Kolmetoistavuotiaana päätin tuleville lapsilleni nimet. Kirjoitin ne päiväkirjani kulmaan, piirsin ne sieluni sivuille ja käärin ne mieleni vaippaan tulevaisuuden varalle. Ja koska vuosi, jona nimet päätin, oli 1996, ovat nimetkin sen mukaiset.

"Kattelin tossa just kalenterista nimiä ja löysin oivat nimet kahdelle lapselleni jos saan tytön ja pojan." (Mainittakoon, että tämän jälkeen listasin juuri saamani joululahjat, joita olivat muun muassa TV HITS HOT! YEARBOOK 97 -lehti, Toni Braxtonin cd-levy, 200 markkaa sekä kirjepaperia ja -kuoria. Insert jokin ajan kulua päivittelevä lausahdus here.)

Jos lapsi on tyttö, tulee hänen nimekseen

Dorotea Ii (kutsumanimi tietenkin Ii)

Ja jos lapsi on poika, tulee hänen nimekseen

Okko Teodor (kutsumanimi Teo).

Aika monelle lienee selvää, että olen tosi onnellinen etten saanut lapsia niin kauan kun olin vielä tuota mieltä sittemmin muuttanut mieltäni. En siksi, että nimissä olisi sinänsä mitään vikaa. Se on lähinnä tuo niiden kokonaisuus ja kavalkadinomaisuus, joka työntää minua luotaan (ja rajusti). En kuitenkaan koskaan unohtanut nimiä, koska edellämainitut mielen vaipat ja sielun polttomerkinnät ja mitä näitä nyt oli. Ja se, että ne lukevat edelleen siellä päiväkirjan kulmassa. 

Mutta ei siinä vielä kaikki, kuten suosikkimainoksissani sanotaan. 

Bongasin tällä viikolla Facebookista Kodin Kuvalehden linkin, jossa verrattiin nykynimiä vuoden 1918 almanakkaan (siinä olevia nimiä painetaan muuten myös vuoden 2018 nimipäiväalmanakkaan, vaikka ne ovat sellaisia kuin Tertullius ja Ansgarius ja Engelbrekt, koska #suomi100). Jutussa sanottin, että katso, mikä nimesi olisi ollut vuonna 1918. Ja minä katsoin. Kuudes helmikuuta on nykyisin Tiian päivä, mutta sata vuotta sitten se oli 

Dorotean päivä.

JUMALAUTA DOROTEAN PÄIVÄ

DOROTEAN

Minullahan ei nyt siis kerta kaikkiaan ole muuta vaihtoehtoa kuin nimetä lapseni Doroteaksi (tai ehkä toivoa kovasti, että siitä tulisi poika).

P.S. En siis ole raskaana tai suunnittele raskautta. Mutta nyt on ehkä pakko. #masuasukki #doroteaii

Lue myös:

• Jos saisin nimetä yhden Suomi 100 -tuotteen uudelleen

• Jos aikakauslehdillä olisi suomenkieliset nimet

• Jarno on ruma nimi ja muut häpeän huiput nuoruuden päiväkirjoista

Joku on ehkä saattanut huomata, että askartelen joka kuukausi blogiin ja instagramiin video- ja gif-yhdistelmän, jossa pelleilen diippien mietelauseiden ja alkoholinhimoisen elämän yhteneväisyyksillä. Pelleilyissä sanat muuttavat muotoaan: into onkin yhtäkkiä gin tonic, kuusta tulee skumppa ja hullu muuttuu pulloksi. Kerta kaikkiaan mieletöntä kekseliäisyyttä, tiedän. En voi sille mitään. Ideat vain pursuilevat minusta.

Videot vaikuttavat varmasti tosi yksinkertaisilta, mutta oikeasti niiden tekeminen vaatii minulta melkoista säätöä. Tähän ei meinaan ihan jokainen pysty.

Kas näin ne syntyvät:

Ensinnäkin minun pitää tietysti miettiä jokin tosi nerokas lause ja tapa, jolla voin inkorporoida siihen jotakin viinaa. (Suosin yleensä skumppaa tai giniä, koska niin teen myös oikeassa elämässä.) Tämä vaatii aivan käsittämättömän määrän luovuutta ja alkoholintuntijuutta. Sitten piirrän lapun ja suunnittelen, miten alkoholi siihen ujuttautuu.

Sitten nostan tiskipöydälleni laatikon, jonka päälle levitän kankaan. Se toimii mietelauselapun taustana.

Sitten avaan tiskipöydän yläpuolella olevan kaapin ja panen puhelimen siihen. Laitan sen nauhoittamaan ja siirtelen laput oikeaan paikkaan. Lopuksi otan vielä kuvan joka vaiheesta: niistä tulee lopulta gif. Ongelma on se, että lopputuloksena syntyvät kuvat ja videot ovat tietenkin ylösalaisin. Käännän videon ympäri puhelimeeni asennetulla sovelluksella, ja kun olen lataamassa sitä instagramiin, huomaan yleensä, että video on nauhoitettu väärästä kohtaa ja lappu näkyy kuvassa vain osittain. Sitten teen koko homman uusiksi (yleensä ainakin kolmesti, koska en kerta kaikkiaan opi, miten lappu kannattaa kohdentaa). Sitten käännän toisella puhelinsovelluksella jokaiseen gifiin tarkoitetun kuvan ja muokkaan niiden värit niin, että ne näyttäisivät mahdollisimman samanlaisilta, lataan ne koneelle ja teen niistä Gifmakerilla gifin (joka on yleensä liian iso ladattavaksi Lilyyn, joten teen sen ainakin kolmesti uudelleen jotta siitä tulisi tarpeeksi pieni).

Ja kas! Vain pari tuntia ja kasa riekaleisia hermoja myöhemmin mietelausekuva on valmis!

Lue myös: 

• Asioita, joita haluan aina tehdä kun olen kipeä (mutta joita en koskaan muulloin halua tehdä)

• Pue rintaliivit ja muut hyvät vinkit kotona työskentelyyn

• #munkreisilife

Olen ollut viimeiset pari viikkoa kipeänä on/off kuten koko muukin Suomen kansa (ainakin jos on somepäivityksiä uskominen). Olen huomannut, että jostakin syystä aina juuri silloin kun olen kipeänä, haluaisin tehdä valtavasti kaikenlaisia asioita, joita en tietenkään voi tehdä koska olen kipeänä. Jokseenkin kummallisesti ne ovat yhtä aikaa myöskin asioita, joita en koskaan muulloin halua tehdä (koska muuten tietenkin tekisin ne heti). 

Aina kun olen kipeänä, haluaisin

• lähteä retkeilemään sadesäähän, tai ensin oikeastaan hankkimaan edes sateenkestävän takin jotta voisin (joskus kun olen taas uudelleen kipeänä) haluta lähteä retkeilemään sadesäähän

• mennä trampoliinipuistoon ja ottaa sen riskin että pissaan housuun ensimmäisellä hyppyponnistuksella

• opetella itse tekemään maailman parasta leipää, siten etten enää koskaan haluaisi syödä muuta leipää kuin itse tekemääni maailman parasta leipää

• järjestellä vaatekaappini uusiksi (ihan hirveä harmi että tulin juuri kipeäksi niin en voikaan ryhtyä tähän puuhaan)

• harjoitella virkkaamista niin että oppisin sen uudelleen

• aloittaa lenkkeilyn, koska se on juuri se asia minkä ihan hirveästi haluaisin elämässäni tehdä

• tehdä yritykseni kirjanpidon ja panna kaikki paperit oikeisiin kansioihin

• startata sketsi-tubekanavan (oikeasti tekisin sen heti jos en olisi näin pahasti kipeänä)

• suorittaa valtavan suursiivouksen

• aloittaa jokapäiväisen tiukan jumppatreenin

• mennä luksushierontaan/timanttikasvohoitoon/huippukampaajalle (ei vitsi ihan tosi tyhmää etten nyt pysty kun olenkin kipeänä, kyllä minulla muuten olisi tähän tietysti esim rahaa)

• nyt vihdoin tutustua siihen että kukas hitto se blac chyna oikeasti olikaan

...mutta sitten en tietenkään pysty, koska olen niin hirveästi kipeänä. Voi harmi. 

Lue myös:

• Mitä olen oppinut Jodelista

• Viikottainen nöyryytys eli miksi käyn tanssitunneilla

Ennen kuin vanhempani jäivät eläkkeelle, toivoin aina, että sitten kun se tapahtuisi, ne ostaisivat kämpän Etelä-Ranskasta tai jostakin ja viettäisivät talvet siellä. Sehän tarkoittaisi nimittäin sitä, että minullakin olisi käytännössä kakkoskoti (ja lomakämppä Nizzassa). Olen sillä tavalla katsokaas opportunisti. 

Sitten ne jäivät eläkkeelle, mutta eteläeurooppalaista talviasuntoa ei vaan kuulunut. Ehdin jo tirauttaa muutaman itsekkään kyyneleen, kunnes muutama vuosi sitten ne keksivät, että on olemassa sellainen paikka kuin Torremolinos. 

Noin neljän vuoden ajan vanhempani ovat vuokranneet kolmiota torremolinoslaisessa lähiössä aina noin kuukaudeksi kerrallaan, syksyllä tai keväällä (tai kumpaakin). Ja tiedättekö te, mitä se tarkoittaa? Sitä että en olisi koskaan uskonut käyväni näin usein Torremolinoksessa. Ja rakastavani sitä.

Käymme siskojeni ja siskontyttöjeni kanssa Torressa mahdollisuuksien mukaan aina, kun vanhempanikin ovat siellä. Tai ainakin joku meistä käy (ja muut jäävät kotiin tuijottelemaan katkerina somepäivityksiä sieltä). Viimevuotinen reissu oli spesiaali: mukana olivat lapset, lapsenlapset ja jopa lapsenlapsenlapsi. Tänä vuonna kukaan muu ei lähtenyt, ja eläkeläisillähän on siellä ihan tylsää yksin, joten minä uhrauduin. Merkittäköön historian isoon kirjaan, että nuorin tytär oli katraasta uhrautuvaisin, eikä suinkaan tehnyt itsestään koskaan numeroa.

Olen tosi onnellinen, etteivät ne ole ostaneet talviasuntoa Etelä-Euroopasta. Koska minusta olisi aika ankeea, jos vanhempani olisivat poissa kaikki talvet (paaaaitsi tietenkin jos viettäisin itsekin siellä kuukausikaupalla aikaa etätöitä tehden ja appelsiineja suoraan puista poimien, itse asiassa nyt kun mietin niin rupeaa vähän korpeamaan koko homma, olisivat nyt hommanneet sen asunnon kun kerran minä sitä niin kovasti toivoin). Nyt ne ovat suurimman osan ajasta lähellä Tampereella, ja minun elämässäni on pysyvyys ja rauha nyt ja iankaikkisesti.

Pointtini siis oli, että lähden ensi tiistaina lähes vuosittaiselle Torren reissulle ja lomailen siellä viikon kolmen kesken vanhempieni kanssa. Ja se tekee minut aivan valtavan onnelliseksi. Mutta ei siksi, että Torremolinos olisi minusta mikään maailman ihanin matkakohde. Siksi, että mun iskä ja äiti on maailman parhaat tyypit. 

Ai niin, ja katsokaa miten hauskaa meillä siellä aina on:

Lue myös:

• Suosittelen: tätiys

• Matala verenpaine? Lähde Espanjaan

Tämä kirjoitus olkoon kunnianosoitus Officestakin tutun näyttelijä/tuottaja/käsikirjoittaja/monilahjakkuus B.J. Novakin kehittelemälle li.st-listaussovellukselle, joka vastikään valitettavasti lopetettiin. Sovellus oli mahtava: ihmiset (ja mediat) loivat toinen toistaan hauskempia, koskettavampia ja mielenkiintoisempia listoja erilaisista aiheista kuten esimerkiksi Asioita, joita lapsena luulin ja Parhaimmat ja huonoimmat leffakäsikirjoitusideani ja Ketä Officen hahmot äänestäisivät presidentinvaaleissa ja Mistä tiesin, että hän on se oikea. Sovellus pantiin vähäisen käyttöasteen vuoksi jäihin, ja uutta, parempaa ollaan kuulemma rakentamassa, joten sillä välin kopioin sieltä (taas yhden) juttuidean: selitä ensimmäinen kuva puhelimesi kamerarullalta.

Tässä se on:

Missä ja milloin: kuva on otettu 17. syyskuuta 2015 Suomen parhaassa kaupungissa eli Tampereella. (Pelottavaa muuten huomata, miten nopeasti puhelin vanhenee. Ekasta kuvasta on lähes tasan kaksi vuotta aikaa, ja puhelimeni on enää pelkkä rutku. Vanhenee nopeammin kuin passi, vaikka se se vasta tuntuu nopeasti vanhenevan.)

Mitä: minä, lempipuuhissani eli hampurilaisaterian äärellä Neljä vuodenaikaa -ravintolan Pyynikin toimipisteessä. Olimme tamperelaisen kenkämerkki Palmrothin (jonka mustia lakerikenkiä haluaisin muuten käyttää joka päivä) tilaisuudessa, ja kuvan otti Missä olet Laura, jonka tapasin sinä iltana ensimmäistä kertaa. Taputtelen vieläkin itseäni olalle siitä, että kehtasin morjestaa ihmistä, jonka tunsin vain blogin kautta, sillä a) en tuntenut tilaisuudesta ketään muuta ja b) päädyimme Lauran kanssa sinä iltana juomaan yhdetkahdet muutamat lasit viiniä ja c) olemme juoneet viiniä, vettä ja kahvia useasti sittemminkin. Joskus olemme jopa syöneet jotakin.

Miksi: olen säilyttänyt kuvaa varmastikin siksi, että olen ajatellut siinä olevan potentiaalia vaikka mihin. No ei vais. Todellisuudessa minulla ei ole minkään valtakunnan aavistuksen rippeitäkään siitä, miksi kuva on minulla edelleen. Muistan kuitenkin, että vihasin kuvaa pitkään, koska näytin siinä mielestäni lihavalta. Nyt olen lihonut niin paljon lisää, että kuva on mielestäni kerta kaikkiaan loistava! Olen siinä laiha ja kuuma kuin mikä! Tämä sen perimmäinen tarkoitus ehkä olikin.

Nyt: paljastakaa omat ekat kuvanne – kertokaa, mitä niissä on sekä missä, milloin ja miksi ne on otettu!

Lue myös:

• Kuvaile itseäsi kymmenellä kuvalla puhelimesi kuvarullalta

• 12 hämmentävää kuvaa puhelimen kamerarullasta

Yhteistyössä Majestique Beauty

(Varoitus: jos ihokarvoitus on mielestäsi ällöä, ei tätä tekstiä kannata lukea.)

Jyväskylässä 23.8.1983 syntyi lapsi, joka herätti lempeitä nauruntyrskähdyksiä kaikissa, jotka hänen tielleen osuivat. Vauva oli nimittäin yltä päältä tumman, nukkaisen karvan peitossa. "Sulla on apinalapsi", äidilleni sanottiin. Äitiä nauratti, ja hän hipsutteli vauvan yläselän peittävää mustaa, pehmeää karvaa ja toivoi (saatana sentään), ettei se koskaan lähtisi irti. 

Voi perkele äiti minkä teit. 

Ei meinaan apinalasta palio naurattanut. Muistan, kun huomasin ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana kaverin rippijuhlissa, että lyhyestä hameesta vilkkuvia reisiäni pitkin kasvaa pitkää, tummaa karvaa, jota en ollut aiemmin pannut merkille. Istuin juhlatalon pimeimmässä nurkassa niin pitkään kuin kehtasin ja livahdin bussilla kotiin sheivaamaan jalkojani heti, kun kaverin silmä vältti. Mietin, että mitä hittoa. Eivät ne naiset Gilleten mainoksissakaan koskaan ajele sääriään polven yläpuolelta. Olen varmana joku luonnonoikku.

Vaikka olen jo aikuinen, karvaisuus hävettää, vituttaa ja tekee kipeää. Yläselkäni on onneksi vuosien saatossa muotoutunut melko karvattomaksi (äidin hipsuttelu saattoi jopa auttaa asiaa), mutta koska naisen pitäisi – ja let's face it, minä haluaisin – olla sileä, on karvoja silti tuhottomasti liikaa ja joka paikassa. Pahinta on se, että minulla on voimakkaan ja tumman karvankasvun lisäksi paksu nahka, jolle karvat häviävät aina kaksintaistelussa. Siksi karvatupet tulehtuvat usein, etenkin höyläämisestä, ja sääreni ovat arvista ja näpyistä jatkuvasti läikikkäät. Olen jopa käynyt leikkauksessa, jossa minulta on kirurgisesti poistettu voimakkaasta karvankasvusta johtuva paise, jonka minulle kerrottiin olevan varsin yleinen 18-40-vuotiailla karvaisilla miehillä. Miehillä. (Olen sittemmin oppinut, että vaiva koskettaa niin miehiä kuin naisiakin, mutta kiitos vaan kovasti sille lääkärille, joka sai minut tuntemaan itseni mieheksi.)

(Minähän varoitin, ettei tätä tekstiä kannata välttämättä lukea.)

Olen onneksi iän myötä oppinut olemaan enemmän sinut karvoitukseni kanssa. Kutsun esimerkiksi reidessäni olevaa tatuointia, jossa on naisen kasvot, leikkimielisesti Conchita Wurstiksi, koska sille kasvaa toisinaan tumma, miehekäs sänki. Odottelen vielä sitä, että se puhkeaisi lauluun.

[[{"fid":"961333","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"","field_file_image_title_text[und][0][value]":""},"type":"media","link_text":null,"attributes":{"height":"1050","width":"1400","class":"media-element file-media-original"}}]]

Mutta se ei tarkoita sitä, että osaisin antaa karvojen olla. Sokerointi on käytännössä pelastanut elämäni. Se on ehdottomasti minun iholleni paras, pysyvin ja hellävaraisin keino karvanpoistoon. Tiedän, että esim intiimialueen sokerointi ei ole tänä päivänä enää kauhean in, mutta on meitä, joille se on oikeastaan pakollista (se "miesten vaiva" voi uusia, kiva). Ja minulle on sattunut käymään sillä tavalla onnekkaasti, että olen löytänyt sokeroijan, joka on ehdottomasti Helsingin paras.

Olen oikeastaan yrittänyt vaalia luottosokeroijani salaisuutta mahdollisimman pitkään, sillä en halua hänen ruuhkautuvan niin, etten enää saisi häneltä itse aikaa. En tekisi tällaista yhteistyötä kenen tahansa kanssa: olen itse käynyt Julialla sokeroinnissa varmaan jo ainakin seitsemän vuotta, ja hän on ehdottomasti kokemukseni perusteella edullisin, nopein, joustavin ja hellävaraisin sokeroija, jolla olen koskaan käynyt. (Tosin brassisokeroinnista ei kyllä saa hemmottelua tekemälläkään.) Nyt hän avasi uuden Majestique Beauty -hoitolan Helsinginkadulle Kallioon ja keksi, että voisi tarjota lukijoilleni alekoodin.

Tartuin heti mahdollisuuteen. Mutta sitten mietin, että mitä jos kaikkia ei kiinnostakaan sokerointi, mutta he haluaisivat silti tutustua hoitolan toimintaan. Julia oli samaa mieltä ja sanoi:

"Niin. Kaikki eivät ole yhtä karvaisia kuin sä." 

Sad but true. Mutta alekoodi toimii siis myös esimerkiksi volyymiripsiin ja ripsihuoltoihin, joista minä taas en ymmärrä mitään. (Alekoodilla voi siis oikeastaan joko poistaa karvoja kehostaan tai lisätä niitä sinne.) Eli horinat sikseen ja itse asiaan:

Arvonta: jos haluat osallistua ilmaisen brassisokeroinnin arvontaan, jätä kommenttikenttään mikä tahansa kommentti, esimerkiksi joku missä kehut Kustaata monisanaisesti, ja muista jättää sähköpostisi. Sähköposti ei näy kenellekään muulle kuin minulle. Jätä kommentti perjantaihin 6.10. klo 12 mennessä, arvon sokrun yhteystietonsa jättäneiden kesken silloin. EDIT 6.10.: ilmainen sokerointi on arvottu. Onnea voittajalle ja kiitos kaikille osallistumisesta!

Alekoodi: koodilla TIIA25 saat aika hyvät 25 prosenttia alennusta kaikista normaalihintaisista Julian tekemistä hoidoista (sokeroinnit, vahaukset, ripset, kulmat) Majestique Beautyssa lokakuun loppuun saakka. Toimi näin: mene ajanvaraukseen hoitolan sivuilla, varaa hoito lokakuulle, valitse tekijä (JuliaS) ja aika, ja kirjoita lisätietoja -kenttään koodi TIIA25. Alennus on voimassa uusille asiakkaille kerran per henkilö. 

Lue myös: 

• Kirotut karvat

• En voi olla ainoa, joka...

• Maailman paras huulipuna (ja nyt tiedän, mikä se on)

Kirjoitin muutama viikko sitten uudesta harrastuksestani. Tanssitunneista, joilla olen tajunnut, ettei minulla ole pakaroita (tai ainakaan sellaisia, jotka heiluisivat), etten ole enää kovin nuori tai kovin hyvä tanssimaan ja ennen kaikkea sen, etten kerta kaikkiaan ymmärrä twerkkausta. 

Okei. Maailmassa on varmaan aika paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä twerkkausta ilmiönä. Ne sanovat, että se näyttää siltä kuin perse saisi sairaskohtauksen. Minä tarkoitan, etten ymmärrä sitä liikkeenä. En tajua, miten kankut saadaan heilumaan niin, että ne olisivat ikään kuin irrallaan muusta kehosta? Omani tuntuvat jököttävän paikallaan kuin ne olisi valettu betonista. (Ja se olisi ihan hyvä, jos elettäisiin 90-lukua ja buns of steel olisi vielä kova juttu, mutta nyt eletään tätä päivää ja pakaroiden tulee heiluman, kyllä heiluman pakaroiden tulee.)

Ja kun tanssiope käski meitä menemään tällaiseen asentoon:

...ja heiluttamaan peppua, ei omani liikkunut milliäkään. Ja kuulkaa voi kuinka minä yritin. 

Jokaisella tunnilla ope teetti meillä saman liikkeen. Minusta tuntui, että sementtipakarani oikein juuttuivat kerta kerralta jymäkämmin lantiooni kiinni. Mutta sitten tapahtui jotakin kummallista. Tuli järjestyksessään viides tanssitunti, ja jälleen kerran ope pani meidät tuohon nöyryyttävään asentoon. Kohdistin kaikki ajatukseni pepun heiluttamiseen, ja se alkoi hyllyä, saatana sentään. 

Sellaista todella kömpelöä, mikroskooppisen kokoista naurettavaa pikku liikettä. Mutta sellaista, mihin betoni ei kyllä pystyisi, edes viiden tanssitunnin jälkeen. En ole koskaan ollut ylpeämpi pakaroistani.

Ja silloin tajusin yhden asian: on liian kauan siitä, kun olen viimeksi oppinut jotakin. 

Muistatteko esimerkiksi yläasteen matikan- tai kemiantunnit? Kun aluksi numerot ja kirjainyhdistelmät olivat yhtä sotkua, ja ne olisivat voineet merkata vaikka että "kyllä, tuo opettaja on oikeasti itse kuolema ja tuomiopäivä on hänen nimipäivänsä kuten te 8B-luokalla olette aina sanoneet" tai että "kyllä, se ihana lökäpöksypoika bussissa on huomannut myös sinut ja kirjoittanut sinusta romanttisen räpkappaleen", ja ne olisivat voineet muuttaa elämäsi, muttet olisi koskaan tiennyt sitä, koska et ymmärtänyt niistä viivaakaan. Ja sitten kun tarpeeksi opea kuunteli, rupesivat natriumkloridit ja derivaatat aukeamaan suorastaan silmissä (valitettavasti ne eivät kertoneet mitään kovin kiinnostavaa ja nyt ne ovat taas menneet kiinni, enkä osaisi nyt oikeastaan kertoa mitä ne edes ovat). Se oivalluksen mahtava tunne on ainakin omassa elämässäni yhä harvinaisempi. Mutta kun käy kerran viikossa tanssitunnilla, huomaa hyvin äkkiä, että yhdellä tunnilla pystyykin johonkin sellaiseen, mikä ei viime tunnilla vielä sujunut. Ja se on kuulkaa mahtavaa. Niin mahtavaa, että olen vähän liikuttunut löystyneistä pakaroista.

Tästä innostuneena ajattelinkin nyt opetella kokkaamaan (sillä tavalla ihan saatanan hyvin, koska osaanhan minä jo esimerkiksi tehdä tosi hyvät aamiaisleivät), piirtämään (voisin aloittaa vaikka tuosta twerkkaavasta pakarahirviöstä) ja soittamaan kitaraa (tai ehkä ukuleleä, koska se on söpömpi). Koska lempo soikoon - minähän voin vaikka oppia jotakin!

P.S. Jos sinäkin haluat oppia twerkkaamaan, tässä Kustaan sertifioidut ohjeet. Näitä noudattamalla onnistut varmasti!

Lue myös:

• Viikottainen nöyryytys eli miksi käyn tanssitunneilla

• Vituttaako? Mene keramiikkakurssille

• Kun yritän irtisanoa kuntosalijäsenyyteni

Rakastan työtäni toimittajana ja harrastustani bloggaajana, mutta niiden lisäksi minulla on yksi homma, joka on aivan ylitse muiden. Tätiys.

Minulla on kaksi isosiskoa: Miisu, joka on minua 16 vuotta vanhempi ja Emmi, jonka kanssa meillä on kaksi vuotta ikäeroa. Molemmilla on kaksi lasta, ja koska Miisu sai omat lapsensa alle kolmekymppisenä, on minusta tullut täti jo 10-vuotiaana. Se on siis rooli, josta minulla on jo noin 24 vuoden kokemus. (Toimittajana tai bloggaajana en pääse vielä lähellekään.) 

Kaksi vuotta sitten vanhin siskontyttöni antoi minulle ylennyksen ja teki minusta lukuisten palveluvuosieni jälkeen isotädin. Lapsia, joille saan tätilöidä, on nyt siis jo viisi, ja ne ovat iältään 2–23-vuotiaita. Olen siis paitsi pitkän, myös monipuolisen kokemuksen omaava täti. 

Tätinä oleminen on kerta kaikkiaan parasta. 

1. Saa aina laulaa saman iltalaulun (vuonna 1996 se oli TLC:n Waterfalls, nyt se on ollut jo viitisen vuotta Puff, lohikäärme), eivätkä mukulat koskaan valita, että taasko tuo sama. Päinvastoin, ne oikein odottavat, että laulat sen, koska tädin iltalaulut ovat harvinaista, eksoottista herkkua.

2. Lapsosille saa aina tuoda tuliaisia, viedä niitä aina kakkupalalle, jäätelölle tai hampparille, eikä melkein koskaan joudu syöttämään niille parsakaalia, sieniä, sipulia tai punajuurta tai mistä ne nyt ikinä eivät tykkää, ja kun joku muu syöttää niille niitä, voi irvistellä niille salaa myötätuntoisesti pöydän toiselta puolelta.

3. Saa olla mukana sotkemassa niiden pikkuisia nuppeja oikein toden teolla. Siskontyttöni Veera luuli viisivuotiaana, että ikkunoista saattaa toisinaan hyppiä sikoja, jotka täysin varoittamatta sanovat "niks" ja niin se asia sitten on. Ja siitä on yksinomaan minua kiittäminen. 

4. Kun ne saavat ensimmäisen puhelimen, ne lähettävät tädilleen ihania "mulla on sua ikävä" ja "millon sä tuut" -viestejä. 

5. Ne haluavat aina istua/nukkua/syödä/kävellä/olla tädin vieressä. Saa tuntea itsensä sillä tavalla suosituksi.

6. Tätinä saa todella paljon enemmän kakkua ja Carneval-keksejä kuin jos elämässä ei olisi yhtään lasta. Ja synttäreillä lahjaksi riittää joskus vaikka puupalikka. (Kuva siskontyttärentyttären Netan 2-vuotissynttäreiltä viikonlopulta. Söin kaikkea. Ihan helvetisti.)

7. Ne eivät vaadi sinulta, tai keneltäkään muultakaan, mitään kovin ihmeellistä. Fanni, joka on nyt 7-vuotias, näki joskus muutama vuosi sitten puussa muovipussin ja ihmetteli, miten se oli sinne joutunut. Keksimme mahdollisen skenaarion, ja siitä lähtien Fanni pyysi aina iltasaduksi kertomaan muovipussista. Minä ja Fannin vanhemmat olemme keksineet satoja muovipussitarinoita, joista jokaisessa muovipussi päätyy puuhun ja joista jokainen loppuu sanoihin "ja siellä se lirputtaa vielä tänäkin päivänä". 

8. Saa käyttää ihan omaa nimeä, eikä mitään typeriä lempinimiä kuten vaikka mummo/vaari/isä/äiti tms. (Ajatelkaa nyt, noissa rooleissa joutuu käytännössä luopumaan omasta nimestään. Nöyryyttävää.)

9. Niistä saa todella paljon materiaalia (lue: sisältöä) somekanaviin.

10. Ja aina saa lähteä viimeistään parin päivän päästä kotiin. 

Lue myös:

• Testaa kuinka mummo olet

• "Mihis te ootte vauvan jättäny" ja muut lapsettoman möläytykset

• Argumentointia kolmevuotiaan tapaan

• Letunruoste eli juttuja lasten suusta

• Krontti eli lisää juttuja lasten suusta

Olen ihan koukussa Jodeliin. Kaikki alkoi kesällä, kun todistin erään ystäväni kanssa Jodel-tapaamista, joka meni jokseenkin näin: miesoletettu jodlaaja laittoi aurinkoisena sunnuntaina Helsingin Jodeliin viestin, että kesäpäivää Eiran rannassa olisi kivempi viettää, jos viereen löytyisi mirkku. Moni jodlaaja vastasi, kyseli tuntomerkkejä, vitsaili asianmukaisesti ja penäsi tarkoitusperiä. Ketjun aloittaja kertoi, miltä näyttää ja mistä hänet löytää. Naisoletettu jodlaaja vastasi ja sanoi tulevansa pyörällä pian paikalle.

Olimme ystäväni kanssa aivan siinä vieressä ja jäimme seuraamaan, mitä tapahtuu. Ja niin kävi, kuten Jodelissa oli kirjoitettu, että sinisen pyyhkeen päällä makasi musiikkia kuunteleva mies, jonka viereen kurvasi pian pyörällä nainen, ja he aloittivat keskustelun. (Myöhemmin tyypit vielä raportoivat Jodeliin, että kivaa oli ollut.) Mahtavaa!

Jodel oli saman tien kerta kaikkiaan niin koukuttava, että sinne oli suorastaan pakko mennä kerta toisensa jälkeen katsomaan, josko tänäänkin tapahtuisi jotakin. Se on parempaa viihdettä kuin television remonttiohjelmat (ja ne ovat parasta viihdettä ever), luoja paratkoon!

Olen todistanut tilannetta, jossa lomalle lähdössä ollut nainen löysi poikaystävänsä repusta täyden paketin kondomeja, vaikka pariskunta itse käytti muuta ehkäisyä. Nainen kysyi Jodelilta neuvoa tilanteeseen, otti asian kumppaninsa kanssa puheeksi ja lähti lopulta seuraavana päivänä sinkkuna lomalle katkaistuaan suhteen petturimieheen.

Olen seurannut keskustelua, jossa nainen kääntyi huolissaan Jodelin puoleen, kun poikaystävästä ei kuulunut. Poikaystävä lähetti mystisiä viestejä ja soitti, ettei nainen saa avata ovea kenellekään tai uskoa, mitä poikaystävästä puhutaan. Lopulta selvisi, että kyseessä oli trolli (tai luu rango huu tai jokin sellainen) kuten moni jodlaaja epäilikin, mutta koukuttavaa se oli niin kauan kuin sitä kesti.

Sanomattakin on siis selvää, että nuhjuan Jodelissa melko paljon. Suurin osa touhusta on turhaa, koska a) en ymmärrä mistä puhutaan b) en tiedä keistä puhutaan ja c) minua ei kiinnosta, mutta ainakin olen oppinut Jodelista jotakin (oppimieni asioiden hyödyllisyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta ainakin ne auttavat kohtaan a).

Jodelista olen oppinut, että...

• kaikki rakastavat sitä Trivago-naista ja se on oikeasti Annika Poijärvi, näyttelijä ja Riku Niemisen vaimo

• on olemassa muitakin kuin Julius Konttinen joita kutsutaan ihanalla hellittelynimellä "huumetukka"

• ei ole sellaista päivää, joka ei olisi turhanpäiväisen innie/outie -keskustelun arvoinen

• täysin keinotekoisen pistesaldon (eli karman) kasvattaminen alkaa ennen pitkää kiinnostaa ketä hyvänsä

• on niin paljon snäppääjiä, joita en tunne

• on niin paljon snäppääjiä, joista en olisi halunnut koskaan kuullakaan

• nykyisin on aivan hyväksyttävää lyhentää sanat poikaystävä ja tyttöystävä kirjoittamalla py ja ty (esim "ty ei halua lapsia" tai "haluaisin muuttaa pyn kanssa yhteen") ja minä olen todennäköisesti ainoa, joka luulee joka kerta, että puhutaan joistakin opiskelijajärjestöistä

• eniten ärsyttää kaikki

• paitsi perunavenla, joka on best

• maailmankaikkeuden paras Jodel-kanava on @KaverinPuolestaKysyn

• maailmankaikkeuden toisiksi paras Jodel-kanava on @kirjekerho.

Paljasta! Jodlaatko?

Lue myös: 

• Miksi vihaan Instagram Storiesia

• Testaa, kuinka mummo olet

Kun tein viime vuonna remonttia (josta minulta muuten viimeksi toissapäivänä kysyttiin että joko se nyt vihdoin on valmis, ilmeisesti lakkaamatta valittaminen toimii ja ihmiset muistavat minusta vain iankaikkisen remontin), päätin, että uudistuneen asunnon myötä minustakin tulee ihminen, joka naulaa seinälleen jonkin taideteoksen. En tiedä teistä, mutta minusta sellaisilla ihmisillä on jotenkin tiukempi ote elämästä kuin sellaisilla, joilla on kaksi ryppyistä julistetta 90-luvulta rullalla ja vakaa aikomus ostaa niille joskus Tiimarista kehykset. Tai silleen. 

Äitini on eläköitynyt erityisopettaja päivisin ja lahjakas taidemaalari öisin. Tai no, tuo ei oikein sovi, kun maalaamiseen tarvitaan vissiin päivänvaloa. Hän ihan harrastaa maalaamista, sanotaanko nyt vaikka niin kuin asia on. Siksi tuntui luonnolliselta, että seinälleni naulattava taulu olisikin hänen tekemänsä. Minun suosikkini hänen teoksistaan (mökkimaisemia ja omakuvia ja sensellaisia) ovat 80-luvulta, ja tiesin jo valmiiksi, ettei mikään niistä ole asuntooni sopivan kokoinen tai tyylinen. Siksi pyysin häntä myymään kaikki periaatteensa ja persoonallisen tyylinsä ja tekemään minulle abstraktin taulun, jollaista hän ei olisi missään nimessä halunnut tehdä. Ihana tytär minä!

Onneksi tein niin. Sain mielettömän upean taulun, jota joka ikinen sen näkemä ihminen kehuu vuolaasti, ja se tekee minusta ihmisen, jolla on vieläkin tiukempi (suorastaan nyppylähanskainen) ote elämästä kuin pelkästään sellaisella, jolla nyt on vaan seinällä jokin taideteos. Minulla on seinälläni valtavan kaunis, oman äitini maalaama taulu, joka on hienompi kuin mikään, mitä olen koskaan nähnyt. Sen nimi on Pastelli. (Äiti keksi nimen tänään aamulla puhelimessa, koska on unohtanut, mikä työn alkuperäinen nimi oli.)

Pyysin äitiä kertomaan, miten taulu syntyi. (Varoitan, tämä ei ole kovin informatiivinen haastattelu.)

"Se on mun elämäni ensimmäinen tilaustyö. Ja sille oli asetettu rajat."

(Dramaattista. Halusin, että taulu on abstrakti ja että siinä on pastellivärejä, vaaleanpunaista ja ehkä purppuraa.)

"En osaa -- hei oho, meidän kuvasta on tykätty jo 32 kertaa! -- en osaa maalata abstraktia, mulla pitää olla aina joku aihe."

(Edellisenä iltana ottamamme yhteiskuva oli saanut 32 peukkua Facebookissa, joten äidin keskittyminen herpaantui ihan syystä.)

"Tässä piti olla väreillä leikittelyä, jota en meinaa millään osata. Mutta ei sitä silti ollut hirveää tehdä -- hei mun piti jo aiemmin sanoa että toi on aivan ihana toi sun vessanpönttö! -- sitten kun se lähti siitä juontumaan, niin sehän oli ihan ookoo."

(Minun vessanpönttöni on kuulemma upea. Huuhtelee hyvin ja on mukava istua. Ei ihme, että siitäkin keskittyminen herpaantuu.)

Muutama tuttu ja tuntematon on kysynyt, tekisikö äitini tauluja tilauksesta. Hänellä ei kuulemma ole mitään sitä vastaan, mutta hän haluaa harjoitella vielä hiukan. Päivänvalossa.

Mitä teillä on seinällä?

Lue myös:

• Miten löysin unelmieni sohvan ja mikä siinä sitten kuitenkin meni pieleen

• Prime tit ja muut hyvät kirjainviirit sisustukseen

• Remonttipäiväkirjat (kun mieli murenee), osa I

• Remonttipäiväkirjat osa II: mitä olen oppinut

Kaupallinen yhteistyö: Naantalin kylpylä

Olen tässä viime aikoina tullut siihen tulokseen, että vaikken ole aikuinen, olen ehdottomasti mummo. Ja vaikken voi ehkä itseäni täysin virallisesti mummoksi kutsua, teen kaikkeni, että elämäntyylini olisi mahdollisimman mummoisa. Mummoisa? Mummohtava? Mummoinen.

Mietit ehkä, miksi. Koska mummot ovat cool! Heillä on aikaa, ystäviä, rauhallinen meininki ja lupa tehdä oikeastaan ihan mitä hyvänsä. Maistelin mummoelämän parhaita paloja viime viikonloppuna Naantalin kylpylässä (koska onko mitään mummoisempaa kuin kylpylämatka? No ei ole) ja tulin siihen tulokseen, että mummoilu on ainoa oikea tapa nauttia elämästä – ja varsinkin lomasta.

(Ehkä parasta mummolomailussa on se, että loman voi vuorata kauttaaltaan skumpalla. Kuvista saattaa huomata, että minä tein niin.)

Siksi, että mummot ovat cool, laadin tällaisen ehdottoman tarkan ja paikkansapitävän testin, jonka tekemällä sinäkin voit selvittää, kuinka mummo olet lomailijana. Valitse kustakin kategoriasta eniten itseäsi kuvaava vaihtoehto. Laske lopuksi vastauksesi yhteen ja lue niihin liitetty syväluotaava, analyyttinen luonnekuvaus.

 Lähtisit kylpylälomalle...

A: ...oman kuolleen ruumiisi yli.

B: ...jos joku suostuttelisi oikein kovasti (lahjomalla esimerkiksi kuohuviinillä).

C: ...heti kakkosena Costa del Solin jälkeen.

Mielimajoituksesi lomalla?

A: Haluat jakaa ison dormihuoneen tuntemattomien reppureissaajien kanssa. Mitä takkuisemmat tukat ja likaisemmat jalkapohjat heillä on, sitä suurempi seikkailu.

B: Joku kiva AirBnB-kämppä tai vaikka boutique-hotelli olisi kiva. 

C: Mahdollisimman iso, luotettava ketjuhotelli, jossa on kylpylä, kauppa, monta ravintolaa ja isot hissit, kiitos.

Matkalaukkusi sisältö?

A: Mukanasi on tiukat farkut, kiipeilyvarustus, cocktailmekko, naamiaisasu ja koko liuta koruja. Koska eihän sitä tiedä, mitä kaikkea lomalla tarvitsee!

B: Laukussasi on pelkkiä verkkareita ja pyjamia. Niistäkin käytät koko ajan vain niitä, jotka ovat kuluneimmat (lue: pehmeimmät).

C: Et tarvitse mitään. Aiot luuhuta hotellin kylpytakissa koko loman ja irvistät inhotuksesta ajatuksellekin, että pitäisi pukea vaikka alusvaatteet.

Lomaseura?

A: Oma kulta.

B: Perhe.

C: Paskat! Ei ole parempaa lomaseuraa kuin tyttökaveri(t).

Syöt mieluiten lomalla...

A: ...paikallisten suosimissa katuruokakojuissa.

B: ...hyväksi havaitussa, tutussa suosikkiravintolassa tai vähintään sellaisessa, jota joku on suositellut.

C: ...siellä, mikä on lähimpänä eli hotellin omassa ravintolassa. Plussaa, jos sinne pääsee suoraan hissillä ja saa mennä tohvelit jalassa.

Kylpylähoito, jonka valitset:

A: Balilainen kokovartalohieronta. Haluat testata, onko se yhtä hyvä kuin Balilla. 

B: Yrttikylpy ja hieronta.

C: Suomi 100 -sinisavihoito. (I kid you not. Naantalin kylpylässä on sellainen ja kävin siinä. Lisäksi kävin superhyvässä hieronnassa: jos menette Naantalin kylpylään, ottakaa Sarilta hieronta. Joka ikisen euron arvoinen ja enemmän.)

Parhaat lomakengät?

A: Släbärit.

B: Tennarit. 

C: Tohvelit. All day errday.

Kun hotellissasi tarjotaan vesijumppaa...

A: ...pakenet juoksulenkille tai paikalliseen crossfit-kellariin. 

B: ...menet mielelläsi. Teet mitä tahansa, kunhan taustalla soi Antti Tuisku. 

C: ...olet ensimmäisenä altaassa ja kerrot vierustoverille, miten hyvää vesijumppa tekee nivelille (ja ehkä kysyt, mitä mieltä hän on Vain Elämään uudesta kaudesta). 

Lähdet kotiin...

A: Miten niin kotiin? Lähdet uusien kavereidesi kanssa minne ikinä he menevät. (Kymppi vetoa että heillä on takkuiset tukat ja likaiset jalkapohjat.)

B: Omalla autolla.

C: Junalla tai bussilla, johon on ostettu lippu vähintään viikko etukäteen. (Ajattele nyt, miten halpaa.)

Ja sitten, tulokset....

Eniten A-vastauksia: Et ole nähnytkään mummoa. Tai siis olet varmaan joskus nähnyt, mutta melko kaukaa, etkä itse ole (vielä) lähelläkään mummoutumisen maksimaatiota. Saattaa jopa olla, ettei sinusta koskaan tule lomamummoa. 

Eniten B-vastauksia: Olet hyvää vauhtia matkalla mummoksi. Sinua estää enää.. ööö se joku, mikä se nyt oli? Sellainen joka haittaa usein kaiken kivan tekemistä ja vie kokonaisvaltaisesti elämän? Ai niin! Arki.

Eniten C-vastauksia: Olet kaikkien mummojen äit- eikun mummo. Elämäsi on lempeää, pehmeää ja nautinnollista. Älä muuta mitään. Juuri näin on hyvä. 

Missä olet Laura? kysyi minulta joitakin viikkoja sitten vinkkejä tehokkaampaan työskentelyyn kotityöläiselle ja freelancerille. Keksin niin monta hyvää, että päätin jakaa ne täälläkin, Lauran luvalla toki. Neuvot sopivat erinomaisesti myös vaikkapa gradun tai lopputyön tai jonkin muun suureellisen projektin tekijälle.

Työn touhussa tässä.

Olen työskennellyt freetoimittajana melko lailla tasan neljä vuotta. Rontti kolme vuotta sitten perustin oman yrityksen ja ryhdyin täysipäiväiseksi freelanceriksi (virheellisesti ennen valmistumistani tosin, joka tuli myöhemmin maksamaan minulle noin 2800 euroa opintotukien ja korkojen takaisinmaksussa, #girlboss), joten minulle on ehtinyt kertyä ihan mukava kavalkadi varsin hyödyllisiä fokusointi- ja tehokkuuden maksimointitapoja. 

Tässä ne tulevat:

Pue rintaliivit. Aloitan yleensä työnteon heti herättyäni. Ensimmäiset tunnit istun koneella keittiön pöydän ääressä aamutakki päällä ja silmät rähmässä. Kun keskittyminen herpaantuu, tuovat rintaliivit hommaan ryhtiä. Niistä tulee sellainen olo, että on ihminen, työtä tekevä ihminen, eikä pelkkä kasa saamatonta lihaa. Ja jos kerran olet jo suhraamassa pikku hakasia kiinni, voit samantien pukea päällesi joitakin muitakin vaatteita. Ihmisyyden tunne sen kun kasvaa. (Jos et yleensä käytä rintaliivejä esimerkiksi sukupuolesi vuoksi, kokeile jotakin vastaavaa, jotakin ryhdikästä. Vaikka tärkätty paita. Eikö sellainen löydykin kaikilta? Hyvä.)

Anna itsellesi tauko. Kun naputtelu alkaa maistua puulta, tarvitset ehdottomasti tauon. Itse katson yleensä jakson Frendejä tai Officea tai hätätapauksessa jotakin sarjaa, joka on minulla kesken. Vain hätätapauksessa tosin, koska liian kiinnostavaan taukopuuhaan saattaa vahingossa tempautua aivan liian pitkäksi ajaksi. Mutta joskus annan itselleni kyllä armoa ja katson sitä Officeakin kaks- eikun kolm- eikun nelj- tai siis kahdeksan jaksoa, tai ihan niin monta kuin tauko sillä kertaa vaatii. Työn tauottaminen on katsos varsin tärkeää.

Kuuntele voimabiisisi. Jokaisella meistä on ultimate-all-time-favourite-biisi, joka saa vipan puntiin joka ainoa kerta, ja jonka tahtiin ei voi olla tanssimatta kuin viimeistä päivää. Itselläni se on Luther Vandrossin Never Too Much. Mutta varo! Krebaus voi olla myös ansa: itselleni käy usein tanssiessa niin, että innostun ja alan ajatella, että hei, tämähän voisi olla päivän- eikun viikkoni urheilukerta jos tanssisin oikein kovasti, ja sitten tanssimisessa meneekin tosi pitkään (tyyliin vartti) ja yhtäkkiä onkin ihan hiki ja sitten pitää venytellä ja mennä suihkuun ja sekoittaa palautusjuoma ja sitten työpäivä alkaakin olla jo paketissa.

Pakene hetkeksi ja tee jotakin ihan muuta. Joskus työ vaatii hetken, johon paeta velvollisuuksia. Silloin voi vaikka nyppiä säärikarvoja, silittää lakanat tai keksiä jotakin tuiki tähdellistä tekemistä, kuten erään kerran minun oli aivan helvetin tärkeä opetella, miten servetistä taitellaan lootus. 

Hoida elämäsi kuntoon. Joskus työnteko on hankalaa, kun elämä on muuten ihan sekaisin. Duunit sujuvat helpommin, kunhan ensin saat muut elämän osa-alueet jiiriin: pese pyykit, tiskaa, siivoa, treenaa, ulkoile, näe kavereita, hanki rakastaja, käy terapiassa, lämmitä perhesuhteet, lähetä joulukortit, osta uusi dödö (ja vanupuikot ja sampoo ja vartalorasva ja aurinkopuuteri ja hammastahna koska ne kaiki loppuvat mystisesti aina samalla kertaa), tee vapaaehtoistyötä, tue paikallisia yrittäjiä ja ota multivitamiini.

Muista tsekata somet. On hirveän tärkeää, että kesken kirjoitustehtävän selaa vähän sosiaalista mediaa. Itselleni tulee pakottava tarve katsoa kaikkien tilaamieni YouTube-kanavien uusimmat videot aina juuri silloin, kun pahin työsuma on päällä. En katso videoita koskaan muuten, mutta iltana ennen deadlinea niistä tulee velvollisuus, joka on suoritettava, tai muuten universumi räjähtää tuhansiksi pikku sirpaleiksi, jotka tekevät paskamaisia pikku viiltoja varpaidenväleihin. 

Ja nyt huomaan, että nämä minun neuvoni ovat melko tällaisia sijaistekemis- ja taukopainotteisia ohjeita, eivätkä oikeastaan liity työntekoon millään lailla, mutta haluaisin muistuttaa, että olen itse kuitenkin pärjännyt näillä jo vuosia. Että etköhän sinäkin. 

Lue myös: 

• Freelancerin viikkokalenteri

• 5+1 vinkkiä kotitoimistorotalle

Aloitin elokuussa uuden harrastuksen. Latino street -tanssitunnit. Täytin 34 ja päätin, että nyt palaan rakkaan tanssiharrastuksen pariin. (Kyllä, mainitsin taas kerran vastikään juhlitut synttärini. Ja tulen tekemään niin vielä parissa muussakin postauksessa. Ha!)

Olen aiemmin tanssinut lattareita ja luulin, että homma on minulla hallussa. Että tunnilla tanssin vaan menemään ja pyyhin niillä muilla lattiaa (cha chan tahtiin). Toisin kävi. En arvannut, että tanssitunnin lopussa oleva street-liite tarkoittaa dancehallia ja twerkkausta ja reggaetonia ja kaikkea sitä, mitä tässä peppuorientoituneessa maailmassa nykyään vaalitaan. Olen vakiotansseineni auttamatta out. Kiitos vaan tyhjästä, TTK.

(Tässä minä olen heti tanssitunnin jälkeen. Ja kyllä, tanssin kaljapaita päällä.)

Joka keskiviikko menen siis lattiallapyyhkimisen sijaan nöyryyttämään itseäni tunniksi peilin ja viidentoista minua paljon nuoremman, laihemman ja pyöreäpeppuisemman naisen eteen. Mutta ei niin pahaa ettei jotakin hyvääkin, koska ainakin opin jotakin lannistavaa uutta joka kerta.

Olen tähän mennessä oppinut, että

• en kerta kaikkiaan pysty twerkkaamaan

• minulla ei kerta kaikkiaan ole lainkaan pakaroita

• siinä, missä muiden kädet ylettyvät lattiaan tai varpaisiin, minun käteni huitovat epätoivoisesti ilmaa

• siinä, missä muiden varpaat ulottuvat olkapäiden yli, heiluvat minun orpona ilmassa

• minulla on varsin vakavastiotettava uhka kuolla tukehtumalla omaan rintavarustukseeni

• tulen todella onnelliseksi, kun tunti on ohi

• osaan kuperkeikan yllättävän hyvin.

Mutta aion silti jatkaa harrastustani, sillä joka viikko minua hävettää pikkuisen vähemmän. Eikä se johdu siitä, että oppisin enemmän, vaan siitä, että joka kerta olen vähän pidemmällä sen asian hyväksymisessä, että minä olen se tyyppi siellä tanssitunnilla, joka on

• vanhempi kuin muut

• isokokoisempi kuin muut

• ainoa, jolla ei ole napapaitaa

• ehdottomasti kovin hikoilemaan

• se, joka pyytää opea aina näyttämään uusiksi

• se, joka pyytää opea näyttämään vielä kerran

• se, joka ryhtyy jokaisen tunnin puolessavälissä hieromaan alaselkäänsä kivusta pahaenteisesti irvistellen, mutta jatkaa silti, koska on vanhempi kun muut ja läpikäynyt elämässään vaikka mitä, mistä te ette tule koskaan ymmärtämään mitään

ja se on ihan ok. Koska jonkunhan sekin on oltava.

Lue myös: 

• Vituttaako? Mene keramiikkakurssille

• Kun yritän irtisanoa kuntosalijäsenyyteni

• 5 syytä, miksi Yrjönkadun uimahalli on paras

Olemme järjestäneet ystäväni Janitan kanssa yhteisiä synttärijuhlia jo parinkymmenen vuoden ajan. Syntymäpäivämme ovat noin viikon päässä toisistaan, joten juhlat on oikeastaan pakko luonnollista yhdistää.

Täytin pari viikkoa sitten 34, ja mainitsen sen nyt tässä vielä uudelleen jotta mattimyöhäisetkin voivat onnitella, vaikka tein merkkipäivästä kuulemma jo massiivisen somespektaakkelin – tosin itse olen luonnollisesti sitä mieltä että spektaakkeliin ei vielä riitä yksi blogipostaus ja yksi snäppikavalkadi ja yksi onnittelujen kerjäysstoori instassa ja jatkuva synttäreiden rummuttaminen. Viime viikonloppuna järjestimme Janitan kanssa sitten vihdoin juhlat, ja  nyt kerron, miten ne onnistuvat parhaiten. 

Valitse juhlapaikka, jota kukaan ei osaa odottaa. Olemme järjestäneet juhlat muun muassa Omenapuutalolla, kaverin luona, O'Learys Bakersissa ja nyt viimeksi Töölössä ravintola Mestaritallin Meritalli-terassilla, ja lähes jokaisella kerralla suuri osa vieraista on sanonut että vau, enpä olekaan koskaan käynyt täällä. Ei siitä mitään hyötyä ole, mutta saatpahan pisteitä tyyppinä, joka valitsee kiinnostavia juhlapaikkoja.

Pidä huoli, että baarissa on paljon skumppaa. Eräissä surullisenkuuluisissa juhlissa kävi niin, että kuohuviini loppui kesken. Siitä lähtien olen aina ilmoittanut juhlapaikkaan etukäteen, että minun kaverini ovat sitten muuten melkoisia loppasuita ja tykkäävät skumpasta. Ei ole sittemmin enää loppunut kesken. Vaikka olemme kyllä yrittäneet juoda kaiken. 

Kutsu ainakin yksi erikoisvieras. Tällä kertaa en ehtinyt järjestää juhliin mitään sen kummempaa ohjelmaa, mutta onneksi Eeva Kolu toi tällaisen pehmolelun mukanaan. Kaikki olivat haltioissaan ja muistavat juhlat haukun ansiosta vielä pitkään. (Tosin jos haluat, että kaikki huomio on vain sinussa, ei tällaista turrea kannata päästää juhliin. Varastaa huomion melko tehokkaasti.)

Järjestä hyvä keli. Koko kesä on ollut ihan paska, mutta viime perjantainapa olikin ihan mielettömän ihana sää ja takuulla yksi loppukesän hienoimmista auringonlaskuista. Uskon, että sain sen aikaan stressaamalla niin saatanasti. Että olkaa hyvät vaan hienoista Instagram-kuvista.  

Ja viimeiseksi: valitse hyvä juhlakaveri. Ainakin minun juhlakaverini on tehnyt niin, koska minä järjestän yleensä kaiken. Ensi vuonna sun vuoro, Jamppa!

Lue myös: 

• En voi olla ainoa, joka...

• Synttärijuhlat Omenapuutalolla

Mehän kaikki tiedämme, että tämä Suomi 100 -touhu on lähtenyt lapasesta. On teemapakattua jauhelihaa, muovipusseja, juhlauistimia, sinivalkoisia rollaattoreita, muovisia saunavihtoja ja Suomi 100 -hauta-arkku. Niitä voi kauhistella loistavalla Paskat Suomi 100 -tuotteet -Instagramtilillä.

Juhlatuotteiden kavalkadi on mieletön. Jopa siivousvälinefirma Sinillä on oma Tuntematon Sotilas -kampanjasarja. 

Mutta yhtä asiaa en kerta kaikkiaan ymmärrä. Miksei Tuntematon Sotilas / Suomi 100 -kampanjan siivousvälineitä ole nimetty teeman mukaisesti? On täysin hukkaan heitetty mahdollisuus olla nimeämättä Tuntematon sotilas -rikkalapiosettiä ROKKA-lapiosetiksi.

(Muuta en sitten oikein keksinytkään. Paitsi ehkä "Rahikaisen kaakeliharja" tai "Majuri-monitoimimoppi", mutta mikään ei voi olla yhtä hyvä kuin tuo Rokka-lapiosetti.)

[[{"fid":"949532","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"sinituote tuntematon sotilas","field_file_image_title_text[und][0][value]":"sinituote tuntematon sotilas"},"type":"media","link_text":null,"attributes":{"height":"2480","width":"3508","class":"media-element file-media-original"}}]]

Kuva Sinituotteen sivuilta. 

Lue myös:

• Jos aikakauslehdillä olisi suomenkieliset nimet

• Jos PING Helsinki ja muut tapahtumat olisivat sitä, miltä kuulostavat

• Jos Itäkeskus olisikin Tampereella

Pyysin viime viikolla apua sohvavalintaan. 

Rakastan kaunista Innovation Unfurl -sohvaani. Katsokaa nyt miten tyylikäs! Mutta olen huomannut, etten pärjää ilman käsinojia. Liusun (ja tyynyt liusuvat) reunoilta alas, enkä kerta kaikkiaan kykene makaamaan tällä sohvalla levollisesti. (Tämä toimii muuten myös vuodesohvana, joka on kokemusten perusteella jopa melko hyvä.)

[[{"fid":"892577","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"","field_file_image_title_text[und][0][value]":""},"type":"media","link_text":null,"attributes":{"height":"845","width":"1267","class":"media-element file-media-original"}}]]

Mökillämme Pohjois-Karjalassa on upea vuosisadan puolenvälin sohva, jonka saisin, mutta se pitäisi verhoilla uudelleen. Katsokaa nyt miten kauniit jalat! Sohva on kova, mutta pidän sellaisista (that's what she said), ja ainakin siinä on käsinojat, jotka estävät minua ja tyynyjä valumasta lattialle kuin meillä ei olisi elämästä mitään otetta. (Tämäkin on muuten vuodesohva, ja lisäksi sen sisällä on säilytystilaa.)

[[{"fid":"945435","view_mode":"media_original","fields":{"format":"media_original","field_file_image_alt_text[und][0][value]":"","field_file_image_title_text[und][0][value]":""},"type":"media","link_text":null,"attributes":{"height":"1023","width":"1400","class":"media-element file-media-original"}}]]

Pyysin apua, ja te autoitte. Tulokset ovat (dumroll)...

...moderni tanskalaissohva sai naurettavat KOLME ääntä, ja mökkisohva vei murskavoiton SEITSEMÄLLÄTOISTA äänellä. Ääniä tuli myös vaihtoehtoisille ratkaisuille, kokonaiset kuusi kappaletta: "pidä molemmat", "rakennuta käsinojat", "älä ota kumpaakaan vaan kolmas sohva", "hanki divaani" ja niin edelleen. 

Nyt sitten pitäisi vielä oikeasti päättää. 

Lue myös: 

• Kumpi sohva: uusi vai vanha?

• Miten löysin unelmieni sohvan ja mikä siinä sitten meni kuitenkin pieleen

llallinen ja majoitus saatu blogin kautta.

"Tulet tykkäämään Mäntästä. Se on pikkukaupunki, jolla on massiiviset ballsit", sanoi työkaverini viime viikolla, kun kerroin hänelle olevani menossa Mänttään Food & Art -tapahtumaan. Ja voi jessus millaiset ballsit ne olivatkaan. 

Food & Art on vuosittainen ruoka- ja taidefestari (jollet nimestä jo arvannut), joka tuo kansainvälisiä huippukokkeja Mänttään kokkaamaan meiltä tavallisilta ihmisiltä tajun kankaalle. Rakastan ravintoloita ja kirjoitan niistä jopa työkseni Cityyn, joten sain tapahtumalta blogipostausta vastaan illallisliput ja majoituksen itselleni ja avecilleni. Matkustin junalla Tampereelle ja nappasin sieltä siskon ja auton matkaan. 

Kun saavuimme Mänttään, olin ensin ihan että öööö missä ne ballsit on?

Mutta tapahtumaa ei tietenkään järjestetä Mäntän torilla, vaan Serlachius-museoissa ja Mäntän Klubilla. Ja niissä sitä munaa vasta onkin. Kolmipäiväiseen ohjelmaan kuului tänä vuonna joka päivä Tsaarin aikaisista ruoista koostunut, venäläisten keittiömestarien valmistama H******n pitkä lounas, pieniä suupaloja tarjoileva Afternoon tea -iltapäivätee, ravintola Olon pop up -illallinen ja tapahtuman kruununjalokivi Chef's menu, jonka ruokalajeja valmistavat siis viisi (yhdellä tai useammalla) Michelin-tähdellä palkittua keittiömestaria. Lisäksi oli design-tori, maailman pisimmän räsymaton mittaus (kyllä), kokkidemoja ja sensellaista.

(Silti en voi olla miettimättä, mitä huippukokit ovat ajatelleet, kun heidät on tuotu Mänttään. Ehkä hekin ovat etsineet ballseja keskustan parkkipaikalta.)

Liput ruokailuihin ovat aivan järkyttävän kalliit, mutta jos on käynyt joskus syömässä fine dining -ravintolassa, ei hinta ole mikään kovin suuri yllätys. Ja jos on Michelin-kokki-fangirl-tai-boy, on ehkä myös valmis maksamaan siitä, että pääsee paitsi syömään maailman parhaiden keittiömestarien ruokia, myös jututtamaan heitä (minä esimerkiksi kerroin Bilbaosta tulleelle Michelin-kokille illallisen jatkoilla yökerhossa vitsejä espanjaksi). Käsitykseni mukaan illallislippuja myydään pääasiassa yrityksille, joten ei muuta kuin toimitusjohtajalle tai yhteistyöyritykselle vaan viestiä ensi vuodesta. "Kuulin, että Mäntässä on munaa, miten ois?"

Saimme osallistua Olon pop up -illalliselle, josta olin tosi innoissani, mutta samalla ihan vähän pettynyt, koska Michelin-keittiömestarien Chef-illallinen tietysti kiinnosti eniten. Mutta enpä tiennytkään, että suurimmat munat löytyisivät illallisseurastamme: pääsimme samaan pöytään tapahtuman arvostetuimman keittiömestarin vaimon kanssa.

Vieressämme istui yhdellä puolella ihastuttava jyväskyläläinen pariskunta, toisella Food Campin edustaja ja ranskalaisrouva Ginette Bras. Hänen miehensä on Michel Bras, kolmen Michelin-tähden ranskalainen keittiömestari ja viime vuonna maailman parhaaksi keittimestariksi valittu kaveri, josta meille kerrottiin seuraavaa: "Tiedätte kai Jamie Oliverin? Michel Bras'n vasen jalka kokkaa paremmin kuin Jamie Oliver." Vapaasti tulkittuna voitaisiin siis sanoa, että Michel Bras'ssa on munaa.

Puhumme siskoni kanssa molemmat ranskaa (kiitos iskä ja äiti, että olette päästäneet meidät vaihto-oppilaaksi ja opiskelijavaihtoon ja EuroDisneylandiin ja au pairiksi), ja olimme tavallaan jopa vähän innoissamme siitä, että pääsemme treenaamaan jäykistyneitä kielijänteitämme. Muttemme siis tienneet lainkaan, miten arvovaltaiseen seuraan olimmekaan päässeet. Ja se oli ihan hyvä. Jos olisin tiennyt, olisin todennäköisesti puhunut vielä typerämpiä. Nyt pidin esimerkiksi vain yhden palopuheen siitä, miten päin helvettiä ranskalaisissa ravintoloissa Suomessa lausutaan entrecôte (se ei ole antrökoo eikä varsinkaan antrökotee vaan antrökot), vaikka ranskalainen Michelin-rouva todennäköisesti kyllä tietää, miten se kuuluu lausua. 

Jälkeenpäin kun kerroimme muille (muun muassa muille huippukokeille (!!!) jatkoilla, joilla muun muassa joimme heidän kanssaan jaloviinaa (!!!) ja tanssimme macarenaa(!!!)) kenen kanssa olimme istuneet, kaikki kysyivät: ooh, mitä hän sanoi, millainen hän oli, mistä te juttelitte? Siinä vaiheessa aloin pikku hiljaa epäillä, että tyyppi saattaa olla jollakin lailla pop. 

Mitä rouva Bras sitten sanoi? No kertoi esimerkiksi, että kotona heistä kahdesta enemmän kokkaa hän, eikä Michelin-tähdillä palkittu mies. Ja että palkitussa ravintolassa hän on se, joka vastaa pöytien kukka-asetelmista. Millainen hän oli? No mukava, herttainen tyyppi, joka kaipasi lisää leipää suomalaiseen ruokapöytään ja joka pilkkasi lempeästi minua ja siskoani jatkuvasta kuvien ottamisesta (munaa, näettekös). Mistä me juttelimme? Lapsenlapsista, hääpäivistä, huumoriblogeista, Tampereesta ja siitä, että minulla ja hänellä yhteistä on se, että pidämme enemmän puna- kuin valkoviinistä. "Sitä paitsi se on terveellistä", hän sanoi. Viisas nainen.

Summa summarum: huippukokkeja, samppanjaa, ihmeellistä ruokaa, ihanaa seuraa, jallua, macarenaa ja sensellaista. En vieläkään ole ihan varma, onko Mäntässä munaa, mutta Food & Artissa on. Ihan helvetisti. Suurkiitokset Food Camp Finlandille, joka tarjosi ihanan illallisen ja majoituksen minulle ja siskolleni. Viikonloppu oli kerta kaikkiaan unohtumaton!

Lue myös:

• Ei tarvitse itse tehdä mitään ja 4 muuta syytä, miksi rakastan ravintoloita

• Lempiruoka: mansikkakesäsalaatti (ja asiantuntevat ohjeet siihen, miten se tehdään)

• Monpensiers Fruit Drops, rankattuna

Lue myös:

• Heinäkuun mietelause

• Kesäkuun mietelause

• Toukokuun mietelause

Täytän tänään 34 vuotta (tässä kohtaa sinun tulee onnitella minua), ja vaikka olenkin ihan greizi ja uniikki lumihiutale, toivon, etten ole ainoa, joka...

...kirjoittaa muistilappuja ja to do -listoja, muttei koskaan lue niitä. Koska ei enää kirjoittamisen jälkeen löydä niitä mistään.

...ei kerta kaikkiaan voi jättää vessan pöntön kantta auki koskaan. Koskaan. 

...käyttää joka päivä kenkälusikkaa, mutta miettii samalla, että voi jeesus sentään mikä nössö minä olen, vain nössöt käyttävät kenkälusikkaa. Ja vanhukset.

...haluaa välttämättä olla aina se, joka järjestää kaiken. Valittaa sitten koko ajan siitä, että on aina se, jonka pitää järjestää kaikki.

...pitää banaaneista, mutta vihaa banaanijogurttia.

...laskee kahdeksan sarjoissa hampaita pestessään. (Ylhäältä edestä 8, ylhäältä sisältä 8, poskihampaat ylhäältä ulkopuolelta 8, poskihampaat ylhäältä sisäpuolelta 8 jne.)

...pelaa typerää kännykkäpeliä joka päivä niin, että on jo levelillä numero 614.

...tekee joka ikinen kerta vessassa käsiä pestessään peilille ainakin kaksi mahdollisimman rumaa ilmettä.

...on aidosti harmissaan, kun kännykän askelmittari jää muutaman sata askelta kymmenestätuhannesta, koska puhelin ei ollut mukana, kun kävi viemässä roskat tai kun kävi vessassa siinä ravintolassa, jossa vessa on tosi kaukana.

...tykkää päärynöistä, muttei voi sietää päärynäjäätelöä. (Sama pätee mansikoihin.)

...ei koskaan meikkaa kylppärin peilin ääressä. Sohvannurkka, keittiön pöytä ja eteisen peili kelpaavat, kylppäri ei ikinä.

...puhuu itsekseen englanniksi. Yleisin käyttämäni lause on: "well, to be completely honest...". Olen itselleni tosi rehellinen.

...valitsee horoskooppinsa sen mukaan, mikä on kivempi tai kummasta puhutaan hyvää. (Syntymäpäiväni 23.8. on leijonan ja neitsyen rajapäivä.)

Enhän ole ainoa?