Viime kerralla: ihastumista ja vauvakamoja (viikot 21–24).

Tällä kertaa käsittelyssä viikot 25+0–28+6.

Tuottamani podcast julkaistiin, ja lähetin kirjan viimeiset tekstit eteenpäin. Olin aivan loppu, ja huomasin, että kirjaurakan jälkeen hanskat tippuivat täysin: en olisi jaksanut enkä halunnut tehdä enää yhtään mitään, en mitään pieniäkään juttuja. Olisin halunnut vain maata.

Kirjoitin muistiinpanoihini:

Viime viikonloppuna, kun kirja oli ”valmis”, oli ekaa kertaa pitkään aikaan viikonloppu joka tuntui viikonlopulta. Silitin lakanoita ja niinku ei mulla oo kuukausiin ollut aikaa mihinkään sellaseen. Hattu potkii aivan kauheasti, etenkin iltaisin, ja senon ihanaa. Aiemmin tällä viikolla 25+2 kaaduin rähmälleni katuun ja säikähdin ihan helvetisti että vauva kärsii siitä jotenkin. En oo ehkä koskaan tuntenut sellaista hätää? On ollut samanlaisia kun esikoinen on satuttanut itsensä, mutta se osaa itkeä ja mä näen sen haavat – tonne nahan alle en näe mitenkään.

Kaaduin ratikkaan kirppiskassit käsissäni juostessani, ja se oli ihan kamalaa. Mua hävetti, että oon tällainen krooninen myöhästelijä, ja että edes yritän juosta johonkin ratikkaan mahan kanssa. Hävetti, että kaikki kamat levisivät pitkin katua, ja hävetti myös että paikalla oli jotain katutöitä tekeviä työmiehiä ja muita ohikulkijoita eikä kukaan kysynyt että hei pärjääksää. Teki mieli huutaa että mää oon raskaana auttakaa nyt – mutta se vasta oliskin hävettänyt. Jäin odottamaan seuraavaa ratikkaa, ja olin ihan ok – kunnes nousin siihen. Sitten mut valtasi jokin älytön hysteria ja aloin itkeä ihan hallitsemattomasti. Jatkoin matkaa kirppikselle välillä itkuun purskahdellen kun en keksinyt tehdä muutakaan. Polvia kolotti ja niiden nahkaan sattui. Tekstasin ystävälle ja Tuomakselle ja ne kehottivat mua soittamaan varmuuden vuoksi jonnekin. Selasin yksityisten ultrien sivuja, mutta aikoja ei ollut. Kokeilin vakuutusyhtiön terveyspalvelua, mutta se oli ihan tyhjä arpa (saisin käydä tsekkauttamassa polvet, mutta pitäisi olla jokin raskausvakuutus erikseen, että ne katsoisivat onko vauvalla kaikki hyvin. Ihan kuin raskaus olisi minusta erillinen asia). Naikkarin päivystyksessä mulle vastasi aivan ihana ihminen, joka vakuutti että kaikki on varmasti hyvin ja pyysi olemaan uudelleen yhteydessä, jos vauva lakkaisi liikkumasta tai tulee jotain vuotoa tms. Kuvailemieni tapahtumien perusteella olin ottanut kaatumisen käsillä ja polvilla vastaan, eikä maha ollut edes ottanut osumaa. Itse en ollut yhtään varma, kun kaikki kävi niin äkkiä, ja meinasin lyödä myös naamani katuun. Ajattelin että pakko sen mahankin oli siinä litistyä. Mutten tuntenut vatsan alueella kipua ja vauva liikkui tavallisen tuntuisesti, joten oikeaa hätää ei varmastikaan ollut. Oma hätääntymiseni oli kyllä hurja, ja säikähdin varmaan sitä enemmän kuin itse kaatumista. Outoa miten sitä reagoi uusiin tilanteisiin.

Päivänä 26+4 kirjoitin muistiinpanoihini:

Sain tällä viikolla suosituksen rautalisään. Tukehdun kohta noihin patletteihin, niitä on aivan hirveästi: aamuisin raskausvitamiini, kalsium, D-vitamiini, magnesium – iltaisin verenohennuslääke, 2 x magnesium, kalsium (ja perkeleesti renniee aina ku närästää eli öö koko ajan). Mut ehkä se selittää miks oon ollut niin väsyny (hemoglobiini on laskussa, mut ei vielä mitenkään megamatala). Mulla on jotenki hirveesti töitä ja kauhean vähän aikaa. Eikä silti oikein tuu rahaa mistään. Maha on jumankekka huuuuge, kattelin viime raskauden kuvia ja viimeksi maha tässä vaiheessa vielä ihan cute ja pikkuinen. No eipä enää! Kävin naapurissa osteopatiassa ja se oli ihanaa. Taapero puhuu pikkusiskosta lähes päivittäin ja se vasta onkin cute.

Rautalisä tuntui hiukan auttavan väsymykseen. Söin sitä epäsäännöllisesti (mulle suositeltiin että joka toinen päivä, mutten koskaan muistanut että otinko rautaa eilen vai tänään, joten otin sitä aivan miten sattuu. On aika helppo muistaa tehdä jokin asia joka päivä, mutta joka toinen? Yllättävän vaikeaa). Aina jos magnesium jäi jostain syystä iltaisin ottamatta, kärsin öisin suonenvedosta. Se on karsea vaiva, yäk. Raskausdiabeteksen liittyvät verensokerimittaukset raivostuttivat mua edelleen, ja niiden tekeminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta: olin aina hakemassa lasta päiväkodista tai jossakin keskellä katua menossa tuulispäänä paikasta toiseen, kun olisi pitänyt joko syödä tai mittailla sokereita. Tämä ei saanut mua pitämään radista yhtään enempää kuin aiemmin.

Mun vanhemmat juhlivat 55-vuotishääpäiväänsä Tampereella ja järjestivät pienet juhlat Finlaysonin palatsissa. Se oli tosi suloista, mutta huomasin etten enää oikein jaksanut tissuttelua ja bailaamista, ja olin vähän pinna kireällä, kun kaikki muut olivat juhlatuulella ja itse en (vaikka voinkin ihan hyvin).

Elämää ihastutti ja helpotti se, että taapero alkoi mennä itsenäisesti nukkumaan. Se meni sänkyyn ja sanoi että haluaa olla yksin, ja naps vaan nukahti vartissa. (Tiedostin jo silloin ettei tämä välttämättä kestä ikuisesti, ja eihän se kestänyt, mutta daaaaaaaamn it was nice while it lasted.) Taapero on ollut aika hyvä, tai ainakin sellainen yhtäjaksoinen nukkuja lähes koko elämänsä ajan – ei ole juuri heräillyt öisin – mutta meillä haasteena ovat olleet tosi aikaiset aamut. Nyt tuntui että nekin alkoivat vähän talttua (toki myöhemmin tajusimme että sekin oli vain väliaikaista). Yhtenä yönä taapero heräsi itkemään, mitä se ei yleensä tee, ja nousin pitämään sitä sylissä. Sen nenä oli tukossa, ja me niistettiin ja syliteltiin hetki, ja aika nopeasti se rauhottui. Mutta kun palasin omaan huoneeseen, huomasin että mun tissit olivat alkaneet vuotaa. Sitä ei oo kyllä tapahtunut piiiitkään aikaan! Otan tämän hyvänä merkkinä tulevaa imetystaivalta ajatellen.

Viikolla 28 mulla oli ensimmäinen synnytyspelkopolivastaanotto etänä. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Lääkäri oli tosi kiva ja tapaamisesta jäi hyvä mieli. Itkin jotenkin vielä enemmän ku edellisillä kerroilla vaikka luulis että helpottais ajan myötä – mut ehkä lähestyvä synnytys nostaa uusia tunteita pintaan. Nyt pitäis miettiä ja tutkia synnytystapoja vielä ja päättää että missä haluan synnyttää. Kallistun vähän Hyvinkääseen kyllä.

En vielä tässäkään vaiheessa oikein saanut kiinni siitä, mikä mua edellisessä synnytyksessä niin pahasti järkytti, mutta pian tajuaisin lopullisesti, ettei mun pelko liity synnytykseen vaan kohteluun synnytyssairaalassa (with a twist of järkytystä siitä että jouduin tunneiksi heräämöön vauvasta eroon. Ymmärrän tämän järjellä, mutta olin alitajuisesti odottanut vastasyntyneen kiireetöntä rinnalla pitelyä aivan valtavasti, ja kun se jäi puuttumaan, se horjutti mun uskoa mun ja vauvan väliseen suhteeseen ja siis ehkä jopa johonkin perusturvallisuuden tunteeseen. En tiedä miksi mutta se sai mut aivan pois tolaltani kuukausien ajaksi). Mutta ehkä siksi, etten pelännyt tiettyä synnytystapaa, musta alkoi tuntua ihan mahdottomalta että mun pitäisi itse osata päättää millä tavalla haluaisin synnyttää. Sektio oli tuntunut tähän asti turvallisimmalta, koska se on ainoa mistä mulla on kokemusta, mutta suunniteltu sektio ei anna tilaa sille, että oma kroppa (tai vauva for that matter) saisi luonnollisesti valmistautua synnytykseen. Synnytyksen käynnistyminen tai sen käynnistäminen valmistaisi meitä molempia, ja helpottaisi ehkä toipumista ja imetystä ja kaikkea. Alatiesynnytys pelottaa mua, mutta sellaisella ”tavallisella” tavalla. Sektio tuntuu tutummalta. Mutta molempia ei voi saada: käynnistymistä ja sektiota (ellei käy niin kuin viimeksi, että käynnistely epäonnistuu). Aaaarrggghhh. On ärsyttävää, ettei kukaan kerro mulle mitä pitäisi tehdä – ja jos joku kertoisi, olisin varmaan ihan että sinähän et minun puolestani päätä. Heh.

Viikolla 28 kävin lukemassa äänikirjan valmiiksi ja palkitsin itseni urakasta käynnillä The Hotel Marian Spassa (se vaihtoi juuri silloin nimeään ja on nyt Waldorf Astoria). Otettiin mun ystävän kanssa sellainen parihoito, jossa meitä hemmoteltiin samassa huoneessa. Hän sai kasvohoidon ja minä hieronnan, ja VOI HYVÄ LUOJA se oli paras raskaushieronta koskaan. Waldorf Astoria span Noriko on taikuri käsistään. Hieronta oli kokovartalohommeli ja ihanan napakka: täydellinen yhdistelmä rentoutumista ja lihasten jytyyttämistä. Ah. Plus paikka oli juuri niin instagrammable ja upea kuin kuvista näkyy – ja palvelu aivan ensiluokkaista. Kallistahan se oli, mutta jos pystyy kerran törsäämään, suosittelen (tai oikeastaan en koska haluaisin mennä nyt eksklusiivisesti koko loppuelämäni ajan Norikolle hierottavaksi eikä mulla ole varaa sellaiseen).

Viikon 28 viimeisenä päivänä esiinnyin Helsingin kirjamessuilla! Se oli tosi kivaa. Mun vanhemmat tuli Tampereelta asti käymään, yleisössä oli ystäviä ja puoliso ja taaperokin olivat mukana. Nauratti, että tuolit alkoivat täyttyä mun esiintymisen loppupuolella: samalla lavalla oli seuraavaksi jokin spicy romantasiapaneeli, joka kiinnosti selvästi enemmän kuin minun kesy, tositapahtumiin perustuva romcom-kirjasarjani. Osaisinpa kirjoittaa spicya romantasiaa! (Vitsailen. Olen tosi ylpeä saavutuksestani ja iloinen että yleisössä oli ylipäätään ihmisiä. Tai siis en kyllä vitsaile siitä että osaisinpa kirjoittaa romantasiaa! Mutta en minä osaa yhyyyyy.)

No niin! Se siitä. Ensi kerralla omituista vatsakipua ja lääkärikäyntejä.

Viime kerralla: viikot 17–20: olenko keksinyt koko jutun?

Tällä kerralla viikot 21+0–24+6.

Viikolla 21 aloin vihata kaikkia vaatteitani. Ostin Vintedistä joltakulta satsin raskausleggingsejä ja -pyöräilysortseja, jotta mulla olisi EDES JOTAIN päällepantavaa. Niissä on reikiä ja ne ovat liian isot, enkä mielellään esim menisi töihin ne jalassa, mutta ainakin mulla olisi kotona ja treeneissä ja lasta päiväkodista hakiessa jotakin jalassa (toki vähemmän niitä sortseja enää syssymmällä kodin ulkopuolella, mutta silti). Mulla on edellisestä raskaudesta tasan yhdet leggingsit, ja ne tippuvat jalasta. Jotenkin lörpähtänyt se vyötärö. Toki käytän niitä silti, koska ei ole perkele mitään muutakaan (ne ovat mulla jalassa nytkin kun viimeistelen tätä tekstiä raskausviikolla 36. Tosin “jalassa” on pieni overstatement, roikkuvat tuossa reisien kohdalla).

Raskaussukkikset olivat viime raskaudessa mun lempivaate, mutten tiedä mitä nyt tapahtui – ostinko liian pienet tai liian paksut, vai vahingossa jotkut shapewear-sukkikset, mutta ne ovat niin tiukat, että verisuoni puhkeaa niitä pukiessa, eikä mun tee yhtään mieli pukeutua niihin. Viime raskaudessa en halunnut muuta pitääkään kuin raskaussukkiksia. Ja sitten sisäinen ekologini ja ekonomini on silleen että nyt et jumalauta osta mitään toisia sukkiksia kahdeksi kuukaudeksi, enkä haluakaan, mutta olen katsellut niitä myös Vintedistä, moni myy ihan käyttämättömiäkin, mutta sitten ajattelen että se postituskin on kyllä kallista ja epäekologista ja sitten käy niin että mietin koko asiaa niin pitkään että vauva ehtii syntyä ja sitten vasta myöhäistä onkin. ARGH. Ärsyttävää. (Update: ostin pari viikkoa myöhemmin superpehmeät ja mukavat ja lämpimät raskaussukkahousut ihan H&M:stä.)

Ärsyttävintä raskauspukeutumisessa on se, ettei voi pukea sellaista, mistä tyylillisesti pitää, vaan sellaista mikä mahtuu päälle. Viimeksi vatsani kasvoi kesää kohti ja kaikki oli helpompaa, mutta nyt tilanne on se että mitä isompi olen, sitä lämpimämmin minun täytyy pukeutua. VAIKEETA ON.

Kotivaatteet best!

Näillä viikoilla aloin olla tosi ihastunut meidän kaksivuotiaaseen. Alkoi tuntua siltä, että haluan imeä kaiken irti sen kanssa kahdestaan vietettävästä ajasta, koska pian meitä on neljä ja se joutuu luopumaan tästä one on one -huomiosta – eikä se raasu edes oikein tajua sitä vielä. Tutkiskelin hirveästi kaikkia somepostauksia ja neuvokkijuttuja siitä, miten transitio ainoasta lapsesta isosisarukseksi tehdään mahdollisimman lempeästi, miten vauva esitellään isoveljelle ensimmäistä kertaa ja miten pidetään arjessa huoli siitä ettei esikoinen tunne jäävänsä paitsioon. Vielä kun mulla olisi muutama aivosolu jotka pystyisivät muistamaan nämä hyvät neuvot sitten kun vauva syntyy.

Kaksivuotias (tai kaksi ja puolivuotias) on kerta kaikkiaan mahtava epeli. Sillä alkaa olla jo vähän järkeä päässä eikä se ole yhtään niin hasardi kuin ennen. Lisäksi sillä on pilkettä silmäkulmassa, ja superhauskat jutut. Se rakentelee duploista ruuvinvääntimiä ja sanoo olevansa aikuinen ja työmies. Kun vauva syntyy, se aikoo lainata sille moottorisahaa (tiedoksi että lapsellamme ei ole moottorisahaa, leikkikäsisaha vain, mutta se muuttuu moottorisahaksi jos sitä käyttäessä vähän murisee). Jos siltä kysyy, mikä vauvan nimi on, se sanoo ”Merja” joka kerta, järkähtämättä (Merja on Tuomaksen äidin nimi). Se on niin suloisen vilpitön juttujaan sepustaessaan! Rakastan sitä aivan poskettoman paljon.

Lapsi kummitädin kirjahyllyllä.

Näihin aikoihin aloin heräillä ja valvoa öisin ilman mitään syytä. Tosi ärsyttävää. Päivänä 21+6 kirjoitin:

Kello on 4.24 yöllä ja mä en saa unta. Tää on nyt jokaöinen juttu, että herään yöllä pissalle enkä saa sen jälkeen unta. Oon ihan pirteä. Täähän ei haittais yhtään jos sais aamuisin nukkua, mut ku ei saa.

Viikolla 22 Hattu-vauva (en muista kerroinko jo: naapurin kaksivuotias ehdotti että vauvan nimeksi voisi tulla Hattu ja se tarttui. Kuin huomaamattamme olemme alkaneet kutsua sitä Hattu-vauvaksi) alkoi rymytä kohdussa niin pirusti. Nyt sen tuntee jo hyvin ihon läpi. Se rymyää erityisesti iltaisin kun oon menossa nukkumaan, ihan niinku aina sanotaan – että sitten ku ite lepää, alkaa vauva möbleerata. Tuntui että tekisi jotain isompaakin purkuremonttia siellä. Alettiin puhua vauvasta vielä enemmän ja isommin kotona, ja saatiin päiväkodista raporttia että kaksivuotias juttelee sielläkin vauvasta ja pikkusiskosta kovasti. ”Mulle tulee pikkusisko”, se sanoo, enkä kerta kaikkiaan kestä.

Olen molempien raskauksien aikana syönyt runsaasti magnesiumia suonenvetojen estoon (ja magnesiumtankkaus voi kuulemma auttaa myös nännikipuihin, joita mulle tulee raskaana etenkin silloin kun on vähänkin kylmä), mutta magnesium laittaa vatsani sekaisin, joten en voi syödä sitä mitenkään aivan valtavia määriä. Päivänä 23+3 kirjoitin muistiinpanoihini:

Mulle tuli viime yönä niiiiiiinnn väkivaltainen suonenveto että luulin kuolevani siihen. Mulla loppui just magnesium ja oon joutunut olemaan ilman sitä pari päivää, voikohan tää johtua siitä jo näin nopeesti? Hyi helvetti. Ihan kauheeta. Pohje on vieläkin aivan arka ja jäykkä.

Viikon 23 tienoilla huomasin, että reidessäni olevat tatuoinnit alkoivat kutista ja kohoilla. Ostin hydrocortisonia mutten uskaltanut käyttää sitä kovin pitkään (raskaana sitä tulisi käyttää mahdollisimman mietona, mahdollisimman pienellä alueella ja mahdollisimman lyhyen aikaa), ja tuntui että se kutina vaan aina siirtyi sivummas voideltavasta kohdasta. Esikoisen synnytyksessä mulle selvisi, että olin allerginen leikkausteipeille, ja se ilmeni synnytyksen jälkeen vatsan alueen ja etenkin reiden tatuointien kohoiluna ja raivostuttavana kutinana. Sitä kesti viikkoja ja se oli aivan kauheaa, raavin itseni ihan verille. En ollut tajunnut, että tissiteipeissä on samaa matskua, ja onnistuin niitä käyttämällä aiheuttamaan itselleni kauheat ihottumat omissa häissäni viime vuonna. Oli ihana herätä ekaa kertaa rouvana kutisevia rantuja tisseissä kannellen. Tässä raskaudessa mulla ei ollut ollut tietääkseni mitään altistusta teipeille, mutta yhdistän kutinan silti jotenkin raskauteen. Tällä kertaa kutina oli lievempää ja rasvailin vaan perusvoiteella tatskoja ahkerasti. Siitä tuntui olevan vain laiha hyöty, mutta jossain vaiheessa viikkoja myöhemmin kutina onneksi talttuisi.

Tuottaja toimistolla.

Olin aloittanut työt uuden podcastin freelance-tuottajana Podimolla, ja se oli ihanaa (olin hakenut Podimolle aiemmin töihin, ja vaikken saanut paikkaa jota silloin hain, mut oli pidetty mielessä sitä varten että sopivampi rooli tulee eteen – ja nyt kävi niin. Parasta!). Sain alkaa tehdä töitä ihailemieni ihmisten kanssa takuulla hauskan podcastin parissa, ja siis minäpoika se vaan rakastan podcasteja. Oon aivan valtavan iloinen että saan tehdä niiden parissa töitä oikeastaan missä hyvänsä roolissa. Uuden työn aloittaminen raskauden puolivälissä on tietysti vähän hassua aikataulullisesti, ja kieltämättä se aiheutti vähän miettimistä, mutta minusta se kertoo paljon Podimosta työnantajana, ettei raskautta koeta esteenä työsuhteen (tai no minun tapauksessa freelancer-toimeksiantosuhteen) aloittamiselle. Päivänä 24+2 kirjoitin muistiinpanoihini:

Oon taas unohtanut ihan seurata vauvan kokoa. (Tarkistin: kookospähkinä tai lanttu.) Se heiluu ja tanssii ja potkii aivan hirveästi, etenkin iltaisin, mutta myös nyt aamulla (klo on 7 ja makaan sängyssä. Ois mun vuoro nukkua mutta heräsin 6.11 kun lapsi heräs enkä oo saanut sen jälkeen unta. Makoilen vaan sängyssä ja sometan eli etsin lastenvaatteita internetistä). On ollu tosi rajut viikot kirjan viimeistelyn suhteen ja odotan vaan aivan hirveesti että saisin sen pois mun käsistä. Se stressaa mua aivan saatanasti. Mun tuottama Podimo-podcast alkaa parin viikon päästä ja se on kivaa mutta myös hermostuttavaa. Ois ihana päästä jo vähän lepäämään, laittamaan kotia ja tavaroita ja valmistautumaan vauvan tuloon – vaikka tiiän kyllä että siihen on vielä ihan hyvin aikaa.

Sittemmin podcast on jo alkanut ja koko ensimmäinen kausi julkaistu, ja sen tekeminen on ollut tosi hauskaa! Niina Lahtisen ja Paula Norosen podcast Joko saa luovuttaa? on kuunneltavissa eksklusiivisesti Podimossa. Produced proudly by yours truly!

Minä ja pötsi Wauvakaupassa.

Viikon 24 lopulla aloin tehdä hankintoja uutta vauvaa varten. Osa tärkeistä ja isoista jutuista meillä on vielä tallella, kuten turvaistuin, vaunut ja pinnasänky (haluaisin tosin hiotuttaa ja maalauttaa sen vielä ennen käyttäänottoa, mutten ole vielä päättänyt onko siinä mitään järkeä. Tai siis ei siinä ole, koska ei ole väliä miltä se näyttää, mutta siiiiiiiissss kunnnn minä niin haluaisin että se olisi söpö!), mutta osan olen jo laittanut kiertoon, kuten rintapumppu, sitteri ja kantokoppa/unipesä.

Teen näistä vielä omat sisällöt, koska teen tälläkin kertaa yhteistyötä Wauvakaupan kanssa, mutta lyhyesti kerron että hankittiin esikoiselle juniorisänky ja pari pientä kivaa isompien lasten juttua isovelilahjaksi, uusi rintapumppu (langaton ja kädetön!!) ja siihen sopivia tarvikkeita, imetystyyny (vaikka mulla on jo yksi – mutta rakastan sitä ja käytän sitä itse jatkuvasti), lämpöpussi vaunuihin, tutteja ja pari kapalopussia.

Sitterin sain ystävältä, halusin tällä kertaa ehdottomasti sellaisen johon saisi lelukaaren kiinni (saatiin upea vanha retroruskea Baby Björn), ja lelukaaren siihen sain ostettua toiselta kaverilta. Täydellistä!

Hoitoalusta meillä vielä on, ja hoitopöytäkin on varastossa, mutta sitä ei aiota pystyttää. Vaipanvaihtopiste tulee pesukoneen päälle kylppäriin. Vaatteita olen ostanut ja saanut hirveästi käytettyinä, ja niitä on varmaan ihan liikaa – mutta laitan nekin sitten heti takaisin kiertoon kun mahdollista. Harsoja on myös hyvin jäljellä.

Vielä puuttuu se kantokoppa/unipesä – ja tällä kertaa aiotaan hankkia itkuhälytin. Viimeksi asuttiin niin pienessä asunnossa ettei koettu sitä tarpeelliseksi. Olen jo vähän iskenyt silmäni yhteen aivan liian kalliiseen (joita onneksi kyllä näyttää olevan ihan hyvin käytettyinä myynnissä), mutta otan suosituksia vastaan!

Ensi kerralla: viikot 25–28: synnytyspelkovastaanotolla.

Edellisellä kerralla: pesänrakennusvietti on huijaus.

Tällä kerralla: viikot 17+0–20+6.

Viikolla 17 olin aivan raato, ja musta tuntui etten jaksanut oikein edes seistä paikallani. Jalat tuntuivat painavan tonnin, ja sellainen ihan mahdoton uupumus oli koko ajan läsnä. Onneksi näihin samoihin aikoihin esikoinen palasi kesälomilta päiväkotiin, jotta sain päivän aikana vähän levätä tehdä töitä ja stressata millä kasvavan perheen elättäisi.

Suloinen, pyöreä maha.

Olin lukenut jostain, että jos kyseessä ei ole ensimmäinen raskaus, voisi vauvan liikkeitä alkaa tuntea jo viikoilla 16–18, ja vaikka tiesin että niin ei välttämättä käy, aloin odotella niitä kuin heikkopäinen. Tässä kohtaa on nimittäin se hassu vaihe raskautta, jolloin pahoinvointi loppuu, mutta liikkeet (tai muut krempat) eivät vielä oikein tunnu, ja olo on jonkin aikaa yllättävän normaali. Silloin sitä alkaa epäillä itseään ja olla ihan että ööö olenkohan minä keksinyt koko raskauden, että ei siellä mitään vauvaa olekaan. Onneksi muistin tämän vaiheen edellisestä raskaudesta, enkä ollut mitenkään erityisen hysteerinen. Mutta vaikka olin kokenut tämän ennenkin, oli silti ihan hassua olla tämän tästä oikeasti aika vakuuttunut, että koko vauva on ihan keksitty juttu. En siis edes epäillyt, että vauvalla olisi jokin hätä, vaan että sitä ei kerta kaikkiaan ole koskaan ollutkaan.

Viikolla 17 ajattelin tuntevani sellaisia pieniä lihasnykäisyn kaltaisia napautuksia vatsanseudulla, mutten osannut tulkita olivatko ne vain kuvitelmaa. Näin unia potkuista ja toivoin kovasti tuntevani jotakin. Kirjoitin kirjaa, joka julkaistaisiin ihan pian, ja huomasin että keskittymiskykyni oli hiukan parempi kuin pari viikkoa sitten. Tai sitten se johtui vaan siitä, että mulla oli ylipäätään aikaa kirjoittaa kun lapsi oli palannut päiväkotiin ja puoliso töihin lomien jälkeen.

Viikolla 18 olin sokerirasitustestissä, ja sain neuvolasta pyyhkeitä siitä, että siellä olisi pitänyt käydä aiemmin (muistaakseni viimeistään viikolla 16). Mutta en pystynyt, koska voin niin huonosti. Odotustilassa kirjoitin muistiinpanoihini:

Oon sokerirasitustestissä, ja siis miten ihanaa!! Hoitaja joka tekee noita sokerirasituksia, tulee aina välillä tarkistamaan että nojatuoleilla istuu vain sokerirasituksessa olevat, ja pyytää ihmisiä siirtymään jotta sokerirasitusasiakkaat pääsee istumaan nojatuoleille – suurin osa meistä on raskaana ja istutaan täällä kaks tuntia. Toivon ihan vitusti ettei mulla olis radi, mutta kyllä mulla varmaan on ku oli viimeksikin. Blääh.

Tietenkin sain taas radidiagnoosin, mutta teeskentelin varsin onnistuneesti että sitä ei olisikaan kunnes jaksaisin ryhtyä mittausrumbaan ja osallistua etäohjauksella. Siihen menisi vielä muutama viikko. Viikon 18 lopulla olin Katri Helenan keikalla ja vihasin ihmisiä.

Maha painaa ihan sikana ehkä rakkoo tai jotain, tonne alas. Ei musta viimeks ollu tällasta. Tuntuispa jo liikkeet. Vauva on mangon tai auringonkukan kokoinen! Oltiin eilen Katri Helenan keikalla ja vaikka keikka oli upee ni vittu mä kyllä vihaan ihmisiä. Ne ei voi väistää _yhtään_ vaikka selkeästi näkee että ihminen yrittää päästä pois eikä halua tulla seisomaan sun eteen. Ainoa ihminen joka väisti, väisti vasta kun näki että oon raskaana. Eikä niinku se oo syy väistää ihmistä, ihmistä pitäis väistää ihan vaan siksi että se yrittää mennä jonnekin.

Päivänä 19+2 tunsin vihdoin aivan selviä naputuksia kohdussa! Tarkistin viime raskauden aikaiset muistiinpanoni, ja niiden perusteella tunsin ensimmäiset selvät liikkeet täsmälleen samoihin aikoihin. Vatsa alkoi muutenkin tuntua painavalta, sellaiselta että jotakin siellä on, ja että siellä muljuaa jokin joka painaa rakkoa tämän tästä. Liikkeet tuntuivat edelleen harvoin, ja minua harmitti, koska olisin halunnut tuntea ne koko ajan.

Sain ystävältäni Lola&Lykken tukivyön lainaan (lainasin sitä häneltä myös viime raskaudessa, kiitos Iiris 😘) ja vaikka käytän sitä harvemmin kuin mun pitäisi, RAKASTAN sitä. Suosittelen raskausajan tukivyötä ihan kaikille. Tai siis en kaikille mutta niille ketkä ovat raskaana. Ha.

Viikolla 20 liikkeitä ei enää oikein tuntunutkaan, ja olin aivan huolesta mykkyrällä. Olin niin huolissani, että yritin varmuuden vuoksi jo tehdä luopumistyötä. Mutta yhtenä iltana nukkumaan mennessä vauva alkoi rummuttaa kuin sillä olisi ollut jokin show menossa – siis niin että se tuntui myös ulospäin ja Tuomaskin tunsi sen – ja tajusin että olen vaan taas liian kärsimätön.

20+3 kirjoitin muistiinpanoihini:

Eilen unohdin syödä ja tuli ihan kaamea romahdus. Tänään oli se radi-ryhmäohjaus ja vihasin taas joka hetkeä. Sitä taantuu ihan lapseksi ja on silleen että vittu sinä rupee mulle kertomaan mitä saan tehdä ja mitä en. Raskauden paras puoli ja ainoa ilo on syöminen ja vihaan vihaan VIHAAN ku sitä suitsitaan. Tänään myös kuulin että mun jotain rahakommenttia oli ruodittu jodelissa ja että olen tyhmä ku valitan rahasta ja asun kantakaupungissa. Siitä tuli ihan vitun paha mieli. ”Myy kotisi” on yhtä hyvä säästöneuvo kuin ”älä osta take away -kahveja”.

(En ole ollut Jodelissa vuosiin enkä aio mennäkään, eikä mulle tarvii kertoa jos siellä puhutaan minusta jotain tyhmää. Me oltiin mun puolison kanssa ekan hääpäivän ja mun synttärin kunniaksi hotellissa ja ravintolassa, ja mainitsin somessa jotain että tällaiseen ei ole varmaan järkevää laittaa rahaa tällaisessa epävarmassa taloustilanteessa, mutta haluttiin jotenkin juhlistaa. Siksi ilmeisesti mun pitäis nyt siis muuttaa jollekin halvemmalla asuinalueelle. Pettämätöntä logiikkaa.)

Hääpäivän juhlintaan lähdössä.

Radiraivo valtasi tässä vaiheessa mun koko elämän ja olemassaolon. Vitutti (ja vituttaa edelleen) se radi ihan suunnattomasti, enkä osaa suhtautua siihen ollenkaan kypsästi. Se saa mussa jonkun aivan alkukantaisen reaktion aikaan. Verensokerimittarista loppui patterit heti mittausten alkupäivinä ja olin ihan että THANK GOD, mutta vaihdoin ne ja jatkoin hammasta purren.

Muutamakin ihminen vinkkasi mulle Glucose Goddess -kirjasta ja kirjoittajasta, ja se kiinnosti mua, en vaan mitenkään ehtinyt syventyä siihen. Mutta glukoosikuningattaren nettisivuilta poimin elämääni vinkin, jonka mukaan aterioilla kannattaisi syödä vihannekset ensin, proteiini sitten ja loppuun sokerit ja tärkkelykset. Oon joskus muinoin tallentanut Hesaristakin jonkun ravitsemusterapeutin haastattelun, jossa sanottiin että ruuanlaittoporkkana on hyvä. Että ennen ruokaa snäckää vähän jotain vihannesta. Ja myös että parinkin minuutin kävely ruuan jälkeen auttaa verensokeriin (se ei kyllä ollut glukoosikuningattaren vinkki vaan jostain NY Timesin jutusta josta luin tietenkin vaan otsikon). Aloin ottaa tavaksi, etenkin aamupalalla, että pilkoin lautaselle porkkanaa, paprikaa, kurkkua, joskus omenaa ja mustikoita, ja napsittiin niitä aamupalalla koko perhe. Yritin myös pysyä liikkeessä aina syömisen jälkeen. Tuntui että siitä saattoi saada jotakin hyötyä elämään, vaikken osannut vetää suoria syy-seuraussuhteita sokeriarvoihin (ne pysyvät mulla melko hyvin kurissa ihan tavallisella ruualla). Mutta kyllä se radi silti vitutti, kaksneljäseittemän.

Viikolla 20 järjestettiin Storytelin syksyn uutuuksien pressi ja samalla julkistettiin mun kirjoittama Tosirakkautta-kirjasarja. Oli hauskaa ja jännittävää! Pressissä kaikki kirjailijat pitivät muutaman minuutin puheenvuoron, ja kaikki muut osasivat puhua ihan päästä, mutta minä pelkäsin niin paljon että vauva vie multa muistin, että luin puheen muistiinpanoista. Kohtuvauva se on sellainen mielennylkijä, nyysii kaikki ajatukset.

Glukoosikuningattaren vihannekset aamupalalautasella.

Ja sitten, vihdoin, viikon 20 lopulla meillä oli rakenneultra. Kirjoitin sen jälkeen muistiinpanoihini:

Tänään oli rakenneultra. Pelkäsin jotenkin ihan hirveesti että vauvalla on joku pahanlaatuinen rakenteellinen ongelma eikä se selviä loppuun asti. Mutta siellä oli kaikki hyvin! Se riehui siellä aivan vimmatusti. Ja kätilö oli MEGAIHANA. Lempeä ja kannustava ja rauhallinen, ja onnellinen meidän puolesta, muttei yhtään liian lässyttävä. Ja arvaa mitä: vauva on tyttö.

(En muuten tiedä kenelle noissa muistiinpanoissani puhun – tai että kenen tässä olisi muka pitänyt arvata että mitä. Varmaan mun puhelimen muistiinpanosovelluksen?)

Ensi kerralla: vauvakamojen hankintaa ja esikoiseen ihastumista.

Viime kerralla: seulontaultra ja ankeaa menoa.

Tässä postauksessa: viikot 13+0–16+6.

Muiden kehojen tarkkaileminen on ihan perseestä, mutta rehellisyyden nimissä mun on myönnettävä että katselin muiden odottavien äitien mahoja, kun velloin omassa ikävässä olossani ja vieraan tuntuisessa kropassani. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Maha on jotenki aivan valtava. Isompi kun naapurilla, jolla on 2kk synnytykseen. En voi olla miettimättä olisko mun maha tämmönen ihan ilman raskauttakin. En muista enää millanen mun keho oli ennen tätä.

Viikolla 13 mulla oli toinen neuvola, ja ekaa kertaa sain ajan miespuoliselle terveydenhoitajalle. Mua jännitti etukäteen aivan hirveästi että osaako hän kohdata mut empatialla, koska hän on mies, luoja paratkoon, mutta onneksi selvisi että olin vain ennakkoluuloinen ja jännitin aivan turhaan. Itkin siellä reilun tunnin, kun puhuin synnytyksestä, ja keskusteltiin synnytysvaihtoehdoista. Kaikki tuntui tässä vaiheessa vielä tosi kaukaiselta, enkä osannut vielä tehdä mitään päätöksiä asiasta. Rauhoitti kuitenkin, että multa kyseltiin neuvolassa niin paljon asiasta. Tuntui että mua kuunneltiin.

Viikon 13 lopussa kerroin raskaudesta julkisesti, ja aloin välittömästi huolehtia teinkö sen liian aikaisin. Että nyt kirosin ja tuomitsin koko homman, ja raskaus menee varmana kesken, kun menin tällä tavalla julistelemaan asioita jo tässä vaiheessa. Järki sanoo, ettei keskenmenoa voi omalla toiminnalla aiheuttaa (tai no – varmaan on jotakin sellaista toimintaa joka sitä voi edesauttaa, mutta somepostaaminen ei uskoakseni kuulu siihen kategoriaan), mutta mieli ei kuuntele järkeä.

Olen saanut keskenmenon muutama vuosi sitten. Se istutti muhun aika syviä pelkoja. Meinasin linkata tähän tekstin, jossa kerron siitä, mutta enpäs olekaan kirjoittanut sellaista (blogiin. Instaan olen). Mutta tässä vaiheessa, kun tapahtuneesta on kulunut aikaa ja odotan toista lastani, ehkä riittää tieto että muunkinlaista on ollut.

Viikkojen 14 ja 15 taitteessa olin kaksivuotiaan kanssa mun vanhempien mökillä Pohjois-Karjalassa viitisen päivää. Matkat olivat pahemman luokan infernoa, kun lapsi ei nukkunut silmäystäkään (ei kumpaankaan suuntaan, vaikka olin ajoittanut matkat niin että se nukkuisi ainakin ensimmäisen tunnin, ehkä jopa kaksi), muttei myöskään viihtynyt paikoillaan, minulla oli jumalattoman paha olo ja lapsi keksi mennä johonkin älyttömään riiviömoodiin, jossa se käyttäytyi huonosti paitsi muita lapsia, myös minua kohtaan. Itkimme kilpaa junan käytävillä ja vannoin etten koskaan enää lähde minnekään (lol). Asiaa ei helpottanut se, että paluujuna oli täynnä Ilosaaresta palaavia matkustavia, jotka eivät tietenkään tule ajatelleeksi että väsyneelle äidille ja taaperolle voisi antaa ravintolavaunusta vartiksi paikan jotta he saisivat pullan ja pillimehun verran olla paikoillaan. (En siis syytä heitä, en tajuaisi itsekään, jos olisin Ilosaaresta palaava matkustaja, enkä edes uskaltanut kysyä.) Oman kivan pikku kerroksensa tällaisiin tilanteisiin tuo aina se, että alkaa jännittää että joku näkee ja kirjoittaa jonnekin jodeliin että terveisiä Joutsenosta, täällä on junassa vaikuttajanplanttu joka on aivan törkeän huono äiti.

Mutta itse mökillä oli IHANAA. Oli lämmintä ja kaunista ja lapsi eli aivan parasta elämäänsä. Mukana oli myös mun sisko perheineen, joten lapsella oli paljon seuraa. Suosikiksi nousi siskoni puoliso, joka teki mökillä jotain nikkarointihommia ja otti lapsen mukaan. Siitä lähtien lapsi on ollut sitä mieltä että jokaisen maailman ruuvin on ruuvannut Pasi – enkä minä korjannut häntä (mistäs minä tiedän kuka ne on ruuvaillut?). Alettiin harjoitella vaipattomuutta (lapsen, ei Pasin kanssa), joka oli tosi helppoa, kun mökillä pystyi olemaan koko ajan ilman housuja. Lapsi kävi uimassa monta kertaa, touhusi aikuisten kanssa, leikki siskon lasten kanssa ja oli kertakaikkisen onnesta soikeana koko ajan. Se teki niistä hirveistä matkoistakin (lähes) sen arvoisia.

Matkan jälkeen lapsella oli kaksivuotisneuvola, jossa pyysin että voitaisiin kuunnella myös vauvan sydänäänet. Halusin varmistua siitä että siellä ollaan vielä matkassa. Ja äänet onneksi kuuluivat hyvin! Kirjoitin muistiinpanoihini:

On ollut sen verran hyvä olo että pitäis varmaan varata sokerirasitus ja koklata olla ilman pahoinvointilääkkeitä. En kuitenkaan uskalla tehdä kumpaakaan vielä.

Mutta aina kun mulla oli hyvä olo, se kostautui kaksin verroin. Päivää tai kahta myöhemmin olin taas aivan vuoteenomana ja halailin pönttöä. Samoin tälläkin kertaa – seuraavana päivänä kirjoitin:

Aivan vitun hirveä päänsärky. Sattuu takaraivoon ja oksettaa. Luin just pari päivää sitten että jollain oli ollut hirveä migreeni raskausoireena ja siis mä kuolen jos mulle käy niin. Edit: oksensin illalla. ILLALLA. Voisko tää jo loppua??

Näihin aikoihin mulla oli erikoinen olo: yhtä aikaa väsynyt, mutta silti hirveän energinen. Mun teki ihan poskettoman paljon mieli siivota, muttei mitään pölyjen pyyhintää tai imurointia, vaan sellaista syväjynssäystä nelinkontin syövyttävillä myrkyillä. Mietin, että onko tämä nyt jo sitä ”energistä keskiraskautta”, mitä mulla ei viimeksi ollut ollenkaan. Mutta mieliteoista huolimatta en saanut yhtään mitään aikaan, heh. Muistan yhdetkin lapsen päikkärit, joiden aikana ajattelin, että nyt voisin käyttää tämän ajan ja energian kirjoittamiseen – mutten sitten kuitenkaan käyttänyt. Selasin puhelinta ja söin. Hyvää ajankäyttöä!

Päivänä 15+6 kirjoitin muistiinpanoihini:

Oon huomannut jo ehkä viikon ajan jonkinlaista pesänrakennusviettiä. Tekee hirveästi mieli hankkia vauvalle tavaroita ja tarvikkeita, syväpuhdistaa jääkaappi ja inventoida esikoisen vanhat vaatteet. En kuitenkaan siis saa mitään tehtyä, lol, mutta mieli tekee. Haluisin itse asiassa käydä läpi kaikki kaapit ja laatikot ja tavarat kotona, järjestellä kaiken ja heivata turhat pois.

On tosi hölmöä, että pesänrakennusviettiin ei kuulu myös aikaansaaminen. Mikä se sellainen vietti on, joka herättää vain mieliteot muttei saa ihmistä toimimaan? Kylppärin saumojen hinkkaaminen oli minusta ihana ajatus, muttei se silti saanut mua tekemään sitä. Ihan paska vietti, sanon minä.

Oon muutenkin kautta linjan ollut aina vähän pettynyt raskausoireisiin, heh (paitsi pahoinvointiin, sen olen saanut ihan tuplana tuoppiin, kiitos vaan). Mulla ei ole kertaakaan ollut mitään outoja mielihaluja, kuten betonin tai hiuksien tai liitujen syöminen, vaan mun on tehnyt mieli raikkaita ja kylmiä ja terveellisiä asioita kuten appelsiinit ja vesimelonit ja rapsakat porkkanat. Olisi paljon vitsikkäämpää, jos haluaisi järsiä vaikka huonekaluja kuin hedelmiä ja vihanneksia, saakeli sentään.

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: viikolla 16 mulla alkoi olla yökkäilyn suhteen pikku hiljaa parempi olo ja lakkasin syömästä niitä pahoinvointilääkkeitä. Tulevaisuudessa tulisi vielä muutama puklu, mutta ei mitään niin säännöllistä enää. (Kunnolla pääsisin eroon pahoinvoinnista raskausviikolla 18.)

Ensi kerralla: rakenneultra ja ensimmäiset liikkeet (viikot 17–20).

Viime postauksessa: viikot 5–8, pahoinvointia ja proteiinia.

Tässä postauksessa käsittelyssä viikot 9+0–12+6.

Sain raskauspahoinvointilääkkeet terveyskeskuksesta. Ne olivat kuin jokin jumalallinen lahja. Mulla oli niin uskomattoman paha olo koko ajan. Kultaisen pilven saastainen pölyreunus oli sitten se, että nehän eivät auttaneetkaan ihan täysin. Niiden avulla olo oli hiukan parempi, muttei silti hyvä. Lääkkeitä on tarkoitus syödä yksi iltaisin, ja jos se ei auta, voi alkaa ottaa lääkkeen myös aamuisin, mutta 20 pillerin pakkaus maksaa 53 euroa eikä siitä saa Kela-korvausta – joten maksimiannostuksella menisi kuukaudessa yli 150 euroa. En ala siihen hommaan, ajattelin, enkä suostunut alkaa syödä maksimiannostusta. Kokeilin sitä jonkin aikaa, koska olo oli todella todella huono, mutta sekään ei auttanut täysin (en oksentanut enää ihan joka aamu, vain joka toinen tai kolmas), joten ajattelin, että säästän ja syön lääkkeitä vain yhden päivässä. (Oon sittemmin kuullut, että toisen merkkinen lääke saattaisi auttaa enemmän. En tiedä millä perusteella merkki valitaan, mutta mulla kävi selkeästi huonompi säkä.)

Musta otettiin kesäkuussa kirjailijakuvat. Jouduin tunnustamaan kuvaajalle ja meikkaajalle että olen raskaana, koska pelkäsin että oksennan kesken kuvausten.

Viikolla 9 mulla oli ensimmäinen neuvola. Se pidetiin etänä, ja mulle jäi siitä ikävä fiilis. Kirjoitin muistiinpanoihini:

"Oon niin vanha ja lihava synnyttäjä että sain jotain verisuonten tukkeutumisen estolääkettä ja lähetteen sokerirasitukseen. Huohhhh. Mieli on mennyt tosi synkkiin paikkoihin ajatellessani mun kroppaa ja sitä mitä tää tekee mulle. Oon vanha, raihnainen menopausaalinen möykky, eikä mulla oo enää mitään toivoa. Tää on nöyryyttävää.”

Mulle tulee tosi surullinen olo kun luen tota tekstiä nyt (tätä kirjoittaessani oon raskausviikolla 24). Mulla on kyllä edelleen samat huolet ja samanlainen olo, mutta oon nyt ehkä hiukan armollisempi itseäni kohtaan. Ja koen, kuten viime raskaudessakin, että näkyvästi raskaana olevaa kehoa on tosi helppo rakastaa, kun se maha on jotenkin niin suloinen ja siellä kasvaa niin toivottu ja haluttu vauva. (Ajattelen myös, että on tosi ankeaa, että rakastan kehoani eniten silloin kun se on raskaana – toivoisin että voisin rakastaa sitä yhtä paljon muulloinkin, mutta tähän asti se ei ole onnistunut. Toisaalta uskon että on liikaa vaadittu, että itseä pitäisi koko ajan rakastaa. Minkäänlaiset vaatimukset eivät oikein toimi, kun kyse on kehonkuvasta, edes ne, joilla on näennäisesti hyvä tarkoitus.)

Tällä viikolla kävin siskonpoikani kanssa ravintolassa. Olen kertonut tästä ennenkin, mutta annan siskon lapsille aina synttärilahjaksi kahdenkeskisen ravintolaillallisen heidän itsensä päättämässä raflassa. Se on ihanaa, koska se on harvinaista herkkua meille molemmille, ja koska siskon mukeloiden kanssa tulee harvoin vietettyä aikaa ihan kahdestaan (yleensä mukana on muutakin perhettä). No – siskonpoika oli valinnut sellaisen korealaisen bbq-paikan, jossa pöytään tuodaan kaikkea raakaa, joka pitää grillata itse. Voin kertoa ettei se ole paras valinta silloin kun a) voi tuhottoman pahoin ja b) ei saisi syödä mitään raakaa. Pöydässä hetki hetkeltä harmaammaksi muuttuva raaka materiaali ei varsinaisesti herättänyt ruokahalua. Muuten kyllä ihan kiva kokemus! Ja oli hauska hengata siskonpojan kaa, niin kuin aina.

Yhtenä päivänä löysin kenkäkaapista grogilasin, enkä tiedä oliko se joutunut sinne minun vai taaperon toimien seurauksena.

Kokeilin välillä olla kokonaan ilman pahoinvointilääkettä, mutta silloin aloin oksennella myös iltaisin – whooptidoo. Tää voi olla vähän tmi, mutta puklailu oli niin rajua, että mulla tuli usein samalla myös pissat housuun. Se jos mikä oli nöyryyttävää. Mutta olin aina silloin kotona, joten pahemminkin olisi voinut kai olla? Heh. Mutta se oli minusta aivan mahdotonta kurjuuden maksimointia, ihan kuin oksentaminen ei riittäisi saamaan oloani tarpeeksi ikäväksi. Ja silloin, kun olo oli hetkittäin hyvä, pelkäsin että raskaus menisi kesken. Toivoin ihan erityisen paljon ettei niin kävisi, koska tiesin etten pystyisi tähän enää. Yrittäminen saisi jäädä. Olo oli niin kamala, etten kerta kaikkiaan voisi käydä uutta raskautta läpi enää uudelleen.

Sitten kirsikaksi tämän ryönäkakun päälle lapsi sairastui ja minä voin edelleen tosi pahoin ja olin ihan viimeiseen pisaraan asti loppu, ja ajattelin, että mitäs sitten kun tällaista tapahtuu ja meillä on vauva (terveellä järjellä tiedän että kaikesta sellaisestakin selviää, mutta pahoinvoinnin kourissa kaikki tuntui vielä hirveämmältä)? Ajattelin että sellaisesta on yksinkertaisesti mahdotonta selvitä hengissä, ja sitten tunsin huonoa omaatuntoa siitä että ajattelen näin, vaikka Gazassa odottavat äidit tekevät tätä samaa kansanmurhan keskellä. Että mitä oikeutta mulla on edes surra ja valittaa mitään tällaista. Seuraavaksi minäkin tulin kipeäksi, ja samalla oli tietysti tosi paljon kaikkea tekemistä ja kirjoittamista, ja oli aivan tuskaisen hankalaa saada mitään aikaiseksi. Summa summarum: tämä oli kyllä tosi ankea alkukesä.

Tässä olin juuri menossa seulontaultraan. Jännitti niin pirusti!

Mutta sitten mulla oli seulontaultra ja siellä oli hurjasti käsiään vispaava vauvan alku. Muistan, että esikoisen seulontaultrassa se potki vimmatusti jaloillaan, mutta tämä oli tällainen kädellisempi tapaus. Purskahdin tietysti itse itkuun jo tutkimuspöydälle käydessäni, koska samassa paikassa mulla todettiin keskenmeno muutama vuosi sitten. Ja sitten itkin uudelleen, kun kätilö laittoi sykkeen soimaan. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Muistan että esikoisen seulontaultrassa näkyi tosi selvästi se nenänpää, ja se oli musta ihana. Nyt sitä ei näkynyt, mutta se johtui vissiin siitä että vauvan pää oli koko ajan väärässä suunnassa. Hän kainosteli!

Aina kun mulla oli hyvä olo, aloin epäillä, että jokin on huonosti – mutta seulontaultra rauhoitti mieltä hiukan, koska siellä oli ollut kaikki niin hienosti. (Tää on kyllä ihan perseestä: on joko paha olo tai sitten epäilyttävän hyvä olo. Alkuraskaus on todella ahdistavaa aikaa. Pisteenä iin päällä on se, että raskaus on vielä salaisuus, eikä mistään voi vielä kauheasti puhua kenellekään. Yksin kärsiminen not best.)

Mökkihalaus.

Seulontaultraviikon viikonloppuna olin parhaiden ystävieni kanssa mökillä, ja olin etukäteen ollut tosi huolissani siitä että minne siellä oksentelen, mutten puklannut kertaakaan. Join jopa hiukan kahvia! Se oli ihanaa. Silloin keksin, että kahvi maistuu mulle aika hyvin, mutta vain jos mun ei tarvitse keittää sitä itse. Hyvin yläluokkainen raskausoire! Harmi ettei kukaan keittele mulle arjessa kahvia (puoliso ei juo kahvia ollenkaan), joten join take away -jääkahvia silloin tällöin, mutta kotona en. Hyvien olojen hetkinä yritin tunnustella mahanahkan läpi vauvan sykettä, ja pari kertaa luulin tunteneeni sen – vaikka todennäköisimmin se oli mun ihan oma pulssi. Mutta se rauhoitti mua vähän, joten lasketaan se plussaksi.

Seulontaultran jälkeen uskalsin pikku hiljaa alkaa jutella esikoiselle siitä, että äidillä on mahassa vauva. Se hyväksyi sen ihan mukisematta! Ei tietenkään vielä ymmärtänyt että mitä se tarkoittaa, ja olin ihan että o-ou, mitähän tapahtuu sitten kun se tajuaa, että meille muuttaa jokin käärö, joka vie puolet sen saamasta huomiosta ja elintilasta ja kaikesta. Mutta ajattelin, että aloitetaan tästä ja käsitellään sitä isoveljeyttä sitten myöhemmin. Sen esikoinen oli jo alkanut ymmärtää, että äidillä on vähän väliä paha olo. Aina, jos menin jonnekin istumaan tai huokaisin syvään, hän sanoi “äitillä paha olo”. Se oli minusta yhtä aikaa tosi suloista ja tosi surkeaa – suloista, että lapsi panee sen merkille, mutta surullista, että pahoinvointi on se asia, minkä hän panee äidistään merkille. Onneksi onnistuin aina puklailemaan lapselta salassa.

Ensi kerralla: pesänrakennusvietin herääminen (viikot 13–16).

Edellisessä jaksossa: raskausviikot 0–4 (poppaskonsteja ja epäuskoa).

Tällä kertaa käsittelyssä raskausviikot 5+0–8+6.

Tein viikolla 5 vielä useita raskaustestejä, ja pikku hiljaa viiva niissä alkoi tummua. Hmm, okei, ehkei tää sit olekaan kemiallinen raskaus, ajattelin, mutta olin silti tosi epäuskoinen. Minkäänlaisia oireita ei ollut (joka on siis tietääkseni ihan tavallista, mutta mulla oli edellisessä raskaudessa jo ensimmäisistä päivistä asti niin selkeät oireet että mun oli vaikea hyväksyä niiden räikeää poissaoloa) – kunnes jossain vaiheessa viikolla 5 huomasin hengitystiheyteni nousseen ja viikolla 6 että nännit olivat arat. Mutta vain jos niitä nipisteli. Ja minähän nipistelin!

Viikolla 6 me käytiin Tukholman-risteilyllä, ja mua harmitti, kun en voinut syödä laivan buffasta niitä asioita mitä olisin halunnut. Mutta muuten risteily oli ihana! Niinku lapselle, ainakin, heh. Se oli tosi riemuissaan kaikesta ja me vaan aika väsyneitä. Tässä vaiheessa olin myös kipeänä ja aivan loppu kaikkeen ihan muutenkin.

Viikkojen 6 ja 7 vaihteessa alkoi pahoinvointi: ensin pari päivää pientä etomista, ja sitten iski niin kauhea olo että halusin ryömiä johonkin koloon. Aloin oksennella aamuisin, ja vaikka siitä tuli hetkeksi parempi olo, voin koko päivän niin huonosti että se alkoi toden teolla vaikuttaa mun mielialaan. Saatoin nukuttaa meidän taaperoa pimeässä huoneessa oksennusta vastaan taistellen, vellova pahoinvointi kehoa ja mieltä vavisuttaen, ja ajattelin koko ajan, että voi saatana, ei musta ole tähän. En pysty enää olemaan raskaana. En pysty olemaan kahden lapsen äiti. Meidän parisuhde ei kestä tätä. Meidän talous ei kestä tätä. En henkisesti, fyysisesti, enkä varsinkaan rahallisesti kerta kaikkiaan kykene tähän. Näitä keloja seurasi tietenkin pohjattoman huono omatunto, koska miten voin ajatella näin ihanasta ja toivotusta asiasta tällä tavalla, ja mitä jos lapsi saisi joskus tietää, etten pahassa olossani halunnutkaan sitä. Mutta sitten seuraavana päivänä mulla oli heti syömisen jälkeen niin hyvä olo, että kaikki huolet kaikkosivat ja ajattelin vaan, miten ihana juttu on, että meillä on kuin onkin mahdollisuus vielä kasvattaa meidän perhettä. Mutta siis sanon vaan että raskauspahoinvointi on no joke. Se vie elämänhalun. Ajattelen aina odottajia, jotka ovat kärsineet hyperemeesistä, ja ihan aidosti ihmettelen ja ihailen että he ovat vielä täällä.

Kirjoitin muistiinpanoihini:

Sanoin tätä samaa silloin viimeksi, mutta on niin vitun ristiriitaista haluta koko ajan että paha olo loppuu, mutta toisaalta haluta että se jatkuu, koska se on edes jonkinlainen merkki siitä että raskaus etenee. Huohhhh

Mutta. Jos tää lapsi syntyy, haluan Siggin juomapullon ja oikean vaippalaukun.

Nyttemmin arvon Siggin, Stanleyn, Hydroflaskin, Camelbakin ja Yetin välillä. Mutta kunnollinen termospillipullo on saatava.

Aika kului minusta nopeammin kuin edellisen raskauden kohdalla. Arvelen sen johtuvan siitä, että kun on jo lapsi, sitä ei ehdi samalla tavalla keskittyä raskauteen ja omaan vointiin kuin silloin kun odottaa ensimmäistä. Silloin tarkkailin itseäni ja vointiani lakkaamatta, ja olin supertietoinen siitä, mitä kullakin hetkellä tapahtui. Tämä tuntuu minusta kivalta myös tulevaa vauva-aikaa ajatellen: ehkä en ole tällä kerta yhtä neuroottinen, vaan osaan nauttia hiukan enemmän.

Kerroin mun läheisimmille ystäville. Istuttiin kahvilla tosi pitkään, ja kerroin vasta, kun muut olivat saaneet asiansa sanottua. Puhuttiin kalevalaisesta jäsenkorjaajasta, jolla oltiin kaikki käyty, ja sanoin jotain että haluaisin mennä uusiksi, mutten voi koska hän ei vielä hoida raskaana olevia. Tykkään sniikata nää uutiset tällä lailla.

Olin iloinen, että oli vesimelonisesonki, koska sain vesimelonia syödäkseni joka aamu. Ajattelin, että se oli loistava aamusnäkki, kylmä ja raikas, ja siinä on sokeria, mutta luonnostaan eikä lisättynä. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, se oli helppo puklattava. Noooh sitten myöhemmin, viikolla 9, neuvolassa terveydenhoitaja sanoi, ettei sellainen snäkki ole hyvä, mikä nostaa verensokerin ja sitten laskee sen yhtä nopeasti. Että kannattaisi syödä jotain proteiinipitoista mieluummin. En ollut tullut ajatelleeksikaan tällaista, vaikka tää ei ollut ensimmäinen kerta kun mulla on raskauspahoinvointia. Olin ajatellut vaan, että verensokeri ylös hinnalla millä hyvänsä. Mutta tämä proteiinihommeli oli jonkinlainen game changer: aloin syödä Alpron proteiinijugurttia joka aamu, ja musta tuntui että se auttoi (hiukan. Oksentelin silti, mutta heti kun aloin syödä proteiinipitoisempia välipaloja, hyvä olo säilyi kauemmin). Siinä on toki lisäaineita ja lisättyä sokeria, mutta olkoon, en minä mitään täydellistä ruokavaliota noudata muutenkaan. Plus: mikä tahansa, mikä auttaa pahoinvointiin, on wörttiä. Mut siis varmaan joku maustamaton maitorahka (yök) tai raejuusto (yök yök) olis paras.

Viikolla 7 kerroin äidille. Kirjoitin mun muistiinpanoihin näin:

Tänä aamuna ei oo oikein ollut pahoinvointia. Olin ulkona myöhään Kipsukan synttäreillä ja söin myös tosi myöhään, en tiä voisko sillä olla vaikutusta. Mutta tietty taas huolettaa että ollaanko siellä vielä matkassa. Nännit on arat ja kipeät kyllä. Kerroin tänään äitille. Se kysyi viestillä mitä lapselle synttärilahjaksi ja vastasin että ”no vaikka joku minusta tulee isoveli -kirja”. Odotin piiiiitkän vartin että se näkis sen viestin ja sit se laittoi vaan rivin emojeita 😄 soitin perään ettei se vaan oikeesti ostais sellasta kirjaa! Toppuuttelin että otetaan ihan iisisti, että mitä vaan saattaa vielä tapahtua, ja että ihan alussa ollaan.

Sanoinhan että tykkään sniikata :D

Viikon 8 lopulla olin varhaisultrassa (luulin itse silloin tosin että olin viikon 8 alussa tai korkeintaan puolessavälissä) Kauniissa odotuksessa. Ultra oli aamupäivällä, ja meillä oli samana iltapäivänä kaksivuotiaan synttärijuhlat, ja olin jo valmiiksi miettinyt, että voi perkele, jos uutiset onkin huonoja niin kiva pitää sit kulisseja yllä synttäreillä. Mutta onneksi uutiset olivat hyviä.

Siellä oli yksi vauvan alku, kädet alkoi jo muodostua, oikeassa paikassa ja oikean kokoinen. Oon kyllä ollut aika varma että siellä ollaan edelleen matkassa kun oireet on ollu niin jumalattoman hirveitä. Mutta mikä ihaninta, kätilö kertoi että on tullut jotain uusia raskauspahoinvointilääkkeitä! Pyydän ens viikolla neuvolasta niitä tai sitten soitan jo huomenna maanantaina terveysasemalle. Ahhh jos niistä sais avun ni se ois kyllä aivan best. Kerroin mun siskolle lapsen 2-v juhlissa. Ihasteltiin pojan kiharaa tukkaa ja sanoin vaan että tuleekohan seuraavalle samanlainen.

Olin aivan pöllämystynyt, että kerta kaikkiaan kehitys on kehittynyt edellisestä raskaudestani niin paljon, että nykyään on olemassa lääkkeitä raskauspahoinvointiin (tai siis: toki niitä oli olemassa jo aiemmin, niitä ei vaan saanut Suomesta). Soitin terveysasemalle, sain ajan, menin itkemään lääkärille ja sain raskauspahoinvointilääkkeet.

Lisää seuraavassa jaksossa!

No niin! Raskausviikot 0-4, eli ne hetket jolloin en vielä tiennyt olevani raskaana (ja ekaan kahteen viikkoon en ollutkaan). Kirjoitin viime raskaudessa niin hyvän raskausviikkoselostuksen, että kopioin sen pääpiirteet tähän:

Suurin osa ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneet raskausviikkopostauksista, tietävät ehkä miten ne lasketaan. Mutta jos siellä on joku joka ei tiedä, kerrottakoon, että raskausviikkojen laskeminen aloitetaan edellisten kuukautisten alkamispäivästä – eli riippuen vähän ihmisen yksilöllisestä kuukautiskierrosta, ovat kaksi ekaa raskausviikkoa yleensä ns. tyhjiä, eikä ihminen ole vielä raskaana. Sitä minä en oikein tiedä että miksi ne lasketaan niin: varmaan siksi, että edellisten kuukautisten alkamispäivä voidaan tietää varmaksi, kun taas hedelmöittymispäivän kohdalla arviointi on monessa tapauksessa vaikeampaa. Raskauden voi siis huomata (yleistäen) aikaisintaan viikolla kolme tai vielä varmemmin neljä. Toiseksi: viikkoja ilmaistaan kahdella vähän epämääräisellä tavalla. Minun kokemukseni mukaan yleensä suomalaisittain ja esim. neuvolassa puhutaan raskausviikosta neljä, kun tarkoitetaan viikkoa, joka alkaa siitä, kun edellisten kuukautisten alkamisesta on neljä viikkoa ja nolla päivää ja päättyy siihen kun siitä on neljä viikkoa ja kuusi päivää. Joissain tilanteissa raskausviikoista puhutaan kuitenkin järjestysluvuittain, eli tästä samasta ajasta (4+0 – 4+6) puhutaan viidentenä raskausviikkona (mitä se toki onkin. Ihan samalla tavalla kuin ihminen käy 11-vuotiaana toistakymmentä. Kuulostaa oudolta, mutta pitää paikkansa). Molemmat ovat siis ihan yhtä oikein, mutta joskus se mikä on oikein saa nupin ihan sekaisin, ja tämä jälkimmäinen tapa tekee mulle niin. Siksi käytän itse tätä ensimmäistä tapaa, eli nyt käsittelyssä ovat raskausviikot 0+0 – 4+6.

Me oltiin siis yritetty saada toista lasta jo ihan hyvä tovi (sektion vuoksi virallisesti sai alkaa yrittää vuosi ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, mutta me otettiin varaslähtö, koska arveltiin että hommassa saattaa kestää), ja vuoden jälkeen mua alkoi sylettää toden teolla, ettei hommasta tuntunut tulevan mitään. Olin asettanut itselleni takarajaksi sen, kun täytän elokuussa 42 vuotta, koska ajattelin, etten vaan siis jaksa tätä yrittämistä loputtomiin. Se on tosi kuluttavaa ja mielelle raskasta (vaikka meilläkin oli yritystä takana ”vasta” vuosi. Monet yrittää vuosia. Ootte mun idoleita). Yritin yhtä aikaa ajatella, että on ihan tosi ok jos lapsiluku jää yhteen, sehän oli jo enemmän kuin osasin toivoa, mutta halusin silti käyttää vielä joitakin oljenkorsia (sellaisia joihin minulla on varaa. Lapsettomuushoidot eivät kuulu sellaisiin). Sisimmässäni en ehkä uskonut että mikään auttaisi, mutta halusin silti kokeilla. Varasin siis ajan Bulevardin shamaanille.

Bulevardin shamaani – en tiedä mistä tuo nimitys tulee, mutta sillä voi jopa googlata kenestä on kyse – eli Marko Korg on tietääkseni virallisesti hieroja tai jäsenkorjaaja tai jokin sellainen, mutta jos käy hänellä hoidettavana, saattaa hoidosta saada fyysisen avun lisäksi myös henkistä apua. Olen käynyt hänellä ensimmäisen kerran ehkä kymmenen vuotta sitten (tarkistin, kyllä, joulukuussa 2015), ja muistan että hän silloin arvasi oikein mun sukujuuret luideni perusteella tai jotain, ja sanoi että mun sisällä on kysymys, että mitä tekisin (ja hän oli aivan oikeassa). Viimeksi kun olin raskaana, kävin hänen siskollaan, ja hän saattoi sanoa kesken hoidon, että nielen paljon pahaa mieltä, tai että mussa on jokin suru, josta mun pitää päästää irti (ja oli taas oikeassa). Sen lisäksi hoidossa painellaan tietysti kehon kaikki paikat ja katsotaan lantion asennot ja kehotetaan liikkumaan tietyllä tavoin tai välttämään joitakin asentoja (Marko sanoi joskus aikoja sitten, ehkä mulle tai mun ystävälle, en enää muista, ettei saisi istua jalat ristissä, siis sillä tavalla kun tuolilla usein istutaan, jalka toisen päällä, ja ajattelen aina kun teen niin, että mitäköhän Marko sanoisi. Teen siis silti niin, lol). Paikka tarjoaa siis sellaista kokonaisvaltaista kehon hoitoa with a spiritual hörhöily-twist. Olin kuullut, että hoidosta voisi olla apua raskaaksi tulemiseen, joten varasin ajan.

Kysyin etukäteen, missä vaiheessa kiertoa olisi paras tulla, jos haluaa tulla raskaaksi, ja Marko vastasi jotenkin että kierron ekoina päivinä on helpointa muuttaa. En tiennyt, mihin hän oli minua muuttamassa, mutta uskoin – tosin ajan varaaminen oli mulle vaikeaa, koska mun kuukautiset on tosi epäsäännölliset. Onneksi Marko pystyi ottamaan mut vastaan lyhyellä varoitusajalla, kun kuukautiset alkoivatkin aiemmin kun olin arvioinut. Hän paineli ja hutkutteli mun kehoa, ja sanoi ettei ole huolissaan mun tilanteesta. Kierto pitäisi saada alkamaan uuden kuun tai täysikuun aikaan – muutenkin voi hyvin onnistua, mutta se olisi parasta, jos haluaa tulla raskaaksi. Miksi? En tiedä. Mutta kuu saa vedetkin liikkeelle, ties mihin kaikkeen se pystyy. Kysyin, pitäisikö mun tulla uusiksi, ja Marko kertoi, että joillekin yksi hoitokerta riittäisi, toiset tarvitsivat useamman. Hän antoi ohjeeksi, että mun piti painaa kohdun akupisteitä nilkoista joka päivä, puolison nyppäistä mua selkärangasta (eli ikään kuin kohdusta) joka ilta, ja meidän molempien piti syödä pellavansiemenöljyä ja sinkkiä iltaisin, ja minun folaattitippoja aamuisin. Suhtauduin tähän kaikkeen skeptisesti, mutta noudatin ohjeita, koska eipä minulla mitään menetettävääkään ollut.

Side note: en tietenkään itse voi suositella tällaisia ohjeita kenellekään, koska en tiedä miten yksilöllisiä ne ovat – kerron vaan, mitä mulle sanottiin. Mutta suosittelen kyllä Helsingin Cherokeessa hoidossa käymistä oikeastaan lähes mihin tahansa kehon vaivoihin. Markolle on surullisenkuuluisan vaikea saada aikoja, joten jos haluaa varata, kannattaa olla ajoissa liikkeellä (Markon lisäksi paikalla on muitakin hoitajia, joita hän kyllä suosittelee jos on varattu). Ite varasin Whatsappilla. Hoito maksoi 90 euroa.

Noin kuukausi hoidon jälkeen panin merkille, että kuukautiseni olivat myöhässä. Kuukalenterin mukaan täysikuu oli tulossa, joten ajattelin että ohoh, ehkä hoito oli onnistunut ja siksi menkkoja ei vielä kuulunut. Että ne vain odottelivat täysikuuta. Olin tehnyt rutiininomaisesti raskaustestin sinä päivänä, kun kuukautisten piti alkaa, ja se oli negatiivinen (tai niin minä luulin, en jäänyt etsimään haamuviivoja), mutta pari päivää myöhemmin, kun ne olivat vielä enemmän myöhässä, tein varmuuden vuoksi toisen. Meinasin ensin heittää testin roskiin, koska en nähnyt siinä mitään, mutta kun asetin sen hetkeksi pöydälle, huomasin ikkunassa jotakin, jota luulin ensin varjoksi, mutta joka olikin haalea positiivinen viiva. MITÄ HELVETTIÄ. Tai siis “miiiit viiiit???”, niin kuin kirjoitin silloin muistiinpanoihini, ja jatkoin: “En siis mitenkään voi uskoa tätä.”

Olin silloin raskaana viikolla 4+2, vaikken toki tiennyt sitä vielä. Seuraavina päivinä tein testejä tosi ahkerasti, ja epäilin koko hommaa paitsi siksi, että se oli saanut tällaisista epäilyttävistä menoista alkunsa (tai ainakin apua), myös siksi, että viivat olivat testi testin jälkeen tosi haaleita. Olin varma, että tämä olisi kemiallinen raskaus ja menkat alkaisivat ihan pian. Lisäksi, edellisessä raskaudessa mulla oli ihan selkeästi tunnistettavia oireita (hengästyminen, närästys, kipeät nännit) vain muutama päivä oletetun hedelmöittymisen jälkeen, ja nyt ei tuntunut missään. Ouran näyttämä kehon lämpötilan nousu, jota olin pitänyt takuuvarmana merkkinä, ei sekään ollut mitenkään johdonmukainen. Miiiit viiiit -tunne sen sijaan oli pysyvä. Kaikki tuntui huijaukselta, koska olin ns. hakenut apua.

Kirjoitin myös muistiinpanoihini näin: “Tätä just mä oon halunnut. Miks eka ajatus on tämmönen että eeeeeiii ei tää voi olla mahdollista? Oon viime aikoina kyllä ajatusmanifestoinut, että vauva saa tulla milloin vaan jos on tullakseen, vaikka aiemmin toivoin kovasti tiettyä vuodenaikaa. Ja oon muutenkin puhunut ihmisille avoimemmin lapsitoiveesta. Tuntuu että se on auttanut, avannut universumissa jotain. Mutta nyt jarrusukat jalkaan, koska ei tää vielä tarkoita oikein mitään.”

Äitienpäivän aattona tein Clearbluen digitestin, joka oli positiivinen ja sanoi, että hedelmöittymisestä on 2–3 viikkoa. Ja äitienpäivänä tein ensimmäisen sellaisen testin, jossa oli ihan selkeä viiva – haalea sekin, mutta selkeä. (Okei tämän postauksen piti kertoa viikoista 0+0–4+6, mutta äitienpäivänä numerot olivat 5+0, antakaa anteeksi, mutta tähän on minusta dramaattisempi ja suloisempi lopettaa.) Ensi kerralla viikot 5–8!

Kyllä! Näin se on! Pitkän tiimityöskentelyn ja ahkeran painamisen (lol) tuloksena olemme vihdoin päässeet siihen pisteeseen, että meistä on tulossa nelihenkinen perhe.

Muistan, että aloin haluta toista lasta jo ennen kuin ensimmäinen oli syntynyt, mutten oikein tiedä miksi. Ehkä sisimmässäni rummutti jokin sellainen keskivertoperheen kuvapankkikuva, joka rytmikkäästi sanoi että tähän sinun pitää pyrkimän. Tai sitten olin vaan hyvin tietoinen siitä, ettei mulla ole iän puolesta aikaa miettiä kovin pitkään, haluaisinko enemmän lapsia vai en. (Puhuttiin keväällä muuten yhdessä ystäväporukassa siitä, että yksilapsisia perheitä pidetään jollain tavalla keskeneräisinä. Että ihmiset kokevat asiakseen kommentoida että kyllä tekisi hyvää tuollekin mukelolle sisarus tms. Tai että yhden lapsen vanhemmat eivät oikein ymmärtäisi mitään vanhemmuudesta. Se keskustelu sai mut haluamaan heiluttaa isoa lippua yksilapsisten perheiden puolesta, vaikka samalla toivoin kyllä olevani raskaana. En ollut: mulla alkoi menkat kesken illanvieton. Mutta ne jäivätkin sitten viimeisiksi. Mutta siis, toivoisin, ettei minkäänlaisia perheitä syrjittäisi.)

Myönnän, että minulta alkoi usko loppua. Yrittäminen oli viimeksikin vaikeaa, ja tällä kertaa se oli vielä vaikeampaa. Perhearki ei ole omiaan herättämään romantiikkaa, eikä se yrittäminen (kuten olen ennenkin kirjoittanut) ole yhtään niin hauskaa kuin saattaisi kuvitella, testeineen ja aikatauluineen. Mutta sinnikkään jaksamisen ja muutamien poppaskonstien (kerron niistä lisää myöhemmin) – tai kenties onnen – avulla vihdoin tärppäsi.

Olin asettanut itselleni takarajaksi elokuun, koska täytän silloin neljäkymmentäkaksi, ja ajattelin, etten tieten tahtoen enää sen jälkeen halua laittaa mieltäni ja kroppaani tähän rääkkiin (ja rääkillä tarkoitan siis yrittämistä, en raskaana olemista, vaikka on kyllä pakko sanoa, että alati kasvava ikä tuntuu etenkin raskaana olevassa kropassa melko voimallisesti).

Mun on vieläkin vähän vaikea uskoa, että tämä on totta. Meni niin kauan, ettei onnistunut, että aloin jo valmistella itseäni siihen ettei meidän perhe enää voi kasvaa. Tai siis rehellisesti sanottuna yritin ajatella niin ihan alusta saakka: pelkäsin niin paljon etten voisi enää tulla raskaaksi, että yritin ajatella että on kaikkein todennäköisintä, että meitä on jatkossakin vain kolme. Pelkäsin ajatella, että haluan toisen lapsen, koska en uskonut niin käyvän. Siksi ehkä mun on niin vaikea kääntää päässä jokin vipu siihen asentoon että perkele, vauva on kuin onkin tulossa (siis tietenkin jos kaikki menee hyvin).

Olen nyt raskausviikolla 14, joten matkaa on vielä. Mutta aion alkaa julkaista taas raskausviikkopostauksia! Olen saanut paljon viestejä ihmisiltä, jotka ovat lukeneet niitä mun edellisestä raskaudesta, ja musta on ollut ihana itsekin palata niihin toisinaan. Mutta tärkein syy niiden julkaisemiseen on se, mikä ennenkin: en muista mitään ilman niitä.

Kiva jos oot mukana!

Lapseni täyttää tänään kaksi vuotta, joten nyt on vihdoin korkea aika julkaista kertomus siitä, kun hän syntyi.

Raskausviikon 42 ensimmäisenä päivänä makoilin sängyssä, kun vatsan alueelta kuului tuplanapsahdus. Mietin hetken, että olisiko tämä nyt se lapsivesi, koska minulle oli kerrottu sen napsahtavan, mutta olin siinä oletuksessa että niin tapahtuu ponnistuksessa tai rasituksessa (siskoni nousi tuolilta, kun napsahti, ja eräs toinen kaveri meni kyykkyyn, kun hänellä napsahti). Minä en ponnistellut yhtään, makasin sängyssä ja selasin Instagramia.

Lapsivesiajatus oli ohimenevä, enkä ajatellut asiaa sen kummemmin, vaan aloin touhuta normaalisti – koska en uskonut että siitä voisi olla kyse (en tiedä miksi. Olinhan jo neljännelläkymmenennellätoisella raskausviikolla. Olen varmaan vähän dille). En oikeastaan voi uskoa että sanon tämän, mutta ryhdyin pesemään ikkunoita. Yksi ystäväni oli juuri edellisenä päivänä sanonut minulle, että vanhan kansan neuvo synnytyksen käynnistämiseksi on ikkunoiden pesu – mutten ryhtynyt siihen siksi, vaan siksi, että minun oli pitänyt tehdä se jo melkein kaksi vuotta. No time like the present! Olin saanut yhden pestyä, kun kävin vessassa ja tajusin, että ei saakeli, kyllä nyt on niin, että minusta tihkuu lapsivettä. Soitin Tuomakselle (joka oli golfaamassa lol) ja Naistenklinikalle (ei ollut golfaamassa) ja meidät pyydettiin streptokokkinäytteeseen vielä samana iltana.

Toimenpidehuoneessa kirjoitin muistiinpanoihini: Täällä sairaalassa on paljon kiireettömämpi tunnelma ku ajattelin. Jotenkin oletin että olis kauhea ruuhka ja hirveästi ihmisiä, mutta ei täällä oo ketään ja kivan rauhallinen tunnelma. Ainoa vaan että meidän kätilöllä taitaa olla kiire ku ollaan nyt odoteltu puoli tuntia että se palais kun sen puhelin soi.

Lopulta odoteltiin puolitoista tuntia – mutta streptokokkinäyte oli negatiivinen, joten päästiin kotiin. Meidät pyydettiin seuraavaksi aamuksi käynnistysyksikköön noin kello kymmenen. Haettiin kotimatkalla Mäkkäriä, ja mua nauratti, koska olin valmistujaislauantaina puoliltaöin hampparijonossa takuulla ainoa, ketä supisteli. Supistukset olivat tässä vaiheessa sellaista melko pientä, tylppää, hetkittäistä kipua.

Seuraavana aamuna nousin seitsemältä, kävin lämpimässä suihkussa (se tuntui ihanalta), puuhastelin kotona ennen Naikkarille lähtöä ja mietin koko ajan, että ääkkkk seuraavan kerran kun tuun kotiin, meitä on kolme. Käynnistysyksikössä mulle laitettiin sydänkäyrämittarit ja katsottiin verenpaine, ja sitten oikeastaan vaan odoteltiin. En ollut vielä edes sairaalavaatteissa, eikä mulle ollut yhtään selvää, asettaudutaanko me nyt tähän huoneeseen vai jonnekin muualle. Sairaalakassikin jäi vielä autoon, kun ei tiedetty, mitä tapahtuu.

Kirjoitin muistiinpanoihini: Sain ruokaa klo 11 ja vaikka se ei maistunu miltään, se oli ihanaa. Mua supistaa aina välillä, mutta se kestää vain 10-15 sekuntia, eikä supistukset kuulemma ees näkyny käyrässä. Kipeetä ne kyllä tekee. Kello on pian 12 ja odotellaan vielä että lääkäri tulis katsomaan tilanteen ja tekemään arvion siitä että miten käynnistetään. Kotiin me tuskin enää päästään ku vedetkin on jo menny. Vaihdetaan täältä synnytysosastolle sit ku oon 4cm auki. Toivon jotenkin hirveesti että Nyyskä syntyis jo tänään, lähinnä siks että ei niinku jaksais 😅

Kun oltiin oltu käynnistysyksikössä viisi tuntia, huoneeseen tullut kätilö tokaisi “aika aikaisin teidät on tänne lähetetty” ihan kuin se olisi meidän vikamme, että noudatimme meille annettuja ohjeita. Meidän käskettiin lähteä kävelylle. Lääkärin kanssa katsottaisiin tilanne sitten, kun lapsiveden menosta olisi kulunut vuorokausi – siihen oli pari tuntia. Minua supisteli jo useammin, ja se teki tosi kipeää, mutta supistukset eivät olleet vieläkään kovin pitkiä. Käytiin kävelyllä kaupassa, ja söin puiston penkillä ananasta. Tässä vaiheessa haettiin sairaalakassi autosta, ja kun palattiin huoneeseen ja oli aika tavata lääkäri, sain vaihtaa omat vaatteet sairaalakaapuun.

Myöhemmin kirjoitin muistiinpanoihini: No nähtiin vihdoin lääkäri viiden maissa. Se laittoi mulle sen balongin, ei ollut mukavaa mutta kyllä sen kesti. Mut sit ku mulle tuli siitä kauhea pissahätä (kai se painoi rakkoa tai jotain) ni heti kun menin pissalle ni se lipsahti pois – vaikka ne sanoi että eeeei se kuule sieltä putoa. Lol. Ei ne sit onneks alkanu uutta laittaa, sitä en ois ehkä kestänyt. Lääkäri kokeili uusiks että miten paljon kohdunsuu on auki ja olin kuulevinani että se sanoi 3cm. Ne laittoi lapsen päähän sen sellasen öö pisteen vai mikä sen nimi on? Jolla seurataan sen sykettä.

Kun balongin laitto epäonnistui, mulle alettiin antaa suonensisäisesti oksitosiinia niin, että annosta korotettiin aina puolen tunnin välein. Sen piti startata supistukset. Supistuksia piti alkaa tulla tosi usein, jotta voitaisiin lähteä synnytyssaliin. Aloin ajatella, että piankin voisi alkaa tapahtua: kello oli kuusi ja mietin, voisiko lapsi syntyä vielä tänään. (Spoiler: ei syntynyt.)

Illalla sain kipupiikin ja ilokaasua, ja ai saakeli että ne olivat ihania. Tens-laitteesta ei ollut kipuihin mitään hyötyä, vaikka se tuntuikin ihan kivalta. Supistuksia tuli paljon ja ne oli tosi kovia. Puoliltaöin siirryttiin synnytysosastolle, mutta ei siksi että mun synnytys ois edennyt, vaan siksi että koko käynnistysosasto muutettiin sinne henkilökuntavajeen vuoksi.

Kirjoitin muistiinpanoihin: Huone on ihan vitun ihana: iso ja tilava ja täällä on radio (autoradio seinässä lol) ja kaikkee apuvälineitä, jumppapalloa -pähkinää, keinutuoli, puolapuita, ja baby changing station. Lääkkeen avulla sain nukuttua muutamia tunteja, best. Joskus aamulla sain uuden kipupiikin ja aloin puhua Tuomakselle ihan höpöjä 😅 jotain lampaista kai.

En muista yöstä juuri mitään – tosin tässä vaiheessa kun kirjoitan tätä, on synnytyksestä kulunut jo seitsemän kuukautta (EDIT: tässä vaiheessa kun viimeistelen tätä julkaisukuntoon, on synnytyksestä kulunut jo ööö kaksikymmentäneljä kuukautta heh), joten lääkkeiden sijaan syy huonoon muistiin saattaa olla aika. Muistan kyllä, että heräsin välillä kipuun, janoon tai pissahätään, ja mua sekä hellyytti että ärsytti, että Tuomas nukkui. Mussa oli niin paljon piuhoja että kaikki liikkuminen oli vaikeaa.

Muistaakseni mulle sanottiin jo yöllä, ettei mun kannata syödä mitään – kenties varmuuden vuoksi jos joudutaankin leikkaamaan? En tiedä oikein miksi. Mulla oli kauhea nälkä ja vitutti, etten ollut napsinut eväitä yöllä tai silloin kun vielä sai. Sain juoda jonkun pahanmakuisen juoman, jonka piti helpottaa nälkää, mutta ennen pitkää mulle sanottiin, ettei saisi oikein enää juoda vettäkään. Se oli raivostuttavaa. Tuli ihan sellainen lapsuuden sekopäisyys, että kun jotain kielletään, tekee mieli tehdä niin miljoona kertaa enemmän.

No, oksitosiinia voi antaa vaan X tuntia putkeen, en muista puhuivatko ne mulle 16 vai 17 tunnista, mutta se tuli mulla joka tapauksessa täyteen. Joku oli käynyt muutamien tuntien välein kokeilemassa, kuinka paljon kohdunsuu oli auki, eikä se vaan millään auennut lisää.

Puoli kahdelta maanantaina, kun olin ollut sairaalassa noin 27 tuntia, kirjoitin muistiinpanoihini näin: Lääkärit kävi äsken sanomassa että nyt kun kohdunsuu ei ole vieläkään auennut enempää ku 5cm ni on aika myöntää että näillä keinoilla hän ei tule. Sektioon siis. Purskahdin itkuun ja aloin täristä ihan holtittomasti, enkä tiiä miks. Hoitaja ja lääkärit oli aivan ihania ja ne sanoi monta kertaa että kyllä on yritetty ja että mä en oo tehny mitään väärin, ei oltais voitu tehdä mitään enempää. Jotenkin yhtä aikaa helpotti ja sit kuitenkin alkoi jännittää uusi asia. Ei päästä siis perhepesähotelliin mutta yrittävät että päästäis perhehuoneeseen.

Kyselin, kuinka kauan kestäisi ennen kuin mentäisiin leikkaussaliin, eikä kukaan osannut kertoa, mutta muutamista tunneista oli puhe. Mutta sitten kätilö tulikin reilun puolen tunnin päästä takaisin ja sanoi, että nyt mennään. Mut vietiin leikkaussaliin, muhun kytkettiin valtavasti piuhoja ja mulle juteltiin koko ajan, mutten saanut mistään selkoa, koska kaikki oli niin sekavaa.

Tuomas oli tuotu saliin toista kautta, koska sille laitettiin suojavaatteet. Mua jännitti aivan tajuttomasti, enkä oikein tiedä miksi. Hoitaja siveli kostutetulla vanulapulla ensin mun leukaa ja sitten mun vatsaa kokeillakseen, toimiko puudutus (kyllä toimi). Mua alkoi itkettää ja tärisyttää ihan holtittomasti, ja tärisin hetki hetkeltä enemmän, kun yritin hillitä tärinää, koska pelkäsin että leikkausta ei saada tehtyä, kun tärisen niin kovasti. En ole koskaan ollut niin rajussa tunteenpurkauksessa. Mua pelotti ihan hirveästi. Onneksi Tuomas oli paikalla. Se piti mua kädestä kiinni ja silitteli (mutta muistan kyllä että se myös nauroi mulle, kun ulisin jotenkin hassusti lääkepöllyissäni, ja sanoin kuulemma että MÄÄ TYKKÄÄN PORKKANOISTA, ja sitten itkin sille että onko ny kiva että sää vaan naurat mulle vaikka mun mahaa leikataan auki tai jotain). Yritin tosi kovasti keskittyä hengittämiseen.

Kysyin, kuinka kauan hommassa kestää, ja ne sanoivat että vauva syntyy parissakymmenessä minuutissa, mutta sitten ommellaan vielä paikat kiinni.

Katsoin kelloa muutamaa minuuttia vaille kolme, että kauankohan tässä kestää, ja kello 15:02 vauva syntyi. Se tunne, kun ne nostivat vauvan pois mahasta, oli muuten legit outo niinku nuoriso sanoisi. Yhtäkkiä olo vaan sillä lailla keveni. Mitään kipua en tuntenut.

Mulle tuli itku, kun en kuullut vauvan itkevän, mutta sitten se rääkäisi, ja se oli kaunein koskaan kuulemani ääni. Vauva tuotiin mun rinnalle hetkeksi, se tuntui minusta joltain kolmelta sekunnilta vaikka se varmaan kestikin pidempään, ja pelkäsin koko ajan että kaikki minussa kiinni olevat piuhat raapivat ja painavat sitä sen ihan tuoreeseen, punakkaan nahkaan. En uskaltanut oikein edes koskea sitä, kun mulla oli johtoja ja teippejä kaikkialla. Pyysin Tuomasta ottamaan kuvia ja videoita, ja nyt kun katson niitä, mulla pyörivät silmät vähän päässä. Mun oli vaikea pitää niitä auki, mutta yritin tosi kovasti painaa hetken mieleeni niin hyvin kuin pystyin. Joku (hoitaja tai kätilö varmaan) asetteli vauvaa uusiksi mun rinnalle, ja nyt vasta myöhemmin olen tajunnut että se oli varmaan siksi että se pääsisi ryömimään rinnalle jos se tahtoisi. Olin itse ihan että antakaa sen nyt olla siinä.

Sitten en oikein muista mitä tapahtui. Mua varmaan ommeltiin siinä samalla kiinni, ja silloin Tuomas vietiin pois ja vauva myös. Minä varmaan nukahdin. Kun heräsin, makasin yksin sairaalasängyssä verhon takana. Olin heräämössä.

Heräämössä kirjoitin muistiinpanoihini: Päästiinkin leikkaussaliin tosi nopeasti. Aloin täristä ja itkeä siellä ihan hulluna. Tuomas oli niin ihana. Ja kun ne sai vauvan vihdoin ulos, se pieni rääkäisy oli siis literally ihanin ääni mitä oon ikinä kuullut. Ja se lapsi on NIIN SÖPÖ! En oo koskaan nähnyt ihanampaa nenää 🥰🥰🥰

Mut hirveintä on se että oon nyt yksin heräämössä ja Tuomas vauvan kanssa jossain: en voi uskoa että mulla on vauva mutten oo nyt nähnyt sitä kahteen tuntiin???

Ohi kulki hoitajia, joille yritin tokkurastani huudella että hei anteeksi en tiedä tiedättekö mutta mulla on vauva jota en ole vielä nähnyt että minä haluaisin kyllä päästä jo sen luokse, ja musta tuntui etteivät ne yhtään ymmärtäneet miten kiire mulla oli. Tekstasin Tuomakselle “missä sää oot miten menee”, se lähetti mulle kuvan itsestään vauva sylissä ja kysyi “missä sää”. Se itketti ja nauratti mua yhtä aikaa ihan kauheasti. Että siis me ollaan just saatu vauva ja tässä me vaan tekstaillaan että missäs meet.

Tuomas lähetti mulle lisää kuvia ja mä selailin niitä ja itkin ja mietin että saakeli kun olis voimia nousta tästä ja lähteä etsimään tuo käärö jostain. Tekstasin Tuomakselle että me tehtiin maailman söpöin lapsi, ja että yritän kysyä pääsisinkö sen luokse. Tekstareista näkee, että turhaudun aika pahasti siihen, ettei paikalla ole ketään, joka voisi kertoa mulle, milloin saisin nähdä lapseni. Lisäksi kauhistuin, kun Tuomas kertoi, että hän saattaa joutua lähtemään kotiin, jos perhehuoneissa ei ole tilaa. En tiennyt että sellainen voisi olla edes mahdollista.

Kun joku vihdoin kulki ohi, pyysin vettä ja kysyin, pääsisinkö vauvani ja puolisoni luo. Jonkun piti tulla vielä katsomaan, että saako minut siirtää, ja sitten piti odotella, että joku tulee hakemaan. Tekstareiden perusteella heräämisestäni kului vajaa puolitoista tuntia ennen kuin mua alettiin siirtää, ja se tuntuu minusta nyt jälkeenpäin aivan järkyttävän pitkältä ajalta. Olin itse niin tillin tallin, että ajan kulku tuntui jotenkin erilaiselta, vaikka kyllä mulla oli hätä päästä perheeni luokse. Musta tuntuu, että tästä odottelusta tuli mulle myöhemmin tosi vaikea paikka. Olin katsonut raskausaikan videon rinnalle ryömimisestä heti synnytyksen jälkeen, ja olin jotenkin tietämättäni odottanut sitä hirveästi – ja nyt jäin siitä paitsi. En ollut myöskään tiennyt, että joudun eroon vauvasta, jos synnytän sektiolla (vaikka se on tietty ihan järkeenkäypää), ja koin tosi pitkään, että oon menettänyt tuiki tärkeitä varhaisen vuorovaikutuksen hetkiä, kun en ole saanut olla vauvan iholla sen ensimmäisinä tunteina. Pelkäsin monta kuukautta, että se on vaikuttanut lopullisesti meidän väliseen suhteeseen jollakin tosi rampauttavalla tavalla. Olisi ehkä auttanut, jos olisin tutkinut vähän enemmän sektiota synnytystapana etukäteen. Mutta olisin silti keskittynyt tiedonhaussa varmaan enemmän siihen että jaa vatsa leikataan auki kuin siihen, mitä kirjaimellisesti tapahtuu minuutteina ja tunteina leikkauksen jälkeen.

Mutta sitten vihdoin pääsin meidän perhehuoneeseen ja sain vauvani syliini, reilu kolme tuntia sen jälkeen kun se oli syntynyt. Se oli täydellinen. Pieni ja turpea ja ihan Tuomaksen näköinen. Sillä oli ohut kerros ihan tummaa tukkaa, ja se liikkui varovaisen näköisesti, ikään kuin hidastettuna tai avaruudessa. Sen kynnet olivat ohuet mutta pitkät, ja mietin, olisivatko ne olleet lyhyemmät jos se olisi syntynyt ajallaan.

En muista oikeastaan mitään mitä ensimmäisten yhteisten tuntiemme aikana tapahtui. Mulla oli katetri ja tippa, ja liikkuminen oli vaikeaa. Epiduraalin vuoksi piti olla varovainen sen suhteen, että voiko edes nousta jalkeille. Mutta vauva oli niin söpö ja pullea ja paketissa, etten varmaan ajatellut mitään muuta. En muista sainko edes syödä mitään sinä iltana, tuskin. Mulla on kuvia ruisleivästä seuraavalta aamulta.

Jälkeenpäin ajateltuna lapsivuodeosastolla oli ihan kauheaa. Mutta silloin ajattelin, että se oli ihanaa. Me ei poistuttu sieltä mihinkään, ei tullut edes mieleen, oltiin vaan yhdessä vauvan kanssa ja hoitajat ravasivat huoneessa eestaas. Mutta oli se kaoottistakin: kaikkialta tuli koko ajan hirveästi ohjeita, joita en ymmärtänyt (vauvaa piti syöttää kolmen tunnin välein, mutta verensokeri mitata kun syömisestä on kulunut vähintään tunti, eli tissillä ei saanut koko aikaa olla, vauva tarvitsi lisämaitoa, mutta me ei tiedetty mistä sitä saa jne), enkä uskaltanut yhtään luottaa omaan järkeen. Kun hoitajien vuorot vaihtuivat, uusi saattoikin unohtaa tuoda mulle kipulääkkeet, enkä halunnut olla vaivaksi ja pyytää niitä, vaikka mua sattui ihan hirveästi. Ajattelin, että kutsunapin painaminen vaatisi ihan oikean hätätilanteen.

Jossakin vaiheessa sain ensin tipan pois ja sitten myös katetrin. Kanyylit poistettiin vasta viimeisenä päivänä. Vihasin niitä, koska pelkäsin että ne raapivat vauvan päätä kun imetän. Kaikkein hirvein oli viimeinen aamu eli keskiviikko, vajaa kaksi vuorokautta sen jälkeen kun vauva oli syntynyt. Olin valvonut koko yön, koska vauva ei suostunut nukkumaan missään muualla kuin tissillä, eikä huoneessa saanut imettää kyljellä maaten (en muista miksi, liian pienet sängyt tai mun lääketokkura?). Pilkin istuallani sängyssä vauva sylissä ja yritin pysyä hereillä, samalla huolehtien siitä, ettei vauva söisi, jotta siltä voisi ottaa verensokerin, mutta myös siitä että onko se nyt saanut tarpeeksi syödäkseen. Aamulla sain nukuttua puolitoista tuntia, kunnes hoitaja tuli hakemaan lääkärintarkastukseen, joka oli kuin jokin hirveä rehtorin puhuttelu. Hoitajat ja lääkäri ihmetteli, ettei vauvan vaippaa ole vaihdettu, vaikka meidät revittiin tapaamiseen suoraan sängystä – en tiedä missä välissä mun olisi pitänyt vaihtaa se. En osannut vastata kysymyksiin siitä, milloin vauva on viimeksi syönyt tai kuinka monta milliä lisämaitoa on mennyt, koska en tiennyt että sellaiset asiat piti painaa mieleen. Olin ihan sekaisin enkä tiennyt mitä kello on. Hävetti. Tunsin itseni maailman epäonnistuneimmaksi äidiksi, vaikka mulla oli koko hommasta vasta alle kahden vuorokauden lääkkeenhuuruinen kokemus. Ja tämän tapaamisen tarkoitus oli arvioida, että voiko meidät päästää kotiin. Kaikki oli ymmärtääkseni aika hilkulla, mutta onneksi meille sanottiin että saadaan lähteä, kun synnytyksestä on kulunut kaksi vuorokautta. Etukäteen ajattelin, että haluaisin olla sairaalassa niin pitkään kuin mahdollista, hoivan ja avun piirissä, mutta nyt en halunnut muuta kuin mahdollisimman nopeasti pois.

Halusin autossa pitää ikkunaa auki ja huutaa kaikille että AJAKAA VAROVASTI!!! MEILLÄ ON TÄÄLLÄ IHAN UUSI IHMINEN KYYDISSÄ!!! Olo helpotti heti, kun päästiin kotiin. Musta oli uskomatonta, että tässä me nyt oltiin, ihan keskenämme pienen vauvan kanssa. Mutta oli myös ihanaa, kun saatiin olla rauhassa. Ihmiset synnytyssairaalassa on tosi kovan luokan ammattilaisia, mutta ne on myös “vaan” töissä. Tai siltä musta ainakin tuntui. Kokemus, joka oli pitkään odotettu ja ainutlaatuinen mulle, on jokapäiväistä niille, jotka on siellä töissä. Ja se on tietysti hyvä: asiat, jotka menee rutiinilla, menee yleensä tosi hyvin. Mutta pitkään synnytyksen jälkeen en voinut puhua kokemuksesta itkemättä. Nytkin, kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen, herkistyn kyyneliin kun ajattelen sitä, miten hukassa me silloin oltiin ja miten se tuntui siltä, ettei kukaan ollut meitä auttamassa vaan arvostelemassa. Asiaa ei yhtään auttanut se, että pääsin puhumaan kokemuksesta pelkopolille vasta yli kolme kuukautta tapahtuneen jälkeen (en saanut aikaa neuvolapsykologille tai muuhun keskusteluun, koska olin antanut synnytyskokemukselle “liian hyvän” arvosanan. Pitäisi antaa kakkonen tai huonompi, jotta pääsisi juttelemaan, ja minä annoin muistaakseni ysin, koska olin niin onnellinen, että vauva oli syntynyt ja kaikki olivat hengissä. Jos olisin tän tiennyt, olisin laittanut siihen kakkosen), ja se piti mennä tekemään samaan paikkaan, jossa olin synnyttänyt, ja jossa jo vastaanottotiskillä, jolle menin ihan ohjeiden mukaisesti, kyseenalaistettiin että onko mulla oikeus olla siellä. (Mut ohjeistettiin synnytysosastolle vaikka mulla oli mukana vauva, enkä selkeästikään ollut tulossa synnyttämään.) Mutta itse pelkopolilla mut kohdattiin tosi ihanasti ja sain paljon vahvistusta ja tukea.

Ja nyt se pieni pullea paketti on tuollainen loputtomasti papattava iso, mutta vielä niin pieni kaksivuotias. Se on hauska ja jekutteleva ja tarkkanäköinen. Se on useimmiten tosi hyvällä tuulella, ja kertoo kaikki tapahtuneet asiat tosi vilpittömällä innostuksella, vaikka keksisikin ne ihan päästään (yhtenä päivänä se kertoi että naapurin tyttö oli mennyt lääkäriin, ja olin ihan huolissani että onko kaikki hyvin. Kävi ilmi ettei tää tarina pitänyt ollenkaan paikkaansa). Sillä on hyvä muisti, ja se on tosi taitava hyppijä, kiipeilijä, potkija ja juoksija. Se on ihan mahdottoman hyvä kaikenlaisten pallojen ja mailojen kanssa (eikä oo perinyt sitä multa). Rakastan sitä aivan hirveesti, enkä epäile enää yhtään, että meidän välillä olis joku kuilu siksi ettei vietetty ekaa kolmea tuntia yhdessä.

Tajusin muutama viikko sitten, että jotain on tapahtunut. Jokin elämän mannerlaatta on liikahtanut, yhtä aikaa huomaamatta ja samalla kuitenkin hyvin selkeästi, ja muuttanut kaiken. Yhtäkkiä kaikki on… hyvin? Wtf?!?

Antakaas kun selitän. Musta tuntuu, että lapseni syntymästä tähän asti olen ollut alati pienellä paniikkiliekillä. Olo on ollut kuin hätänappulaa painettaisi lakkaamatta, ei ihan pohjaan saakka, vaan vain jotain 20 %. Olen ollut miedossa hälytystilassa yötä päivää yli puolitoista vuotta.

Olen katsonut lastamme päivittäin ja miettinyt, etten meinaa uskoa, että meillä on lapsi. Että voin tuskin tajuta, että olemme tehneet hänet itse. Että miten älytöntä on, että hän on meistä tullut ja minun kehoni sisällä kasvanut. Että ulkopuolisille me näytämme samalta kuin kuka tahansa muu perhe – samalla kun itse olen jatkuvan hämmästyksen vallassa, että mitä helvettiä, me todella olemme perhe.

Mutta muutama viikko sitten, kun lapsi oli noin vuosi ja kahdeksan kuukautta vanha, jotakin tapahtui. Yhtäkkiä huomasin, että olen ikään kuin hyväksynyt sen, että me olemme perhe. Meillä on lapsi, eikä se enää tunnu hämmästyttävältä, vaan tavalliselta. Asian tilalta. Siltä että näin asiat ovat, ja se on luonnollista ja tavallista ja tuntuu hyvältä. Huomasin tämän, kun katselin puolisoni ja lapseni yhteistä leikkiä, ja tulin ajatelleeksi, että aiemmin halusin tallentaa jokaisen tällaisen hetken valokuvaan. Aiemmin tällaisina hetkinä herkistyin ajatuksesta, miten ihana isä puolisoni on. Nyt en enää tuntenut tarvetta kyynelehtiä ja kuvata tätä ainutkertaista tapahtumaa (joka siis ei ole ainutkertainen vaan ihan jokapäiväinen). On tavallaan jopa surullista, ettei perhe tunnu enää minusta maagiselta ja ihmeelliseltä, mutta kuulkaa, minulle tämä on tosi tervetullutta. On tosi kuluttavaa ja raskasta olla jatkuvassa ihmetyksen ja hämmästyksen (ja paniikin) tilassa, vaikka asia joka sen aiheuttaisi, olisikin rakkaus omaan perheeseen.

Jotakin on siis tapahtunut. Jonkinlainen taika on rauennut, mutta se taika on ollut myös kirous. Ehkä tämä on sitä, kun elämä asettuu uomiinsa. (Kaikki muu on edelleen toki täydessä kaaoksessa, lol. Ammatillinen identiteettini, negatiivinen kehonkuvani, lamauttava ikäkriisini ja muut pikku kumppanit aiheuttavat edelleen jatkuvaa päänvaivaa. Mutta otetaan voitot sieltä mistä ne saadaan, eiksje?)

Eikä siinä vielä kaikki! Tämä ei ole yksin minun kokemukseni. Olen kuullut vastaavaa muiltakin vanhemmilta. Että siinä kohdassa, kun lapsi on 1,5–2-vuotias, alkaa äidistä tuntua enemmän omalta itseltään. Saa sen kuuluisan kipinän takaisin. Tilanne alkaa jotenkin normalisoitua. Asettua.

Joten jos luet tätä nyt niin, että sulla on pieni vauva tai hasardi taapero, ja susta tuntuu että kaikki on hankalaa ja olet kadottanut itsesi, ota tämä toivon merkkinä. IT WILL GET BETTER. (Toisaalta kysyin tästä asiasta kaveriltani, jolla on kaksi lasta, ja hän tunnisti ilmiön ensimmäisen kohdalla, muttei toisen heh. Jos sinulla on kaksi tai enemmän, olet kusessa. Heh.) Mutta minusta tällä otannalla voimme jo kutsua tätä ilmiöksi tai todennäköisyydeksi tai totuudeksi tai joksikin. Jos olisin Trump, sanoisin että kukaan ei tiedä tästä ilmiöstä enemmän kuin minä, olen paras tulkitsemaan tätä ilmiötä, kysykää keneltä vaan, ja jos he sanovat jotain muuta, he ovat väärässä ja panen heidät syytteeseen.

Oli miten oli, jotakin on tapahtunut, ja otan sen avosylin vastaan.

Meidän pikku lapsonen on jo puolitoistavuotias! Aika menee – dare I say it – pikajunan vauhdilla. Sellaisen pikajunan, jossa toimii wifi, ja siellä voi katsoa Netflixiä ja kuunnella podcasteja ja julkaista instastoryja, ja aika kuluu niin siivillä, ettei huomaa edes saapuvansa perille. (Juna Utopiaan, ehkä.)

No, oikeastihan lapsi on tietysti jo 1v 7kk (ihan pian 8kk), mutta vatuloin tämän julkaisussa, koska odotin puolitoistavuotisneuvolaa. En kyllä tiedä miksi. Varmaan siksi että jos siellä selviääkin että no nyt pitäisi osata jo derivoida tai jotain, ja sitten minua nolottaisi julkaista jotain “uu, lapsi sanoo jo joitakin sanoja” -fiilistelyä. Mutta neuvola (eli WIIWUUWAA) oli toissaviikolla ja onnekseni voin nyt kertoa kaikille, että puolitoistavuotiaana ei vielä tarvitse osata derivoida! Päin vastoin: wiiwuuwaassa selvisi, että lapsi kasvaa ja kehittyy juuri niin kuin pitää. Täytyy kyllä sanoa, että on melkoista sekoilua nykyään se neuvolassa käyminen. Lapso repi hajalle yhden kirjan, rempoi kaikkia kahvoja, löysi joka ikisen napin, johdon ja kolon ja painoi tai kiskaisi jokaista. Lempihetkeni oli se, kun se avasi oven viereiseen huoneeseen ilman housuja. “Hyvä motoriikka”, sanoi terveydenhoitaja. Maisan merkinnöissä luki myöhemmin että “energiapakkaus”.

Lapsi on ollut nyt melkein viisi kuukautta päiväkodissa, ja se on viihtynyt siellä tosi hyvin. Meidän päiväkoti on kahdeksanlapsinen ryhmäperhepäiväkoti, jossa sattuu olemaan kaksi tuttua lasta meidän talosta. Uusia pieniä aloitti elokuussa yhtä aikaa neljä, ja meidän mukelo on ollut vuodenvaihteeseen saakka ryhmän nuorin. Se on hoidossa kuusi ja puoli tuntia päivässä (ja olen tässä oppinut, että se on hirveän lyhyt aika kaikelle sille mitä haluaisin saada aikaiseksi päivän aikana, ml. treenaaminen ja työt), ja se on yleensä ihan hyvällä tuulella sekä mennessä että lähtiessä. Aamuisin on joskus pieniä vaikeuksia, mutta yleisesti ottaen pieni veijari on sopeutunut porukkaan tosi hyvin. Haluaisin hirveästi, että se oppisi puhumaan enemmän, jotta se voisi kertoa monisanaisemmin, miten päiväkodissa on mennyt – mutta toisaalta olen kuullut isompien lasten vanhemmilta että vaikka puhekyky olisi täydellinen, tippuu se miinukselle kun pitäisi kertoa miten päivä on sujunut. Vähän sama itsellä tietysti. Saatana että joku kyselisi jokaisen työpäivän jälkeen että no mites meni, lyhenikö to do -lista. Menisi itselläkin puhekyky.

Lapsella on päiväkodissa yksi erityisen ihana kaveri, jonka nimeä se alkaa heti huudella päiväkodin käytävällä. Hoitajat usein sanovat päivän päätteeksi, että ne ovat kuin paita ja peppu tai että ne ovat leikkineet koko päivän kahdestaan. Tämän kaverin äiti kertoi mulle, että meidän lapsi on myös hänen lapselleen tosi tärkeä. Kun hän kysyy lapseltaan, miten päiväkodissa meni, lapsi sanoo vain meidän lapsen nimen. Tai kun häneltä kysyy, mitä päiväkodissa tänään syötiin, hän sanoo meidän lapsen nimen. Jos kysyy, oliko ruoka hyvää, lapsi vastaa niin ikään meidän lapsen nimellä. (Vaikka osaisi siis kertoa tarkemminkin.) Ilokseni juuri eilen meidän lapsi hoki myös tämän kaverinsa nimeä, kun kyselin että oliko päiväkodissa kivaa. Söpöliinit.

Vietettiin joulu puoliksi Tuomaksen perheen kanssa ja puoliksi mun perheen kanssa. Jouluaattona tavattiin haitaria soittava joulupukki, jota lapsi ei pelännyt yhtään! Huojui vaan ihanasti pukin soiton tahtiin (yritti kyllä varastaa pukin ipadin, kun silmä vältti). Paketit olivat jännittäviä, mutta lahjoista pienokainen ei ollut niin kovin kiinnostunut. Paitsi niistä mitkä eivät olleet hänen.

Lapsi on hirveän huvittava ja tuo valtavasti riemua meidän päiviin. Sillä alkaa olla tosi hauskoja omia pikku juttuja, jotka se keksii mun nähdäkseni ihan tyhjästä. (Tiettyyn pisteeseen asti luulen että lapset vaan matkii näkemiään asioita, ja ihan uusi maailma avautuu, kun ne alkaa keksiä kaikenlaista itse.) Esimerkiksi aina kun sille antaa ksylitolipastillin, se ottaa sen ensin käteen, mutta sitten se asettaa sen pöydälle, tuolille tai lattialle, mikä nyt sattuu olemaan lähimpänä, laskee naamansa sen ylle ja imuroi sen huulillaan suuhun. Niin kuin mitä helvettiä? Mistä se tuollaisen on keksinyt? Se on tosi hauska.

Se rakastaa nappeja, nappuloita ja puhelimia, erityisesti seinissä olevia ovisummeripuhelimia joissa on nappuloita, ja se jaksaisi kaiket päivät vain huudella luuriin HAJOO ja painella nappuloita. Se rakastaa myöskin juoksukilpailuja: se menee meidän makuuhuoneen kynnykselle seisomaan, kunnes siltä kysyy: “onko juoksija valmis?”, ja sitten se huutaa JOO. Sitten me sanotaan valmiina, paikoillanne, hep, ja sitten se juoksee riemukkaasti nauraen meidän syliin. Halien ja suukkojen jälkeen päästetään se irti, jolloin se juoksee välittömästi takaisin kynnykselle odottamaan kysymystä siitä, onko juoksija valmis. Jos me ei olla ihan najulla eikä huomata tehdä niin, se alkaa huutaa todella vaativaan sävyyn että ISIII tai ÄITIII tai ISÄÄÄ eli lisää.

Usein aamuisin kun se herää (se nukkuu omassa pinnasängyssä omassa huoneessa), se alkaa huudella sängystään tärkeimpiä asioita (joiden myös oletan olevan tärkeysjärjestyksessä). Litania kuuluu yleensä näin: ÄITII ISIII TUTTI KAKE. On tietysti lohduttavaa tietää, että olemme tärkeysjärjestyksessä ennen kaukosäädintä.

Me ollaan otettu yksi korkea laita pois lapsen pinnasängystä kuukausi-pari sitten, ja kokeillaan nyt miten nukkuminen sujuu matalalla laidalla. Toistaiseksi on mennyt ihan ok hyvin. On ollut ajanjakso, jolloin lapsi on herännyt joka aamu hirveän aikaisin, mutta muuten se nukkuu tosi hyvin ja keskeytyksettä. Aamulla kun se herää, se tassuttelee meidän huoneeseen ja kiipeää meidän sänkyyn, ja hyvällä säkällä nukkuu siinä vielä hetken. Se tassutteluhommeli on mun lempijuttuja! Rakastan ääntä, mikä sen pikkuisista jaloista tulee, kun se läpsyttelee asunnon läpi. Me herätään aina siihen ääneen, ja yleensä se kävelee ekat ja juoksee vikat metrit, kun näkee meidän päiden nousevan peittojen takaa. Musta on ihanaa, että se kokee meidän kodin niin omakseen, että se uskaltaa kulkea pimeässä tilan läpi meidän luokse ilman mitään hätääntymisiä. Se on varmaan myös sen mielestä tosi hieno tunne: ajatella, että pystyy tuollaiseen, vaikka ihan hetki sitten oli vaan avuton pötkylä. Viime päivinä se on alkanut ottaa mukaan myös unipupunsa ja peittonsa, ja haluaa tulla niiden kanssa meidän väliin köllöttelemään hetkeksi. Ne on mun lempihetkiä päivässä. Se makoilee siinä ja hokee ÄITII ISII ja hapuilee meidän naamoja. Sitten se sanoo PUPUU TUTTII PEITTOO VALOO tai mitä kaikkea se nyt siellä pimeässä näkee. Sitten se alkaa luetella muiden rakkaiden ihmisten nimiä kuten MUMMII VAARII MAMII PAPSII ja niin edelleen, kunnes se sanoo TONNE, joka merkitsee sitä että nyt pitää nousta ja mennä olohuoneesen.

Otan lapsen aina mukaan ruoanlaittoon, ja musta on herttaista miten loputtoman kiinnostunut se on siitä. Se on suloista ja kivaa, mutta myös raivostuttavaa, koska en voi tehdä keittiössä mitään, en ottaa lasia vettä, en kuoria mandariinia, en pilkkoa sipulia enkä varsinkaan keittää mitään ilman että mun kylkeen liimautuu alle metrinen siansaksaa lärpättelevä tahmeasorminen apuri. Lapsella on pieni jakkara (eli KAKKAJA), jota se työntelee eri paikkoihin asunnossa (esim keittiöön) voidakseen kiivetä korkeammalle räpläämään kaikkea mihin ylettää (esim veitsiä ja kiehuvaa vettä). Se on tosi hyvä, koska jakkaran käyttöönoton jälkeen syliinnostopakko on laskenut minimiin, mutta myös tosi kamala, koska lapsi on pudonnut siitä monta kertaa kun ei oo ollut tarkkana (ja myöskin kamala koska edellämaintut veitset ja kiehuva vesi). Ei koskaan onneksi pahasti – ei jakkara ole kovin korkea. Mutta silti. Joululahjaksi lapsi sai muovisen astiaston, joka sisältää pari kattilaa, mutta silti se haluaa osallistua mieluummin ihan oikeiden kattiloiden kalisteluun.

Ihaninta on, että lapsen suusta tulee joka päivä hirveästi uusia sanoja. Yhtenä aamuna lapsi kömpi sänkyyn pienen ananaspehmolelun kanssa ja hoki ylpeänä ANANA ANANA. Minäkin olin tosi ylpeä! Ananas on vaikea sana. Se maisteli jouluna vähän pipareita ja jos se tiesi että niitä oli kaapissa, se kiipesi välittömästi herättyään keittiön tiskipöydän ääreen huutelemaan PIPAJAA. En oo onnistunut tallentamaan, kun se yrittää sanoa ketsuppi, enkä oikein tiedä miten se sen sanoo, mutta se on PITTEPAITE tai jotakin sinne päin. Eniten käytettyjä sanoja on MOI, kun se morjestelee kaikkia vastaantulijoita kadulla, HEIPPA, kun se lähtee mistä tahansa huoneesta, TONNE, kun se haluaa mennä minne tahansa, TOSSA, kun se haluaa osoittaa jotakin, KIJJA, kun se haluaa lukea jotakin kirjaa (ja kirjoista PUPPE, POPO ja MII eli Puppe, pöpö-kirja ja Miu). Ja aina kun se näkee kitaran jossain, se sanoo KIKAJAAAA. Se myös tosi suloisesti käy isot tapahtumat läpi toistellen niiden avainsanoja jopa päiviä. Uudenvuodenaattona näimme kotikulmilta muutaman raketin ihan läheltä, ja se saattaa vieläkin silloin tällöin hokea AKEKKI, ÄÄNI, koska raketeista tuli niin kova ääni. Muutama päivä sitten meidän ohi meni poliisiauto tosi lujaa pillit vinkuen, ja sitä käydään edelleen läpi hokien POSSILI, AUTO, ÄÄNI, KOVAA. Pari päivää sitten se sanoi melkein lauseen, kun se oli sängyssä meidän välissä, ja oli mun vuoro nousta sen kanssa. Kysyin siltä, noustaanko, ja se sanoi peräkkäin sanat ISI UKKUU IELÄ, eli iskä nukkuu vielä, lause, jota toistelemn (kateellisena) aina kun mulle on langennut vuoro nousta pienokaisen kanssa kukonlaulun aikaan.

Olen aivan haltioissani siitä, miten paljon uutta lapsoliini oppii joka päivä. Mahtaa tuntua ihanalta, kun saa haluamansa sanottua.

Minun kuulumisiani lyhyesti: olen aivan kypsä talveen, onneksi valoa näkyy jo hieman tunnelin pään lisäksi esim puoli neljältä iltapäivällä, yritän aloittaa taas tanssitunnit, olen rakastunut laitepilatekseen ja voimaharjoitteluun, kirjoitan kirjaa Storytelille ja aloitimme Einon kanssa podcastin! Sen nimi on Mä lähetän nyt ääniviestin ja uusia jaksoja ilmestyy viikottain.

Tänä vuonna yritän kirjoitella vähän useammin meidän kuulumisia tänne blogin puolelle. Ja julkaisen vihdoin sen synnytyskertomuksen! YES I WILL.