Olen halunnut listata urani epäonnistumiset jo pitkään (lol, who doesn’t). Koin, että globaali kriisi ja pandemia on oikea hetki tälle, koska mikä olisikaan parempi paikka pysähtyä omien epäonnistumisten äärelle kuin maailman masentavin tilanne. Jee.

#etäpäivälooks

Urapolkuni ei ole ollut kovin suoraviivainen. Paitsi jos suorat viivat ovat sellaisia että välillä ne loppuvat seinään ja sitten ottavat takapakkia ja sitten niistä piirtyykin kolmiosainen kukkulajono jonka keskimmäinen kukkula on muita korkeampi ja kaksi sen molemmilla puolilla pieniä jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Olen kokeillut monenlaista ja myös epäonnistunut useasti, vaikka ulospäin saattaa näyttää siltä, että kaikki on ollut minulle jo pitkään selvää. Ai ei näytä siltä? Yhtään? Otan yhteyttä imagovastaavaani.

Asiaan! Tässä lista “urani” epäonnistumisista (valitsin vain sellaisia epäonnistumisia, jotka ovat tarpeeksi massiivisia ansaitakseen paikan epäansioluettelossa. Vähän sama kuin oikeassakin CV:ssä: ei sinne laiteta mitään että “olen käynyt internetissä” vaan sellaisia että “ATK-ajokortti, Pyynikin yläaste, 1997, BOOM”).

2003: Pääsin kuukaudeksi työskentelemään telemarkkinoijana toimistossa, jossa soiteltiin ihmisille ja tarjottiin heille maksullista mahdollisuutta lisätä matkapuhelinnumero puhelinluetteloon. Numeron liittäminen maksoi muistaakseni 50 euroa vuodelta, muttei siinä vielä kaikki, sillä kaupan päälle sai myös puhelinluettelon. Kyllä, luit oikein. Sen paksun kirjasen, joka tuli muutenkin kaikille pyytämättä kotiin. Vihasin työtäni ja olin siinä ihan paska. Join työpäivän aikana niin paljon vettä kuin pystyin, jotta voisin käydä mahdollisimman usein vessassa. Se oli ainoa pätevä syy panna soittotietokone pauselle. Eräänä lauantaina toimistolla järjestettiin superlauantai: provikka tuplattiin ja paikalle tuotiin RedBull-tyttöjä, jotka jakoivat energiajuomaa cheerleader-asuissa. Kysyin, missä RedBull-pojat ovat olivat, koska tytöt eivät olleet minusta itselleni kohdennettu houkutus mennä töihin. En saanut vastausta. Lopetin kuukauden kestoisen työsuhteeni jo kahden viikon jälkeen ja ryhdyin siivoojaksi.

2003: Kun valmistuin lukiosta, kysyin opoltamme, mihin minun kannattaisi hakea kouluun, jos en halua päästä sinne. Tiesin lähteväni ulkomaille, mutta kolmeen kouluun oli pakko hakea, jottei menettäisi työmarkkinatukea mahdollisessa työttömyys- tai työharjoittelutilanteessa. Opo suositteli minulle Tampereen ammattikorkeakoulun tietojenkäsittelylinjaa. Naputtelin sen hakemukseen, ja pääsykoekutsun tullessa menin pääsykokeisiin – ja minä perhana pääsin sinne. Epäonnistuin epäonnistumisessa.

2004: En päässyt opiskelemaan musiikkia, vaatesuunnittelua, sisustusarkkitehtuuria tai ranskaa.

2004: Hain opiskelemaan vaikka mitä (ks ylempänä), ja pääsin Stadiaan opiskelemaan restonomiksi. Orientaatiopäivänä pummin uudelta koulukaverilta kolme röökiä ja lupasin tuoda hänelle seuraavana päivänä röökit takaisin. Ajattelin pääseväni restonomikoulutuksella ravintolaketjun johtajaksi, ja kun ekan päivän puolessavälissä kerrottiin, mistä voi ostaa kokin vaatteet ja turvakengät ihka oikeaa keittiötyötä varten, olin ihan että “hyi en minä tänne mitään ruokaa tekemään tullut vaan muita käskemään” ja lähdin lätkimään. Uusi entinen koulukaverini ei koskaan saanut savukkeitaan. Sorry!

2004: Työskentelin osa-aikaisena krääsäkaupassa Helsingin keskustassa, ja minulle tarjottiin myymälävastaavan paikkaa ketjun Espoon-liikkeestä. En ottanut työtä vastaan, koska en halunnut vastuuta ja pelkäsin, että totun myymälävastaavan kuukausipalkkaan enkä enää koskaan hakisi opiskelemaan (legitiimi pelko sinänsä, koska raha kiinnostaa). Sain potkut seuraavalla viikolla, päivää ennen kuin koeaikani meni umpeen.

2005: en päässyt opiskelemaan musiikkia.

2005: Sain työn R-kioskilta. Olin Kauppatorin kioskilla harjoittelussa neljä päivää (joiden aikana kiskalle soitettiin poliisit kolmesti ja ambulanssi kerran), ja niiden jälkeen minun piti tehdä yksin yhdeksän tunnin työvuoro. Sisälmykseni vääntyivät solmuun pelkästä ajatuksesta, ja asiaa vakavasti kahdenkymmenen minuutin ajan punnittuani soitin itkuisena paniikissa työnantajalleni ja sanoin, ettei minusta kerta kaikkiaan ole tähän työhön. Kaverini kiusaavat minua luovuttamisesta vieläkin, viimeksi kaksi viikkoa sitten. (Kunnioitan edelleen jokaista ärrän työntekijää valtavasti: yksi ihminen tekee siellä abyyt seitsemäntoista henkilön duunit.)

2005: Hain töihin Taloustutkimukselle osa-aikaiseksi tutkimushaastattelijaksi. En ollut myöhässä työhaastattelusta, mutten varsinaisesti ajoissakaan (kröhöm), ja jotenkin siinä kävi niin, että paikalle pelmahdettuani jouduin tutkimushaastatteluun – en työhaastatteluun. Tutkimus oli tarkoitettu tupakoitsijoille (en ollut sellainen vaikka pumminkin uudelta entiseltä koulukaveriltani kolme tupakkaa edellisenä vuonna), enkä voinut osallistua. En uskaltanut kertoa totuutta, joten esitin tuohtunutta että “ei teille kyllä tällaisia virheitä pitäisi tapahtua”, otin suurieleisesti silmiä pyöritellen minulle tarjotun Stockmannin lahjakortin vastaan ja juoksin (Stockan Herkun juusto-osaston kautta) kotiin.

2006: Halusin Lahden ammattikorkeakouluun opiskelemaan musiikkiteatteria. Pääsykokeissa oli paljon erilaisia tehtäviä – yksi niistä oli suomenkielinen lauluesitys. Menin lavalle ja kohtasin arvioivat opettajat. Yhden heistä etunimi oli sama kuin minun toinen nimeni, Marietta, joka on melko harvinainen nimi. Juttelimme nimestä, kerroin jonkun kaskun, opettajat nauroivat ja minä ajattelin että tervetuloa kouluun, Timpsi, helvetin hyvä veto, paikka on todellakin sinun. Sitten kerroin heille mitä aioin laulaa. Sitten sanoin että halusin ensin laulaa ihan toisen laulun, mutten jaksanut opetella sen sanoja. Siinä vaiheessa näin kun kaikki opettajat, Marietta mukaan lukien, vetivät nimeni yli listasta (ja kirjoittivat nurkkaan “ttu mikä ääliö”).

2006: en päässyt opiskelemaan musiikkia, musiikkiteatteria tai ilmaisutaitoa.

2007: en päässyt opiskelemaan musiikkia.

2008: en päässyt opiskelemaan musiikkia.

(Kaikille lienee selvää, etten päässyt opiskelemaan musiikkia. Onneksi. Minusta olisi ollut siihen yhtä paljon kuin minusta oli telemarkkinoijaksi tai R-kioskin myyjäksi tai Taloustutkimuksen haastattelijaksi. En hakenut musakouluihin enää tämän jälkeen. Valmistuin vuonna 2009 sosionomiksi ja vuonna 2014 toimittajaksi, ja harrastan musiikkia enää omaksi ilokseni.)

Epäonnistumisia on lukemattomia muitakin, mutta ne eivät ole piirtäneet sieluuni yhtä syviä jälkiä (enkä ole saanut niistä lahjakortteja). Ensi kesänä minulle tulee täyteen kuusi vuotta yrittäjyyttä, joten olen jo vuosia tehnyt työni pääasiassa kotoa ilman housuja – kuten suuri osa meistä kaikista tällä hetkellä – ja silloinhan ei mikään voi mennä pieleen. Krhm.

Siitä tulikin mieleeni: olen kirjoittanut kotona työskentelystä muutaman jutun, joista saattaa olla näinä vallitsevina aikoina etätyöläisille hyötyä. (Hyöty on termi, jota tässä blogissa viljellään laajalti ja täysin perusteettomasti. Vähän niin kuin näitä sulkumerkkejäkin.)

• Pue rintaliivit ja muut hyvät vinkit kotona työskentelyyn

• 15 merkkiä hyvästä elämänhallinnasta

• Freelancerin viikkokalenteri

• 5 + 1 vinkkiä kotitoimistorotalle

P.S. Epäansioluettelon ovat tehneet ennen minua ainakin Juliaihminen (joka osasi myös kertoa mistä koko homma on peräisin, menkää lukemaan sieltä), Anna Liljeroos ja Sivuraiteilla-Emilia, joka minut koko hommaan houkutteli.

Toim. huom.: Olen muutaman viikon New Yorkissa auttamassa ystävieni vauvan hoidossa. Siksi blogissa on tällä kertaa poikkeuksellisesti vieraskirjoittaja: brooklyniläinen Miles Moon, 4kk.

Vieraan hoitajan tuleminen taloon voi olla hankala paikka kokeneellekin vauvalle. Uskokaa pois, minä tiedän. Haastavinta on, kun hoitaja on au pair -mallinen eli sellainen, joka on sinulla paitsi töissä, myös asuu saman katon alla koko ajan. Mutta huoli pois! Minä olen täällä kaikkien hoitajista kärsivien vauvojen vertaistueksi. Et ehkä pääse hoitajasta eroon, mutta voin kertoa muutaman neuvon, miten elämästä sellaisen kanssa tulee hiukan helpompaa.

Joskus hoitajan kanssa saattaa joutua poseeraamaan kiusallisissa yhteiskuvissa. Noloa, mutta joitakin myönnytyksiä on esimiesasemassakin tehtävä.

Ensinnäkin, muista oma arvosi ja opi arvostamaan itseäsi. Ajattele nyt miten paljon sisältöä tuot hoitajasi elämään: sylikaupalla pehmo- ja puruleluja, repetitiivistä kirjallisuutta, yllättäviä vaunumekanismeja sekä enemmän harsoja kuin hän koskaan tulee tarvitsemaan. Olisiko hän oikeastaan yhtään mitään ilman sinua? No ei.

Vaadi hoitajaltasi monipuolista laulurepertuaaria – se rikastaa myös hänen omaa kulttuurista pääomaansa. Sitä paitsi kuka jaksaa kuunnella pelkkää tuu tuu tupakkarullaa jatkuvasti? Itse pidän tavanomaisten lastenlaulujen lisäksi suomalaisesta iskelmästä ja valikoimasta jazzstandardeja. Arvostan myös, jos hoitaja keksii lauluja itse. Äitini on siinä erinomainen: uusin hänen kirjoittamansa sikermä kertoo mukuloista ja jyrkisukulanmukuloista. Se on hittimateriaalia. Hoitaja saa luvan pyrkiä samaan.

Pidä kuria. Vallan mukana tulee vastuu, ja siksi sinun täytyy toimia työnjohtajan lisäksi myös työnvalvojan tehtävissä. Pidä huoli ettet nuku päiväunia muulloin kuin silloin, kun hoitaja kärrää sinua ulkona ja on jatkuvassa liikkeessä. Tarkkaile hoitajaa ja ala venkoilla heti, jos se ottaa esimerkiksi puhelimen käteen. Täytyyhän sen tehdä töitä eikä mitään somettaa. 

Lepytä hoitajaa vain kun se on tarpeen. Jos joskus alkaa vaikuttaa siltä, että hoitaja on hieman kärttyinen, hymyile sille – ja jos jaksat, päästä pari heleää naurua. Sen jälkeen se on taas kuin sulaa vahaa käsissäsi. Yksinkertaisten olentojen suitsiminen on suorastaan naurettavan helppoa.

Pidä työtehtävä kiinnostavana ja haastavana eli pidättele kakkaa niin kauan kun voit. Hyöty on kaksisuuntainen: hoitaja saa jännitystä työhönsä ja itse saat viihdykettä arkeen (erityisesti silloin, kun vapautat kaasua. Suosittelen kokeilemaan. Se pitää hoitajan varpaillaan). Ja kun paskot, pasko pieteetillä, huonona hetkenä ja jos mahdollista, vähän ohi. Haastetta.

Johtaja turvallisuustarkastuksen tuoksinassa.

Turvallisuusprotokollan noudattaminen on ensiarvoisen tärkeää. Aina kun näet hiussuortuvan, tartu siihen ja hold on for dear life, kuten meillä täällä Yhdysvalloissa sanotaan. Niskavillat ovat erityisen hyviä tarttumisalustoja, jos hoitajasi pitää sinua olkaansa vasten sylissä. Revi kaikkien voimiesi takaa, sillä hiuksista roikkuminen saattaa pelastaa henkesi. Hoitaja voi vaikka päästää irti, ja missäs sitä sitten oltaisiin, jollei hiusvaljaita olisi?

Jos hoitaja aivastaa tai yskäisee, älä säikähdä. Se on ihan normaalia. Tiedän, itsekin päästän hätäpissan ja alan itkeä joka kerta. Mutta luotan, että aivastuksiin tottuu. 

Opeta hoitajallesi, miten töissä pukeudutaan. Kun sillä on päällä puuvillaa tai fleeceä, pidättele, mutta kun sen vaatteet ovat silkkiä tai kasmiria, voit päästää parhaimmat puklusi koskaan. Eipähän hienostele enää toiste.

Joskus johtoaseman näyttäminen fyysisesti on tärkeää. Silloin kyntesi ovat vahvin aseesi. Ne näyttävät pikkuruisilta ja harmittomilta, mutta saavat massiivista tuhoa aikaan. Tähtää erityisesti hoitajan herkkään ihoon kaulalla ja kasvoissa. Näytä sille, kuka täällä on pomo. Itse kanavoin Saksikäsi-Edwardia tällaisina hetkinä, mutta voit valita itsellesi sopivimman esikuvan. Hyviä ovat mm. Wolverine ja Freddy Krueger.

Kas näin – toivottavasti näistä neuvoista on sinulle ja hoitajasuhteellesi hyötyä. Kirjoittaisin mielelläni pidempään, mutta minulla on juuri nyt kova kiire mennä työntämään nyrkki kokonaan suuhuni. Ensi kertaan!

Miles Moon

Helvetin hyvä kuu.

Syön niin paljon ravintoloissa, että jonkun pitäisi jo estää minua tekemästä niin. Laitan niihin myös niin paljon rahaa että hei estäkää nyt joku jo helvetti minua tekemästä niin. Jotta joku muukin kävisi niissä niin pirusti ja hassaisi niihin kaikki tulonsa, tässä kootusti kourallinen täsmäsuosituksia kivoihin ravintoloihin, joissa olen viime aikoina käynyt Helsingissä. En usko kritiikkiin, ja siksi kirjoitin viime raflalistaukseen kritiikin sijaan vitsejä. Tällä kertaa kerron tarinoita ravintoloista tai kokemuksistani niissä tai itse asiassa kaiken maailman asioista jotka eivät millään lailla liity niihin ravintoloihin. Että tuota ehkä ensi kerralla sitten taas niitä vitsejä.

Kuurna ja KULLITETUT KUPIT! Kuva: Eino Nurmisto.

Kel kullitettu onni on: Kuurna, Meritullinkatu 6

Söimme täällä viime elokuussa Einon kanssa synttäri-illalliseni, ja kun tarjoilija kuuli illallisemme syyn (Eino sanoi jotain että “valitse sinä viini kun sulla on kerran synttärit” tms), hän toi jälkkärikahvin pöytään KOKOKULLITETUISSA KAHVIKUPEISSA. Olimme molemmat kuolla ihastuksesta. Muttemme kuolleet, joimme vaan kahvit, sillä tavalla typertyneen onnellisina että muut olisivat varmaan suoneetkin meidän heittää veivimme siihen paikkaan. (Kupit ovat sitä Arabian sarjaa, joka esiintyy myös Juhla Mokka -mainoksissa. Olen itse ostanut kirppikseltä sarjan kermakon ja kaksi sokerikkoa koska KOKOKULLITUS.) Psst! Muista käydä myös vessassa. Ei tule pissa housuun ja lisäksi se on supersöpö.

Pöytäliinarakkaus on lumivalkoinen: Alexanderplats, Eteläesplanadi 22

Olen heikkona ranskalaistyyppisiin brasseriehin ja valkoisiin pöytäliinoihin, mutten tiedä miksi. Varmaan siksi että brasserieruoka on hyvää ja koska valkoinen pöytäliina saa minut tuntemaan itseni fancyksi. Söimme Annan kanssa täällä joulukuussa juhlaillallisen, ja tutustuimme viereiseen pöytään ilmestyneisiin rouviin, jotka olivat joutuneet lähtemään omasta pöydästään seuraavan varauksen vuoksi, mutta heillä oli viini vielä kesken. Istuimme siinä rouvien vieressä, rupattelimme niitä näitä ja ajattelimme kumpikin: tuollaisia mekin sitten vanhana olemme – paitsi että meillä ei viini kyllä noin kauaa happane. Amatöörit. Psst! Haluan mennä naimisiin ravintolan kanssa, joka on auki myös maanantaisin. Alexanderplats, tämä on kosinta.

Poikki ja filipinoon: Paisano, Korkeavuorenkatu 45

Paisano on ravintola, joka on jättänyt minut lähtemättömän jäljen kahdella tavalla: ensinnäkin siten, että kävelin sen avajaisissa viime kesänä rehvakkaasti suoraan lasiovea päin (olen kertonut tämän useasti), ja vaikka jälki otsassani on jo hälvennyt, jäljet törmäyksestä kaikuvat edelleen sielussani, sillä pelkään jokaisen avoimen oven kohdalla ja joka ainoan kynnyksen ylittäessäni EDELLEEN, että paikalla onkin lasiovi ja lasautan nuppini sitä päin. Toiseksi Paisano kaikuu sielussani makujen ilotulituksena: en olisi ikinä missään maistanut sellaisia asioita kuin täällä (en edes osaa selittää niitä, käy kurkkaamassa menu). Paisanoon voi muuten tulla myös vain cocktailille – ja se kannattaa. Lasioveen törmännyt otsanikin on sitä mieltä. NAM. Psst! Minusta on aina ihanaa käydä ravintolassa, jossa tuntuu soivan suosikkibiisi toisen jälkeen: Erykah Badua, Lauryn Hilliä ja Notorious B.I.G.:tä. Itse asiassa luulen että ne ovat päässeet käsiksi minun soittolistoihini.

Yritin nauraa Careliassa salaatille, mutta sihti meni vähän ohi. Kuva: Eino Nurmisto.

Pariisi-larppi: Carelia, Mannerheimintie 56

Kaupungin paras ranskatarteeskentely onnistuu ihan luokattoman hyvin tässä töölöläisbrasseriessa. Olen myös kerran flirttaillut täällä epätoivoisesti tarjoilijalle niin, että aloin aina puhua itsestäni todella kovaan ääneen kun tarjoilija tuli pöytään, jotta hän huomaisi miten kiinnostava (ja miten sinkku) olen. “OLENKO KOSKAAN KERTONUT SIITÄ KUN LUEN SUNNUNTAISIN LE MONDE DIPLOMATIQUETA JA KAIKKI ON MUUTEN TÄYDELLISTÄ MUTTA TOIVOISIN VAAN ETTÄ JOKU KEITTÄISI MINULLE ESPRESSON” jne. Romanttisen huomion sijaan sain maineen lesoilevana asiakkaana, mutta myös todella hyvän aterian. Psst! Täällä on yksi tosi komea tarjoilija.

Än Yy Cee nyt: Penny, Uudenmaankatu 13

Haluaisin oikeastaan aina syödä pikkuruisessa Pennyssä. Viimeksi kun kävin täällä syömässä, menimme eräänä sunnuntaina parin kaverin kanssa “ihan vaan pikku huikopalalle” jolla loppujen lopuksi viihdyimme niin pitkään että meitä piti pyytää lähtemään ja joimme aika monta lasia kuohuvaa (meitä ei pyydetty lähtemään siksi että olisimme juoneet liikaa kuohuvaa, vaan siksi että ravintola meni kiinni. Kai. Luulen niin. Toivon niin). Ja siis söimme samalla PANNUKAKKUJA voiko parempaa ollakaan? Olen sanonut tämän ennenkin ja tulen sanomaan vastakin (ja rakastan sanoa näin ravintoloista): Penny on ihan kuin New Yorkissa olisi. Psst! Lounas maksaa take outina täällä vain kympin.

Lucy in the Sky with Martinis.

Bubbling under tai siis over: Lucy in the Sky, Keilaniementie 1

Kävin vanhempieni kanssa syömässä entiseen Fortumin tornin huipulle perustetussa skandi-aasialaisessa näköalaravintolassa tammikuussa neljä päivää sen avaamisen jälkeen. Tämä on bubbling under siksi, että kokemuksemme ei ollut täydellinen, mutta ravintolaa ei saa koskaan arvioida (nämä muut ovatkin olleet tosi informatiivisia kritiikkejä krhm) sen ensimmäisen kahden viikon aikana. Pikku stiplut hoidettiin ravintolassa kyllä esimerkillisesti. Psst! Tämä sijaitsee Espoossa vaikka listaan helsinkiläisiä ravintoloita. Toivon että kukaan ei huomaa.

Nollatoleranssi: Nolla, Fredrikinkatu 22

Nolla on ravintola, joka pyrkii toimimaan niin, ettei siltä itseltään tulisi lainkaan hävikkiä. Raaka-aineita ei oteta vastaan, jos ne on pakattu muoviin, ja pakkauslaatikot pulloja myöten täytetään tavarantoimittajilla aina uudelleen. Biojäte kompostoidaan ravintolan omissa tiloissa ja siitä syntyvä multa käytetään taas uusien raaka-aineiden kasvatukseen. Lisäksi ruoka on yllätyksellistä, monipuolista ja herkullista (ja jos menet, maista itsetehtyjä mehuja). Kirjoitin kerran jutun tästä ravintolasta alan lehteen, ja minun piti tehdä pikkuruinen haastattelu omistajien kanssa. He ovat niin kovia lärpättämään, että haastatteluja piti tehdä kaksi ja ne molemmat kestivät useita tunteja. Niiden pohjalta kirjoitin muutaman kappaleen pikku jutun lehteen. Psst! Ne lärpättelijät olivat niin vakuuttavia, että omistan nykyisin tästä ravintolasta yhden osakkeen.

Parempi kuin sun isk- eiku Alko: Piglets, Sandelsinkatu 2

Piglets on ravintola, joka saa minut ikävöimään sitä, kun asuin Töölössä. Asuin silloin tosin 21-neliöisessä yksiössä, jonka pihan lehtiroskiksessa majaili eräs Pauli, ja minulla olivat rahat usein loppu. Kerran lainasin naapuriltani 60 senttiä jotta sain ostettua pakastemustikoita, joista tein mustikkapiirakan vuokaan, joka oli liian iso pikku uuniini ja jonka silti työnsin luukusta sisään, vinossa vaan jotta se mahtuisi, ja valutin sitten sellaisen pysyvän mustikkapiirakan uunin pohjalle. Niin että en minä silloin olisi kyllä varmaan tällaisessa hienostuneen modernissa viinibaariravintolassa käynyt. Mutta nyt kävisin niin pirusti! Maistoin täällä viime syksynä hanhenmaksa-crème brûléeta, joka on ehkä toiseksi ihanin asia jonka olen suuhuni koskaan työntänyt. Ihaninta en kerro. Psst! Tämän ravintolan sijainti löytyy parhaiten kun neuvoo ihmisen Töölöntorin Alkoon. Itse asiassa Alkon sijaan kannattaa melkein mieluummin mennä tänne.

Tammikuu on rommikuu.

Jos on ollut tarkkana, on saattanut huomata että kollegani Joonas Pesonen on asunut viimeisen vuoden Clarion-hotellissa Jätkäsaaressa. Kun hän muutti sinne, ajattelin ensin että WHAAATT ja sitten myöhemmin että WHAAATT ja jotenkin kummasti tässä on nyt käynyt niin, että minäkin muutan sinne ensi kesäksi WHAAATTT

Kuva: Sami Takarautio

Elikkä tosissaan. Joonaksen starttaama Year In Clarion -projekti laajenee ja kutistuu tänä vuonna sillä lailla, että asukkaita on enemmän, mutta asumispätkät ovat lyhyempiä. Kun Joonas muuttaa pois tämän kuun lopussa, huoneeseen muuttaa sadaksi päiväksi Anna-Katri Räihä, ja hänen jälkeensä satasen suoritan minä. (Psst! Haku minun jälkilämmöilleni on auki täällä.) Lisäksi Clarioneissa, sekä Helsingissä että Helsinki-Vantaalla, yöpyy satana vuoden mittaan ripoteltuna yönä jumalauta ROBIN, jonka päästän kyllä istumaan aamupalapöytääni jos ymmärrätte mitä tarkoitan. (Tarkoitan tietenkin sitä että annan hänen istua kanssani samaan aamupalapöytään hotellin ravintolassa.)

Meillä kaikilla asukeilla on omia teemoja, joita silmälläpitäen pyrimme kehittämään Clarionin toimintaa yhdessä Clarionin kanssa oman oleskelumme aikana. Robin keskittyy viihtyvyyteen (joka on muuten todella korkealla tasolla jos pääsee minun kanssani samaan aamupalapöytään), Anna-Katri hiilijalanjälkeen (ömmm megakiinnostavaa, minäkin haluan) ja minä ravintolatoimintaan (eli syömiseen, jess ja tota noin en ole kertonut tätä vielä hotellissa, mutta henkilökohtainen bonuspyrkimykseni on saada Sky Barin drinkkilistalle oma nimikkococktail. Näen sen jo sieluni silmin: Le Timps – giniä ja jotain ja jotain. Kuulostaa herkulliselta, eikö?).

Kuva: Sami Takarautio

Yhteistyöhön kuuluu joitakin sovittuja sisältöjä, jotka merkitsen kyllä sitten isosti ja asianmukaisesti. (Tämä ei ole yksi niistä. Mutta ehkä tajusitte sen jo siinä vaiheessa kun kirjoitin että päästän Robinin niinsanotun aamupalani kimppuun. Siis kun kirjoitin sen vitsillä. Ihan vitsillä. Oikeasti.) Yhteistyöjuttuja saadaan vielä hetki odotella, koska muuttopäiväni koittaa vasta toukokuussa. Toivomuksia hotellisisällöistä saa myös esittää (itse olen tässä vaiheessa keskittynyt lähinnä tuon nimikkococktailin kehittelyyn, obviously, siksi se on noin monimutkainen ja hienostunut).

Sillä välin: tarvitsisiko joku kesäksi vuokrakämpän Kampista? Vuokranantaja olis tosi kiva. Ja se tuntee kuulemma Robinin.

Minulla on puhelimessani viitisenkymmentä sovellusta. Useimmat sovellukset ovat olemassa siksi, että ne vastaavat johonkin tarpeeseen. Yksi sovellus esimerkiksi kertoo, mitä reittiä on paras kulkea, jotta ehtii ajoissa Alkoon ennen tupaantuliaisia, koska on luvannut taas tyhmänä että “minä voin ostaa koko porukan puolesta sen lahjapullon” vaikka tietää olevansa aina myöhässä joka paikasta. Eräs toinen sovellus tulkitsee kuukautiskiertoa ja osaa ennustaa, milloin vituttaa niin paljon että kannattaa olla lähtemättä kotoa.

Jostakin kumman syystä kuitenkin suurin osa puhelimeni sovelluksista on täysin tyhjänpäiväisiä. Minulla on esimerkiksi ihan turhia pelejä (vaikka väitän kyllä itselleni koko ajan, että Two Dots on varmasti hyödyllinen sillä tavalla että se kehittää ongelmanratkaisutaitojani ja parantaa motoriikkaani, vaikka minun elämäni ongelmat eivät kyllä ratkea yhdistämällä pastellinvärisiä pisteitä toisiinsa ja motoriikkaharjoitusta tarvitsevat varmaan lähinnä jotkin kaksivuotiaat) ja KOLME sellaista sovellusta, jossa voi liittää naamansa johonkin valmiiseen kuvaan. Voin siis luoda niillä esimerkiksi otoksen, jossa Frendien näyttelijät istuvat rappusilla mutta niillä on KAIKILLA MINUN NAAMANI.

Niin että hyödyllisempiäkin sovelluksia varmasti olisi. Siksi toivoisin, että nämä seuraavat sovellukset olisivat olemassa:

Skumppagram: sovellus, joka kertoisi, missä ravintolassa on lähin (ja paras) skumppatarjous. Lisämaksusta se voisi kertoa, onko ravintolassa tilaa minulle ja seurueelleni (eli Einolle).

Elämänhallinta Classic: sovellus, joka muistuttaisi hammaslääkärin, papakokeen, näöntarkastuksen, mammografian, luomitarkastuksen, seksitautitestien ym varaamisesta (ja ei, kalenterimuistutus ei riitä koska se pitää syöttää sinne itse ja kuka muka niin jaksaa tehdä). Next level shittiä (eli Elämänhallinta Pro -versio) olisi, jos sovellus varaisi ajat käyttäjän puolesta.

Where-You-At: sovellus joka tunnistaisi ihmiset kaikkien ventovieraiden ja turistien lomakuvien taustalta. Ajattele, kuinka monen ihmisen kotialbumissa sinäkin saatat olla, työntämässä hodaria suuhusi vasemmassa yläkulmassa tai kaivamassa nenää nähtävyyden juurella. Pelkästään se, että olet joskus kävellyt Senaatintorin läpi, takaa sen, että olet päätynyt kymmeniin valokuviin tietämättäsi. Tämän sovelluksen avulla pääsisit käsiksi todennäköisesti melko legendaariseen materiaaliin.

Kikkerii Kokkeroo: sovellus joka toimisi kuten Shazam, mutta se tunnistaisi hukassa olevat biisit epämääräisestä hyräilystä tai jurrisesta tittidittidittämisestä. Lö kokkemoo para ply kikkerii kokkeroo.

Plantstopper: sovellus joka tunnistaisi, että nyt käyttäjä aikoo taas tuhlata 35 euroa viherkasveihin vaikka edellisetkin kuolevat ikkunalaudalla, ja laittaisi kaikille korteille käyttöeston Plantageniin ja Kaivo-Kukkaan ja Ikeaan ja K-Rautaan.

Mitä Mää Söisin Finder: sovellus joka kertoisi, mitä mun tekee mieli syödä. Se aktivoituisi aina, kun käyttäjä lähettää jollekulle viestin tyyliin “mitä mää söisin tänään” tai “on nälkä mutten tiedä mitä haluisin”. Sovelluksen pitäisi kyllä osata joka kerta tarjota ainakin 117 vaihtoehtoa koska minä- eikun siis käyttäjä ei kuitenkaan osaisi päättää mitä sen tekisi mieli.

Sala-delete Tilansäästäjä: sovellus joka poistaisi puhelimesta automaattisesti ja salaa satunnaisia kuvia ja videoita, joita käyttäjä ei itse raaski/muista/viitsi poistaa, mutta joiden katoamista hän ei tule koskaan huomaamaan.

Movie Guilt Tripper: sovellus joka piippaisi väkivaltaisesti aina, kun aikoisin katsoa taas kerran esimerkiksi Die Hardin ja muistuttaisi, kuinka monta kertaa olen sen nähnyt. Se voisi kertoa, kuinka monta tuntia olen tuhlannut John McClaneen ja kuinka monta sellaista elokuvaa on, joita en vielä ole nähnyt 18:aa kertaa, joihin voisin käyttää kallisarvoisen aikani mieluummin.

Niin että jos tiedätte, että nämä sovellukset ovat jo olemassa (koska kaikki on aina jo olemassa), tiedätte kenelle vinkata.

Joulukuu, jallukuu.

Moni viettää jouluna ”melko” intensiivisesti aikaa perheensä parissa. Kun on tuntikaupalla samassa tilassa samojen ihmisten kanssa, saattaa sitten joulupöydässä käydä niin, että puheenaiheet loppuvat jo silloin kun alkupalakaloja työnnetään suuhun. Ja mikä tilanteenpelastaja sellaiseen hetkeen sopisi parhaiten? No vitsi tietenkin! Siksi kokosin kourallisen joulupöytään sopivia teemavitsejä, joista voit valita omasi sen perusteella, ketä muita pöydän äärestä löytyy.

Vitsinkehittelijä sorvin ääressä.

Kun mummo kysyy, eikö sulla vieläkään ole puolisoa, syöksy sisään vitsillä. Kun sukulaissetä alkaa tytötellä pääministeriä, kerro sille kasku. Kun kenelläkään ei kerta kaikkiaan ole mitään sanottavaa siihen, että serkkupoika on tehnyt jo kolmannen biisin nimeltä ”baby yoda” koska se on ”hella relevant”, vitsi saattaa pelastaa tilanteen. Ja näin se käy:

Kun seuralaiset ovat pääasiassa esikouluikäisiä:

Mikä on isompi kuin joulukuusi?
Jouluseitsemän.

Kun seuralaiset ovat alakouluikäisiä (tai tosi kovassa humalassa):

Mihin joulu päättyy?
U-kirjaimeen.

Kun seuralaisissa on yläkoululaisia:

Miksi joulupukki ei enää kulje savupiipun kautta?
Hänellä on santaclaustrofobia.

Kun seuralaiset ovat pääasiassa eläkkeellä:

Mitä joulupukki sanoi pikku apulaiselleen, joka epäonnistui kerta toisensa jälkeen lahjojen paketoinnissa?
”Senkin tonttu!“

Kun seuralaisissa ei ole yhtään eläkeläistä:

Mikä on muistisairaan suosikkijoululaulu?
”Koska meillä on joulu?”

Kun seuralaisissa on laihialaisia:

Pihi mies osti vaimolleen joululahjaksi hautapaikan. Seuraavana jouluna vaimo kysyi, mitä mies aikoo hänelle tänä vuonna hankkia lahjaksi. Mies vastasi: “En mitään! Ethän ole käyttänyt vielä edellistäkään.”

Kun mukana on kansainvälisiä seuralaisia:

Where did Santa spend the night on his vacation?
At the ho ho hotel.

Kun seuralaiset ovat setämiehiä:

Miksi joulupukki on aina niin iloinen?
Hän tietää missä tuhmat tytöt asuvat.

Kun seuralaiset ovat ne jotka ovat viimeisenä hereillä:

Joulumuori taputteli pukin pulleaa vatsaa ja sanoi leikkisästi: “Melkoinen sikspäkki sulla. Onko siellä lapparia vai karhua?” Joulupukki vastasi, yhtä leikkisästi hänkin: “Siinä on kuule hana alapuolella, ei muuta ku nykäset ja maistat.”

Jouluiloa!

P.S. Jos kaipaat lisää vitsejä, ota Instagram-joulukalenterini seurantaan. Joka päivä uusi vitsi storyssa! Kaikki tähän mennessä avatut luukut löydät tästä.

Tänään on Yhdysvaltain kiitospäivä. Se on kiitollisuuden juhla, joka perustuu siihen, että keräännytään ystävien ja sukulaisten kanssa yhdessä syömään ja kaikkia vituttaa kun ruokapöydässä pitää puhua Greg-sedän kanssa politiikasta.

Kiitospäivää ei vietetä Suomessa, mutta koska kiitollisuuden tunteet ovat ihmiselle hyväksi, sitä juhlitaan nyt täällä minun blogissani. Tervetuloa kiitospäivän viettoon!

Kiitollisuus näkyy ihmisellä naamassa.

(Kuka lie sadisti on muuten keksinyt, että kiitollisuutta pitää harjoittaa nimenomaan marraskuussa, kun sielu on mustimmillaan ja pienintäkin ilon ripettä pitää kaivaa tuhansien metrien syvyisestä railosta sydämessä. Oikeasti, ajatelkaa, jos kiitospäivää vietettäisiin kesällä, olisi hieman eri meininki: kiitos valosta, lämmöstä, kukista, raikkaasta järvivedestä, jäätelöstä jne. Marraskuussa se on sitten kiitos tosta öö tota noin niin öö vaikka sähköstä jolla saa elämään vähän valoa ja lämpöä. Ei muuta.)

No mutta, asiaan. Kiitospäivänä kuuluu pysähtyä sellaisten asioiden äärelle, joista on kiitollinen. Tänä marraskuun neljäntenä torstaina olen kiitollinen seuraavista asioista:

Kiitos suoratoistopalvelut. Teidän ansiostanne viihdyn neljän seinän sisällä jopa huolestuttavan hyvin, eikä minun tarvitse astua jalallanikaan ulos tai kohdata todellista maailmaa.

Kiitos verkkarit, jotka olette liimautuneet jalkoihini niin, etten enää usko voivani pukeutua mihinkään muihin vaatteisiin. Koskaan.

Kiitos talviaika. Avullasi olen löytänyt jälleen uuden kalman sävyn kasvojeni iholle. Nyt vain odotellaan milloin Maybelline tai KKW Beauty tai joku lanseeraa meikkivoidesarjan kuoleman ja pahoinvoinnin eri väreissä.

Kiitos internet, sinä loputtoman sohvamyhnäämisen luottokaveri. Sinun ansiostasi minun ei tarvitse fyysisesti koskaan puhua kenenkään kanssa.

Kiitos sipsit, ruokavalioni kulmakivi.

Kiitos kirosanat, sillä olette tähän aikaan vuodesta tavallistakin vahvemmin läsnä elämässäni ja tukenani joka hetki, myös palavereissa (laskin että sanoin tällä viikolla yhdessä työtapaamisessa kuusi kertaa “saatana” enkä edes meinannut huomata sitä itse).

Kiitos raitis ilma, on kiva tietää että olet siellä ulkona vaikkei minulla ole mitään aikomusta nautiskella sinusta.

Kiitos podcastit: kiitos teidän, minusta ei tunnu että olisin koko ajan ihan yksin vaikka oikeasti olen koko ajan niin yksin että minun pitää kuunnella podcasteja jotta minusta ei tuntuisi siltä että olen yksin.

Kiitos alkoholi. Kiitos.

Olen oppinut isältäni vaikka mitä. Esimerkiksi sen, että parisuhteessa pitää aina olla “intohimoa” (äidiltäni opin sitten sen että sillä tarkoitetaan seksiä), sen, että autolla ajaessa voi aina päästää jalankulkijat suojatien yli vaikka olisi kuinka kiire, sen, miten tehdään täydelliset paistetut perunat (niihin pannaan paljon voita ja rakkautta eikä anneta kenenkään muun koskea niihin) ja sen, ettei aina tarvitse tietää, mitä haluaa – sitä saattaa vaan ajautua oikeaan tilanteeseen.

Isän ansiosta olen myös oppinut liioittelemaan (ja sitten heti perään myöntämään että no ei niitä minun kimppuuni hyökänneitä susia kahtatoista ollut, niitä oli vain muutama, tai no ei oikeastaan sitäkään, yksi vain, eikä se oikeastaan ollut susi vaan kultainen noutaja, eikä se oikeastaan kimppuun hyökännyt, näin sen vaan ikkunasta), olemaan lempeä eli esimerkiksi lähtemään uudelleen käymään kaupassa vaikka ei olisi oma vika että jotakin on jäänyt hankkimatta (se oli niiden kahdentoista kimppuun hyökkivän suden vika katsos), kiinnostumaan 50-luvun soulmusiikista ja vanhoista musikaalielokuvista silloin kun muut ikäiseni popittivat Bät ja Ryyd -kasettia ja katsoivat Leijonakuningasta repeatilla (no shame, kulutin toki niitäkin loputtomasti, ja sanavarastooni kuuluvat edelleen sekä lause “nyt loppu sahti” että “limasta mutta maukasta”).

Mutta yksi oppi on minusta ylitse muiden, sillä se on paitsi käytännöllinen, myös nerokas. Se on mielipuolinen raikkaus.

Raikkaus. Ei rakkaus (vaikka iskä varmaan sanoisi että sekin on tärkeää).

Sellaisia oikeita sielusta kouraisevia oppejakin olen toki saanut isältäni paljon (esimerkiksi sen että vaikka välillä vituttaa ihan perkeleesti, on tärkeintä hyvä arki), mutta koska kuukausi sitten kirjoittamani juttu vanhempiini liittyen oli niin ällöttävän diippi ja ihana, keskitymme tällä kertaa kevyempiin aiheisiin. Mielipuolinen raikkaus tulee nimittäin niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin tujauksesta vissyä.

Kun teet kotioloissa jonkin simppelin drinkin – oli se sitten gin & tonic tai rommikola tai vaikka gin basil smash – lorauta sekaan kaato tai pari vissyä. Se tekee tujuista mauista hiukan laimeampia ja taittaa esimerkiksi limun makeutta, muttei kuitenkaan tee juomasta vetistä (kiitos kuplien). Se tekee drinkistä mielipuolisen raikkaan.

Siinä se oli. Sanoinko jo, että isäni on nerokas?

Mielipuolisen raikasta isänpäivää kaikille isille ja isänmielisille ja isänmielettömille ja ihan kaikille. Iskä, olet mielipuolisen rakas!

On Halloween eli spooky season (tunnetaan myös turhana jenkkihapatuksena, syynä pukeutua alusvaatteisiin julkisesti ja kurpitsa-latte-kuulostaa-hirveältä-mutta-minun-on-yhtäkkiä-saatava-sellainen-sesonkina): täydellinen aika sukeltaa syvälle oman sielun pimeyksiin ja miettiä kaikkea sitä mikä pelottaa. Fun.

Odottelen tässä vain lokkien hyökkäystä.

En pelkää käärmeitä tai zombeja tai mörköjä sängyn alla. (Tai lusikkaan tukehtumista tai dinosauruksia huussimatkalla tai sitä että joku huljuttaa tiskirättejä vessanpöntössä kun selkänsä kääntää, kuten jotkut teistä.) Mutta pelkään arkipäiväisessä elämässä aika monia asioita oikeastaan jatkuvasti. Halloweenin ja pyhäinpäivän kunniaksi tässä niistä kourallinen:

Lasiovea päin käveleminen. Lasautin naamani kesällä erään ravintolan avajaisissa lasioveen (paradoksaalista, koska ravintolassa oli avajaiset mutta ovi oli kiinni hehheh), ja kokemus istutti minuun paitsi pari mustelmaa, myös kuolemattomat traumat. Pelkään jatkuvasti missä tahansa, missä on ilmaa (ts. ei ovia), että edessäni on ovi, mutten näe sitä. Voit ehkä kuvitella, että tämä tekee ihan tavallisesta elämästä hiukan hankalaa, sillä ilmaa on kaikkialla, ja yleensä ilmassa ei ole lasia, mutta minä hapuilen sitä koko ajan tarkistaakseni ettei siinä sitten kuitenkin olisi lasi jota kohti naamani olisi kovaa vauhtia menossa. Raflan oveen, jossa otsanjälkeni kenties vieläkin komeilee, on sittemmin pantu isot tarrat. Wonder why.

Lintujen vallankumous. Näin kerran Espalla, kun varpuset ja lokit kävivät pikkuisten pullanmurusten vuoksi johonkin west side story -henkiseen siivekkäiden joukkotappeluun, joka alkoi suloisesti ryhmitetyillä tanssiaskeleilla mutta päättyi siihen että YKSI LOKKI NIELAISI YHDEN VARPUSEN ELÄVÄLTÄ KOKONAAN. Me olemme seuraavia. Sanokaa minun sanoneen.

Ruumiit luonnonvesissä. Olen puhunut ennenkin paljon siitä, että pelkään luonnonvesiä niissä lilluvien ruumiiden vuoksi. Tämä on siinä mielessä elämää hankaloittava tekijä, että rakastan luonnonvesissä uimista ja pyrin tekemään niin mahdollisimman usein, mutta niihin meneminen saa minut lamauttavan pakokauhun valtaan lähes joka kerta. Jos luulit, että se oli kaisla tai kala tai lumme tai jokin lehti, joka sinua veden alla kosketti, luulit väärin. SE OLI VARMANA RUUMIS.

Se että Temppareissa olisi joku sukulaiseni. Joku sellainen sukulainen, jonka vaipat olen vaihtanut. Osallistujat näyttävät nimittäin nykyisin enemmän siskonpojaltani Felixiltä (joka on kuusivuotias) kuin minulta, ja tiedän kyllä että se johtuu siitä että minä olen vanha, josta päästäänkin seuraavaan kohtaan joka on

Se että minä kuolen. Pelkään kuolemaa ihan kuollakseni (EHHEHE). Sekä läheisteni että omaani. En kestä ajatusta siitä, että kaikki vaan loppuu. Mutta koska ennen pitkää niin kuitenkin käy, tavallaan toivon että päädyn ruumiiksi veteen, jotta saisin todistettua kaikille niille, jotka aina nauroivat minun ruumispelolleni, että vesistöissä todellakin on ruumiita ja minä olin aina ihan realisti kun pelkäsin niitä. Mutta sanottakoon tässä nyt kaikille että EI MINULLA SINNE MIKÄÄN KIIRE OLE. Että ei tarvitse auttaa.

Se että Frendit poistuu Netflixistä. Sitten joudun menemään iltaisin nukkumaan ilman sinisen valon ja tuttujen, valmiiksinaurettujen vitsien luomaa tyynnyttävää läsnäolon tunnetta, jonka avulla voin teeskennellä etten ole ihan yksin. Ilman Frendejä joudun makaamaan sängyssä iltaisin kattoa tuijotellen pelkästään ajatusteni kanssa, jotka sanovat ensin että “kyllä se huominen kokous menee ihan hyvin” ja sitten että “entä jos ei menekään” ja sitten että “ei todellakaan mene koska olet ihan paska, ihan niin kuin Terhi sanoi silloin maaliskuussa 1998 kun suustasi pääsi vahingossa hoippa kun yritit sanoa moikka ja heippa yhtä aikaa” ja sitten että “kukaan ei rakasta sinua, varsinkaan Terhi” ja sitten että “avaruus on liian iso ja maailma tuhoutuu ja taustalla Terhi huutaa megafoniin että hoippa” niin että voisitteko pitää ne Frendit vaan siellä suoratoistopalveluissa jotta voin nauraa laiskasti Joeyn tutti la smoor -heitolle seitsemännettäsataa kertaa ja teeskennellä että kaikki on ihan hyvin ja saada vähän nukutuksi.

Se että Terhi on oikeassa. Saamarin Terhi.

EDIT: Frendit poistuvat Netflixistä ensi vuonna.

Kysyn vaan ja peräänkuulutan.

Vanhemmillani on tänään 49-vuotishääpäivä. Tänään on myös tasan 51 vuotta heidän ensitapaamisestaan. Se tapahtui Jyväskylän Ilokivessä, jossa järjestettiin tietokonetanssit. Nämä tanssit olivat eräänlainen Tinderin esiaste, matchmaking-treffitapahtuma, jossa sinkut oli pantu yhteen wanhan cunnon ATK:n avulla. (Kelatkaa, vuonna -68. Wanha cunnon ATK oli silloin uufi ichméllinen fyfteemi, jonka käyttämiseen tarvittiin todennäköisesti koko liuta viiksekkäitä valkotakkisia miehiä joilla oli kaikilla tohtorintutkinto ja oma simpsakka sihteeri. Olemme aika onnekkaita, että tänä päivänä Tinderiä pääsee käyttämään ihan ilman takkia. Vai olemmekohan kuitenkaan.)

No – oli tietokonetansseilla kuitenkin jotakin samaa Tinderin kanssa, sillä isäni ei livetapaamisessa to-del-la-kaan syttynyt hänelle valittuun treffikumppaniin. Kun tilanne sen salli, hän karkasi tietskaritansseista Ilokiven toiseen kerrokseen, jossa oli tavalliset tanssit. Hänen kaverinsa houkuttelivat hänet sinne kertomalla, että tanssilattialla nytkyy kiinnostavan näköinen daami. Tämä daami oli tietenkin äitini.

Iskä ja äiti vuonna 1969.

On tietysti tosi ihanaa, että vanhempani ovat edelleen onnellisesti yhdessä. Ja itse asiassa ne eivät voi olla yhtään ilman toisiaan: jos ne matkustavat vaikka laivalla, ne survoutuvat molemmat seitsemänkymppiset sellaiseen pikkuruiseen 80 cm leveään sänkyyn, koska eivät saa nukuttua yksin. Ne kuhertelevat koko ajan ja äitini on sanonut minulle, että rakastuu isääni joka päivä uudelleen. (Ällöä.)

Ittellä ei yhtään sama. Oma pisin parisuhteeni on kestänyt vain vajaa viisi vuotta, eikä kukaan kumppaneistani ole halunnut olla kanssani loppuelämää. (Välillä olen kateellinen myös ihmisille, jotka ovat olleet monta kertaa naimisissa, rontit, kun en itse ole päässyt vielä kertaakaan.) Väkisinkin välillä tuntuu, että jokin on mennyt perustavanlaatuisesti omalla kohdalla pieleen.

Siksi olen aina ollut vanhempieni avioliitosta sitä mieltä, että ihan kiva mutta vittu kun vituttaa tommonen rakkaus. Vituttaa, että siinä ne ihan kuin minua ilkkuakseen rakastavat vaan toisiaan ja muistuttavat minua päivittäin siitä, etten itse pysty samaan. Ihan paskaa esimerkkiä näytätte. (Mutta onnee ny 49 vuodesta hei.)

Mutta jotta minä (ja ehkä joku muukin siellä) pääsisi edes lähelle, olen kysellyt vanhemmiltani vuosien varrella runsaasti neuvoja. Jätän tästä pois ne, mitkä on liian henkilökohtaisesti minulle osoitettu (kuten "Sulla on ollut liian nuoria poikaystäviä. Tarvitset jonkun, joka vie sua elämässä eteenpäin etkä sinä sitä. Niin ensi kerralla kysyt sitten heti, että minkä ikäinen se on. Ja jos se ei ole sua vähintään viisi vuotta vanhempi, sanot vaan että MORO."), jotta mahdollisimman moni saisi näistä avun. Osa on tietysti tarkoitettu ihmisille, jotka ovat jo parisuhteessa eli ne eivät sovi esim minulle, THANKS FOR NOTHING, mutta muutamaa voi kyllä soveltaa jo kumppania etsiessä.

Muista intohimo.

Äiti: “Parisuhteessa tärkeintä on intohimo.”
Minä: “Olette aina sanoneet mulle noin. Et kai tarkoita intohimolla seksiä?”
Äiti: “Kyllä.”
Minä: “Yhhhh.”

Jaa arki.

Äiti: “Arkielämän jakaminen on kaiken perusta.”
Isä: “Joo. Pitää voida käydä toisen läsnäollessa vessassa.”

Muista iltapäiväseksi.

Isä: “Tämä on neuvoni tuoreille hääpareille. Keittiön pöydällä, jos mahdollista.”
Minä: “Yhhh.”

Älä kuvittele, että voit muuttaa toista.

Äiti: “Suurin virheeni parisuhteessa on ollut, että olen ajatellut voivani muuttaa kumppani toisenlaiseksi. Toisaalta nakkikioskilla käymisen sain kyllä kitkettyä tuosta miehestä. En voi sietää lihapiirakan hajua, en tiedä mitään kauheampaa, ja se halusi käydä nakkikioskilla aina iltaisin. Mun piti vieressä seistä tönöttää ja katsoa kun se korvat luimussa veti sitä kaameeta töhnää. Enää ei tarvitse.”

Kosketa.

Minä: “Yhhh, tarkoittaako tämäkin seksiä?”
Äiti: “Ei pelkästään. Arjessakin pitää pussailla, ja yöllä kosketan välillä vain muistaakseni, että toinen on vieressä. Mutta kyllä, myös hipelöinti on tärkeää.”

Muista sanoa, että arvostat.

Äiti: “Isäsi aina sanoo että arvostaa kaikkea mitä osaan, kokata, ommella ja muuta. Itse arvostan, että se on sosiaalisesti niin kaunis ihminen.”
Isä: “En mä nyt tosta tiedä, mutta kyllä toi äitis on kaunis.”

Tee kotitöitä – tehkää kumpikin.

Isä: “Kotitöiden jakaminen on kliseistä, mutta tärkeää. Olen aina tykännyt tiskata ja teen sen mielelläni..”
Äiti: “Mutta pyykkejä se ei osaa hoitaa. Minä pesen, se laittaa ne narulle.”

Muista pienet hyvät teot.

Äiti: “Palkitsen ruoalla ja puristelen näppylät. Mies tuo mulle kaikkea kaupasta ja rasvaa mun jalat.”

Vittuile.

Äiti: “Kumppanilta kestää vaikka mitä. Ensin olemme opetelleet riitelemään. Sitten olemme sopineet, ja se on ollut aika kivaa.”
Minä: “Yhhh.”

Disclaimer: vanhempani halusivat erityisesti korostaa, etteivät heidän neuvonsa ole yleispäteviä, vaan henkilökohtaisia. Itse haluaisin erityisesti korostaa että yhhhh.

Disclaimer, osa 2: oikeasti olen tietenkin tavattoman onnellinen vanhempieni puolesta (ja tietenkin myös omasta puolestani, että saan todistaa tuollaista ällösöpöilyä). Rakkaus on ihanaa!

Minusta kahvinsa mustana juovat ihmiset ovat hiukan muita (lue: minua) parempia. He ovat korkeammin koulutettuja, kuluttavat enemmän kulttuuria (ja tietävät siitä jotakin), heillä on terävät nenät, lankatut kengät ja aina puhtaat silmälasit. Heidän kellonsa ovat täsmälleen oikeassa ajassa, kukaan ei onnistu huijaamaan heitä eivätkä he osaa Who Let the Dogs Outin sanoja ulkoa (saati laula mukana aina kun kuulevat kappaleen). Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Ihminen, joka laittaa maitoa kahviinsa (lue: minä), on puolestaan pikkuisen nössö. Sitä itkettää herkästi ja se jättää uutiset katsomatta, jos yhtä aikaa tulee jotakin tärkeämpää, esimerkiksi jonkin hääpukuohjelman neljäs uusinta. Se tahtoo kaikille hyvää, mutta se on pikkuisen hömelö. Tosin kyllä sekin jotakin tietää: esimerkiksi kaikki Who Let the Dogs Outin sanat ulkoa ja sen, että se on oikeasti aika feministinen biisi.

(P.S. Jos mulla olisi Outi-niminen kaveri, vähäks alkaisin nyt kutsua sitä nimellä “Who-Let-the-Dogs-Outi”.)

Summa summarum: kahvinsa mustana juovat ihmiset ovat megacooleja. Muita megacooleja ihmisiä ovat:

Lierihattujen käyttäjät, koska he ottavat itselleen häpeämättä 10-15 senttimetriä ylimääräistä ilmatilaa nuppinsa ympäriltä – ilmatilaa, joka oikeutetusti heille kuuluu. Me muut annamme tilan vaan olla siinä ilman että käyttäisimme sitä mihinkään, hölmöt.

Ihmiset, jotka valitsevat hotelliaamupalalla puuron, koska heillä on jalat maassa. He eivät tempaudu hallitsemattomasti tarjolla olevien loputtomien buffavaihtoehtojen vietäviksi. He ovat vahvempia kuin muut. Vahvempia kuin sakeana ilmassa tuoksuvat pannukakut ja vanukkaan lailla lohkeava munakas.

Bloody Marysta pitävät ihmiset, koska he eivät ilmeisesti välitä siitä, että juoma maistuu siltä, että se on jo tehnyt ihmeellisen matkansa ruokatorvessa molempiin suuntiin. Triviaalit asiat kuten “maku” eivät hetkauta heitä. He ovat koskemattomia.

Ihmiset, joilla ei ole Instagram-tiliä, koska he eivät ole kiinnostuneita pinnallisesta likettämisestä tai massiivisesta ruutuajan kasvattamisesta tai jännetupin tulehduksesta. Heillä on vanhanaikaiset arvot ja he käyttävät puhelintaan mieluummin soittelemiseen. Tosin tämän mukaan esimerkiksi mun iskä on megacool. (Mutta niinhän hän onkin.)

Pho-keittoa syövät ihmiset, koska siitä on tosi coolia tykätä mutta minä en valitettavasti pidä siitä yhtään.

No – minäkin haluan tietenkin olla megacool. Siksi noin puoli vuotta sitten päätin, että nyt tämä pelleily saa luvan loppua, ja lakkasin ostamasta kauramaitoa kotiin. Aloin juoda kahvini mustana.

Muutos ei ollut helppo, myönnän. Ensimmäiset mustat kahvini join itkua pidätellen ja kirosanoja mutisten ja mietin, että tältäkö se saatanallinen litku oikeasti maistuu ilman kauramaidon suloisenpehmeää peittoa. Mutta nyt olen (lyhyttä kesäloman syrjähyppyä lukuunottamatta) juonut kahvini aina kotioloissa saatanallisena litk- eiku siis mustana. Kodin ulkopuolella en siihen vielä pysty, joka vituttaa, koska kukapa minun uuden cooliuteni täältä kotoa asti näkisi, mutta siksipä kerronkin tässä nyt kaikille että neljän kotiseinän sisällä olen ihan ylitsepääsemättömän cool vaikkette te sitä näkisikään.

Kysymys kuuluu: mikä on muuttunut puolessa vuodessa?

En kuluta enempää kulttuuria. En omista kelloa eikä nenäni ole terävöitynyt yhtään, ja jos mahdollista, silmälasini ovat vielä mähnäisemmät kuin aiemmin. Mutta jotakin on kyllä tapahtunut: olen ylpistynyt ihan saatanasti! Sillä tiedättekö mikä tässä on parasta? En ole enää riippuvainen, ja olen ymmärtänyt, että juuri siitä megacoolius kumpuaa: riippumattomuudesta ja itsenäisyydestä. Ihminen, joka ei ole riippuvainen instatykkäyksistä, aamiaispekonista tai hyvänmakuisista juomista, on megacool.

Minä en ole riippuvainen kauramaidosta ENKÄ JUMALAUTA KENESTÄKÄÄN BUHAHAHAHAA.

Paitsi tietysti silloin kun juon kahvia jossain muualla kuin kotona. Ulkona. Siellä minne joku ne koiratkin päästi. (Outi!)

Kävin kesäkuussa treffeillä. Halusimme deittini kanssa aperol spritzit, ja menimme kesädrinkkihimoissamme töölöläisbaari Favelaan vain huomataksemme, ettei sieltä saa aperol spritziä. Taisimme tilata ensin vain oluet, ja niitä siemaillessamme sain jostakin syystä päähäni, että meidän pitäisi juoda rommikolat. En ollut juonut sellaista vuosiin.

Täydellinen rommari.

Rommikola oli go to -drinkkini, kun olin Madridissa opiskelijavaihdossa vuonna 2008. Siellä rommikolan baarissa tilatessaan sai pitkän, jäillä täytetyn kapean lasin, johon lorautettiin paikalliseen tapaan varsin suurpiirteinen rommimäärä (arviolta varmaan jotain seitsemänsataa senttilitraa), ja sen kylkeen sai pienen lasipullokokiksen. En muista, että rommikola olisi silloin ollut minusta erityisen hyvää – kyseessä oli enemmänkin bang for your buck -tyyppinen luonnonvalinta: vahvimmat (ja halvimmat) (viinat) selviävät. En myöskään muista, että olisin kovin mielelläni juonut rommikolaa enää vaihdon jälkeen, joten maku ei tässä kyllä ollut edellä. (En muista kyllä paljon muutakaan Madridista, kiitos rommikolan.)

Mutta tänä kesänä Favelassa me deittini kanssa rakastuimme. Rommikolaan nimittäin. Se oli niin hävyttömän hyvää, että tilasimme toiset – ja ehkä kolmannetkin? Ja sen jälkeen päätin, että haluan oppia tekemään syntisen hyvän rommikolan myös itse. Haaste kuulosti helpolta, muttei ollut sitä. Varsinkin siksi, etten oikein tykkää kokiksesta. (Olen jaffanaisia.) Make rommikola great again!

Bensanmakuinen rommari, not cool.

Ostin satunnaista rommia, sitruunaa ja kokista. Ensimmäinen yritelmäni maistui bensalta. Toinen maistui kusiselta bensalta. Ostin minulle suositeltuja rommeja ja uuden jääpala-astian (yksi valtaisa jää on kuulemma parempi kuin kourallinen pieniä, koska se sulaa hitaammin). Vaihdoin sitruunan limettiin ja perustin kotiini limettikulhon, jonka piti olla jatkuvasti kukkurallaan limettejä. Kolmas yritelmäni oli jo aika ok, ja neljäs oli ensin hyvää, kunnes tajusin, ettei se maistu rommikolalta ollenkaan vaan kermavaahdolta. Mutta sitten, pitkällisen kehitystyön tuloksena keksin, miten syntyy täydellinen rommikola (minun makuuni). Kutsuin Favelassa rommikolaa kanssani siemailleen deitin maistamaan sitä, ja hänkin antoi juomalle pyhän hyväksynnän sinetin.

Täydelliseen rommikolaan laitetaan:

n. 4cl tummaa rommia
(tujaus maustettua rommia, vapaaehtoinen)
n. 2 kokonaisen limetin mehu
n. tölkillinen kokista
n. 3 pientä jääpalaa
1 valtava jääpala

Purista pitkään lasiin limettien mehu ja kaada sekaan rommi. Sekoita. (Tässä vaiheessa lisään sekä mahtijään että muutaman pienen jääpalan, koska megajää ei mahdu yhdenkään omistamani pitkän lasin pohjalle ja haluan jäähdyttää rommilimelitkun ennen kuin kaadan kokiksen sen kaveriksi. En tiedä miksi mutta tämä on minun reseptini ja saan tehdä sille mitä haluan.) Kaada sekaan kokis, mutta varovasti reunaa pitkin, jotta hiilihapot säilyvät. Lopuksi nostele pitkällä lusikalla juoma hellästi sekaisin. Älä rytyytä! Hiilihappojen säilyvyys on ehdottoman tärkeää.

Limettipuristin on rommikolatehtailijan paras kaveri.

Kaikkia varmaan nyt kiinnostaa että mistä rommista se huippuhyvä rommari (olen päättänyt alkaa kutsua rommikolaa rommariksi, mutta minua hävettää itseänikin vähän joka kerta kun sanon niin) tehdään. Minulla ei valitettavasti ole siihen vastausta. Budjettini (saati maksani) ei valitettavasti kestä joka ikisen rommin maistelua, enkä siis voi sanoa empiirisellä varmuudella että jokin rommi olisi parempi kuin muut. Mutta on minulla vinkki: valitse tumma rommi, joka ei ole kallein, muttei halvinkaan. Silloin se ei ole paras, muttei paskinkaan, ja sen kannattaa olla siitä väliltä, koska se sekoitetaan kokikseen, mutta ei ole kiva jos se saa kokiksen maistumaan bensalta. Alkoissa on myös sellainen mukava asia kuin henkilökunta, joka osaa neuvoa tällaisissa kysymyksissä. Tunnistat henkilökunnan siitä että ne ovat ne tyypit, joita yleensä kaupoissa vältellään ettei vaan joutuisi puhumaan kenellekään.

Ostin itse jonkun suosituksesta jotakin spiced gold -rommia ymmärtämättä, että se maistuu vaniljalta ja kanelilta ja kaikelta sellaiselta mistä söpöt tytöt on tehty. Tein siitä rommikolan, jonka ensimmäinen siemaus oli herkullinen, mutta jonka makeus oli minulle lopulta liikaa (se oli se kermavaahtoyritelmä). MUTTA käytin virheen hyödyksi ja lorautin seuraaviin versioihin pikku tujauksen tätä maustettua rommia. Kaikilta baarimikoilta lähtee varmaan tukka päästä kun kerron sotkevani kahta eri rommia sekaisin mutta näin täällä minun tontillani hommat hoidetaan (eli aivan päin persettä). Pisara jotakin vaniljauutetta ajaisi varmaan saman asian, mutta minulla sellaista ole. Sitä paitsi johonkin minun täytyy tuo sokerilitku käyttää. Tujaus on vapaaehtoinen, mutta minusta se tuo mukavan pehmeyden juomaan.

Olisin tietysti voinut vaikka käydä siellä Favelassa kysymässä että mitäs kräkkiä te teidän rommariinne laitatte kun se on niin poskettoman hyvää, mutta käytin mieluummin seitsemän viikkoa tämän makeshift-reseptin tehtailuun. Tehokkuus ei selkeästikään ole toinen nimeni.

Kiitos kaikille, jotka antoivat instagramissa rommikolavinkkejä!

Jo kuopatuksi luultu, suomalainen koko kansan villitsijä ja suosikki Kesä on tehnyt paluun estradeille. Tosifanit ovat pysyneet Kesä-uskollisina horjumattomasti, mutta moni ehti jo luulla, ettei Kesää enää nähtäisi ainakaan tänä vuonna.

Etenkin sosiaalisessa mediassa on uskottu jo elokuun alusta – tai ihan viimeistään Flow-festivaalin jälkeen – että tämä oli tässä ja Kesän taru on päättynyt. Tällä viikolla Kesä kuitenkin julkaisi kokopitkän albumin ja tiedotteen, jossa sanotaan, että syysfiilistelyn saa tutkitusti aloittaa vasta syyskuussa tai muuten saa luunapin poikineen. Albumi sisältää seuraavat kappaleet:

1. Sweat (A La La La La All August Long)

2. Autumn vibes (in your face remix)

3. U Drive Me Crazy (with your chunky sweaters)

4. Baby it’s Definitely Not Cold Outside

5. It ain’t over (S.U.M.M.E.R.)

6. (Still) Hot in Herre

7. Mo Blankets Mo Problems

8. Red Red Wine – BITCH PLEASE RMX

9. Who let the socks out?

10. I Got High (feat. The Temperatures)

Tänään minä täytän 36 vuotta (fanfaarit ja onnentoivotukset kommenttiboksiin, inboksiin ja *****boksiin, kiitos).

Tuntuu aivan eriltä, kiitos kysymästä. Ihan kaikki on muuttunut. Muuuutta ensin pikku disclaimer.

Juhlin synttäreitäni joka vuosi ihan raivolla – niin kuin jotkut ovat saattaneetkin huomata. Ja joka kerta joudun perustelemaan, miksi teen niistä niin ison numeron ja miten minä oikein kehtaan. Ja joka kerta minua kyllästyttää, että aikuisen ihmisen synttärifiilistely on ihmisistä niin huvittavaa (tai säälittävää). Antakaa mää ny täytän vuosia rauhas- eikun tekemällä siitä valtavan spektaakkelin. En nimittäin välttämättä koskaan pääse naimisiin, vaikka haluaisin ihan hulluna (haluaisin, mutten siksi, että rakkaus ja sitoutuminen ja läpä läpä ding dong, vaan koska JUHLAT), enkä välttämättä koskaan saa lapsia, joiden ikäsaavutuksia saa juhlia ihan täysiä (eikä kukaan muuten kysy että miksi teet tuosta nelivuotiaasta noin ison numeron) ja koska olen yksityisyrittäjä, pääsen harvoin pikkujouluihin tai kevätpäiville tai firman 30-vuotisjuhliin – tai mihinkään sellaisiin työpaikkajuhliin joihin tunnen oikeasti kuuluvani. (Moniin juhliin pääsen kyllä muuten, koska siinä on toinen asia josta olen tehnyt ison numeron: tykkään juhlista.)

Juhlin synttäreitä myös siksi, koska välillä tuntuu vähän ankealta että tällaistako tästä elämästä nyt tuli. Että tässä sitä nyt sitten ollaan 36-vuotiaina ja käytetään suurin osa ajasta elämässä puhelinta tuijotellen ja toisiksi suurin osa ajasta sen huolehtimiseen että kuinka ankeaa tämä minun elämäni onkaan koska tuijottelen näin paljon tätä puhelinta (kantsis varmaan miettiä sitä itsekin nyt kun tuijottelet tätä siitä puhelimen ruudulta). Ja ankeuteen auttaa, jos riipii vähän iloa välillä jostakin. Siksi synttärit best.

Tänä vuonna en valitettavasti voi järjestää synttärijuhlia, koska en löytänyt sopivaa paikkaa ja nyt varoitusaika on vieraslistaa ajatellen jo liian lyhyt. Harmittaa vietävästi, koska odotin jo kovasti kaikkia niitä lahj- eikun ihania hetkiä joita saisin ystävieni ja läheisteni kanssa viettää. Mutta joskus käy näin, ja vaikka tekee kipeää, se ei haittaa – sillä tämä on ihanaa. Hellurei. Hellurei.

No mutta – oli juhlia tai ei, olen jälleen vuoden vanhempi ja rutkasti (näsä)viisaampi. Kaikki on muuttunut, jopa radikaalisti, ja vuoden aikana minusta on kuoriutunut kerta kaikkiaan aivan uusi nainen muun muassa seuraavilla tavoilla:

• ööööö hetkinen en keksi mitään

• no kävin minä kampaajalla! enkä edes muuten huomannut että tukkaa leikattiin 15cm

• minulla on neljä viherkasvia enemmän (olen jopa onnistunut kasvattamaan yhden omasta pistokkaasta vaikken ole ihan varma mitä pistokas edes tarkoittaa)

• olen lakannut varpaankynteni KERRAN jollakin muulla värillä kuin mustalla

• toissaviikolla aloin pitää surullisenkuuluisan sohvani selkänojaa astetta alemmalla asetuksella (uskon että tämä tulee muuttamaan elämäni)

• no nyt en oikeasti keksi enää mitään

…ja muuten olenkin sitten ihan samanlainen kuin 35-vuotiaana.

(Kiitos rakas Eino että otit minusta taas näin ihanat kuvat vaikka olen ihan paska kuvattava.)