Tajusin muutama viikko sitten, että jotain on tapahtunut. Jokin elämän mannerlaatta on liikahtanut, yhtä aikaa huomaamatta ja samalla kuitenkin hyvin selkeästi, ja muuttanut kaiken. Yhtäkkiä kaikki on… hyvin? Wtf?!?

Antakaas kun selitän. Musta tuntuu, että lapseni syntymästä tähän asti olen ollut alati pienellä paniikkiliekillä. Olo on ollut kuin hätänappulaa painettaisi lakkaamatta, ei ihan pohjaan saakka, vaan vain jotain 20 %. Olen ollut miedossa hälytystilassa yötä päivää yli puolitoista vuotta.

Olen katsonut lastamme päivittäin ja miettinyt, etten meinaa uskoa, että meillä on lapsi. Että voin tuskin tajuta, että olemme tehneet hänet itse. Että miten älytöntä on, että hän on meistä tullut ja minun kehoni sisällä kasvanut. Että ulkopuolisille me näytämme samalta kuin kuka tahansa muu perhe – samalla kun itse olen jatkuvan hämmästyksen vallassa, että mitä helvettiä, me todella olemme perhe.

Mutta muutama viikko sitten, kun lapsi oli noin vuosi ja kahdeksan kuukautta vanha, jotakin tapahtui. Yhtäkkiä huomasin, että olen ikään kuin hyväksynyt sen, että me olemme perhe. Meillä on lapsi, eikä se enää tunnu hämmästyttävältä, vaan tavalliselta. Asian tilalta. Siltä että näin asiat ovat, ja se on luonnollista ja tavallista ja tuntuu hyvältä. Huomasin tämän, kun katselin puolisoni ja lapseni yhteistä leikkiä, ja tulin ajatelleeksi, että aiemmin halusin tallentaa jokaisen tällaisen hetken valokuvaan. Aiemmin tällaisina hetkinä herkistyin ajatuksesta, miten ihana isä puolisoni on. Nyt en enää tuntenut tarvetta kyynelehtiä ja kuvata tätä ainutkertaista tapahtumaa (joka siis ei ole ainutkertainen vaan ihan jokapäiväinen). On tavallaan jopa surullista, ettei perhe tunnu enää minusta maagiselta ja ihmeelliseltä, mutta kuulkaa, minulle tämä on tosi tervetullutta. On tosi kuluttavaa ja raskasta olla jatkuvassa ihmetyksen ja hämmästyksen (ja paniikin) tilassa, vaikka asia joka sen aiheuttaisi, olisikin rakkaus omaan perheeseen.

Jotakin on siis tapahtunut. Jonkinlainen taika on rauennut, mutta se taika on ollut myös kirous. Ehkä tämä on sitä, kun elämä asettuu uomiinsa. (Kaikki muu on edelleen toki täydessä kaaoksessa, lol. Ammatillinen identiteettini, negatiivinen kehonkuvani, lamauttava ikäkriisini ja muut pikku kumppanit aiheuttavat edelleen jatkuvaa päänvaivaa. Mutta otetaan voitot sieltä mistä ne saadaan, eiksje?)

Eikä siinä vielä kaikki! Tämä ei ole yksin minun kokemukseni. Olen kuullut vastaavaa muiltakin vanhemmilta. Että siinä kohdassa, kun lapsi on 1,5–2-vuotias, alkaa äidistä tuntua enemmän omalta itseltään. Saa sen kuuluisan kipinän takaisin. Tilanne alkaa jotenkin normalisoitua. Asettua.

Joten jos luet tätä nyt niin, että sulla on pieni vauva tai hasardi taapero, ja susta tuntuu että kaikki on hankalaa ja olet kadottanut itsesi, ota tämä toivon merkkinä. IT WILL GET BETTER. (Toisaalta kysyin tästä asiasta kaveriltani, jolla on kaksi lasta, ja hän tunnisti ilmiön ensimmäisen kohdalla, muttei toisen heh. Jos sinulla on kaksi tai enemmän, olet kusessa. Heh.) Mutta minusta tällä otannalla voimme jo kutsua tätä ilmiöksi tai todennäköisyydeksi tai totuudeksi tai joksikin. Jos olisin Trump, sanoisin että kukaan ei tiedä tästä ilmiöstä enemmän kuin minä, olen paras tulkitsemaan tätä ilmiötä, kysykää keneltä vaan, ja jos he sanovat jotain muuta, he ovat väärässä ja panen heidät syytteeseen.

Oli miten oli, jotakin on tapahtunut, ja otan sen avosylin vastaan.

Meidän pikku lapsonen on jo puolitoistavuotias! Aika menee – dare I say it – pikajunan vauhdilla. Sellaisen pikajunan, jossa toimii wifi, ja siellä voi katsoa Netflixiä ja kuunnella podcasteja ja julkaista instastoryja, ja aika kuluu niin siivillä, ettei huomaa edes saapuvansa perille. (Juna Utopiaan, ehkä.)

No, oikeastihan lapsi on tietysti jo 1v 7kk (ihan pian 8kk), mutta vatuloin tämän julkaisussa, koska odotin puolitoistavuotisneuvolaa. En kyllä tiedä miksi. Varmaan siksi että jos siellä selviääkin että no nyt pitäisi osata jo derivoida tai jotain, ja sitten minua nolottaisi julkaista jotain “uu, lapsi sanoo jo joitakin sanoja” -fiilistelyä. Mutta neuvola (eli WIIWUUWAA) oli toissaviikolla ja onnekseni voin nyt kertoa kaikille, että puolitoistavuotiaana ei vielä tarvitse osata derivoida! Päin vastoin: wiiwuuwaassa selvisi, että lapsi kasvaa ja kehittyy juuri niin kuin pitää. Täytyy kyllä sanoa, että on melkoista sekoilua nykyään se neuvolassa käyminen. Lapso repi hajalle yhden kirjan, rempoi kaikkia kahvoja, löysi joka ikisen napin, johdon ja kolon ja painoi tai kiskaisi jokaista. Lempihetkeni oli se, kun se avasi oven viereiseen huoneeseen ilman housuja. “Hyvä motoriikka”, sanoi terveydenhoitaja. Maisan merkinnöissä luki myöhemmin että “energiapakkaus”.

Lapsi on ollut nyt melkein viisi kuukautta päiväkodissa, ja se on viihtynyt siellä tosi hyvin. Meidän päiväkoti on kahdeksanlapsinen ryhmäperhepäiväkoti, jossa sattuu olemaan kaksi tuttua lasta meidän talosta. Uusia pieniä aloitti elokuussa yhtä aikaa neljä, ja meidän mukelo on ollut vuodenvaihteeseen saakka ryhmän nuorin. Se on hoidossa kuusi ja puoli tuntia päivässä (ja olen tässä oppinut, että se on hirveän lyhyt aika kaikelle sille mitä haluaisin saada aikaiseksi päivän aikana, ml. treenaaminen ja työt), ja se on yleensä ihan hyvällä tuulella sekä mennessä että lähtiessä. Aamuisin on joskus pieniä vaikeuksia, mutta yleisesti ottaen pieni veijari on sopeutunut porukkaan tosi hyvin. Haluaisin hirveästi, että se oppisi puhumaan enemmän, jotta se voisi kertoa monisanaisemmin, miten päiväkodissa on mennyt – mutta toisaalta olen kuullut isompien lasten vanhemmilta että vaikka puhekyky olisi täydellinen, tippuu se miinukselle kun pitäisi kertoa miten päivä on sujunut. Vähän sama itsellä tietysti. Saatana että joku kyselisi jokaisen työpäivän jälkeen että no mites meni, lyhenikö to do -lista. Menisi itselläkin puhekyky.

Lapsella on päiväkodissa yksi erityisen ihana kaveri, jonka nimeä se alkaa heti huudella päiväkodin käytävällä. Hoitajat usein sanovat päivän päätteeksi, että ne ovat kuin paita ja peppu tai että ne ovat leikkineet koko päivän kahdestaan. Tämän kaverin äiti kertoi mulle, että meidän lapsi on myös hänen lapselleen tosi tärkeä. Kun hän kysyy lapseltaan, miten päiväkodissa meni, lapsi sanoo vain meidän lapsen nimen. Tai kun häneltä kysyy, mitä päiväkodissa tänään syötiin, hän sanoo meidän lapsen nimen. Jos kysyy, oliko ruoka hyvää, lapsi vastaa niin ikään meidän lapsen nimellä. (Vaikka osaisi siis kertoa tarkemminkin.) Ilokseni juuri eilen meidän lapsi hoki myös tämän kaverinsa nimeä, kun kyselin että oliko päiväkodissa kivaa. Söpöliinit.

Vietettiin joulu puoliksi Tuomaksen perheen kanssa ja puoliksi mun perheen kanssa. Jouluaattona tavattiin haitaria soittava joulupukki, jota lapsi ei pelännyt yhtään! Huojui vaan ihanasti pukin soiton tahtiin (yritti kyllä varastaa pukin ipadin, kun silmä vältti). Paketit olivat jännittäviä, mutta lahjoista pienokainen ei ollut niin kovin kiinnostunut. Paitsi niistä mitkä eivät olleet hänen.

Lapsi on hirveän huvittava ja tuo valtavasti riemua meidän päiviin. Sillä alkaa olla tosi hauskoja omia pikku juttuja, jotka se keksii mun nähdäkseni ihan tyhjästä. (Tiettyyn pisteeseen asti luulen että lapset vaan matkii näkemiään asioita, ja ihan uusi maailma avautuu, kun ne alkaa keksiä kaikenlaista itse.) Esimerkiksi aina kun sille antaa ksylitolipastillin, se ottaa sen ensin käteen, mutta sitten se asettaa sen pöydälle, tuolille tai lattialle, mikä nyt sattuu olemaan lähimpänä, laskee naamansa sen ylle ja imuroi sen huulillaan suuhun. Niin kuin mitä helvettiä? Mistä se tuollaisen on keksinyt? Se on tosi hauska.

Se rakastaa nappeja, nappuloita ja puhelimia, erityisesti seinissä olevia ovisummeripuhelimia joissa on nappuloita, ja se jaksaisi kaiket päivät vain huudella luuriin HAJOO ja painella nappuloita. Se rakastaa myöskin juoksukilpailuja: se menee meidän makuuhuoneen kynnykselle seisomaan, kunnes siltä kysyy: “onko juoksija valmis?”, ja sitten se huutaa JOO. Sitten me sanotaan valmiina, paikoillanne, hep, ja sitten se juoksee riemukkaasti nauraen meidän syliin. Halien ja suukkojen jälkeen päästetään se irti, jolloin se juoksee välittömästi takaisin kynnykselle odottamaan kysymystä siitä, onko juoksija valmis. Jos me ei olla ihan najulla eikä huomata tehdä niin, se alkaa huutaa todella vaativaan sävyyn että ISIII tai ÄITIII tai ISÄÄÄ eli lisää.

Usein aamuisin kun se herää (se nukkuu omassa pinnasängyssä omassa huoneessa), se alkaa huudella sängystään tärkeimpiä asioita (joiden myös oletan olevan tärkeysjärjestyksessä). Litania kuuluu yleensä näin: ÄITII ISIII TUTTI KAKE. On tietysti lohduttavaa tietää, että olemme tärkeysjärjestyksessä ennen kaukosäädintä.

Me ollaan otettu yksi korkea laita pois lapsen pinnasängystä kuukausi-pari sitten, ja kokeillaan nyt miten nukkuminen sujuu matalalla laidalla. Toistaiseksi on mennyt ihan ok hyvin. On ollut ajanjakso, jolloin lapsi on herännyt joka aamu hirveän aikaisin, mutta muuten se nukkuu tosi hyvin ja keskeytyksettä. Aamulla kun se herää, se tassuttelee meidän huoneeseen ja kiipeää meidän sänkyyn, ja hyvällä säkällä nukkuu siinä vielä hetken. Se tassutteluhommeli on mun lempijuttuja! Rakastan ääntä, mikä sen pikkuisista jaloista tulee, kun se läpsyttelee asunnon läpi. Me herätään aina siihen ääneen, ja yleensä se kävelee ekat ja juoksee vikat metrit, kun näkee meidän päiden nousevan peittojen takaa. Musta on ihanaa, että se kokee meidän kodin niin omakseen, että se uskaltaa kulkea pimeässä tilan läpi meidän luokse ilman mitään hätääntymisiä. Se on varmaan myös sen mielestä tosi hieno tunne: ajatella, että pystyy tuollaiseen, vaikka ihan hetki sitten oli vaan avuton pötkylä. Viime päivinä se on alkanut ottaa mukaan myös unipupunsa ja peittonsa, ja haluaa tulla niiden kanssa meidän väliin köllöttelemään hetkeksi. Ne on mun lempihetkiä päivässä. Se makoilee siinä ja hokee ÄITII ISII ja hapuilee meidän naamoja. Sitten se sanoo PUPUU TUTTII PEITTOO VALOO tai mitä kaikkea se nyt siellä pimeässä näkee. Sitten se alkaa luetella muiden rakkaiden ihmisten nimiä kuten MUMMII VAARII MAMII PAPSII ja niin edelleen, kunnes se sanoo TONNE, joka merkitsee sitä että nyt pitää nousta ja mennä olohuoneesen.

Otan lapsen aina mukaan ruoanlaittoon, ja musta on herttaista miten loputtoman kiinnostunut se on siitä. Se on suloista ja kivaa, mutta myös raivostuttavaa, koska en voi tehdä keittiössä mitään, en ottaa lasia vettä, en kuoria mandariinia, en pilkkoa sipulia enkä varsinkaan keittää mitään ilman että mun kylkeen liimautuu alle metrinen siansaksaa lärpättelevä tahmeasorminen apuri. Lapsella on pieni jakkara (eli KAKKAJA), jota se työntelee eri paikkoihin asunnossa (esim keittiöön) voidakseen kiivetä korkeammalle räpläämään kaikkea mihin ylettää (esim veitsiä ja kiehuvaa vettä). Se on tosi hyvä, koska jakkaran käyttöönoton jälkeen syliinnostopakko on laskenut minimiin, mutta myös tosi kamala, koska lapsi on pudonnut siitä monta kertaa kun ei oo ollut tarkkana (ja myöskin kamala koska edellämaintut veitset ja kiehuva vesi). Ei koskaan onneksi pahasti – ei jakkara ole kovin korkea. Mutta silti. Joululahjaksi lapsi sai muovisen astiaston, joka sisältää pari kattilaa, mutta silti se haluaa osallistua mieluummin ihan oikeiden kattiloiden kalisteluun.

Ihaninta on, että lapsen suusta tulee joka päivä hirveästi uusia sanoja. Yhtenä aamuna lapsi kömpi sänkyyn pienen ananaspehmolelun kanssa ja hoki ylpeänä ANANA ANANA. Minäkin olin tosi ylpeä! Ananas on vaikea sana. Se maisteli jouluna vähän pipareita ja jos se tiesi että niitä oli kaapissa, se kiipesi välittömästi herättyään keittiön tiskipöydän ääreen huutelemaan PIPAJAA. En oo onnistunut tallentamaan, kun se yrittää sanoa ketsuppi, enkä oikein tiedä miten se sen sanoo, mutta se on PITTEPAITE tai jotakin sinne päin. Eniten käytettyjä sanoja on MOI, kun se morjestelee kaikkia vastaantulijoita kadulla, HEIPPA, kun se lähtee mistä tahansa huoneesta, TONNE, kun se haluaa mennä minne tahansa, TOSSA, kun se haluaa osoittaa jotakin, KIJJA, kun se haluaa lukea jotakin kirjaa (ja kirjoista PUPPE, POPO ja MII eli Puppe, pöpö-kirja ja Miu). Ja aina kun se näkee kitaran jossain, se sanoo KIKAJAAAA. Se myös tosi suloisesti käy isot tapahtumat läpi toistellen niiden avainsanoja jopa päiviä. Uudenvuodenaattona näimme kotikulmilta muutaman raketin ihan läheltä, ja se saattaa vieläkin silloin tällöin hokea AKEKKI, ÄÄNI, koska raketeista tuli niin kova ääni. Muutama päivä sitten meidän ohi meni poliisiauto tosi lujaa pillit vinkuen, ja sitä käydään edelleen läpi hokien POSSILI, AUTO, ÄÄNI, KOVAA. Pari päivää sitten se sanoi melkein lauseen, kun se oli sängyssä meidän välissä, ja oli mun vuoro nousta sen kanssa. Kysyin siltä, noustaanko, ja se sanoi peräkkäin sanat ISI UKKUU IELÄ, eli iskä nukkuu vielä, lause, jota toistelemn (kateellisena) aina kun mulle on langennut vuoro nousta pienokaisen kanssa kukonlaulun aikaan.

Olen aivan haltioissani siitä, miten paljon uutta lapsoliini oppii joka päivä. Mahtaa tuntua ihanalta, kun saa haluamansa sanottua.

Minun kuulumisiani lyhyesti: olen aivan kypsä talveen, onneksi valoa näkyy jo hieman tunnelin pään lisäksi esim puoli neljältä iltapäivällä, yritän aloittaa taas tanssitunnit, olen rakastunut laitepilatekseen ja voimaharjoitteluun, kirjoitan kirjaa Storytelille ja aloitimme Einon kanssa podcastin! Sen nimi on Mä lähetän nyt ääniviestin ja uusia jaksoja ilmestyy viikottain.

Tänä vuonna yritän kirjoitella vähän useammin meidän kuulumisia tänne blogin puolelle. Ja julkaisen vihdoin sen synnytyskertomuksen! YES I WILL.