänsä, mutta suosittelen värikkäitä, lehteviä salaatteja kuten vaikka pinaattia, rucolaa tai punamangoldia (jonka muuten aina ajattelen olevan oikeasti jokin eläin, niin kuin vaikka nelisormimangusti), vaikka en kyllä koskaan ole kokeillut tehdä tätä ravinnottomaan, valkoisena hohtavaan jäävuorisalaattiin, mutta voin silti suositella mitä haluan, koska tämä on minun reseptini ja sillä selvä. (Inspiraatio salaattiin on kylläkin peräisin entisen poikaystäväni äidiltä. Kiitos Heli!)

Huuhtele salaatintapainen ja laita se kulhoon tai lautaselle. (Ja nyt kun kerran tähän suosittelun makuun päästiin niin suosittelen ehdottomasti sellaista salaatinkuivauslinkoa, se on yksi parhaista ostoksista mitä olen koskaan tehnyt, vaikka olen aiemmin elämässäni kironnut ne sulamaan turhuushelvetin loimuavissa liekeissä. Käytän sitä jatkuvasti ja toivon ettei se koskaan sula.)

Pilko sekaan kourallinen (tai kolme) tuoreita mansikoita. 

Perkaa kourallinen (tai kuusitoista, mieluummin kuusitoista) tuoreita, suomalaisia sokeriherneitä ja kippaa ne lautaselle. Tai kulhoon, jos valitsit kulhon.

Paahda pannulla niin paljon pinjansiemeniä kuin kehtaat ja lisää ne joukkoon. 

Murusta oman maun mukainen köntsä fetaa salaatin päälle.

Mausta oliiviöljyllä, balsamiviinietikalla, suolalla ja pippurilla. Täydellinen mansikkakesäsalaatti on valmis!

Se sopii lähes minkä tahansa ruoan lisukkeeksi tai pieneksi ateriaksi sellaisenaan. MUTTA jos olet nälkäisempi tai kaipaat salaattiin lisää substanssia, voi lisätä joukkoon melkein mitä lystäät (kuten olen ylläolevassa kuvassa tehnyt). Itse laitan joskus paistettua kananmunaa, couscousia, punasipulia, parsakaalia, kukkakaalia, krutonkeja, paistettua kanaa, rapeaa pekonia ja joskus olen heittäytynyt kuulkaa aivan villiksi ja kumonnut sekaan myös edelliseltä päivältä ylijääneet, uunissa paistetut bataattilohkot. (Huomaa että kiinnitin huomiota siihen, että mainitsin, mitkä ainesosat pitää kypsentää, ettei kukaan tule sitten syyttämään minua ja kertomaan että laitoin paketillisen hunajamarinoitua kanaa sinne salaattiin kuten käskit ja nyt koko perheellä on salmonella, kiitos vaan.) 

Voit laittaa sekaan myös kesäkurpitsaa, sieniä (jos tykkäät niistä, senkin perverssi), kvinoaa, kurkkua, viikunoita tai luoja paratkoon korvata mansikat vadelmilla ja fetan vaikka leipäjuustolla. Oikeastihan sinä voit tehdä ihan mitä haluat, mutta jos haluat tehdä tämän salaatin, ei kannata. Siitä tulee sitten jotakin muuta.

Jos teet ja otat kuvan niin tägää minut (@tiiamarietta) siihen! Haluaisin nähdä osaatko muka tehdä sen oikein lisää kesämansikkasalaatteja!

Lue myös:

• Monpensiers Fruit Drops, rankattuna

• Kopioi tämä idea: laskiaispullabrunssi

Minä kun olen erikoistunut tällaisten käsittämättömän hyödyllisten blogikirjoitusten tehtailemiseen, kuten moni jo tietää, niin nyt olisi taas sellaista helmistöä tarjolla ettei paremmasta kuulkaa väliä. Kas tässä, olkaa hyvät: esiintymisjännitykseen tarkoitetut neuvot, jotka toimisivat hyvin myös tilanteessa, jossa henkilö on ensi kertaa intiimissä kanssakäymisessä uuden ihmisen kanssa. 

Valitse teema, josta olet kiinnostunut. Tämä on olennainen neuvo. Kaikki tietävät, että esiintyminen on paljon merkityksellisempää, jos sinulla on tunteita aihetta kohtaan.

Harjoittele esitys niin hyvin, että osaat sen ulkoa. Muista, että esiintymistä voi harjoitella myös ilman yleisöä. Tai apuvälineiden avulla.

Pidä vartalo suunnattuna yleisöön. Esiintyminen selin yleisöön voi olla hankalaa. Mutta toisaalta voit joskus kokeilla esiintyä vaikka kyljelläsi tai jopa selin, vaihtelun vuoksi.

Muista hengittää. Tämä on tärkeää. Esiintymisestä (tai eloonjäämisestä) ei tule mitään, jos lakkaat hengittämästä.

Katso yleisöäsi silmiin (tai ainakin saa yleisö tuntemaan, että katsot sitä silmiin). Koska on tärkeää, että yleisö tuntee olonsa tärkeäksi.

Muista, että yleisö on puolellasi: sekin haluaa, että pärjäät hyvin. Yleisö ei missään nimessä toivo, että epäonnistut.

Älä mieti liikaa, mihin kätesi laitat, mutta älä ainakaan laita niitä taskuun. Tai hetkinen. Onko "tasku" jotain nuorisokieltä? Ehkä voitkin laittaa ne taskuun?

Muista vuorovaikutus: anna yleisöllesi aikaa reagoida esiintymiseesi. Esiintyä ei voi ilman yleisöä, vaikka harjoitella voi. Sinäkin saatat nauttia esiintymisestä enemmän, jos saat yleisöltä jotakin vastapalvelukseksi.

Harjoitus tekee mestarin: ensi kerralla menee varmasti paremmin. Ellet sitten laittanut käsiä taskuun kysymättä ensin. 

Esiintymisen iloa!

Lue myös:

• Gordon Ramsay haluaa pesää

• Prime tit ja muut hyvät kirjainviirit sisustukseen

Kukaan ei varmaan ymmärrä random kahvikuppikokoelmia (ja muita astiakokoelmia) yhtä hyvin kuin kesämökkeilyä harrastava suomalainen. Kaapit täytetään vanhoilla ylijäämillä tai eriparisilla lahja-astioilla, ja vain harvalla kesämökillä on koordinoidut astiavarastot (ja uskaltaisin väittää, että jos on, ne ovat lähempänä kartanoa kuin kesämökkiä). Lisäksi jokaisella on mökkikupeissa aina oma suosikki, ja se on sitä jostakin täysin käsittämättömästä syystä.

Siksi rankkasin ne listalle. Kuten ihmisen kuuluu tehdä. 

9. Uutuusmukit. Siskontytölle ja -pojalle Venäjältä ostetut emalimukit eivät kuulu suosikkeihini, koska ne ovat liian uudet mökkiympäristöön. Mutta rakastan niitä mukeloita, kun ne juovat niistä.

8. Retromuki. Voiko 70-lukulaisempaa ollakaan? Tällä on myös myrkynvihreä pari. Luonnollisesti.

7. Tanskalainen keräilymuki. Koska pitäähän mökillä olla yksi, pariton skandi-design-tuote. 80-luvulta.

6. Ruusumuki. Koska 25 vuotta vanha hammasmukikin voi saada mökillä uuden elämän. (EDIT: Siskon mukaan muki on ollut jo hänellä lapsena 70-luvulla, joten se on vielä vanhempi.)

5. Kärpässienimuki. Söpö, vanha emalimuki, josta juodessani mietin joka kerta ensin, kuka keksi kuvioida elintarvikkeiden kulutukseen käytetyn tuotteen myrkkysienillä ja sitten, että ovatkohan ne kuitenkin tatteja.

4. Musta unikkomuki. Isäni suosikki. Miksi? "En tiedä, mää vaan tykkään siitä. Ehkä siksi että siitä ei näe, jos se on likainen." 

3. Hammasmuki. Enoni (todennäköisesti 50-luvulla) hammashoitolasta saama muki. Ihana, koska PESEN HAMPAAT HUOLELLA • AAMULLA JA ILLALLA

2. Punahilkkamuki. Oma kakkoseni ja siskoni suosikki. "Tämä oli lapsena ihan paras. Näitä oli toinenkin, sellainen missä oli susi, mutta susihukka hukkui avantoon vuosia sitten."

1. Kissamuki. Oma suosikkini. Lapsena päätin, että juon mintunmakuista kaakaota vain tästä mukista, koska minusta kissa oli niin ihana (tämä tarjosi myös loputonta viihdettä: kun mukia kääntää, on kissa loikannut aina pidemmälle). Tämä on myös äitini suosikki, "koska se on niin siro ja naisellinen".

Millainen on sinun suosikkimökkimukisi?

Lue myös:

• Muistoja lapsuudesta: Nikke Knatterton

• Muistoja lapsuudesta: Peukun äiti lopettaa tupakoinnin

• Muistoja lapsuudesta: Otto-nalle

• Lokinpaska tukassa ja 5 muuta kesän merkkiä

Jokainen minun ikäiseni nainen muistaa Sliding Doors -elokuvan, Gwyneth Paltrow'n mieltsin upean lyhyen tukan, Aquan biisin Turn Back Time ja sen tajunnanräjäyttävän oivalluksen siitä, että jokainen tekemämme valinta (tai ottamamme metro) voi vaikuttaa elämämme suuntaan lopullisesti.

(Ja teille, jotka ette ole minun ikäisiäni naisia, kerrottakoon: Sliding Doors (1998) on elokuva, jossa naisen (Paltrow) elämää aletaan seurata kahdessa vaihtoehtoisessa skenaariossa. Toisessa hän ehtii nipin napin töistä lähtiessään junaan, ja saapuu kotiin juuri ajoissa yllättääkseen miehensä lemmiskelemästä toista naista heidän yhteisessä sängyssään. Toisessa hän ei ehdi junaan eikä saa tietää ääliömiehensä petturuudesta. Yhteen junaan ehtiminen (tai ei) muuttaa naisen elämän kulkua radikaalisti. Lisäksi naisella on (toisessa skenaariossa) aivan mieltsin upea lyhyt tukka.)

Olen kehitellyt teoriaa Sliding Doors -"doppelgängereistä" siitä saakka, kun tutustuin Fanni-kissaan. Se on nimittäin mielestäni Sliding Doors -versio eräästä toisesta tuntemastani kissasta, Cosimasta. Luulen, että Cosima ei ehtinyt metroon ja joutui juoksemaan töistä kotiin, innostui lenkkeilystä, ryhtyi juoksemaan kaikki työmatkat ja siitä tuli ihana ja hoikka ja lihaksikas. Fanni ehti metroon, ihastui sen helppouteen, eikä enää koskaan suostunut kulkemaan minnekään omilla jaloillaan. Niin siitä tuli ihana ja pullea. 

Unohdin koko teorian, kunnes eilen näin Facebookissa erään kaverini päivityksen. Hän oli tavannut naisen, joka oli samanniminen, kotoisin samasta paikasta, opiskellut samaa alaa ja ollut samassa kesätyöpaikassa. Kumpikin oli kesätyön päätyttyä valinnut suuntautumisvaihtoehdon opinnoissaan, päinvastaiset, tietty. He eivät olleet koskaan ennen tavanneet toisiaan ja nyt he asuivat samassa talossa. Tai jotenkin noin se kai meni. #slidingdoors much?

Aaaanyveisseli, homman pointtina on siis etsiä oma Sliding Doors -versio ja pohtia, missä vaiheessa todellisuudet jakautuivat kahtia. Omani on tämä:

Minun ja Zooey Deschanelin sliding doors -hetki oli se, kun yhteinen minämme alkoi miettiä otsatukan leikkaamista. Toinen versio meni kampaajalle, leikkautti killer bangsit, pani punaista huulipunaa ja ryhtyi menestymään. Toinen meni myös kampaajalle, mutta leikkasi tukkansa (ei otsista), meni seuraavana päivänä uusiksi ja leikkasi lisää, ja menipä vielä kolmantenakin päivänä ja leikkasi tukan tosi lyhyeksi, kunnes neljäntenä päivänä joutui pakokauhun valtaan, otti pisteeksi i:n päälle vielä pilallisen permanentin (true story) ja ryhtyi sitten epäonnistumaan elämässä. 

Kuka on sinun Sliding Doors -minäsi?

Lue myös: 

• Ensitreffit synnytysosastolla ja 3 muuta ohjelmakonseptia

• Ratkaisu stressiin: televisio

• Beverly Hills 90210 vs. Melrose Place

Tänään ärsyttää eniten: Facebookin itsestäänselvyyskommentoija (lat. comentant libris faciem), joita tapaa usein myös keskustelupalstoilla. Itsestäänselvyyskommentoijalle ominaista on avata aina virtuaalinen suunsa ja muka-auttaa (lat. pseudo auxilium) yksilöitä, jotka takuuvarmasti tietävät jo asian, joka itsestäänselvyyskommentoijalla on suoranainen pakko mainita. Itsestäänselvyyskommentoija ei täten onnistu auttamaan lainkaan. Itsestäänselvyyskommentoija onnistuu ainoastaan olemaan täysin turha tyyppi (lat. homo inutilius).

Näin hän toimii:

Minä: Hei kaverit! Etsin edullista majoitusta Lontoossa heinäkuun lopussa. Sattuuko kenelläkään olemaan kämppä tyhjänä tai huone vapaana?

Itsestäänselvyyskommentoija: https://www.airbnb.com/s/London--United-Kingdom

Minä: Kaverit! Nyt pitäis saada katsoa joku hyvä leffa. Olisko kenelläkään mitään suosituksia?

Itsestäänselvyyskommentoija: netflix.com

Minä: Moikka kaverit! Sattuuko kenelläkään olemaan rumpuja myynnissä?

Itsestäänselvyyskommentoija: https://www.f-musiikki.fi

Minä: Hei kaverit! Haluaisin ostaa käytetyn iphonen varapuhelimeksi. Olisiko kenelläkään vaikka vanhaa myynnissä?

Itsestäänselvyyskommentoija: http://apple.com

Minä: Moi kaverit! Mistähän löytäisin parhaan lahjan 5-vuotiaan synttäreille?

Itsestäänselvyyskommentoija: br-lelut.fi

Minä: Hei kaverit! Etsin Michael Jacksonin Bad-levyä LP-muodossa. Onko kenelläkään tietoa, mistä mahtaisin löytää sen?

Itsestäänselvyyskommentoija: http://www.spotify.com

Minä: Hei kaverit! Tiedättekö mistä löytäisin hyvän rikkalapion / uuden sohvan / räkää purkissa / märän läntin?

Itsestäänselvyyskommentoija: www.google.com

Itsestäänselvyyskommentoija, lopeta nyt jo saatana (lat. prohibere eum satanas).

(Kuvan kissa ei liity tapaukseen. Paitsi että se olisi varmaan itsestäänselvyyskommentoija jos se osaisi käyttää Facebookia.)

Lue myös: 

• Ärsyttävimmät Facebook-statukset, top 7

• Lokinpaska tukassa ja 5 muuta kesän merkkiä

Lue myös: 

• Toukokuun mietelause

• Maaliskuun mietelause

Olen luonteeltani sellainen ihminen, että kaipaan koko ajan vähän ylellisyyttä ja hemmottelua. Sanon itselleni pääni sisällä toistakymmentä kertaa päivässä että "tämä on nyt sitä arjen luksusta" ja "sinä olet kyllä ansainnut tämän" (ja myös että "seriously?" mutta se ei liity tähän) esimerkiksi silloin kun käyn vessassa tai kampaan tukan tai kuljen hissillä, ja sallin itselleni miniylellisyyksiä kuten suklaanpalan, mehubaarin kalleimman mehun ja jakson (okei, kaksi okei, kolme) suosikkisarjaani lounastauolla. Joskus ostan itselleni kauniita kukkia, koska ne saavat minut tuntemaan itseni sellaiseksi Instagramin suositeltu-sivulta löytyväksi, hyväntuoksuiseksi naiseksi, joka nonchalantisti ostaa kukkia kauppareissullaan, jonka hän tekee tietenkin halliin (vaikka omat kukkani ovat vähän nuupahtaneita ja Alepan alelaarista, koska hain sieltä pakasteranskalaisia, enkä osta niitä ollenkaan nonchalantisti vaan tekemällä siitä suuren numeron kaikille, jotka sattuvat olemaan paikalla, eli yleensä ainoastaan kassaneidille). Kaiken tämän teen siksi, että tuntisin oloni hetkeksi vähän tavallista luksuksemmaksi. 

Luksuksella on kuitenkin kääntöpuoli, ja se on se, että siihen tottuu aivan liian nopeasti. Pian yksi suklaanpala ei enää riitä, vaan täytyy saada ihan kokonainen, vähän parempi konvehtirasia, ehkä sellainen joita saa vain lentokentältä. Kalliita mehuja täytyy ostaa kaksi, toinen heti juotavaksi ja toinen kotiin, ja suosikkisarja on katsottava alusta loppuun asti ennen kuin voi tehdä yhtäkään murusta työtä (paitsi jos yksikään toimeksiantajani lukee tätä tekstiä, silloin teen tietenkin työt pois alta ensin).  

Luksus on luksusta vain hetken, ja te kaikki muut olette varmaan tajunneet tämän jo naperoina lastenkirjoista ja minä olen ainoa, jonka piti elää ahneeksi kolmekymppiseksi asti ennen kuin opin oikeastaan mitään.  

Näin nimittäin kävi muutama viikko sitten, kun pääsimme Turkin-matkallamme kuuluisaan Turkish Airlinesin loungeen Istanbulin lentokentällä. Lounge on saanut useita maailman parhaan loungen palkintoja (kyllä, sellaisiakin on ilmeisesti olemassa), ja se saa kiitosta paitsi ylellisyydestään, myös funktionaalisuudestaan ja kauneudestaan. (Nyt sanoin lounge niin monta kertaa että sana menetti jo merityksensä. Lounge. Lounge. Lounge.)

Kun ensin menin sinne olin ihan että...

...koska huomasin, että ilmaisia latteja saa ihan vaan pyytämällä. 

Ja sitten menin vessaan ja olin ihan että...

...koska vessa oli hienoin koskaan näkemäni. 

Sitten menin takaisin ruokapuolelle ja olin ihan että... 

...koska jokaiselta tiskiltä sai loputtomasti ilmaista ruokaa ja jokaisessa nurkassa kökötti help yourself -viinakärry. 

Sitten kiertelin vähän ja olin ihan että...

...koska yhdeltä sivulta löytyi autorata....

...yhdestä salista itseään soittava piano...

....ja sitten löysin leffateatterin...

...ja vaikka mitä muuta älytöntä. Oli biljardipöytä, sänkysopet, kiertelevä hieroja, videopelejä, kirjasto, livemusiikkia, golfsimulaattori, kakkubuffa ja niin edelleen. Ja sitten minä olin siellä seitsemän tuntia ja olin ihan että...

...koska ei se sitten enää tuntunut miltään. 

Tietysti nyt, kun nökötän tässä muruilla vuoratun keittiönpöytäni ääressä naputtelemassa juttuja lähmäisellä koneella eikä kukaan anna minulle edes lasillista vettä, kaipaan loungeen niin, että kylkiluihin sattuu. Loungeen pääsee, jos matkustaa Istanbulin lentokentän kansainväliseltä terminaalilta bisnesluokan lipulla. Mutta annan kyllä neuvon: nauti ensimmäisistä 20 minuutista, sillä ne ovat parhaat minuuttisi siellä.

Lue myös: 

• Miten minusta tuli kuuluisa Turkissa - luonnollisesti

• Turkin mummot ja papat, top 7

(P.S.! Snäpissä @tiiamarietta on taas kesäkalenteri juhannukseen asti! "Laadukasta" sketsiviihdettä à la yours truly.)

Jos aiot kesällä katsoa telkkarista (tai siis telkkarin synonyymeista eli intternetpistecomin suoratoistopalveluista) vain yhden sarjan, suosittelen Milkshakea eli matkaa suoraan kultaiselle 90-luvulle. 

Mari Rantasila, Tiina Lymi, Niina Nurminen, Minna Koskela. Amerikkalaishenkinen diner-ravintola. Twinpeaksmainen tunnelma. Murha. Kauheat seuraukset. 

Olen aiemminkin kirjoittanut rakkaudestani ysärin kulttisarjaan Melrose Placeen, mutten ole silloin muistanut mainita Milkshakea, joka oli sarjana ehkä vielä älyttömämpi. Sitä nimittäin tehtiin vain yksi kausi, ja jo alussa tehtiin murha, jonka uhri työnnettiin ravintolan lihamyllyyn. Ja sitten se syötettiin ravintolan asiakkaille. 

Nuff said. 

Katso se. 

Täältä.

Lue myös:

• Beverly Hills 90210 vs. Melrose Place

• Napakymppi ja muut pöhköt tv-ohjelmakonseptit

• 5 + 1 ysärisarjaa, joita on ikävä

Olen niin jumalattoman myöhässä somessa jo viikkoja kiertäneeseen Facebookin vanhat profiilikuvat -haasteeseen, että päätin, etten tee sitä. (Lisäksi olen tulevaisuuden minäni tuomion pelossa poistellut Facebookista kuvia todella ahkerasti, eikä siellä kovin hauskaa matskua enää ole.)

Siksi päätin upata geimiä ja paljastaa teille parhaat IRC-Galleria-profiilikuvani. (Vaikka sieluni puristaa minua koko ajan sydämestä ja huutaa minulle samalla "mieti nyt jumalauta vielä".) Järjestyksessä uusimmasta vanhimpaan, olkaa hyvät:

Lisätty: 29.3.2009. Kuvateksti: -

Kuvasta päätellen ostin ensimmäisen oman macbookin. Valittavana oli tämä tai sitten se sarjakuvafiltteri. (Mutta kaikkihan me tiedämme, että sarjakuvafiltterin käyttäjät olivat ihan tyhmiä.)

Lisätty 8.9.2007.  Kuvateksti: "dirty pic".

Vietimme tyttöjen iltaa, kun jonkun poikaystävä pyysi meitä lähettämään tuhmia kuvia. Riisumatta yhtäkään vaatekappaletta saimme tämän härskiyshirviön ja kourallisen hämmentyneitä miehiä aikaiseksi. Kuva on otettu muistaakseni reilusti ennen vuotta 2007, mutta klassikkohan ei vanhene koskaan. 

Lisätty 1.8.2006. Kuvateksti: "uk big brother 7 - nikki on mun idoli".

Elämässäni on vuosina 2006-2007 usean kuukauden pituinen aikajakso, jonka aikana otetuissa kuvissa minä ja lähimmät ystäväni näytämme kaikki suurinpiirtein tältä. Poseeraukseen kuului kovaääninen huuto, jolla imitoimme Brittien silloisella BB-kaudella mukana ollutta Nikki Grahamea, jonka videoita löysimme tuoreehkolta YouTube-nimiseltä sivustolta.

Lisätty 9.6.2006. Kuvateksti: "old skool".

Tämä on kiusallisimpia kuvia, joita olen koskaan joutunut itsestäni katsomaan. Se on oikeasti ehkä vuodelta 2001, ja yrittäminen suorastaan tihkuu pikselien läpi. Jos saisin sanoa tuolle tytölle nyt jotakin, sanoisin varmaan että "Kuule, kaikki järjestyy. Mutta pese tukkasi ensin."

Lisätty 23.4.2006. Kuvateksti: "ursula".

Opiskelin vuoden musiikkiteatteria ja näyttelin eräässä koulumme esityksessä sekopäistä ryhmäterapeuttia, jonka roolinimi oli Ursula. Ja sitten laitoin kuvan siitä nettiin. (Ja nyt teen sen uudelleen.)

Lisätty 31.8.2005. Kuvateksti: "parilla".

Pelleilin Levillä juotuani todennäköisesti pari jaffaa ja feikkasin vuosia, että olin tässä kuvassa ihan naamat. Good times. And sensible times. And great quality picture times. 

Lisätty: 7.9.2004. Kuvateksti: "uus koti ja uus kamerapuhka".

Olin juuri muuttanut ensimmäiseen viralliseen asuntooni Helsingissä, kimppakämppään Katajanokalle. Olen tässä kuvassa vastikään täyttänyt 21, ja näytän kolmekymppiseltä toimistosihteeriltä. Sellaista se muoti oli silloin. Ajatelkaa, että minä ihan oikeasti leveilin tämän kamerakännykän (kyllä, sillä oli ennen oma sana, sillä kaikissa puhelimissa ei luoja paratkoon ollut kameraa) kuvanlaadulla.

(Suosittelen muuten IRC-Galleriaan kirjautumista kaikille niille, jotka luulevat, ettei sitä tiliä enää ole siellä. Kyllä nimittäin on, ja se on aivan samannäköinen kuin silloin ennen. Melkein sama pätee MySpaceen.)

Lue myös: 

• Lyhyt silmälasihistoria

• 12 hämmentävää kuvaa puhelimen kamerarullasta