Joulukuu, jallukuu.
Joulukuu, jallukuu.
Moni viettää jouluna ”melko” intensiivisesti aikaa perheensä parissa. Kun on tuntikaupalla samassa tilassa samojen ihmisten kanssa, saattaa sitten joulupöydässä käydä niin, että puheenaiheet loppuvat jo silloin kun alkupalakaloja työnnetään suuhun. Ja mikä tilanteenpelastaja sellaiseen hetkeen sopisi parhaiten? No vitsi tietenkin! Siksi kokosin kourallisen joulupöytään sopivia teemavitsejä, joista voit valita omasi sen perusteella, ketä muita pöydän äärestä löytyy.
Vitsinkehittelijä sorvin ääressä.
Kun mummo kysyy, eikö sulla vieläkään ole puolisoa, syöksy sisään vitsillä. Kun sukulaissetä alkaa tytötellä pääministeriä, kerro sille kasku. Kun kenelläkään ei kerta kaikkiaan ole mitään sanottavaa siihen, että serkkupoika on tehnyt jo kolmannen biisin nimeltä ”baby yoda” koska se on ”hella relevant”, vitsi saattaa pelastaa tilanteen. Ja näin se käy:
Kun seuralaiset ovat pääasiassa esikouluikäisiä:
Mikä on isompi kuin joulukuusi?
Jouluseitsemän.
Kun seuralaiset ovat alakouluikäisiä (tai tosi kovassa humalassa):
Mihin joulu päättyy?
U-kirjaimeen.
Kun seuralaisissa on yläkoululaisia:
Miksi joulupukki ei enää kulje savupiipun kautta?
Hänellä on santaclaustrofobia.
Kun seuralaiset ovat pääasiassa eläkkeellä:
Mitä joulupukki sanoi pikku apulaiselleen, joka epäonnistui kerta toisensa jälkeen lahjojen paketoinnissa?
”Senkin tonttu!“
Kun seuralaisissa ei ole yhtään eläkeläistä:
Mikä on muistisairaan suosikkijoululaulu?
”Koska meillä on joulu?”
Kun seuralaisissa on laihialaisia:
Pihi mies osti vaimolleen joululahjaksi hautapaikan. Seuraavana jouluna vaimo kysyi, mitä mies aikoo hänelle tänä vuonna hankkia lahjaksi. Mies vastasi: “En mitään! Ethän ole käyttänyt vielä edellistäkään.”
Kun mukana on kansainvälisiä seuralaisia:
Where did Santa spend the night on his vacation?
At the ho ho hotel.
Kun seuralaiset ovat setämiehiä:
Miksi joulupukki on aina niin iloinen?
Hän tietää missä tuhmat tytöt asuvat.
Kun seuralaiset ovat ne jotka ovat viimeisenä hereillä:
Joulumuori taputteli pukin pulleaa vatsaa ja sanoi leikkisästi: “Melkoinen sikspäkki sulla. Onko siellä lapparia vai karhua?” Joulupukki vastasi, yhtä leikkisästi hänkin: “Siinä on kuule hana alapuolella, ei muuta ku nykäset ja maistat.”
Jouluiloa!
P.S. Jos kaipaat lisää vitsejä, ota Instagram-joulukalenterini seurantaan. Joka päivä uusi vitsi storyssa! Kaikki tähän mennessä avatut luukut löydät tästä.
Tänään on Yhdysvaltain kiitospäivä. Se on kiitollisuuden juhla, joka perustuu siihen, että keräännytään ystävien ja sukulaisten kanssa yhdessä syömään ja kaikkia vituttaa kun ruokapöydässä pitää puhua Greg-sedän kanssa politiikasta.
Kiitospäivää ei vietetä Suomessa, mutta koska kiitollisuuden tunteet ovat ihmiselle hyväksi, sitä juhlitaan nyt täällä minun blogissani. Tervetuloa kiitospäivän viettoon!
Kiitollisuus näkyy ihmisellä naamassa.
(Kuka lie sadisti on muuten keksinyt, että kiitollisuutta pitää harjoittaa nimenomaan marraskuussa, kun sielu on mustimmillaan ja pienintäkin ilon ripettä pitää kaivaa tuhansien metrien syvyisestä railosta sydämessä. Oikeasti, ajatelkaa, jos kiitospäivää vietettäisiin kesällä, olisi hieman eri meininki: kiitos valosta, lämmöstä, kukista, raikkaasta järvivedestä, jäätelöstä jne. Marraskuussa se on sitten kiitos tosta öö tota noin niin öö vaikka sähköstä jolla saa elämään vähän valoa ja lämpöä. Ei muuta.)
No mutta, asiaan. Kiitospäivänä kuuluu pysähtyä sellaisten asioiden äärelle, joista on kiitollinen. Tänä marraskuun neljäntenä torstaina olen kiitollinen seuraavista asioista:
Kiitos suoratoistopalvelut. Teidän ansiostanne viihdyn neljän seinän sisällä jopa huolestuttavan hyvin, eikä minun tarvitse astua jalallanikaan ulos tai kohdata todellista maailmaa.
Kiitos verkkarit, jotka olette liimautuneet jalkoihini niin, etten enää usko voivani pukeutua mihinkään muihin vaatteisiin. Koskaan.
Kiitos talviaika. Avullasi olen löytänyt jälleen uuden kalman sävyn kasvojeni iholle. Nyt vain odotellaan milloin Maybelline tai KKW Beauty tai joku lanseeraa meikkivoidesarjan kuoleman ja pahoinvoinnin eri väreissä.
Kiitos internet, sinä loputtoman sohvamyhnäämisen luottokaveri. Sinun ansiostasi minun ei tarvitse fyysisesti koskaan puhua kenenkään kanssa.
Kiitos sipsit, ruokavalioni kulmakivi.
Kiitos kirosanat, sillä olette tähän aikaan vuodesta tavallistakin vahvemmin läsnä elämässäni ja tukenani joka hetki, myös palavereissa (laskin että sanoin tällä viikolla yhdessä työtapaamisessa kuusi kertaa “saatana” enkä edes meinannut huomata sitä itse).
Kiitos raitis ilma, on kiva tietää että olet siellä ulkona vaikkei minulla ole mitään aikomusta nautiskella sinusta.
Kiitos podcastit: kiitos teidän, minusta ei tunnu että olisin koko ajan ihan yksin vaikka oikeasti olen koko ajan niin yksin että minun pitää kuunnella podcasteja jotta minusta ei tuntuisi siltä että olen yksin.
Kiitos alkoholi. Kiitos.
Ehkä haluat lukea myös nämä:
Olen oppinut isältäni vaikka mitä. Esimerkiksi sen, että parisuhteessa pitää aina olla “intohimoa” (äidiltäni opin sitten sen että sillä tarkoitetaan seksiä), sen, että autolla ajaessa voi aina päästää jalankulkijat suojatien yli vaikka olisi kuinka kiire, sen, miten tehdään täydelliset paistetut perunat (niihin pannaan paljon voita ja rakkautta eikä anneta kenenkään muun koskea niihin) ja sen, ettei aina tarvitse tietää, mitä haluaa – sitä saattaa vaan ajautua oikeaan tilanteeseen.
Isän ansiosta olen myös oppinut liioittelemaan (ja sitten heti perään myöntämään että no ei niitä minun kimppuuni hyökänneitä susia kahtatoista ollut, niitä oli vain muutama, tai no ei oikeastaan sitäkään, yksi vain, eikä se oikeastaan ollut susi vaan kultainen noutaja, eikä se oikeastaan kimppuun hyökännyt, näin sen vaan ikkunasta), olemaan lempeä eli esimerkiksi lähtemään uudelleen käymään kaupassa vaikka ei olisi oma vika että jotakin on jäänyt hankkimatta (se oli niiden kahdentoista kimppuun hyökkivän suden vika katsos), kiinnostumaan 50-luvun soulmusiikista ja vanhoista musikaalielokuvista silloin kun muut ikäiseni popittivat Bät ja Ryyd -kasettia ja katsoivat Leijonakuningasta repeatilla (no shame, kulutin toki niitäkin loputtomasti, ja sanavarastooni kuuluvat edelleen sekä lause “nyt loppu sahti” että “limasta mutta maukasta”).
Mutta yksi oppi on minusta ylitse muiden, sillä se on paitsi käytännöllinen, myös nerokas. Se on mielipuolinen raikkaus.
Raikkaus. Ei rakkaus (vaikka iskä varmaan sanoisi että sekin on tärkeää).
Sellaisia oikeita sielusta kouraisevia oppejakin olen toki saanut isältäni paljon (esimerkiksi sen että vaikka välillä vituttaa ihan perkeleesti, on tärkeintä hyvä arki), mutta koska kuukausi sitten kirjoittamani juttu vanhempiini liittyen oli niin ällöttävän diippi ja ihana, keskitymme tällä kertaa kevyempiin aiheisiin. Mielipuolinen raikkaus tulee nimittäin niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin tujauksesta vissyä.
Kun teet kotioloissa jonkin simppelin drinkin – oli se sitten gin & tonic tai rommikola tai vaikka gin basil smash – lorauta sekaan kaato tai pari vissyä. Se tekee tujuista mauista hiukan laimeampia ja taittaa esimerkiksi limun makeutta, muttei kuitenkaan tee juomasta vetistä (kiitos kuplien). Se tekee drinkistä mielipuolisen raikkaan.
Siinä se oli. Sanoinko jo, että isäni on nerokas?
Mielipuolisen raikasta isänpäivää kaikille isille ja isänmielisille ja isänmielettömille ja ihan kaikille. Iskä, olet mielipuolisen rakas!
On Halloween eli spooky season (tunnetaan myös turhana jenkkihapatuksena, syynä pukeutua alusvaatteisiin julkisesti ja kurpitsa-latte-kuulostaa-hirveältä-mutta-minun-on-yhtäkkiä-saatava-sellainen-sesonkina): täydellinen aika sukeltaa syvälle oman sielun pimeyksiin ja miettiä kaikkea sitä mikä pelottaa. Fun.
Odottelen tässä vain lokkien hyökkäystä.
En pelkää käärmeitä tai zombeja tai mörköjä sängyn alla. (Tai lusikkaan tukehtumista tai dinosauruksia huussimatkalla tai sitä että joku huljuttaa tiskirättejä vessanpöntössä kun selkänsä kääntää, kuten jotkut teistä.) Mutta pelkään arkipäiväisessä elämässä aika monia asioita oikeastaan jatkuvasti. Halloweenin ja pyhäinpäivän kunniaksi tässä niistä kourallinen:
Lasiovea päin käveleminen. Lasautin naamani kesällä erään ravintolan avajaisissa lasioveen (paradoksaalista, koska ravintolassa oli avajaiset mutta ovi oli kiinni hehheh), ja kokemus istutti minuun paitsi pari mustelmaa, myös kuolemattomat traumat. Pelkään jatkuvasti missä tahansa, missä on ilmaa (ts. ei ovia), että edessäni on ovi, mutten näe sitä. Voit ehkä kuvitella, että tämä tekee ihan tavallisesta elämästä hiukan hankalaa, sillä ilmaa on kaikkialla, ja yleensä ilmassa ei ole lasia, mutta minä hapuilen sitä koko ajan tarkistaakseni ettei siinä sitten kuitenkin olisi lasi jota kohti naamani olisi kovaa vauhtia menossa. Raflan oveen, jossa otsanjälkeni kenties vieläkin komeilee, on sittemmin pantu isot tarrat. Wonder why.
Lintujen vallankumous. Näin kerran Espalla, kun varpuset ja lokit kävivät pikkuisten pullanmurusten vuoksi johonkin west side story -henkiseen siivekkäiden joukkotappeluun, joka alkoi suloisesti ryhmitetyillä tanssiaskeleilla mutta päättyi siihen että YKSI LOKKI NIELAISI YHDEN VARPUSEN ELÄVÄLTÄ KOKONAAN. Me olemme seuraavia. Sanokaa minun sanoneen.
Ruumiit luonnonvesissä. Olen puhunut ennenkin paljon siitä, että pelkään luonnonvesiä niissä lilluvien ruumiiden vuoksi. Tämä on siinä mielessä elämää hankaloittava tekijä, että rakastan luonnonvesissä uimista ja pyrin tekemään niin mahdollisimman usein, mutta niihin meneminen saa minut lamauttavan pakokauhun valtaan lähes joka kerta. Jos luulit, että se oli kaisla tai kala tai lumme tai jokin lehti, joka sinua veden alla kosketti, luulit väärin. SE OLI VARMANA RUUMIS.
Se että Temppareissa olisi joku sukulaiseni. Joku sellainen sukulainen, jonka vaipat olen vaihtanut. Osallistujat näyttävät nimittäin nykyisin enemmän siskonpojaltani Felixiltä (joka on kuusivuotias) kuin minulta, ja tiedän kyllä että se johtuu siitä että minä olen vanha, josta päästäänkin seuraavaan kohtaan joka on
Se että minä kuolen. Pelkään kuolemaa ihan kuollakseni (EHHEHE). Sekä läheisteni että omaani. En kestä ajatusta siitä, että kaikki vaan loppuu. Mutta koska ennen pitkää niin kuitenkin käy, tavallaan toivon että päädyn ruumiiksi veteen, jotta saisin todistettua kaikille niille, jotka aina nauroivat minun ruumispelolleni, että vesistöissä todellakin on ruumiita ja minä olin aina ihan realisti kun pelkäsin niitä. Mutta sanottakoon tässä nyt kaikille että EI MINULLA SINNE MIKÄÄN KIIRE OLE. Että ei tarvitse auttaa.
Se että Frendit poistuu Netflixistä. Sitten joudun menemään iltaisin nukkumaan ilman sinisen valon ja tuttujen, valmiiksinaurettujen vitsien luomaa tyynnyttävää läsnäolon tunnetta, jonka avulla voin teeskennellä etten ole ihan yksin. Ilman Frendejä joudun makaamaan sängyssä iltaisin kattoa tuijotellen pelkästään ajatusteni kanssa, jotka sanovat ensin että “kyllä se huominen kokous menee ihan hyvin” ja sitten että “entä jos ei menekään” ja sitten että “ei todellakaan mene koska olet ihan paska, ihan niin kuin Terhi sanoi silloin maaliskuussa 1998 kun suustasi pääsi vahingossa hoippa kun yritit sanoa moikka ja heippa yhtä aikaa” ja sitten että “kukaan ei rakasta sinua, varsinkaan Terhi” ja sitten että “avaruus on liian iso ja maailma tuhoutuu ja taustalla Terhi huutaa megafoniin että hoippa” niin että voisitteko pitää ne Frendit vaan siellä suoratoistopalveluissa jotta voin nauraa laiskasti Joeyn tutti la smoor -heitolle seitsemännettäsataa kertaa ja teeskennellä että kaikki on ihan hyvin ja saada vähän nukutuksi.
Se että Terhi on oikeassa. Saamarin Terhi.
EDIT: Frendit poistuvat Netflixistä ensi vuonna.
Kysyn vaan ja peräänkuulutan.
Vanhemmillani on tänään 49-vuotishääpäivä. Tänään on myös tasan 51 vuotta heidän ensitapaamisestaan. Se tapahtui Jyväskylän Ilokivessä, jossa järjestettiin tietokonetanssit. Nämä tanssit olivat eräänlainen Tinderin esiaste, matchmaking-treffitapahtuma, jossa sinkut oli pantu yhteen wanhan cunnon ATK:n avulla. (Kelatkaa, vuonna -68. Wanha cunnon ATK oli silloin uufi ichméllinen fyfteemi, jonka käyttämiseen tarvittiin todennäköisesti koko liuta viiksekkäitä valkotakkisia miehiä joilla oli kaikilla tohtorintutkinto ja oma simpsakka sihteeri. Olemme aika onnekkaita, että tänä päivänä Tinderiä pääsee käyttämään ihan ilman takkia. Vai olemmekohan kuitenkaan.)
No – oli tietokonetansseilla kuitenkin jotakin samaa Tinderin kanssa, sillä isäni ei livetapaamisessa to-del-la-kaan syttynyt hänelle valittuun treffikumppaniin. Kun tilanne sen salli, hän karkasi tietskaritansseista Ilokiven toiseen kerrokseen, jossa oli tavalliset tanssit. Hänen kaverinsa houkuttelivat hänet sinne kertomalla, että tanssilattialla nytkyy kiinnostavan näköinen daami. Tämä daami oli tietenkin äitini.
Iskä ja äiti vuonna 1969.
On tietysti tosi ihanaa, että vanhempani ovat edelleen onnellisesti yhdessä. Ja itse asiassa ne eivät voi olla yhtään ilman toisiaan: jos ne matkustavat vaikka laivalla, ne survoutuvat molemmat seitsemänkymppiset sellaiseen pikkuruiseen 80 cm leveään sänkyyn, koska eivät saa nukuttua yksin. Ne kuhertelevat koko ajan ja äitini on sanonut minulle, että rakastuu isääni joka päivä uudelleen. (Ällöä.)
Ittellä ei yhtään sama. Oma pisin parisuhteeni on kestänyt vain vajaa viisi vuotta, eikä kukaan kumppaneistani ole halunnut olla kanssani loppuelämää. (Välillä olen kateellinen myös ihmisille, jotka ovat olleet monta kertaa naimisissa, rontit, kun en itse ole päässyt vielä kertaakaan.) Väkisinkin välillä tuntuu, että jokin on mennyt perustavanlaatuisesti omalla kohdalla pieleen.
Siksi olen aina ollut vanhempieni avioliitosta sitä mieltä, että ihan kiva mutta vittu kun vituttaa tommonen rakkaus. Vituttaa, että siinä ne ihan kuin minua ilkkuakseen rakastavat vaan toisiaan ja muistuttavat minua päivittäin siitä, etten itse pysty samaan. Ihan paskaa esimerkkiä näytätte. (Mutta onnee ny 49 vuodesta hei.)
Mutta jotta minä (ja ehkä joku muukin siellä) pääsisi edes lähelle, olen kysellyt vanhemmiltani vuosien varrella runsaasti neuvoja. Jätän tästä pois ne, mitkä on liian henkilökohtaisesti minulle osoitettu (kuten "Sulla on ollut liian nuoria poikaystäviä. Tarvitset jonkun, joka vie sua elämässä eteenpäin etkä sinä sitä. Niin ensi kerralla kysyt sitten heti, että minkä ikäinen se on. Ja jos se ei ole sua vähintään viisi vuotta vanhempi, sanot vaan että MORO."), jotta mahdollisimman moni saisi näistä avun. Osa on tietysti tarkoitettu ihmisille, jotka ovat jo parisuhteessa eli ne eivät sovi esim minulle, THANKS FOR NOTHING, mutta muutamaa voi kyllä soveltaa jo kumppania etsiessä.
Muista intohimo.
Äiti: “Parisuhteessa tärkeintä on intohimo.”
Minä: “Olette aina sanoneet mulle noin. Et kai tarkoita intohimolla seksiä?”
Äiti: “Kyllä.”
Minä: “Yhhhh.”
Jaa arki.
Äiti: “Arkielämän jakaminen on kaiken perusta.”
Isä: “Joo. Pitää voida käydä toisen läsnäollessa vessassa.”
Muista iltapäiväseksi.
Isä: “Tämä on neuvoni tuoreille hääpareille. Keittiön pöydällä, jos mahdollista.”
Minä: “Yhhh.”
Älä kuvittele, että voit muuttaa toista.
Äiti: “Suurin virheeni parisuhteessa on ollut, että olen ajatellut voivani muuttaa kumppani toisenlaiseksi. Toisaalta nakkikioskilla käymisen sain kyllä kitkettyä tuosta miehestä. En voi sietää lihapiirakan hajua, en tiedä mitään kauheampaa, ja se halusi käydä nakkikioskilla aina iltaisin. Mun piti vieressä seistä tönöttää ja katsoa kun se korvat luimussa veti sitä kaameeta töhnää. Enää ei tarvitse.”
Kosketa.
Minä: “Yhhh, tarkoittaako tämäkin seksiä?”
Äiti: “Ei pelkästään. Arjessakin pitää pussailla, ja yöllä kosketan välillä vain muistaakseni, että toinen on vieressä. Mutta kyllä, myös hipelöinti on tärkeää.”
Muista sanoa, että arvostat.
Äiti: “Isäsi aina sanoo että arvostaa kaikkea mitä osaan, kokata, ommella ja muuta. Itse arvostan, että se on sosiaalisesti niin kaunis ihminen.”
Isä: “En mä nyt tosta tiedä, mutta kyllä toi äitis on kaunis.”
Tee kotitöitä – tehkää kumpikin.
Isä: “Kotitöiden jakaminen on kliseistä, mutta tärkeää. Olen aina tykännyt tiskata ja teen sen mielelläni..”
Äiti: “Mutta pyykkejä se ei osaa hoitaa. Minä pesen, se laittaa ne narulle.”
Muista pienet hyvät teot.
Äiti: “Palkitsen ruoalla ja puristelen näppylät. Mies tuo mulle kaikkea kaupasta ja rasvaa mun jalat.”
Vittuile.
Äiti: “Kumppanilta kestää vaikka mitä. Ensin olemme opetelleet riitelemään. Sitten olemme sopineet, ja se on ollut aika kivaa.”
Minä: “Yhhh.”
Disclaimer: vanhempani halusivat erityisesti korostaa, etteivät heidän neuvonsa ole yleispäteviä, vaan henkilökohtaisia. Itse haluaisin erityisesti korostaa että yhhhh.
Disclaimer, osa 2: oikeasti olen tietenkin tavattoman onnellinen vanhempieni puolesta (ja tietenkin myös omasta puolestani, että saan todistaa tuollaista ällösöpöilyä). Rakkaus on ihanaa!
Minusta kahvinsa mustana juovat ihmiset ovat hiukan muita (lue: minua) parempia. He ovat korkeammin koulutettuja, kuluttavat enemmän kulttuuria (ja tietävät siitä jotakin), heillä on terävät nenät, lankatut kengät ja aina puhtaat silmälasit. Heidän kellonsa ovat täsmälleen oikeassa ajassa, kukaan ei onnistu huijaamaan heitä eivätkä he osaa Who Let the Dogs Outin sanoja ulkoa (saati laula mukana aina kun kuulevat kappaleen). Tai siltä minusta ainakin tuntuu.
Ihminen, joka laittaa maitoa kahviinsa (lue: minä), on puolestaan pikkuisen nössö. Sitä itkettää herkästi ja se jättää uutiset katsomatta, jos yhtä aikaa tulee jotakin tärkeämpää, esimerkiksi jonkin hääpukuohjelman neljäs uusinta. Se tahtoo kaikille hyvää, mutta se on pikkuisen hömelö. Tosin kyllä sekin jotakin tietää: esimerkiksi kaikki Who Let the Dogs Outin sanat ulkoa ja sen, että se on oikeasti aika feministinen biisi.
(P.S. Jos mulla olisi Outi-niminen kaveri, vähäks alkaisin nyt kutsua sitä nimellä “Who-Let-the-Dogs-Outi”.)
Summa summarum: kahvinsa mustana juovat ihmiset ovat megacooleja. Muita megacooleja ihmisiä ovat:
Lierihattujen käyttäjät, koska he ottavat itselleen häpeämättä 10-15 senttimetriä ylimääräistä ilmatilaa nuppinsa ympäriltä – ilmatilaa, joka oikeutetusti heille kuuluu. Me muut annamme tilan vaan olla siinä ilman että käyttäisimme sitä mihinkään, hölmöt.
Ihmiset, jotka valitsevat hotelliaamupalalla puuron, koska heillä on jalat maassa. He eivät tempaudu hallitsemattomasti tarjolla olevien loputtomien buffavaihtoehtojen vietäviksi. He ovat vahvempia kuin muut. Vahvempia kuin sakeana ilmassa tuoksuvat pannukakut ja vanukkaan lailla lohkeava munakas.
Bloody Marysta pitävät ihmiset, koska he eivät ilmeisesti välitä siitä, että juoma maistuu siltä, että se on jo tehnyt ihmeellisen matkansa ruokatorvessa molempiin suuntiin. Triviaalit asiat kuten “maku” eivät hetkauta heitä. He ovat koskemattomia.
Ihmiset, joilla ei ole Instagram-tiliä, koska he eivät ole kiinnostuneita pinnallisesta likettämisestä tai massiivisesta ruutuajan kasvattamisesta tai jännetupin tulehduksesta. Heillä on vanhanaikaiset arvot ja he käyttävät puhelintaan mieluummin soittelemiseen. Tosin tämän mukaan esimerkiksi mun iskä on megacool. (Mutta niinhän hän onkin.)
Pho-keittoa syövät ihmiset, koska siitä on tosi coolia tykätä mutta minä en valitettavasti pidä siitä yhtään.
No – minäkin haluan tietenkin olla megacool. Siksi noin puoli vuotta sitten päätin, että nyt tämä pelleily saa luvan loppua, ja lakkasin ostamasta kauramaitoa kotiin. Aloin juoda kahvini mustana.
Muutos ei ollut helppo, myönnän. Ensimmäiset mustat kahvini join itkua pidätellen ja kirosanoja mutisten ja mietin, että tältäkö se saatanallinen litku oikeasti maistuu ilman kauramaidon suloisenpehmeää peittoa. Mutta nyt olen (lyhyttä kesäloman syrjähyppyä lukuunottamatta) juonut kahvini aina kotioloissa saatanallisena litk- eiku siis mustana. Kodin ulkopuolella en siihen vielä pysty, joka vituttaa, koska kukapa minun uuden cooliuteni täältä kotoa asti näkisi, mutta siksipä kerronkin tässä nyt kaikille että neljän kotiseinän sisällä olen ihan ylitsepääsemättömän cool vaikkette te sitä näkisikään.
Kysymys kuuluu: mikä on muuttunut puolessa vuodessa?
En kuluta enempää kulttuuria. En omista kelloa eikä nenäni ole terävöitynyt yhtään, ja jos mahdollista, silmälasini ovat vielä mähnäisemmät kuin aiemmin. Mutta jotakin on kyllä tapahtunut: olen ylpistynyt ihan saatanasti! Sillä tiedättekö mikä tässä on parasta? En ole enää riippuvainen, ja olen ymmärtänyt, että juuri siitä megacoolius kumpuaa: riippumattomuudesta ja itsenäisyydestä. Ihminen, joka ei ole riippuvainen instatykkäyksistä, aamiaispekonista tai hyvänmakuisista juomista, on megacool.
Minä en ole riippuvainen kauramaidosta ENKÄ JUMALAUTA KENESTÄKÄÄN BUHAHAHAHAA.
Paitsi tietysti silloin kun juon kahvia jossain muualla kuin kotona. Ulkona. Siellä minne joku ne koiratkin päästi. (Outi!)
Kävin kesäkuussa treffeillä. Halusimme deittini kanssa aperol spritzit, ja menimme kesädrinkkihimoissamme töölöläisbaari Favelaan vain huomataksemme, ettei sieltä saa aperol spritziä. Taisimme tilata ensin vain oluet, ja niitä siemaillessamme sain jostakin syystä päähäni, että meidän pitäisi juoda rommikolat. En ollut juonut sellaista vuosiin.
Täydellinen rommari.
Rommikola oli go to -drinkkini, kun olin Madridissa opiskelijavaihdossa vuonna 2008. Siellä rommikolan baarissa tilatessaan sai pitkän, jäillä täytetyn kapean lasin, johon lorautettiin paikalliseen tapaan varsin suurpiirteinen rommimäärä (arviolta varmaan jotain seitsemänsataa senttilitraa), ja sen kylkeen sai pienen lasipullokokiksen. En muista, että rommikola olisi silloin ollut minusta erityisen hyvää – kyseessä oli enemmänkin bang for your buck -tyyppinen luonnonvalinta: vahvimmat (ja halvimmat) (viinat) selviävät. En myöskään muista, että olisin kovin mielelläni juonut rommikolaa enää vaihdon jälkeen, joten maku ei tässä kyllä ollut edellä. (En muista kyllä paljon muutakaan Madridista, kiitos rommikolan.)
Mutta tänä kesänä Favelassa me deittini kanssa rakastuimme. Rommikolaan nimittäin. Se oli niin hävyttömän hyvää, että tilasimme toiset – ja ehkä kolmannetkin? Ja sen jälkeen päätin, että haluan oppia tekemään syntisen hyvän rommikolan myös itse. Haaste kuulosti helpolta, muttei ollut sitä. Varsinkin siksi, etten oikein tykkää kokiksesta. (Olen jaffanaisia.) Make rommikola great again!
Bensanmakuinen rommari, not cool.
Ostin satunnaista rommia, sitruunaa ja kokista. Ensimmäinen yritelmäni maistui bensalta. Toinen maistui kusiselta bensalta. Ostin minulle suositeltuja rommeja ja uuden jääpala-astian (yksi valtaisa jää on kuulemma parempi kuin kourallinen pieniä, koska se sulaa hitaammin). Vaihdoin sitruunan limettiin ja perustin kotiini limettikulhon, jonka piti olla jatkuvasti kukkurallaan limettejä. Kolmas yritelmäni oli jo aika ok, ja neljäs oli ensin hyvää, kunnes tajusin, ettei se maistu rommikolalta ollenkaan vaan kermavaahdolta. Mutta sitten, pitkällisen kehitystyön tuloksena keksin, miten syntyy täydellinen rommikola (minun makuuni). Kutsuin Favelassa rommikolaa kanssani siemailleen deitin maistamaan sitä, ja hänkin antoi juomalle pyhän hyväksynnän sinetin.
Täydelliseen rommikolaan laitetaan:
n. 4cl tummaa rommia
(tujaus maustettua rommia, vapaaehtoinen)
n. 2 kokonaisen limetin mehu
n. tölkillinen kokista
n. 3 pientä jääpalaa
1 valtava jääpala
Purista pitkään lasiin limettien mehu ja kaada sekaan rommi. Sekoita. (Tässä vaiheessa lisään sekä mahtijään että muutaman pienen jääpalan, koska megajää ei mahdu yhdenkään omistamani pitkän lasin pohjalle ja haluan jäähdyttää rommilimelitkun ennen kuin kaadan kokiksen sen kaveriksi. En tiedä miksi mutta tämä on minun reseptini ja saan tehdä sille mitä haluan.) Kaada sekaan kokis, mutta varovasti reunaa pitkin, jotta hiilihapot säilyvät. Lopuksi nostele pitkällä lusikalla juoma hellästi sekaisin. Älä rytyytä! Hiilihappojen säilyvyys on ehdottoman tärkeää.
Limettipuristin on rommikolatehtailijan paras kaveri.
Kaikkia varmaan nyt kiinnostaa että mistä rommista se huippuhyvä rommari (olen päättänyt alkaa kutsua rommikolaa rommariksi, mutta minua hävettää itseänikin vähän joka kerta kun sanon niin) tehdään. Minulla ei valitettavasti ole siihen vastausta. Budjettini (saati maksani) ei valitettavasti kestä joka ikisen rommin maistelua, enkä siis voi sanoa empiirisellä varmuudella että jokin rommi olisi parempi kuin muut. Mutta on minulla vinkki: valitse tumma rommi, joka ei ole kallein, muttei halvinkaan. Silloin se ei ole paras, muttei paskinkaan, ja sen kannattaa olla siitä väliltä, koska se sekoitetaan kokikseen, mutta ei ole kiva jos se saa kokiksen maistumaan bensalta. Alkoissa on myös sellainen mukava asia kuin henkilökunta, joka osaa neuvoa tällaisissa kysymyksissä. Tunnistat henkilökunnan siitä että ne ovat ne tyypit, joita yleensä kaupoissa vältellään ettei vaan joutuisi puhumaan kenellekään.
Ostin itse jonkun suosituksesta jotakin spiced gold -rommia ymmärtämättä, että se maistuu vaniljalta ja kanelilta ja kaikelta sellaiselta mistä söpöt tytöt on tehty. Tein siitä rommikolan, jonka ensimmäinen siemaus oli herkullinen, mutta jonka makeus oli minulle lopulta liikaa (se oli se kermavaahtoyritelmä). MUTTA käytin virheen hyödyksi ja lorautin seuraaviin versioihin pikku tujauksen tätä maustettua rommia. Kaikilta baarimikoilta lähtee varmaan tukka päästä kun kerron sotkevani kahta eri rommia sekaisin mutta näin täällä minun tontillani hommat hoidetaan (eli aivan päin persettä). Pisara jotakin vaniljauutetta ajaisi varmaan saman asian, mutta minulla sellaista ole. Sitä paitsi johonkin minun täytyy tuo sokerilitku käyttää. Tujaus on vapaaehtoinen, mutta minusta se tuo mukavan pehmeyden juomaan.
Olisin tietysti voinut vaikka käydä siellä Favelassa kysymässä että mitäs kräkkiä te teidän rommariinne laitatte kun se on niin poskettoman hyvää, mutta käytin mieluummin seitsemän viikkoa tämän makeshift-reseptin tehtailuun. Tehokkuus ei selkeästikään ole toinen nimeni.
Kiitos kaikille, jotka antoivat instagramissa rommikolavinkkejä!
Jo kuopatuksi luultu, suomalainen koko kansan villitsijä ja suosikki Kesä on tehnyt paluun estradeille. Tosifanit ovat pysyneet Kesä-uskollisina horjumattomasti, mutta moni ehti jo luulla, ettei Kesää enää nähtäisi ainakaan tänä vuonna.
Etenkin sosiaalisessa mediassa on uskottu jo elokuun alusta – tai ihan viimeistään Flow-festivaalin jälkeen – että tämä oli tässä ja Kesän taru on päättynyt. Tällä viikolla Kesä kuitenkin julkaisi kokopitkän albumin ja tiedotteen, jossa sanotaan, että syysfiilistelyn saa tutkitusti aloittaa vasta syyskuussa tai muuten saa luunapin poikineen. Albumi sisältää seuraavat kappaleet:
Sweat (A La La La La All August Long)
Autumn vibes (in your face remix)
U Drive Me Crazy (with your chunky sweaters)
Baby it’s Definitely Not Cold Outside
It ain’t over (S.U.M.M.E.R.)
(Still) Hot in Herre
Mo Blankets Mo Problems
Red Red Wine – BITCH PLEASE RMX
Who let the socks out?
I Got High (feat. The Temperatures)
Tänään minä täytän 36 vuotta (fanfaarit ja onnentoivotukset kommenttiboksiin, inboksiin ja *****boksiin, kiitos).
Tuntuu aivan eriltä, kiitos kysymästä. Ihan kaikki on muuttunut. Muuuutta ensin pikku disclaimer.
Juhlin synttäreitäni joka vuosi ihan raivolla – niin kuin jotkut ovat saattaneetkin huomata. Ja joka kerta joudun perustelemaan, miksi teen niistä niin ison numeron ja miten minä oikein kehtaan. Ja joka kerta minua kyllästyttää, että aikuisen ihmisen synttärifiilistely on ihmisistä niin huvittavaa (tai säälittävää). Antakaa mää ny täytän vuosia rauhas- eikun tekemällä siitä valtavan spektaakkelin. En nimittäin välttämättä koskaan pääse naimisiin, vaikka haluaisin ihan hulluna (haluaisin, mutten siksi, että rakkaus ja sitoutuminen ja läpä läpä ding dong, vaan koska JUHLAT), enkä välttämättä koskaan saa lapsia, joiden ikäsaavutuksia saa juhlia ihan täysiä (eikä kukaan muuten kysy että miksi teet tuosta nelivuotiaasta noin ison numeron) ja koska olen yksityisyrittäjä, pääsen harvoin pikkujouluihin tai kevätpäiville tai firman 30-vuotisjuhliin – tai mihinkään sellaisiin työpaikkajuhliin joihin tunnen oikeasti kuuluvani. (Moniin juhliin pääsen kyllä muuten, koska siinä on toinen asia josta olen tehnyt ison numeron: tykkään juhlista.)
Juhlin synttäreitä myös siksi, koska välillä tuntuu vähän ankealta että tällaistako tästä elämästä nyt tuli. Että tässä sitä nyt sitten ollaan 36-vuotiaina ja käytetään suurin osa ajasta elämässä puhelinta tuijotellen ja toisiksi suurin osa ajasta sen huolehtimiseen että kuinka ankeaa tämä minun elämäni onkaan koska tuijottelen näin paljon tätä puhelinta (kantsis varmaan miettiä sitä itsekin nyt kun tuijottelet tätä siitä puhelimen ruudulta). Ja ankeuteen auttaa, jos riipii vähän iloa välillä jostakin. Siksi synttärit best.
Tänä vuonna en valitettavasti voi järjestää synttärijuhlia, koska en löytänyt sopivaa paikkaa ja nyt varoitusaika on vieraslistaa ajatellen jo liian lyhyt. Harmittaa vietävästi, koska odotin jo kovasti kaikkia niitä lahj- eikun ihania hetkiä joita saisin ystävieni ja läheisteni kanssa viettää. Mutta joskus käy näin, ja vaikka tekee kipeää, se ei haittaa – sillä tämä on ihanaa. Hellurei. Hellurei.
No mutta – oli juhlia tai ei, olen jälleen vuoden vanhempi ja rutkasti (näsä)viisaampi. Kaikki on muuttunut, jopa radikaalisti, ja vuoden aikana minusta on kuoriutunut kerta kaikkiaan aivan uusi nainen muun muassa seuraavilla tavoilla:
ööööö hetkinen en keksi mitään
no kävin minä kampaajalla! enkä edes muuten huomannut että tukkaa leikattiin 15cm
minulla on neljä viherkasvia enemmän (olen jopa onnistunut kasvattamaan yhden omasta pistokkaasta vaikken ole ihan varma mitä pistokas edes tarkoittaa)
olen lakannut varpaankynteni KERRAN jollakin muulla värillä kuin mustalla
toissaviikolla aloin pitää surullisenkuuluisan sohvani selkänojaa astetta alemmalla asetuksella (uskon että tämä tulee muuttamaan elämäni)
no nyt en oikeasti keksi enää mitään
…ja muuten olenkin sitten ihan samanlainen kuin 35-vuotiaana.
(Kiitos rakas Eino että otit minusta taas näin ihanat kuvat vaikka olen ihan paska kuvattava.)
En ole kovin kiinnostunut muodista. Pukeudun yleensä mustiin perusvaatteisiin tai kirppikseltä hankittuihin kukkamekkoihin. Siksi festaripukeutuminen (lue: Flow-pukeutuminen) on ollut minulle yleensä ihan yhtä suuren stressin aihe kuin mitkä tahansa muut bileet: aivan suhteeton paskahalvaus, jonka lopputulos on megatylsä eli samat vaatteet kuin aina. Ei minun vaatekaappini kätköissä ole mitään sellaista, jolla voisi tehdä kovin suuren statementin. (Paitsi yhdet liian pienet kultaiset bikinit. Mutta ne eivät kyllä ole festarikelpois- tai no, katsotaan ensi vuonna.)
Mutta koska Flow on monelle toinen toistaan mielikuvituksellisempien asujen showkeissaamisen (rrrrakastan että käytin tuollaista sanahirviötä) näyttämö, aloin minäkin miettiä että mitäs hittoa sitä onkaan päällään kantanut kaikki nämä vuodet.
Asukuvat ovat minulle yksi maailmankaikkeuden kiusallisimpia asioita (ja valtaosa näistä kuvista on otettu silloin, kun en tiennyt että asukuva on mitään muuta kuin sana jossa on kirjaimia toistensa perässä), joten kaikissa kuvissa ei tietenkään näy täysin, mitä minulla on ylläni. Mutta tunne kyllä välittyy (ja sen nimi on häpeä).
Kuvia läpikäydessäni huomasin, että minulla todella on kuin onkin aina samat vaatteet. Siksi olen parittanut kuvat, joissa on eniten samankaltaisuuksia (tai jopa täsmälleen samat ryysyt) vierekkäin ja antanut pareille nimet (englanniksi tietenkin, koska tässä blogissa on valtava kansainvälinen potentiaali).
(Huomasitteko kuinka poskettoman määrän sulkuja sain survottua näinkin lyhyeen tekstiin? Nyt taidetaan hätyytellä jo jonkin sortin ennätyksiä.)
Olkaa hyvät, kaunistelemattomia Flow-lookeja 2008-2019:
2009 // 2009. Tämän teoksen nimi on YES THEY’RE FAKE (THE GLASSES I MEAN).
2018 // 2019: Tämän kuvaparin nimi on IT HAPPENED BY ACCIDENT, SERIOUSLY.
2013 // 2015: Tämän look-parin nimi on WHOA SUCH VISION.
2009 // 2013. Tämän teoksen nimi on WHO WORE IT BETTER – ME OR ME.
2014 // 2015: Tämän kuvaparin nimi on EVERY GIRL MUST OWN TWO IDENTICAL LACE VESTS BECAUSE WHAT WOULD SHE DO WITHOUT THEM.
2018 // 2019. Tämän lookin nimi on I WISH I WAS AT TUSKA. (P.S. Huijaan hiukan: vasemmanpuoleinen kuva on Ilosaarirockista, mutta minulla on aina samat vaatteet joten päätin että on aika lailla yhdentekevää, missä kuva on otettu.)
2011 // 2009. Tämän kuvaparin nimi on GENUINE LONKERO, GENUINE SMILE. Tuossa oikeanpuoleisessa kuvassa muuten, jossa minulla on ylläni kirppikseltä ostettu 70-luvun teryleenimekko, toivun parhaillani Britney meltdown -vuodestani: menin neljänä päivänä peräkkäin kampaajalle ja leikkasin piiiitkän tukkani päivä kerrallaan lyhyemmäksi, ja koska siitä tuli tosi tosi lyhyt ja tosi tosi hirveä, menin kurjuuteni maksimoimiseksi seuraavalla viikolla takaisin ja otin siihen vielä permiksen. (Tässä se on jo kasvanut aika pitkäksi.)
2015 // 2019. Tämän teoksen nimi on WHO WORE IT BETTER THIS TIME OK CLEARLY THIS YEAR’S ME. (P.S. Tässäkin on pikku huijaus – oikeanpuoleinen kuva on Sidewaysista, ei Flow’sta, mutta siis nehän ovat käytännössä sama tapahtuma, rinnakkaistodellisuuksissa vain.)
2010 // 2013. Tämän kuvaparin nimi on AMAZING CLOTHES AND PHOTO QUALITY. (Minulla on muuten tämän kuvan perustella ollut tuo sama kahden euron viuhka Flow’ssa mukana jo yhdeksän vuotta.)
2008 // 2009. Tämän kuvaparin nimi on COME ON LONKERO REPS CALL ME ALREADY.
2017 // 2018. Tämän kuvaparin nimi on SINGING IN THE RAIN.
2010 // 2010. Tämän kuvaparin nimi on YOU KNOW WHAT THEY SAY ABOUT GIRLS WITH BIG GLASSES.
Että ihan suosittelen vanhojen Flow-kuvien läpikäyntiä kaikille.
Vien säännöllisen epäsäännöllisesti kirppareilta hamstraamiani kasari- ja ysärikukkamekkoja luotto-ompelijalleni korjattavaksi. Yleensä koltuille ei tehdä mitään kovin ihmeellistä: niitä lyhennetään tai niiden hihoja pienennetään, ja joskus vaihdan niihin itse napit. (Joskus ompelijani tekee kyllä suorastaan kirurgisia ihmeitä ja loihtii auttamattomasti liian pienistä mekoista sopivia siirtämällä kaistaleita helmasta jonnekin mistä en niitä enää erota. Luulen että hän on salaa taikuri.)
Reivaan aina näistä mekoista Instagramissa ja neuvon kaikkia ryhtymään samaan hommaan, mutten ole melkein koskaan muistanut ottaa niistä ennen-kuvia, joita moni tietenkin kysyy. Eihän muodonmuutos ole muodonmuutos eikä mikään, jollei sen kohde muuta selkeästi muotoaan. Mutta tässä mulla olisi nyt niitä muutama:
Minua ihan puistatti ottaa tuota ennen-kuvaa, koska tämä mekko istui niin luokattoman huonosti. Sen vyötäröä nostettiin ja suoristettiin, helmaa lyhennettiin (aika lyhyeksi, krhm) ja muistaakseni lerpattaville hihoillekin tehtiin jokin pikkuinen toimenpide. Tämä on uusi suosikkivaatteeni, koska AHH MIKÄ KUOSI.
Ananashameen korjaus oli yksinkertaista: se lyhennettiin mittaan, jonka olemme ompelijani kanssa todenneet minulle täydelliseksi (ks. edellinen mekko ja seuraava mekko). Mitta on aika lyhyt, mutta minäpäs tykkäänkin lyhyistä hameista lälläslää. Kuvan silkkipaidat ovat muuten myös kirpparilta. Uffin silkkiosasto best.
Tästä mekosta pätkäistiin helma ja V:n mallinen vyötärö suoristettiin. (Joo tiedän, siitäkin tuli aika lyhyt, mutta SÄÄRENI OVAT KAIKKI MITÄ MINULLA ON.)
Niin että menkää tekin kirppareille ja second hand shoppeihin ja antakaa joskus mahdollisuus myös sellaisille vaatteille, jotka eivät ole valmiiksi ihan täydellisiä! Ei tarvitse ostaa uutta, ja saa työllistää käsityöläistä. Mutta mekkoja ei ehkä tarvitse ostaa montaa kymmentä niin kuin minä yleensä teen. Lopetan kyllä. Ihan kohta.
Psst! Kannattaa aina ostaa mekko, jossa on taskut. Onneksi 80- ja 90-luvuilla ymmärrettiin taskujen päälle (niihin piti varmaan saada mahtumaan kaikki ne samettiset donitsit) yhtä hyvin kuin tänä päivänä: suurimmassa osassa on taskut.
Psst 2! Luotto-ompelijani löytyy Instagramista nimellä @marttahonkaheimo. Mutta ottakaa siihen yhteyttä sillä lailla maltillisesti että se ehtii lyhentää myös kaikki minun mekkoni.
Pääsin ylioppilaaksi keväällä 2003. Se oli hieno vuosi. Venäläisduo t.A.T.u. joutui esiintymään vaatteet päällä euroviisulavalla, Anneli Jäätteenmäki oli Suomen pääministeri vain ohikiitävän hetken, Britney Spears deittaili Colin Farrellia (KYLLÄ OMG muistatteko tätä) ja julkaisi maailmankaikkeuden parhaimman kappaleen (Toxic), minä tanssin Mr. Brightsidea tuubitopissa Tampereen YO-talolla enkä kerta kaikkiaan arvannut, että voisin joskus saada siitä perkeleellisestä veisusta tarpeekseni.
Kaikkea tätä tapahtui vuonna 2003. Ja sitten sen lisäksi minä pukeuduin tuubitoppiin (tietäjät tietävät: se oli lukiolaistyttöjen vakkariunivormu post-millennium-aikoina) ja kimaltelevalla perhosella koristeltuun epäsymmetriseen hameeseen, ja isäni otti minusta ylioppilaskuvat. Sellaiset kauniit ja eteeriset, klassiset oikeastaan, jotka kestäisivät aikaa. Ihan niin kuin tuubitoppi.
Ja sitten 16 vuotta myöhemmin minä katsoin niitä “aikaa kestäviä kuvia” ja olin ihan että ei saatana, minähän olen meemi. Joten täältä pesee, olkaa hyvät:
Kiitokset isälleni kuvista! (Kysyin häneltä muuten luvan, saanko tehdä näistä pilaa.) Otimme me muutamia sellaisiakin, joissa ei ole esimerkiksi roskista tai traktoria. Sellaisia, jotka kestävät aikaa. Kiitokset myös anonyymille kaverilleni, joka kannusti minua tähän touhuun ja on osan meemiteksteistä takana. Olet ihan persees- eiku kiitos, häpeä on tosi mukava tunne. Toivon että joskus saan auttaa sinua tuntemaan sitä myös.
EDIT: julkaisin näitä kuvia instastoryssani jo pari kuukautta sitten ja moni oli jo silloin kiinnostunut tutustumaan tarinoihin kuvien takana – mikä idea niissä on, mitä niillä haluttiin viestittää, miksi tiettyä tunnelmaa haettiin jne. Olen miettinyt asiaa ja keskustellut siitä isäni kanssa, ja tyly vastaus on, ettei tarinoita ole. Me vaan kuvailtiin. Esim roskista ja traktoria ja risukasaa. Koska miksi ei. Vähän sama tuon tuubitopin kanssa. Mää vaan puin sen päälle koska miksi ei.
Mites teidän yo-kuvat?
Käyn ihan helvetisti (lue: liikaa) ravintoloissa ja laitan niihin mielelläni melkein kaikki (lue: kaikki) rahani. Minulta kysellään paljon ravintolasuosituksia (on hei tullut tosi paljon hei kyselyitä inboksiin hei), joten tässä kootusti kourallinen rafloja, joissa olen viime aikoina viihtynyt. En usko kritiikkiin, mutta uskon vitseihin, joten jokaisen kohdalla on arvion sijasta vitsi. Hyödyllistä ja (lue: tai) hauskaa, katsokaas.
Basbas & Staff.
Basbas & Staff Wine Bar, Tehtaankatu 27-29
On jo vähän väsynyttä sanoa, että suosikkipaikkojani Helsingissä ovat Basbas ja sen viinibaari, mutta suosikkipaikkojani Helsingissä ovat Basbas ja sen viinibaari. Sitä paitsi se on lähimatkailua parhaimmillaan: ihan kuin menisi Pariisiin tai Torontoon tai New Yorkiin ilman että tarvitsee mennä Pariisiin tai Torontoon tai New Yorkiin. (See what I did there?)
Way Bakery + Wine Bar, Agricolankatu 9
Kyllä kuulkaa onnea on sellainen ravintola, jossa voi käydä aamuvarhaisella juomassa kahvit, lounaalla syömässä jotain pientä ja iltamyöhällä kiskomassa viiniä. Täällä voi siis paitsi asua, myös kertoa loputtomiin Waynes World -teemaisia no way, way -vitsejä.
Allas Wine + Dine.
Allas Wine + Dine, Katajanokanlaituri 2, toinen kerros
Jos tämä ravintola olisi Tinderissä, sillä olisi epäedustavat kuvat, mutta hyvä esittelyteksti, koska ensin olisi ihan että öö kuka toi muka on, mutta sitten olisi ihan että WÖY MIKÄ TYYPPI. Psst! Pyydä ikkunapöytä, koska dayumn mitkä maisemat. (Minulle on tarjottu täällä illallinen, mutta olen käynyt useasti myös omalla rahalla.)
Ateljé Finne, Arkadiankatu 14
Kuvanveistäjä Gunnar Finnen ateljeetilaan perustetulla ravintola Finnellä on yksi ainoa ongelma: se, että leipä on niin helvetin hyvää, että siitä meinaa syödä mahansa täyteen jo ennen kuin ruoka, joka sekin on aivan helvetin hyvää, tulee pöytään.
Penelope.
Penelope, Mikonkatu 9
Penelopessa on jotakin syntistä. Luulen, että se saattaa liittyä siihen, että ruoka ja juoma on täällä syntisen hyvää – tai sitten toiseen todennäköiseen vaihtoehtoon, joka on liiketilan historia (never forget useiden syntiemme näyttämö, Amarillon karkkikeskiviikot) . (Olen käynyt muutamissa pressitilaisuuksissa Penelopessa, mutta niiden lisäksi useaan otteeseen myös omalla rahalla.)
El Rey, Annankatu 20 (ja Vuorimiehenkatu 18)
Jos El Rey olisi Tinderissä, sen profiilissa lukisi “not looking for anything serious” ja sitten ensitreffeillä se katsoisi silmiin ja heiluttelisi vähän lanteitaan ja marinoisi deittinsä hibiscus-margaritoilla. Ja jos deitti söisi kalaa, El Rey syöttäisi sille legendaarisia kalatacojaan (jos ymmärrätte mitä tarkoitan). Sitä paitsi, rennoissa meksikolaisrafloissa tuntuu aina vähän siltä kuin olisi Nykissä.
Platito, Hämeentie 94
Platiton filippiiniläislautanen on niin hyvä, että naama menee ihan rusinaksi kun pitää koko ajan olla ihan että “uhh ahh ihh”. Sitä paitsi hyvissä pikku ravintoloissa on aina jotain, joka saa ne tuntumaan New Yorkilta. P.S. Oletko jo laskenut kuinka monta kertaa olen lesoillut nykiläistunnelmalla?
Frida’s.
Frida’s, Lönnrotinkatu 18
Kävin puolitoista vuotta sitten Meksikossa, ja siellä parhaissa rafloissa oli muoviset tuolit ja ryppyinen, iloinen ukko ovensuussa päivystämässä. Frida’sissa ei ole kumpaakaan. Täällä meksikolainen ruoka tulkitaan astetta modernimmin ja hienostuneemmin. Esimerkki: margaritalasissa ei olekaan suolareunusta, vaan drinkin päällä kelluu SUOLAINEN VAAHTO. Vinkki: tilaa cevicheä ja aguachileä. NAM. Ja margarita, tietty.
Grön, Albertinkatu 36
Annoin Tampereella asuville vanhemmilleni joululahjaksi matkan Helsinkiin ja illallisen heidän valitsemassaan ravintolassa. Valitsivat sitten Michelin-palkitun Grönin rahapussini pään menoksi. Mutta se heille sallittakoon, koska annoin toissavuonna samanlaisen lahjan, ja kun menimme Basbasiin, olin unohtanut, että minun piti maksaa ja lopulta vanhempani joutuivat hoitamaan laskun. Hups. Vinkki: menkää Gröniin NYT, kun listalla on supertuoretta parsaa joka oli viedä minulta upeudellaan hengen. Kiitos siis iskä ja äiti ettette tulleet aiemmin. Toinen vinkki: antakaa ihmisille sellaisia lahjoja, joista pääsette nauttimaan myös itse.
Vibami.
Vibami, Iso Roba 3-5, Eerikinkatu 14
Iso-Roban Vibami on kuin olisi löytänyt jonkun ihanan salaisuuden. Ja anteeksi, mutten voi sille mitään, että minusta täällä tuntuu ihan kuin olisi eksynyt jollekin sivukadulle Brooklynissa. Ja hei – täällä syödessä on pakko heittää vähintään yksi pho-vitsi pho sure.
Garden by Olo, Helenankatu 2
Jos mielesi tekevi larpata italialaista puutarhajuhlaa ja olet valmis maksamaan siitä hiukan (se on kyllä ns wörttii), on Michelin-tähditetyn Olon takatasku, katettu puutarharafla Garden oikea paikka sinulle. Ja jos tarvitset larppiseuraa, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi: haluan pyyhkiä muistot siitä, kun vein eksän tänne synttäri-illalliselle ja mykkäkoulutimme lähes koko illan. Fun. (Täällä olin viimeksi live jazz -illassa Olo Groupin kutsumana, mutta olen illallistanut Gardenissa myös omalla rahalla. Ihan hiljaa.)
