Blogiini tullaan edelleen ylivoimaisesti eniten hakusanoilla vitsejä, hyviä vitsejä ja hyvät vitsit. Kansan pitää saada se, mitä kansa tahtoo, joten täältä pesee: vitsejä (niiden hyvyydestä en mene takuuseen), vaikka joulupöytään:

(Linkit aiempiin vitsijuttuihin postauksen lopussa!)

Vitsieni jokapäiväinen, erittäin kriittinen yleisö. Tuolle vasemmanpuoleiselle ei mene mikään kasku läpi.

Miten ahven kutoo lapsilleen villapaidat? Kalapuikoilla.

Mitä laivan työntekijä pukee päälleen mennessään töihin? Alusvaatteet.

Mikä on turvallinen vaihtoehto autolle? Hevonen.

Aukio jolla manspleinataan kaikkein eniten? Elielinaukio.

Mikä on koomikoiden työehtosopimus? Pila-TES.

Kuka on maailman pahin narkkari? Aurinko. Se saattaa olla puolikin vuotta ihan pilvessä.

Mitä muistisairas meksikolainen sanoo? Guacamole.

Mitä Jeesus sanoi noustessaan viimeiseltä ehtoolliselta? Sori äijät, pitää ottaa pienet välikuolemat.

Mikä on maailman chillein eläin? Yo zen.

Miksi merirosvot ajoivat karille? Koska Kari on hyvä tyyppi.

Mitä turkulainen sanoo japanilaisessa ravintolassa? Misokeitto.

Mitä kala tekee tupakkatehtaassa? Sätkii.

Mies meni naamiaisiin pukeutuneena t-paitaan ja pussihousuihin. Mikä hän oli? Teepussi.

Espanjassa lapsille annetaan härkätaisteluopetusta. Oppiipahan olee.

Mitä tapahtui kun arkkitehdille kävi vahinko? Oli käytävä vessassa.

Mistä rallikuskit saavat ruokaa? Erikoiskokeilta.

Jos on kolme karhua, joista kaksi lähtee pois, mitä jää jäljelle? Jääkarhu.

Mikä on maailman paras vihannes? Best selleri.

Ja koska (meillä) on joulu, loppuun vielä muutama sesonkivitsi:

What did 50 Cent say to his grandma when she gave him a sweater for christmas? Gee, you knit?

Mikä on majavan lempijoululaulu? Joulupuu on nakerrettu.

Mikä on narsistin lempijoululaulu? Mää oon niin kaunis.

Mikä on kirjastonhoitajan lempijoululaulu? Hiljaa, hiljaa.

Miten koira löytää joululahjat? Google-haun avulla.

Kuinka paljon koiranpentu jaksaa syödä kinkkua? Pienen haukun verran.

Miksei joulupukki jää eläkkeelle? Eläkettä on karttunut vähän huonosti, kun tekee töitä vain yhden päivän vuodessa.

Mitkä ovat hienoimmat jouluvalot? Jouluvieraiden autojen perävalot.

Lapset kinuavat jouluksi koiraa. Yleensä meillä on ollut kyllä kinkku, mutta menköön tämän kerran.

Tsekkaa myös nämä jutut…

Vauva on jo puolivuotias! Vitsi aika menee vauhdilla. Kohta se pääsee jo eläkkeelle!

Viime kerralla: koko perheen korona, suun jänteiden leikkaus, nukkumissekoilua ja ajatuksia töihinpaluusta.

Mun on oikeasti vähän vaikea uskoa että meidän pikku kukku on jo puolivuotias. Se syö jo kiinteitä, ryömii pitkiä (eli kahdenkymmenen sentin) matkoja ja on aloittanut hitaan mutta varman hammastuotannon (tämä ei ole mitään tehotuotantoa, vaan artesaanihommia).

Viralliset puolivuotispotretit.

Me ostettiin Torista sille oma sänky (tähän asti se on nukkunut mun vieressä meidän sängyssä, myös päikkärit). Olin saanut naapurilta vinkin ja päättänyt jo ennen vauvan syntymää, että hankin sitten Ava Roomin sängyn, koska se on pienempi kuin pinnasängyt yleensä, eli se saattaa jopa mahtua meidän piskuiseen makkariin. Kun sängyn hankinta alkoi tulla ajankohtaiseksi, menin etsimään sitä netistä – mutta nettisivuja ei enää löytynytkään. Firma oli mennyt konkurssiin (ja saamieni tietojen mukaan se ei ole mikään ihme: asiakkailta on otettu rahat, muttei koskaan toimitettu tuotteita. Plääh). Mutta onneksi löysin sängyn Torista, ihan muutaman korttelin päästä – ja tosi edullisesti. Niin edullisesti että oikeutin itselleni sen maalauttamisen ammattilaisella. Meidän korttelissa on huonekalukorjaamo, johon vein sängyn. Siellä se on nyt maalattavana, ja kukku pääsee jouluksi omaan sänkyyn! (Jos se siis kelpuuttaa sen, heh.) Odotan kovasti myös sitä, ettei mun tarttis enää herätä aamulla siihen, kun vauva rutistelee teräväkyntisillä pikku kätösillään mun nenää. Se rutistelee sillä lailla vähän kaikkea, ja se on meistä tosi suloista. Se ikään kuin tunnustelee, miltä kaikki tuntuu, ja kokeilee millainen ääni rutistellessa ja rapsutellessa lähtee. Sohvasta lähtee kraah kraah kraah, äidin nenästä uh ih auts.

Helsinkiin saapui talvi. Uusi säätila toi eteemme ihan uusia ongelmia: miten vaunuilla pääsee lumessa eteenpäin (niihin myydään talvirenkaita. Se naurattaa mua jostain syystä hirveästi), millä hoitaa vauvan pakkasesta rohtuneita poskia (no rasvalla tietty), miten eväsmaito säilyy vaunun säilytyskopassa jäätymättä 13 asteen pakkasessa (tai no siis ei se umpeen jäätynyt, mutta oli tosi kylmää, enkä oo koskaan vielä joutunut missään lämmittämään vauvalle maitoa), ja suurin: miten vaunuissa hyvin nukkuva vauva saadaan pysymään unessa sekä pakkasessa että sisällä, kun sille on puettu miljoona kerrosta vaatetta päälle ja sisällä on kuuma. Vauvan pukeminen on ollut musta alusta asti vaikeaa, ja pakkaskelien tultua se on ollut vielä vaikeampaa. Onneksi äitiyspakkauksen mukana tuli se sellainen pukemis- ja lämpötilataulukko for dummies, olen ihan aidosti käyttänyt sitä tosi monta kertaa. Mutta silti: hyvä kun osaan pukea itseänikään erilaisiin säihin. Vielä vähemmän vauvaa! Siksi vauvoilla on varmaan aina niin helvetisti kamaa mukana. (Ja siitä muistankin, että meidän pitänee pian hankkia ihan oikea hoitolaukku. Ilmaiseksi saatu Libero-laukku alkaa vedellä viimeisiään, eikä siihen mahdu kaikki ne kamat, mitä rausku tarvitsee.)

Pari viikkoa sitten vauva alkoi ryömiä. Se ihan yhtäkkiä vaan hilasi pikku kroppaansa käsivarsilla viisi senttiä eteenpäin! Se on tietty ihan luonnollista, ja tällä tavalla oppiminen tapahtuu, mutta on musta silti aivan häkellyttävää, että yhtenä päivänä se ei osaa jotakin asiaa, ja seuraavana päivänä se vaan pumps tekee sen. Se liikkuu toistaiseksi hyvin lyhyitä matkoja, mutta ottaa kyllä tilan jokaisen tuuman haltuun möyriessään ja kieriessään meidän olkkarin lattialla. Ja jostain syystä se menee aina lipaston tai sohvan tai pöydän alle, oikein hakeutuu peruuttamalla niihin hankaliin paikkoihin, joissa nuppi kalahtaa takuulla johonkin terävään kulmaan? Tykkää haasteista varmaan. Mutta siis nyt alan tajuta, että meidän pitää tehdä asap jotain babyprooffaustoimenpiteitä. Ehdin varmaan räpyttää silmiäni kolmesti, kun se jo kiskoo pöytäliinoja, kaivelee laatikoita ja työntää kielensä pistorasioihin.

Minusta on ihanaa, että vauva syö nyt kiinteitä. Sen syöminen on tosi söpöä ja olen siitä valtavan ylpeä. Mutta aluksi kiinteiden syöminen stressasi mua ihan hirveästi, koska kukaan ei oikein neuvo, miten asiassa pitäisi edetä. Sanotaan vaan että maisteluannoksia voi alkaa tarjota, mutta mitä sekin tarkoittaa? Ja miten siitä siirrytään siihen, että ateriat ovat ns. kokonaisia? Ja millaisia määriä tuollainen pikku kukkunen syö? Ja kun tästä kysyy, vastaus on että “annoksia voi antaa vauvan tahtiin” tms höttöä. Vauvathan ovat vähän hölmöjä ja voivat helposti syödä liikaa – tai kieltäytyä ruuasta esim siksi että on kakkahätä, eivätkä siksi ettei olisi enää nälkä. Vauvan tahti on ihan pilipalijazzia. Plus poikkeuksetta on joka kerta käynyt niin, että kun olen antanut vauvalle jotakin syötävää, oli se sitten kiinteää tai maitoa, ja se vaikuttaa siltä että se haluaisi lisää, on se menettänyt ruokahalunsa siihen mennessä kun olen saanut sille lisää ruokaa lautaselle tai pulloon. Tulkitse siinä nyt niitä viestejä sitten. Mutta! Olen omine neuvoineni nyt tehnyt niin, että vauva saa tällä hetkellä kolme kiinteää ateriaa päivässä, aamulla, päivällä ja illalla, jonkun sellaisen itse kehittelemäni määrän joka ei perustu mihinkään, ja niiden välissä kaksi pelkkää maitovälipalaa. Jossain välissä lisätään niihin välipaloihinkin sitten sosetta. Kai? (Miksi tämä on niin vaikeaa????)

Paljon on taas tapahtunut, mutta ihan kaikki ei ole kuitenkaan muuttunut: kamppailen edelleen imetyskriisissä. “Jee”. Vauva on saanut jo pitkään suurimman osan maidosta pullosta, koska oma maitoni ei kerta kaikkiaan riitä. Ja nyt, kun se syö kiinteitä kolme kertaa päivässä, on ruokailuhetkissä aika monta liikkuvaa osaa: ensin vasen tissi, sitten oikea tissi, sitten pullo, sitten puuro tai sose – ja olisi tosi helpottavaa, jos yhden niistä voisi jättää pois (ja se yksi olisi tietenkin imetys). Ja niin minä aina ajattelenkin: olen ihan että hei, tällä kertaa jätän imettämättä. Mutta sitten kun ruokailun aika tulee, mieleeni hiipii ajatus että “pitäiskö kuitenkin kokeilla jos se ottaisi vähän tissiä” ja vastaukseni on aina että “joo kyllä ehdottomasti pitäis”. En uskalla päästää imetyksestä irti, vaikka haluaisin. Mua on toden teolla yllättänyt, miten tunteisiin menevä asia imetys on, vaikken koekaan imettäessäni mitään euforiaa tai syvää yhteyttä vauvaan. Imetyksestä tuntuu tosi hankalalta luopua, vaikka se varmaan helpottaisi meidän kaikkien elämää. Lisäksi, kun vauvan sänky on maalattu, haluaisin että se alkaa nukkua siinä, ja olisi kiva jos vaikka yösyötöt voisivat pikku hiljaa kadota. Saisimme ehkä kaikki nukuttua vähän paremmin. Mutta siis hmm pitäiskö vielä kuitenkin kokeilla jos se ottais vähän tissiä?

Mun kihlatulla loppui nyt sitten työt (työnantaja meni konkurssiin, jos muistatte), joten hän on muutaman viikon työttömänä ja aloittaa sitten vanhempainvapaat. Se tarkoittaa siis sitä, että mun pitää palata jo tammikuussa töihin. Huomaan, että kaipaan vähän jo päiviä, jolloin voisin tehdä aikuisten asioita ja olla ilman vauvaa, mutta muuten töihinpaluu aiheuttaa lähinnä huolta, kun eihän mulla ole mitään työtä mihin palata. Yritän kehitellä joitakin projekteja, mutta vauva vie edelleen mun aivokapasiteetistani suurimman osan, enkä oo ihan terävimmilläni tai kekseliäimmilläni. Töitä saa siis tarjota! Jos tarvitsee jonkun ei-niin-kekseliään-tai-terävän tyypin hommiin heh. Eiköhän ne aivotkin ala pikku hiljaa sitten palautua (toivon todella niin).

Tuntuu, että vauva oppii nyt uusia taitoja ihan pikakelaustahtiin (tässä asiassa vauvan tahti on jotain speed metalia). Pari päivää ennen puolivuotissyntymäpäiväänsä vauva oppi taidon, jonka en edes tajunnut olevan taito: pudistamaan päätään. Aluksi se teki sitä lähinnä silloin, kun ei enää halunnut maitoa, ja olin ihan että vauuuu, se osaa sanoa ei jo noin pienenä vaikka itsellä olisi siinä vielä nelikymppisenäkin opittavaa, mutta sitten se alkoi sheikata nuppiaan muulloinkin – myös unissaan. Luulen, että pudistaminen tuntuu vauvasta kivalta, koska sillä saa pään vähän sekaisin hetkeksi :D

Samoihin aikoihin vauva oppi kiljumaan – ja sekös vasta huvittavaa onkin. Nyt se siis pudistaa päätään ja kiljuu kuin heikkopäinen yhtä aikaa, ja jos en tietäisi että se on vaan innoissaan uusista taidoistaan, kutsuisin varmaan manaajan. On nimittäin melko riivatun kaltaista touhua.

Luulen myös, että se tekee nyt hampaita. Se on ollut viikon verran oudosti kärttyinen, syönyt vähän huonosti (ruokaa siis – muuten se mälvää kyllä kaikkea: tuolien jalkoja, kaappien reunoja, joulukalenterin kulmaa, meidän varpaita) ja kuolannut litroittain. Se kuolasi paljon jo aiemminkin, mutta nyt sitä tulee kuin hanasta, ja alahampaiden paikat ovat selvästi näkyvillä. Odotan hampaiden tuloa yhtä aikaa valtavasti, ja toisaalta haluaisin pysäyttää ajan. Sitten kun sillä on ne pienet naskalit suussa, ei se enää ole semmoinen ienlihasta tehty pikku vauveli, yhyy. Plus: pelkään miten mun nännien käy, koska pitäiskö kuitenkin kokeilla ottaisko se vielä vähän tissiä.

Mutta noin niin kuin yleisesti ottaen on tosi ihanaa, että vauva osaa niin paljon asioita. Se viihtyy lelujaan lattialla tutkien jo tosi pitkiä aikoja, ja vedän takaisin lausuntoni siitä, että meillä on vauva jota pitää koko ajan viihdyttää. Pienempien vauvojen vanhemmille haluan siis sanoa, että hyviä juttuja (ja vapaita käsiä) on tulossa. Hang in there!

Puolivuotias vauva

• on hirveän hyväntuulinen: joka kerta kun menen sen kanssa jonnekin missä on muita ihmisiä, ne kysyvät ”onko se aina noin iloinen?”

• ryömii, kiljuu ja pudistaa päätään, ja osaa hienosti mennä jo omine päineen lelukorille kaivelemaan sieltä kaiken ulos

• rakastaa aamutelkkarin säätiedotusta

• vihaa kun sen naamaa pyyhitään, ja alkaa rupistaa kasvojaan jo kaukaa, kun näkee jonkun tulevan kohti esim talouspaperin kanssa

• tekee jo niin usein sitä draw me like one of your french girls -potkashow-asentoa, että olen varma, että se alkaa kohta istua (olen myös varma että olen väärässä)
  

Minä

• yritän puolisoni kanssa tosi kovasti kutsua vauvaa omalla nimellään, jotta se joskus tajuaisi että sen nimi ei ihan oikeasti ole kukku

• epäonnistun jatkuvasti edellisessä

• haaveilen häistä

• haaveilen muutosta

• haaveilen rahasta jolla voisi toteuttaa edelliset.

Vauva on jo viisi kuukautta! Aika menee – you guessed it – niin nopeasti. Kohta se on puoli vuotta ja sitten vuoden ja sitten neljä ja sitten kymmenen ja sitten neljäkymmentä ja ja ja ja.

Tapahtui viime kerralla: en enää muista mitä, mutta imetyskeksit, hulinat ja kosinta ehkä liittyi? (On tosi hyvä ihan itseni kannalta, että kirjoittelen näitä kk-postauksia. Selvästikin unohdan heti kaiken mitä tapahtuu, enkä muistaisi varmaan koko vauvaa, ellen laittaisi asioita ylös. Olisin ihan että excuse me öö kuka kalju pienihminen meillä asuu?)

Viralliset viisikuukautispotretit.

Viime kuukausipostauksen jälkeen on kyllä tapahtunut. Monet lempivaatteet alkavat jäädä pieneksi, ja taas piti siirtyä kokoa isompiin vaippoihin. Vauva viihtyy vatsallaan jo selvästi pidempiä aikoja, ja valvoo helposti yli kaksi tuntia putkeen (mun viihdytysarsenaalini on joutunut kasvamaan lukuisilla uusilla lauluilla). Ja kun neljä kuukautta tuli mittariin, vauva alkoi tosi aktiivisesti harjoitella tutin itse suuhun panemista. Se oli niin huvittavaa, koska tutti meni suuhun miten päin sattuu, ja monesti myös ohi – mutta myös hyödyllistä, koska tutista tuli ikään kuin uusi lelu. Meillä on ollut nukkuessa vähän haasteena se, että vauva herää usein kun tutti tippuu, joten toivon että tämä on hyvä alku sille, että se oppii laittamaan itse suuhun myös nukkuessaan. (Odotan tosi tosi kovasti kokonaisia yöunia, huomaako sen?)

Tuttiharjoittelun lomassa löysimme uuden salaisen levelin vanhemmuuden tasoloikkapelistä, kun tulin kipeäksi ja silti piti tietenkin hoitaa vauvaa. Mulla oli joku ärsyttävä flunssahommeli: päänsärkyä, niiskutusta ja kurkkukipua, ja myös kuumeoireita, vaikkei mittari lämpöä näyttänyt. Päivät vauvan kanssa sujuivat ihan hyvin: makoilin sen kanssa ja nukuin sen kanssa päikkäreitä, mutta iltaisin, kun se alkoi olla levoton, alkoi mun jaksamiseni myös loppua. Sulhoni on sellaisissa töissä, ettei hän ole kotona ennen iltaa, joten toisen aikuisen helpotusta ei saanut. Ja sitten kun sai, olikin kyse siitä että myös sulhoni sairastui ja olimme molemmat kipeinä kotona. Tulin taas ajatelleeksi, millaisia supersankareita vanhemmat ovat. Varsinkin, jos lapsia on useampia, ne ovat erityisen itkuisia tai niillä on erityistarpeita. Lepää siinä sitten, kun ihmistaimi vaatii huolenpitoa. Hommia ei vaan voi jättää tekemättä. (Edit: meillä oli korona. Kirjoitin tämän, kun olimme edelleen kipeitä, emmekä vielä tienneet.)

Kerroin viime postauksessa imetys- ja painonnousuhaasteista, ja niiden myötä vauvalta leikattiinkin sitten kireät huuli- ja kielijänteet. Sepä vasta olikin kokemus. Leikkaus tehtiin yksityisellä hammaslääkäriasemalla (julkisella näitä ei ymmärtääkseni oikein tehdä, tai ainakaan hyvin, jos on Vauvan kireä kielijänne -Facebook-ryhmää uskominen. Jos on asiasta mitään kysyttävää tai jokin pohdinta päällä, kannattaa liittyä ryhmään. Sieltä saa hyvin vastauksen kaikkiin kysymyksiin pelkästään seurailemalla julkaisuja) jollakin edistyneellä laserilla, ja lääkäri sanoi mulle ettei leikkausta “tarvitse katsoa, mutta on kyllä hyvin informatiivista jos pystyy katsomaan”. Minä katsoin koska info kiinnosti. Verta ei tullut muistaakseni ehkä yhtään, tai jos tulikin, hyvin vähän. Mutta mulle verta hirveämpiä asioita ovat valitettavasti juuri kaikenlaiset jänteet ja niiden katkaisut. Yhh. Uinu uinu lemmikkini -elokuvan akillesjänteen sivallus mielessäin. Informatiivista se tietysti kyllä oli, jos nyt jotain kultareunuksia haetaan, ja olen nyt inforikas siinä että tiedän miltä näyttää kun kieli- ja huulijänne laseroidaan poikki. Kultareunus on myös se, että vaikka vauva itki hirveästi, se rauhoittui nopeasti, ja suostui imetettäväksi heti, vaikka ajattelin että suu tuntuu varmaan niin oudolta ettei se pysty siihen.

Leikkaus meni siis hyvin, mutta sen ahdistavin osa eli jälkihoito oli vasta edessä: leikattujen jänteiden haavoja pitää venyttää monta kertaa vuorokaudessa usean viikon ajan, jotta ne eivät parantuessaan kuroudu umpeen. Vauva piti (ja pitää edelleen) myös herättää haavahoitoon keskellä yötä. Tuoreen haavan venyttäminen ei tietenkään tunnu vauvasta kivalta, joten sen mukana tulee yleensä massiivinen raivoitku – enkä syytä vauvaa siitä. Itsekin olisin massiivisesti raivoissani, jos joku päättäisi käyttää kielijännettäni jumppakuminauhana. Toisaalta olen kuullut (eli nähnyt Vauvan kireä kielijänne -Facebook-ryhmästä) että kaikkien vauvat eivät edes herää venyttelyihin. Mutta melkein hirveämpää kuin vauvan tuska on minusta ollut se, etten voi olla täysin varma, teenkö venytykset oikein. Mitä jos kiusaan ja itketän vauvaa ihan turhaan, eikä venytyksistä olekaan mitään hyötyä? Uusi äitikaverini ja jännetukihenkilöni tosin lohdutti mua sanomalla ettei jälkihoitoa teetettäisi maallikoilla, ellei me pystyttäisi siihen vaivatta, joten yritän lohduttautua sillä. Jälkihoitoon kuuluu myös haavakontrolli ja fyssari/osteopaattikäyntejä, ja niissä on toistaiseksi katsottu että paraneminen sujuu ihan hyvin. Hankalaa hommasta on tullut (sen lisäksi että minun pitää tosiaan venyttää vauvani kieltä) siksi, että vauva on oppinut muuraamaan suunsa umpeen, kun sormeni menevät lähellekään sen huulia. Yleensä saan jotenkin kuitenkin lipsautettua sormet sen suuhun, ja voin kertoa, että viisikuiset ikenet kaivautuvat syvemmälle niveliin kuin uskoisi.

Lisäksi vauva on jänteisiin liittymättömien oireiden vuoksi käynyt tässä kuussa melkein joka viikko verikokeissa, ja siltä otettiin myös sydänfilmi, keuhkokuva ja neliraajaverenpaine. On huojentavaa tietää, että pienen terveydestä pidetään näin hyvä huoli, enkä ole hirveästi poissa tolaltani, vaikka vauvan terveydentila toki huolettaa. Vauva on hyväntuulinen, oma itsensä, ja kasvaa, ei ehkä yhtä vauhdilla kuin muut, mutta kuitenkin. Ja musta tuntuu että tutkimukset tehdään lähinnä varmuuden vuoksi. Mutta ajan myötä toivottavasti selviää mistä on kyse.

Nukkuminen on alkanut olla sen sortin yllätyspussi että juuri mitään ei voi enää olettaa. Rausku menee kyllä nukkumaan ihan hyvin, jopa itsenäisesti, mutta sen jälkeen ei ole mitään takeita miten yö sujuu. Toisaalta me voidaan kai edelleen laskea itsemme onnekkaiksi koska sellaisia kokonaan-silmät-apposen-auki -heräämisiä on edelleen harvoin. Toissailtana se heräsi (jos nyt niin voi sanoa, kun ei se avannut kertaakaan silmiään) tunnin välein itkemään eikä rauhoittunut syliin tai tuttiin, ainoastaan tissille, muttei silti syönyt mitään. Rauhallisesti se alkoi nukkua sitten kun menin sen viereen. Luulen että se voi olla vähän liian tottunut siihen että nukun sen vieressä, ja tuntee olonsa yksinäiseksi kun en olekaan siinä. Raasu. Muttei sekään mikään autuaaksi tekevä taikatemppu ole: joka aamu neljän viiden maissa se alkaa pyöriä ja hyöriä ja ähistä ja puhista ja potkii minua niin etten minä pysty nukkumaan. Itse se kyllä vetelee sikeitä.

Päikkäreihin on tullut se helpotus, että vauva nukahtaa heti, kun lähdemme vaunulenkille. Se saattaa jo ennen ulko-ovea hieroa vähän silmiään, ja laittaa ne usein kiinni heti kun ovi takanamme sulkeutuu. Se vain kääntää päätään viuh niin, että pipo menee silmille, ja alkaa nukkua. Tämä on ihanaa siksi, että se on taikakeino saada vauva unille. Mutta tämä on kamalaa siksi että tällä tavoin sen unien aikana ei saa itse mitään aikaiseksi. Nuku kun vauva nukkuu? Joo, heti kun opin nukkumaan kävellessäni. Sama koskee ruuanlaittoa, siivoamista, pyykkäämistä ja esimerkiksi tämän tekstin, jota nyt luet (eli minä luen kun yritän muistaa mitä lokakuussa 2023 tapahtui), kirjoittamista.

Luulin myös, ettei kellojen siirtäminen koskenut meitä, kun ei meillä vielä ole ollut oikeastaan minkäänlaista rytmiä, mutta väärin luulin. Vauva herää nykyään aamuisin seiskan, puoli kasin sijaan kuuden, puoli seiskan maissa. Haluaisin saada sen jotenkin palaamaan edes himpun verran humaanimpaan heräämisaikaan, mutta ainakaan tähän asti myöhäisempi nukkumaanmenoaika ei ole auttanut. En tiedä mitä tehdä – odotellaan vissiin sitä että kellot siirretään takaisin? (Tähän se kreisi silmät killillään ja kieli ulkona -emoji.)

Itse aloin tämän kuun aikana toden teolla katsoa tulevaan: minun pitää kenties palata töihin jo yhden käden sormilla laskettavan kuukausiluvun kuluttua, ja koska olen yksinyrittäjä, ei minulla ole mitään työtä mihin palata. Jotakin projekteja pitäisi siis keksiä, jotta palkka alkaisi oikeasti juosta sitten kun töitä pitää alkaa tehdä.

Tulevaisuusajattelu ei toki rajoitu pelkästään töihin. Olen alkanut tehdä pieniä irtiottoja ja touhuta enemmän asioita yksin, niin, että vauva on jäänyt isovanhempiensa hoitoon tai hengannut enemmän isänsä kanssa. Alkoi tuntua, että haluan pikku hiljaa kaivaa itseni esiin tämän kaikennielevän äitiyskuorrutuksen alta. Mulla on myös ollut imetyskriisi, koska vituttaa, ettei maito riitä vauvalle, ja olemme joutuneet turvautumaan pulloon. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, koska pullo tuo tavallaan helpotusta: mun ei aina tarvitse olla se joka syöttää vauvan (tai edes paikalla, em. irtiotot liittyvät). Mutta imetyksestä, vaikka sitä onkin vain vähän, luopuminen tuntuukin yllättävän vaikealta. Siihen liittyy niin paljon tunteita (asiasanat: epäonnistuminen, riittämättömyys), mutta myös käytännön asioita. Kaikkein vähiten jaksaisin alkaa syöttää pullosta öisin, kun kylkitissittely on niin kätevää. Mutta ehkä vauvan aiemmin mainittu yösekoilu johtuukin osittain siitä, että vauva on nälkäinen, eikä pelkkä tissittely riitä.

Aloin myös tehdä pikkuisen töitä, koska vaikka olen maksanut kunnolliset eläkemaksut ja saan ihan hyvää vanhempainrahaa, ei se kerta kaikkiaan tässä maailman tilassa riitä elämiseen – ja mun kaikki säästöt menivät keväällä siihen perkeleen remonttiin (jossa on vieläkin muuten korjattavaa). Mutta niinhän siinä kävi, että sellaisia töitä, joita voisin freelancerina vanhempainvapaalla tehdä, ei haluta enää ostaa – ainakaan samoilla summilla kuin ennen. Kustannukset ovat nousseet ja kaikkien pitää säästää, joten se on tavallaan ymmärrettävää, ja tiedän että monen mielestä sometyöstä saatavat palkkiot ovat jo lähtökohtaisesti liian suuria eikä mulla olisi oikeutta valittaa. Vituttaa kuitenkin, etten itse voi mitenkään sanoa tahoille, joilta itse ostan palveluja, kuten esimerkiksi mun kirjanpitäjälle tai puhelinoperaattorille, että joo, haluan saman palvelun kuin ennenkin, mutta kustannusten nousun myötä maksan siitä tällä kertaa vähemmän. Päinvastoin, mun kirjanpitäjä ja mun puhelinoperaattori ovat molemmat nostaneet hintojaan, samoin kuten mun nettioperaattori, sähköyhtiö, pankki, taloyhtiö, saakeli lähikauppakin. Elin- ja työntekokustannukseni ovat siis todellakin nousseet. Missä vaiheessa mäkin voisin nostaa oman yritykseni laskutuksia vedoten samaan? Tai laittaa Kelalle viestin että moiccuuu, kustannusten nousun myötä nostan vanhempainrahaa tästä kuusta eteenpäin 20% enemmän, kiitti, kivaa loppuviikkoa.

Kurjuuden maksimoimiseksi mun kihlattuni (ahh rakastan että voin sanoa noin) työnantaja meni konkurssiin (en rakasta että täytyy sanoa näin). Siinä menivät ne työt. Huoh.

Mitäs vielä? Olen yrittänyt suunnitella vähän meidän häitä, mutten ole kyllä saanut juuri mitään aikaiseksi, hähmäistä ajankohta-arviota lukuunottamatta. Edellinen kappale huomioonottaen taloustilanteemme ei myöskään ole häiden suunnittelua ajatellen mitenkään kovin kannustava, joten kattellaan ehkä sitten myöhemmin, heh.

Ai niin! Aloitimme vauvan kanssa kiinteät! Aloitimme hedelmä- ja marjasoseilla. Ostin jopa sauvasekoittimen, jotta voisin soseuttaa joitakin ruokia vauvalle itse – mutta se oli kyllä tyhjä arpa. En tullut ajatelleeksi että porkkanaa täytyisi olla kenties aika paljon, että sauvasekoitin pystyisi siihen. Ja toki joskus myöhemmin voinkin soseuttaa niitä vaikka kilon! Mutta nyt alkuun kun ei vielä tiedä mitä se suostuu syömään, en viitsinyt keittää hirveitä määriä. Joten keitin yhden. Ja muussasin sen haarukalla. Lol.

Ja hei! Olen alkanut treenata! Käymme vauvan kanssa edelleen kerran viikossa aikuisopiston äiti-vauva-pilateksessa, mutta lisäksi käyn kerran viikossa treenaamassa mammaryhmässä HUH:lla (jumalauta se on muuten hirveetä, sattuu niin pirusti ja tuntuu että jalat lähtee alta, mutta ihanaa, koska en muista milloin mulla olisi viimeksi ollut treenistä kipeät lihakset). Treeneissä on vaihtelevasti aina joidenkin vauvat mukana ja se on ihanaa. Muiden vauvat ovat tosi hauskoja I’ll have you know.

No niin let’s vedetään yhteen ja lopetellaan:

Viisikuinen vauva

• rakastaa, kun vihellän, vaikka olen ihan paska viheltämään

• on alkanut tehdä nukahtaessaan ja syödessään sellaista kaunista, eteeristä ranteen pyörittelyä samalla kun se tunnustelee ilmaa sormillaan. On kuin se olisi jokin utuinen unen kapellimestari! Se on suloista

• pyörii akselinsa ympäri ollessaan vatsallaan lattialla, ja luulen että se voisi alkaa harjoitella liikkumistakin, jos alusta olisi sille otollinen (lattialla liukuva tilkkutäkki ei ehkä ole paras, mutta pelkään antaa vauvan olla lattialla ilman, koska olen itse saanut meidän lattiasta kaksi kertaa tikun jalkaan)

• on pudottanut lähes kaiken tukkansa. Naurattaa, että sillä oli syntyessään niin tumma ja runsas tukka, kun siitä ei nyt ole mitään jäljellä

• luulee takuulla että sen nimi on Kukku, kun sanomme sitä niin paljon kukuksi, kukkuraiseksi, kukuttislaiseksi, kupsikseksi

Minä

• alan toden teolla epäillä etten ole vauvan mielestä hauska: se nauraa aina isänsä hassutteluille, mutta kun minä kokeilen samaa? Tonnin seteli

• herään nykyään aamuisin siihen että vauva tarttuu mua nenästä (no okei, herään jo aikaisemmin, kun se ähisee ja puhisee ja hyörii ja pyörii, mutta tästä tiedän varmaksi että se on hereillä)

• olen unohtanut hehkuttaa kollegani ja kaverini Valeäiti-Hannen vauvapostauksia. Olen saanut niistä niin paljon apua ja hyötyä, ja olen tämän postauksen ansiosta mm. nukkunut yhden korvatulpan taktiikalla jo neljä kuukautta

• en ole vieläkään keksinyt millä nimellä vauvaa kutsuttaisiin somessa. Ehkä kukku kukkurainen kukuttislainen kupsis?

Vauva on jo neljä kuukautta! Aika menee niin – arvaatte kyllä – nopeasti. Kohta se maksaa jo veroja!

Previously on kk-postaukset: vauva sai nimen, oppi nauramaan ja minä täytin neljäkymmentä.

Kuukauden aikana kaikki on muuttunut – mutta toisaalta kaikki on ennallaan. Vauva on yhtäkkiä ihan oikea vauva, ei enää pelkkä möykky, vaan sellainen pikku ihminen, joka nuppi huojuen ja kuolaa valuen osallistuu jo arkeen. Mulle yksi iso viime viikkojen juttu on se, että vauvalle on alkanut muodostua vihreää ja ruskeaa silmiin. Sille saattaa siis tulla kuin tullakin mun silmät (vauva on täysi hiilikopio isästään, joten oon ihan over the moon jos sille muodostuu edes joitakin mun piirteitä)!

Viralliset nelikuukautispotretit.

Toinen iso juttu viime viikoilta on se, että mun rakas sussuni Tuomas kosi mua syntymäpäiväni iltana, ja koko syyskuu paineltiin sormukset sormissa ilman, että juuri kukaan huomasi asiaa. Kosinta siis tapahtui jo ennen edellistä kuukausipostausta, mutten tietenkään voinut kertoa siinä vielä mitään, koska haluttiin ilmoittaa meidän lähipiirille ensin. Ajattelin, että kaikki huomaisivat meidän sormukset heti, koska etenkin vauvan myötä meiltä on kyselty niin paljon, että aiotaanko me mennä naimisiin, mutta juuri kukaan, ainakaan mun perheeni tai läheisimmät ystäväni eivät huomanneet yhtään mitään. Paljastin uutisen mun ja ystäväni Janitan yhteisissä synttärijuhlissa, kun pelattiin sellaista kumpi-peliä: kumpi on syntynyt Tampereella (en minä), kumpi on käynyt miekkailutunneilla (minä), kumpi on opettanut kumpaa polttamaan tupakkaa (minä Janitaa seiskaluokalla) ja niin edelleen. Janitan tietämättä olin sniikannut kysymyspatteristoon yhden, viimeisen kysymyksen: kumpaa kosittiin viime viikolla (minua). Oli ihanaa, kun kaikki olivat niin yllättyneitä! Mutta edes juhlissa ennen peliä kukaan ei huomannut sormuksia – tai ainakaan sanonut mitään. Kävimme sussun kihlattuni kanssa myös Tampereella, eivätkä mun vanhemmatkaan tajunneet, että vasemmat nimettömämme on korutettu, vaikka sormeni olivat jatkuvasti esillä (ne olivat katsos vauvan ympärillä ja kaikki katsoivat vaan sitä. Vauva stealing my thunder since 2023). Ainoa, joka pani asian heti merkille, oli Tuomaksen isä – kun mentiin appivanhempieni (!!!!) luokse syömään aikomuksenamme kertoa uutiset, Tuomaksen isä sanoi jo ovella “millos te ootte kihloihin menny” :D

Muutoin tämä kuukausi on ollut meille hiukan haastava. Heti kolme kuukautta täytettyään vauva alkoi hidastaa painonnousuaan. Stressasin maidontuotannosta ja yritin tehostaa sitä, jotta vauvan paino saataisiin taas nousuun, ja aluksi se toimikin (tai ainakin vauvan paino nousi), mutta sitten paino alkoi taas laskea. Lisäksi vauva rupesi tässä kuussa raivoamaan rinnalla ihan työkseen. Se oli tehnyt sitä toisinaan aiemminkin, mutta nyt niin paljon, että se alkoi jo haitata syömistä. Se huusi ja vääntelehti rinnalla niin, ettei se saanut mitään syötyä. En tiedä kuinka moni teistä on kokenut rintaraivareita, mutta voi saakeli että siitä tulee paha mieli. Oksitosiini eli mielihyvähormoni auttaa maidontuotantoa, ja kun sylissä on villisti kieppuva ja punaisena huutava raivokimppu, on siitä mielihyvä kaukana. Olin jo valmiiksi huolissani pikku rauskun painosta ja maidon riittävyydestä, ja nyt se sekoili tissillä niin, että maidontuotanto tyssäsi takuulla.

Sain onneksi neuvolasta ajan imetysohjaukseen. Imetysohjauksessa selvisi, että meidän imuotteet ja imetysasennot ovat ihan päin honkia. Mua vitutti. Olin joka kerta sanonut neuvolassa, että oon imetyksen sujumisesta vähän epävarma, kun ei kukaan ole meitä siinä missään vaiheessa auttanut. Olen myöskin melkein joka kerta imettänyt neuvolassa, eikä kukaan ennen tätä ollut sanonut asiasta mitään. Imetysohjauksessa terveydenhoitaja osasi välittömästi sanoa, että asento on ihan väärä, eikä vauva saa maitoa niin hyvin kuin sen pitäisi. Vauva on liian kaukana minusta ja sen imuote on tosi kapea. Myös huuli- ja kielijänteiden mahdollisesta leikkaamisesta oli puhe (olemme varanneet ajan spesialistille). Kaiken kaikkiaan meidän olisi pitänyt päästä imetysohjaukseen paljon aiemmin. Kultareunuksena terveydenhoitaja mainitsi, ettei ole koskaan nähnyt näin pienen vauvan kehittyneen motorisesti näin hyvin! Minusta vauvalla ei ole mikään kiire oppia mitään taitoja, eikä se, että se on ajoissa esim varpaiden syömisen suhteen kutittele itsetuntoani. Mutta itsetuntoani kutittelee kieltämättä se että joku kehuu lasta tavalla millä hyvänsä. Onneksi ne osaavat sen neuvolassa tosi hyvin: merkinnöissäkin lukee aina että ihastuttava tai valloittava tai aurinkoinen vauva. (Toivoisin että ne joskus kirjoittaisivat minustakin jotain, mutta toisaalta pelkään että se olisi ”valloittavan” ja ”aurinkoisen” sijaan esim ”homssuinen” tai ”hermoraunio” tai ”kävi taas vessassa kahdesti käynnin aikana”.)

Oli miten oli, vauvan paino piti saada nousemaan, joten korviketta tötteröön. Ongelmaksi muodostui, ettei vauva suostunut syömään pullosta. Se irvisteli kaikenlaisille tuttipulloille niin, että luulisi minun yrittäneen syöttää sille bensiiniä. Sen vähän maidon, mitä pullosta taistelun tuoksinassa päätyi sen suuhun, se sylki pois kuin ei olisi koskaan maistanut mitään niin pahaa (yritimme syöttää sekä rintamaitoa että eri merkkisiä korvikkeita kaikenmallisista pulloista ja tuteista). Aloin olla jaksamiseni äärirajoilla, kunnes vihdoin, kahdeksan päivän (ja tuhansien pullo- ja tuttipäähankintojen) jälkeen se alkoi syödä. Huh, vauvani ei ehkä näännykään nälkään. Nyt kun kirjoitan tätä, tajuan että se reilu viikko, minkä vauva kieltäytyi pullosta, ei kuulosta kovin pitkältä ajalta, mutta silloin kun tilanne oli ns. päällä, enhän minä tiennyt että se tulisi jatkumaan vain viikon – luulin taas että tässä sitä nyt sitten ollaan täältä ikuisuuteen, eikä vauva ikinä suostu syömään, ja sille pitää kohta panna joku maitotippa, saakeli. Onneksi tilanne kuitenkin raukesi ennen pitkää.

Imetyksen jatkumisesta oon edelleen huolissani, ja olenkin leiponut imetyskeksejä, ostanut imetysteetä ja terästänyt juomaveteni sarviapilauutteella. Olen pumpannut ja kerännyt maitoa ja lisännyt imetyskertoja ja vahvistanut ihokontaktia. Mutta nyt kun vauva saa myös korviketta pullosta, se viihtyy tissillä alati lyhyempiä aikoja (noin kaksi minuuttia kerrallaan), eikä neuvolasta oikein saa tukea. On myös kahdenlaista tietoa siitä, voiko maidontuotantoa enää tässä vaiheessa merkittävästi nostaa. Neuvolasta sanotaan että ei, imetystukiryhmissä sanotaan että voi. Yrittäminen vaatisi vielä enemmän töitä kuin olen tehnyt tähän asti, enkä tiedä jaksanko enää. Mutta olen iloinen, että imetys on saanut jatkua edes näin pitkään. Tärkeintä kuitenkin on, että vauva kasvaa, ja suoraan sanoen pulloruokinta (nyt kun se onnistuu) helpottaa osaltaan myös mun elämää. Nyt vauvaa voi ruokkia joku muukin, eikä minun tarvitse olla siinä koko ajan kiinni. Ylipäätään imetys on minusta ollut ennen kaikkea kätevää: ei tarvitse kantaa korvikkeita mukana, ei tarvitse pestä tuttipulloja koko ajan, tissimaito on ilmaista jne. Moni puhuu imetyksestä suurella rakkaudella, että saa siinä jonkinlaisen maagisen yhteyden vauvaan, mutta mulla ei ole ollut sellaista. Se on minusta ihan mukavaa, ja kuten sanottu, kätevää, mutta ei se mua mitenkään autuaan onnelliseksi tee. Silti imetyksen hankaluudet ja lopettamisen mahdollisuus herättävät tosi ristiriitaisia tunteita. En vielä tiedä mitä tapahtuu.

Lisäksi vauvalla on vähän muitakin terveyshuolia, mutten tässä vaiheessa halua kertoa niistä enempää. Katsotaan sitten, kun on saatu tutkittua, mistä on kyse. Vauva itse on kyllä tosi hyvinvoiva ja hyväntuulinen, se kasvaa ja sen vatsa toimii, ja se on aina ihan riemuissaan kun sen kanssa hassuttelee tai sille laulaa – ja olen muuten huomannut yhden söpön jutun: kun se herää päiväunilta, sen silmät ovat tavallista tummemmat, ja tykkään ajatella, että se on merkki siitä että se on vasta siirtymässä tähän todellisuuteen jostakin ihanasta unimaailmasta, jossa silmätkin ovat mustat – joten yritän olla olematta kovin huolissani.

Tämän kuukauden aikana tajusin, että meillä on aika aktiivinen vauva. Aluksi ajateltiinkin, että painonnousun notkahdus johtuu siitä, että se paitsi kasvaa koko ajan, myös kuluttaa kaiken minkä syö – kunnes sitten kävi ilmi että sen pitäisi syödä ihan toden teolla enemmän. Sen lisäksi että rausku on aktiivinen, se on myös sellainen vauva joka tarvitsee viihdytystä ihan koko ajan. Ja se on tietysti tosi mukavaa, mutta myös aika raskasta. Olisi mukavampaa, jos se vaikka makaisi ihan meritähtenä vaan matollaan jonkin aikaa silloin tällöin, eikä sille tarvitsisi koko ajan rallatella jotain (suurin osa vanhemmista varmaan tunnistaa sen, että jumalauta kaikelle on laulu: lallatilaa ai sinä olet herännyt aa, lollotiloo nyt vaihdetaan vaippa o-oo, tittidittidii tissille siis jne).

No sitten tässä neljän kuukauden kynnyksellä alkoivat tietenkin myös surullisenkuuluisat hulinat. Ymmärtääkseni hulinoissa on kyse neljäkuukautisten unisyklin muutoksesta, ja käytännössä se tarkoittaa sitä, että aiemmin ihan hyvin nukkunut vauva saattaa alkaa heräillä öisin ja nukkua lyhyempiä päikkäreitä. Tätä voi kestää muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Rausku on heräillyt kerran yössä raivokkaasen karjuitkuun, mutta muuten ollaan päästy toistaiseksi melko vähällä. Mulle hankalinta on se, että samalla kun päikkärit ovat lyhentyneet, yhdet päikkärit ovat jääneet pois ja valveillaoloajat ovat pidempiä – ja se edellämainittu jatkuva viihdyttäminen liittyy vahvasti. Mutta nyt uskallan jo luottaa, että kyllä tämä tästä ennen pitkää tasaantuu.

Kävin vihdoin synnytyskeskustelun – kolme ja puoli kuukautta synnytyksen jälkeen. Olin odottanut keskustelua tosi paljon, koska kokemukseni synnytyssairaalasta oli tosi traumaattinen. Synnytyskeskustelu tapahtui synnytyssairaalassa, ja huoneeseen piti kulkea päivystyssalin ja vuodeosaston läpi, ja aloin itkeä jo aulassa – ja mua itkettää nytkin kun vain ajattelen asiaa. Mutta keskustelu oli silti tosi hyödyllinen, ja aika korjaava kokemus, ja tavallaan olen tosi onnellinen, ettei se tapahtunut aiemmin, tai ainakaan vielä silloin kotiutumisen hetkellä. Tarvitsin aikaa tajutakseni, millainen kokemus se minulle oli, ja oppiakseni sanoittamaan sen. Kerron tästä lisää myöhemmin, jahka saan itse synnytyskertomuksen naputeltua. (Se tulee varmaan sitten kun rausku menee yläasteelle tai jotain, lol. Niin hankala sitä on ollut kirjoittaa. Mutta yritän parhaani!)

Tämän kuukauden aikana kävin toisen kerran fysioterapiassa, ja se oli ihanaa, koska huomasin, että käynti oli aika tarpeeton! Eka fyssarikäynti oli IHANA, kirjoitinkin siitä viimeksi, ja sain siellä kaiken sen infon, mitä luulin jälkitarkastuksessa saavani mutten saanut. (Kävin SUHKmamalla Riitu Rautionaholla, ja ihan maksavana asiakkaana. Suosittelen siis niin hirveesti.) Koska olin saanut fyssarilta vihreää valoa urheiluun, me aloitettiin vauvan kanssa aikuisopiston äiti-vauva-pilates. Ekalla kerralla onnistuin tekemään kokonaiset kolme liikettä. “Jee.” Tunti kestää 45 minuuttia, ja jos vauvaa täytyy juuri silloin syöttää tai nukuttaa, puolet tunnista menee auttamatta ohi. Onneksi se ei ole kovin kallis, eikä treeni sentään joka kerta mene ihan metsään: tällä viikolla sain tunnilla tehtyä ihan joka ikisen liikkeen! Yksi pilateksen parhaita anteja on kyllä muut vauvat (niiden sekoilu on niin huvittavaa) ja muut äidit (vertaistuki on paras tuki, haluaisin aina jäädä sinne juttelemaan tuntikausiksi tuttipulloista ja naistenklinikasta ja tisseistä, mutta aina on pitänyt lähteä jonnekin). Mua kiinnostaisi myös äiti-vauva-tanssi! Olen nähnyt instagramissa jenkkiläisiä tanssitunteja, joilla tanssitaan vauva kantorepussa tai -liinassa, ja sellainen kiinnostaa mua tosi paljon. Saa vinkata, jos tiedätte sellaisesta! Aikuisopistollakin on afrotanssia vauvan kanssa, mutta kurssit ovat jo täynnä.

No niin nyt minä lopetan tähän, jotta saan tämän edes joskus julkaistua. Loppuun vielä tutut listat:

Nelikuukautinen vauva on

• huomannut hihansa! On hauskaa, kun se tuijottaa kuviollisen bodyn käsivarsia ihan haltioituneena minuuttikaupalla

• oppinut hieromaan silmiään väsyneenä, ja se on minusta ihanaa, koska en muuten tunnista mitään sen “sleepy cues”

• kuolaa vielä enemmän kuin kuukausi sitten (asia jonka en uskonut olevan mahdollista)

• oppinut tarttumaan asioihin, esimerkiksi minun naamanahkaani, jos tuon sen tarpeeksi lähelle. Jos näette pikkuruisia kynnenjälkiä poskissani, tiedätte miksi

• alkanut laittaa suuhunsa ihan kaiken

• oppinut istumaan sylissä niin kuin isot vauvat eli osaa olla jo nenä menosuuntaan, eikä vaan pötkötä olalla

• niin hauska, että elän kyllä pitkään, kun saan nauraa sille sen kanssa päivittäin.

Minä olen

• alkanut käyttää taas säännöllisemmin meikkiä

• mennyt kihloihin!

• (kaksi edellistä eivät tietääkseni liity toisiinsa. Toivottavasti)

• etsinyt joka paikasta häälehtiä häidensuunnitteluinspiraatioksi, mutta niitä ei ole missään??? Pitääkö minun turvautua – luoja paratkoon – internetiin??

• oppinut tekemään ihan helvetin hyvää puuroa aamuisin

• alkanut tykätä puurosta.

Vauva on jo kolme kuukautta! Aika menee arvaatte-kyllä-millä-lailla. Kohta se saa jo tilata Ville Vallattoman! (Se oli muuten ihan kauhea juoma: banaanilikööriä ja puoli litraa maitoa??? Toivottavasti sitä ei enää tarjota missään.)

Kirjoitin viime kk-postaukseen, että odotan tätä postausta kovasti, koska kolmen kuukauden kohdalla kuulemma helpottaa. No, voin ilokseni kertoa että jo kahden kuukauden jälkeen alkoi helpottaa toden teolla! En oikein tiedä mitä tapahtui. Suurimmat itkut ehkä loppuivat, ja minä opin ehkä sietämään niitä paremmin. Pärjäsin vauvan (ja vaunujen) kanssa kitkattomammin ja aloin luottaa itseeni ja taitoihini enemmän. Vauva alkoi olla useammin hyvän- kuin pahantuulinen, ja koska aloimme olla tottuneita ja tutustuneita toisiimme, sellainen iloinen perusvire palasi arkeen. Ja vaikka vaikeita hetkiä ja vaiheita tulee varmasti vielä, runsaastikin, olen alkanut ymmärtää miksi ihmiset uskaltavat saada enemmänkin kuin yhden lapsen (aiemmin olin ihan että fffuuuu kuka haluaisi kokea tämän helvetin uusiksi).

Yhdeksänviikkoisena vauva sai nimen. Juhlimme nimiäisiä Omenapuutalolla, ja tuntuu tosi jännittävältä että ihmiset tietävät nyt mikä vauvan nimi on. Kun jotakin on pitänyt salassa niin pitkään, on vaikea hyväksyä että se on nyt vapaata riistaa. Suhtaudun nimeen vieläkin tosi suojelevasti, ja käytän sitä säästeliäästi julkisilla paikoilla, ihan kuin se olisi jokin suurikin salaisuus. Ihan hölmöä! Ehkä minä kohta totun siihen. Pääasiassa kutsun vauvaa edelleen kuitenkin pikku kukuksi. Pikku kukku kukkunen!

Kymmenviikkoisena vauva oppi nauramaan. Oli jo hyvän tovin ajan tuntunut siltä, että nauru voisi olla tuloillaan: vauva nauroi ikään kuin äänettömästi, tai hymyili sillä lailla suu auki, ja odotin naurua niin paljon että rintaan sattui. Yhtenä päivänä tein hoitopydällä jonkin rallattelun lomassa sellaista p-p-p -ääntä huulillani, sellaista paplattelua, ja vauva nauroi ääneen. Se oli maailman ihanin ääni! Minä aloin tietenkin itkeä, as you do. Siinä me sitten olimme, hoitopöydällä nauramassa ja itkemässä. Onnistuin tallentamaan pienen pätkän naurua videollekin itkemisen lomassa. Sittemmin kukku on kyllä pitänyt nauruaan aika visusti vakan alla ja päästänyt kikatuksen vain kerran-pari viikossa, yleensä silloin kun laulellaan sille sen nimeä (en tiedä mitä pitäisi ajatella siitä että vauvaa naurattaa oma nimi, heh). Tai sitten me ei vaan olla sen mielestä kovin hauskoja ja meidän täytyy testata toisenlaista materiaalia tähän yleisöön.

Kymmenviikkoisena vauva aiheutti meille myös paljon huolta: käytiin saman viikon aikana lääkärissä, päivystyksessä ja neuvolassa kolmen eri terveyshuolen kanssa. Kaikki on hyvin, ja on hyvä tietää, että pikkuvauvojen terveys otetaan tosi vakavasti ja päivystykseen lähetetään melko vähäpätöiseltä tuntuvien huolten kanssa, mutta siis vitsi onneksi se alkoi nauramaan tämän saman viikon aikana, koska muuten olisin ollut nk. oikeasti pois tolaltani. Vaikkei olisi alun perin huolissaan, sairaalakäynti laittaa kyllä huolet käyntiin.

Yksitoistaviikkoisena vauva kääntyi selältä mahalleen, ja olin ensin ihan että vouuu miten upeaa, ja välittömästi sen jälkeen ihan että voivvvv tähän loppui rentoutuminen. Kääntyminen on ensimmäinen merkki siitä, että vauva alkaa liikkua itsenäisesti, eikä sitä voi enää jättää minnekään (tähän asti olemme jättäneet sitä ihan huoletta mm. rappusten yläpäähän ja huoltoasemille. NO EI NY). Nyt, jos ei ole varuillaan, se kääntyy lattialla olevalta leikkimatolta eteiseen, postiluukun kautta portaisiin ja siitä ulko-ovelle, kierähtää rotvallin yli ja jää bussin alle. Sitten se unohti koko kääntymishomman pariksi viikoksi, ja huokaisin helpotuksesta – kunnes se muutama päivä sitten alkoi taas pyörähdellä vatsalleen ja eilen jumaliste siitä vielä selälleen. Kohta se hätyyttelee sitä rotvallia ihan oikeasti!

Tässä vaiheessa minä menin fysioterapiaan, ja se oli sanalla sanoen ihanaa. Voi kun tällainen palvelu olisi saatavilla ihan kaikille synnyttäneille! Fysioterapeutti katsoi sektiohaavani kunnon, koska kukaan ei ole katsonut sitä ensimmäisen viikon jälkeen (multa on neuvolassa kyllä kyselty, miten haava on parantunut tai miten arpi voi, mutta en minä a) oikein edes näe sitä tai b) tiedä miltä parantuneen sektiohaavan kuuluisi näyttää) ja tsekkasi, miten kroppa ylipäätään voi synnytyksen jälkeen. Se tuntui minusta hirveän hyvältä. Sellainen tietoisuus ja tuntemus omasta vartalosta on raskauden ja synnytyksen jälkeen aika hakusessa, ja sitä tarvitsee jonkun sanomaan että hei tämä on sinun kroppasi, se toimii näin, ja ole hyvä, saat käyttää sitä.

Sitten minä täytin neljäkymmentä, ja järjestimme ystäväni kanssa ihanat yhteissynttärit majakkalaiva Relandersgrundilla. Vauva oli juhlissa alkuillasta mukana, ja tavallaan suosittelen vauvan juhliin ottamista, koska se on ihana, mutta tavallaan en, koska se varastaa kyllä kaiken huomion. Ihmiset toivat lahjoja vauvalle eivätkä minulle, luoja paratkoon!

No ei vais, ei se haittaa (paljoa). On ihanaa, että vauva otetaan huomioon! Juhlissa oli kivaa ja ihanan keski-ikäistä: lähdin kotiin joskus yhdentoista kieppeillä, ja luulin että olisin ekojen lähtijöiden joukossa, mutta juhlissa oli siinä vaiheessa enää kourallinen ihmisiä jäljellä. Meillä oli tarjolla juustokakkua ja sipsejä, ja sama soittolista kuin yhteissynttäreillämme on ollut niin kauan kuin Spotify on ollut olemassa. Harmittelin etukäteen, ettei meillä ollut hienoa cateringia tai yllätysesiintyjää, niin kuin muiden nelikymppisissä, koska olisin halunnut että juhlat olisivat jotenkin yhtä ilotulitusta, mutta meillä oli tosi kivaa, enkä ainakaan stressannut järjestelyistä kuten yleensä.

Loppuun vielä recap.

Kolmekuukautinen vauva

• elää jo vähän säännöllisemmässä rytmissä, muttei ole vieläkään kovin ennustettava kaveri

• syö nyrkkiään lakkaamatta ja kuolaa kuin bernhardilainen

• on löytänyt varpaansa ja on maailman suloisin kun se tarraa niihin ja työntää niitä suuhun

• onnistuu välillä jo tarttumaan johonkin leluun, vaikka se taitaakin olla joka kerta vahinko

• tuijottelee mielellään omaa naamaansa (kukapa meistä ei)

• tuntuu koko ajan enemmän oikealta lapselta, esimerkiksi siksi että se on saanut nimen, joka eilen vihdoin päivittyi kaikkiin järjestelmiin – esim Maisassa lukee nykyään lapsen nimi eikä enää Poika Rantanen! Outoa mutta ihanaa

• on päivä päivältä ihanampi ja rakkaampi, minkä en uskonut olevan mahdollista

Minä

• olen taas löytänyt elämänilon! Ekat pari kuukautta se oli vahvasti kadoksissa

• olen täyttänyt neljäkymmentä ja kokenut sellaista väkevää vau-minä-olen-kyllä-saanut-kaiken -tunnetta

• olen miettinyt että olisipa hauskaa, jos aikuisia tervehdittäisi samalla tavalla kuin vauvoja: niitä napattaisiin jalasta kiinni, rapsutettaisiin mahasta ja silitettäisiin poskesta tai päälaelta. Lisäksi sanottaisiin sellaisia asioita kuin “voi miten ihanasti sä hymyilet mulle” tai että “oletpas sä isäsi näköinen”

• alan jo olla ahdistunut siitä, että vanhempainvapaani päättyy vuodenvaihteessa, mitä hittoa mä alan tehdä työkseni???

• olen katsonut pari kautta Australian Ensitreffit Alttarilla (löytyy Mtv Katsomosta) ja siiiiisss rakastan, tämä on täyttänyt Remontilla Rahoiksin jättämän aukon

Siinä se! Ensi kerralla: pelätään pilaako muuttuva unisykli meidän elämän, katsotaan onko vauva kierinyt postiluukusta ulos ja tehdään elämänilotsekki.

Minä olen tänään 40-vuotias! Kirjoitan aina vauvan kuukausipostauksiin että kylläpä aika kuluu nopeasti, ja omalla kohdalla tuntuu kyllä aika samalta. Yhtä aikaa tuntuu myös ihan eriltä: asiat tuntuvat tapahtuneen sekä eilen että ikuisuus sitten, tiedättekö, että vastahan minä eilen vielä maksoin jäätelöni markoilla, mutta siitä että olin vielä raskaana? Siitä on ikuisuus.

Oon aina aiemmin ajatellut, että juhlin synttäreitä ihan täysiä siksi, etten tiedä, saanko koskaan lapsia, joihin kohdistaa kaiken juhlaenergian. No nyt oon saanut! Ja täytyy kyllä sanoa että juhlaenergia – ja ihan kaikenlainen energia – on valitettavasti melko nollissa. Lisätään lahjatoiveisiin: energia (juhla-, jos on). Lahjatoivelistalta löytyy jo: jaksaminen, vauvan nauru, paistettu juustokakku ja se että joku vaihtaisi lakanat.

Viralliset synttäripotretit otti taas kerran Eino Nurmisto.

Nelikymppispäiväni on juhlaa täynnä – aloitin sen aamulla synnytyksen jälkitarkastuksella. #treatyourself ja niin edelleen. Sitten menin kotiin imettämään, pumppaamaan (yritän kasvattaa maidontuotantoani) ja vaihtamaan vaipan. Sanoinko jo että #treatyourself? Käydään varmaan jossakin juhlalounaalla, pestään pyykkiä ja sensellaista. Sussu on tänään vapaalla töistä, joten saadaan viettää koko päivä kahdestaan. Tai siis kolmestaan! Vauvakaan ei mene tänään töihin. Heh.

Ai niin – minun piti kirjoittaa tämä juttu niin ettei vauva olisi pääosassa. Se on vaikeaa!

Miltä minusta tuntuu täyttää neljäkymmentä? Ihan hyvältä. Vähän erikoiselta, koska minusta ei tunnu nelikymppiseltä. Mutta en kyllä tiedä miltä nelikymppisyyden pitäisi tuntua. Salkunkahvalta kämmenessä? Jakunnapilta kauluksessa? (Ala-asteella luulin, että lukiolaiset käyttävät jakkupukuja ja kantavat tavaroitaan salkuissa. Nyt taidan ajatella että nelikymppiset tekevät niin?) Kolotukselta nivelissä ja jumeilta selässä se kyllä tuntuu, mutta siltä musta tuntui jo 25-vuotiaana, joten nuori on fiilis. Woop woop!

Rehellisesti sanottuna minua vähän harmittaa, etten jaksa, ehdi tai pysty tekemään syntymäpäivästäni tänä vuonna niin isoa numeroa kuin yleensä. Olin ajatellut, että juhlisin nelikymppisiäni koko vuoden ja jotenkin räjähtävästi, ja että kaikki olisi yhtä hemmottelua ja nautintoa. Mutta tuo asia-joka-ei-saanut-olla-tämän-postauksen-pääosassa pikkuisen hidastaa nauttimista. Se tuo toki toisenlaisia ilon ja nautinnon ja täyttymyksen tunteita mun elämään, mutta sellainen kirkas bileinto ymmärrettävästi hiukan kärsii. Mutta en minä kyllä tiedä miten minä tätä juhlavuotta parhaiten edes juhlisin. Ehkä vauvan saaminen on aika hyvä tapa!

On sillä lailla muuten hyvä saada lapsi juuri tähän hetkeen, koska juhlimme pyöreitä synttäreitämme aina samana vuonna. Siksi vauvakin kasvaessaan ehkä muistaa, minkä ikäinen sen äiti on (muistatteko sen vaiheen elämästä kun ei tiennyt minkä ikäisiä omat vanhemmat ovat? Nyt olen itse ainakin hyvin tietoinen heidän ikävuosistaan). On hauska ajatella, että kymmenen vuoden päästä, kun täytän viisikymmentä, lapseni täyttää kymmenen. Ja kun sanon ”hauska”, tarkoitan että shiiiiieeeeettt viisikymmentä???

No mutta – koska minä olen tällainen nelikymppinen kiireinen perheenäiti, teen tämän postauksen samalla tavalla kuin vauv… ei kun siis Voldemortin kuukausipostaukset: palleroina.

40-vuotias minä

• miettii edelleen säännöllisesti, mikä olisi sellainen kiva yökerho missä pääsisi vähän tanssimaan, vaikkei koskaan käy yökerhoissa

• on älyllisesti niin taantunut että pelaa nykyään iltaisin puolisonsa kanssa pääkaupunkipeliä. Se on “kiva” “peli” jossa mietitään että voi saakeli en enää tiedä minkään maiden pääkaupunkeja

• on ihan yhtä epävarma ja pihalla kuin ennenkin, jopa enemmän, koska nyt epävarmuuskierroksia lisää latautunut äitiys

• ei vieläkään oikein tiedä mitä haluaisi tehdä isona

• mutta on kuitenkin aika onnellinen, em. puoliso ja Voldemort liittyvät vahvasti

• haluaisi olla ihminen, joka lukee fyysisen lehden aamuisin, muttei ole edes avannut Hesarin sovellusta viikkoihin (em. “kiva” “peli” varmaan helpottuisi jos avaisi sen joskus)

• ei voi olla vieläkään kääntämättä päätään kun kuulee skeittilaudan äänen (näin juuri tällä viikolla meemin jossa sanottiin jotain että ”I want a girl so loyal she doesn’t even turn her head when she hears a skateboard”) vaikka kohta se on hänen lapsensa josta se ääni tulee

• eivvv en keksi enää mitään.

This is 40!

Vauvalla on nyt nimi! En voi oikein itsekään uskoa sitä. Me ollaan synnytyslaitokselta saakka kutsuttu sitä sen nimellä kodin yksityisten seinien sisällä, mutta muualla puhuttu visusti aina vauvasta, ettei kukaan vaan vielä saisi tietää sen nimeä. Tuntuu älyttömältä että muutkin tietävät sen nyt! (Pidämme nimen kuitenkin julkisesti salassa, kiitos ymmärryksestä.)

Me tosin ilmoitettiin nimi digi- ja väestövirastoon vasta viime viikolla ja käsittelyyn voi mennä neljäkin viikkoa, joten ei voida vielä olla ihan varmoja että meneekö se läpi. (No ei vais, kyllä se menee. Kaikki lapsen nimet ovat ihan oikeita ihmisen nimiä, eivätkä esimerkiksi tyyliin Mustekala Sk8t3rr Papumuhennos tms, joten kukaan tuskin torppaa meidän ilmotusta. Mutta eihän sitä koskaan tiedä!)

Olin alun perin ajatellut että haluaisin järjestää nimiäiset meillä kotona – tai tarkemmin sanottuna meidän talon sisäpihalla. Se on tosi kivaksi laitettu, eikä sinne paista aurinko suoraan, joten siellä olisi miellyttävä olla kuumanakin päivänä. Meidän kotiin ei oikein mahtuisi, ainakaan mukavasti, mutta siellä voisi käydä sitten vessassa. (Vessaankaan ei mahdu kovin mukavasti, mutta ainakin pääsisi vessaan.)

Sään arvaamattomuus laittoi kuitenkin suunnitelmani uusiksi. Aluksi olin ihan että nooooh mitä sitten jos sataa vettä, survotaan kaikki 25 ihmistä tuonne meidän kämppään, tulee ainakin lyhyet juhlat kun ei kukaan jaksa olla sellaisessa sillipurkissa – mutta sitten aloin panikoida. Pitäisi siivota ihan hirveästi. Pitäisi vuokrata valtavat kahvitermarit jostain. Pitäisi keittää valtavat kahvit sinne valtavaan termariin. Ja sitten oli tosiaan se todellisuus että neljäänkymmeneen neliöön tulisi 25 ihmistä. Ei.

Halusin ennen kaikkea rennot juhlat, ja jostain syystä halusin tosi kovasti, että juhlapaikka olisi lähellä meidän kotia. (Nyt kun mietin jälkeenpäin, olen sitä mieltä että juhlathan olisivat voineet olla ihan missä vaan. Mutta jälkeenpäin ei ole sama kuin etukäteen ja silloin etukäteen olin ihan että naapuriin on päästävä jumalauta.) Toiseksi halusin tosi kovasti, että juhlapaikassa olisi paitsi kiva sisätila, myös ulkonaolomahdollisuus, jos sää näyttäisikin parastaan. Ja sellaisia tiloja on vaikea löytää. Varsinkin puolitoista viikkoa ennen varsinaista juhlapäivää – koska sinne asti minä odotin uskoen, että juhlittaisiin meidän sisäpihalla.

Selasin hirveän määrän paikkoja, mutta kaikki vapaana olevat paikat olivat huonoja ja liian virallisen oloisia haluamiini rentoihin juhliin, kun taas kaikki kivat paikat olivat varattuja tai liian kaukana. Kunnes keksin: lähes päivälleen tasan kymmenen vuotta sitten juhlin ystäväni kanssa meidän kolmekymppisiä Lapinlahden sairaalan pihalla olevassa Omenapuutalossa (ikivanha blogikirjoitus vanhentuneine faktoineen aiheesta täällä). Siellä on suloiset, mutta vähän epäluksukkaat puitteet, joten se ei ole mitenkään ubermegasuosittu vuokrauskohde. Onneksi! Se oli nimittäin vielä vapaa. Tästä pääsemmekin ensimmäiseen opetukseen: älä varaa juhlapaikkaa ajoissa, saatat säkällä löytää täydellisen paikan vasta kun sinun on pakko.

Viime viikonloppuna siis juhlimme poikamme nimiäisiä Lapinlahden Omenapuutalon pihalla. Sää oli ihana, juhlat olivat ihanat ja kaikki oli ihanaa. Niin ihanaa!

Omenapuutalon vuokrauksen yhteydessä voi vuokrata myös pöydät ja tuolit, ja me teimme niin. Kannoimme ne ulos, koska sää oli niin ihana. Toin mukanani matkakaiuttimen, erivärisiä pöytäliinoja, kertakäyttöastiat, jäitä, juotavaa ja kankaisen juhlaviirin, jonka äitini oli ommellut niitä kymmenen vuoden takaisia kolmekymppisiä varten. Ajatella: silloin ei ollut juhla- ja krääsäkauppoja joka kulmalla, joista olisi voinut ostaa kaikenkirjavia juhlaviirejä kaikissa sävyissä ja teemoissa. Äidin piti tehdä se jämäkangaspaloista. (En muista miten tähän päädyttiin, mutta todennäköisesti jotenkin näin: minä halusin viirin ja koska minulla on aina liian suuret kuvitelmat kyvyistäni ajattelin, että voisin ommella sellaisen itse, mutta taktisesti mainitsin asiasta äidilleni joka tiesi, ettei minusta ole sellaiseen – tai ehkä minusta voisi olla, mutten millään ehtisi koska olen aina niin viime tingassa kaiken kanssa – ja surautti sellaisen kasaan juuri parahiksi kun olin jo myöntämässä että voi perkele en minä ehdi edes ajatella, miten viiri pitäisi tehdä.) Onneksi olen tajunnut pitää sen tallessa kakki nämä vuodet. Ennustan sille vielä runsaasti käyttöä! Eli älä osta viiriä nimiäisiin. Järjestä juhlat kymmenen vuotta aikaisemmin ja pakota äitisi ompelemaan sellainen niihin.

Onneksi muuten on äidit: mun äitini teki juhliin voileipäkakkua ja kaurakeksejä, ja Tuomaksen äiti leipoi ihanan juustokakun. Lisäksi hän tilasi meille perinteisen mansikkakermakakun. (Ehkä minäkin olen tulevaisuudessa sellainen äiti, joka leipoo kakkuja ja ompelee viirejä lapsensa juhliin sitten kun hän on jo aikuinen, vaikka hänen pitäisi rehellisesti sanottuna osata hoitaa sellaiset asiat silloin jo itse.) Kahvit ja teet me tilattiin Lapinlahden Lähteen kahvilasta, josta olisimme voineet vuokrata myös astiat, jos olisimme olleet ajoissa liikkeellä. Heh.

Vauvalla ei ollut mitään erityisen juhlallista tai perinteistä nimiäisasua, koska emme kerta kaikkiaan ehtineet miettiä sellaista. Se ei myöskään tuntunut meille erityisen tärkeältä. Vauva pukeutui äitiyspakkauksen bodyyn ja kummitädiltä lahjaksi saamaansa harsokankaiseen sortsihaalariin. Tilasin Kampin Kukasta sille vielä harsokukkaseppeleen, joka pysyi päässä yllättävän pitkään! Aluksi olin ihan että minä en rupea mitään nimiäisseppelettä sitten säästelemään, mutta se olikin niin syötävän söpö, että se on meillä nyt seinällä. Eli: älä pidä mitään periaatteita. Pyörrät ne kuitenkin.

Koska nimiäisissä ei ole minkäänlaista virallista seremoniaa, kukaan papinkaltainen ei tule valelemaan lapsen päätä millään, ohjelma pitää keksiä itse. Ajattelin, että olisi hauskaa, jos vieraat saisivat vähän arvuutella, mikä lapsen nimeksi tulee. Naksuttelin dymokoneella nimivaihtoehtoja kuppiin, ja vieraat saivat muodostaa niistä omia ehdotuksiaan. Jännää hommasta teki se, että vaihtoehtojen joukossa olivat myös ne nimet, jotka olimme valinneet. Hauskaa hommasta teki se, että minun piti erikseen sanoa, ettei nimistä kannata tehdä kauheasti pilaa – ainakaan kauhean kovaan ääneen – sillä jotkut nimistä tulevat sitten olemaan lopulliset (lapsi sai kolme etunimeä). Pidimme pienet juhlasanat alkuun ja väliin, mutta muuten juhlissa ei ollut mitään ohjelmaa – vain rentoa yhdessäoloa. Tosi rentoa: vieraat joutuivat auttamaan mua sekä juhlapaikan kuntoon laittamisessa että myös sen siivoamisessa, mutta itsepähän halusin rennot juhlat. Sorryyyyy! Eli: älä järjestä ohjelmaa, siivoaminen on vieraille kiva ohjelmanumero.

P.S. Kaikki postauksen kuvat otti hovikuvaajani Eino Nurmisto.

P.P.S. Älä jätä kuvia ottamatta nimiäisissä.

P.P.P.S. Jos olet kiinnostunut Omenapuutalon vuokrauksesta, kaikki tarvittava info löytyy Lapinlahden Lähteen sivuilta.

Vauva täytti tänään kaksi kuukautta! Sanoin jo viimeksi, että aika menee tosi nopeasti, mutta siis öö joku on laittanut sen nyt kyllä pikakelaukselle. Kohta vauva saa jo äänestää tai jotain.

Previously on kk-postaukset: vauva itki, minä googletin, tutista tuli sankarini. Lue koko juttu täällä.

Toinen kuukausi alkoi järkytyksellä. Puolisoni palasi töihin sinä päivänä kun vauva täytti neljä viikkoa, ja minä olin aivan paniikissa. Luonnollisesti. Miten muka voisin mitenkään pärjätä itsekseni??

No – ekana päivänä vauva nukkui päikkärit kantorepussa, johon laitettaessa se oli aina aikaisemmin alkanut huutaa kuin syötävä, ja minä ajattelin että JES tämä pelastaa minut. Seuraavana päivänä se ei enää suostunut samaan. Pelastus peruttu. (Myöhemmin se kyllä suostui siihen taas ja on sittemmin nukkunut lukuisat päikkärit kantorepussa. Se on ollut ihan mahtava! Vielä mahtavampaa tosin olisi jos se nukahtaisi vaan itsekseen sänkyyn – jotkut vauvat kuulemma tekevät niin – ja saisin käsien lisäksi vapaaksi myös koko kroppani. Kantorepussa olevan vauvan kanssa vessassa käyminen ei nimittäin ole lempijuttuni. Mutta otan sen mitä saan!)

Oli miten oli, pärjäsimme ihan hyvin kahdestaan, ja päivä päivältä paremmin. Olin päivä päivältä paremmin najulla siitä, miten tämä vauvahomma toimii. Toisaalta olin päivä päivältä väsyneempi (guys, parenting is pretty intense). Voi vitsi miten kivaa olisi, jos tätä hommaa saisi tehdä pidempään kahden aikuisen kanssa. Pärjäämme edelleen kahdestaan päivä päivältä paremmin, mutta harmittaa, että illat ovat niin lyhyitä. Kun Tuomas tulee töistä, vauva on usein iltakiukkuinen (niin kuin vauvat ovat), se kitisee ja vaatii huomiota, ja heti pitää ruveta valmistelemaan nukkumaanmenoa. Heti pitää ruveta myös laittamaan ruokaa, ja voi jeesus, se on yksi inhokkijuttujani nykyisin, vaikka ruoanlaitto ja syöminen olivat ennen lempipuuhiani. Tiedän, että se kuuluu asiaan, mutta harmittaa, että kumpikaan meistä ei saa oikein levätä pitkän päivän päätteeksi. Tosin osittain saamme syyttää vain itseämme: pitäisi syödä enemmän valmisruokaa tai tehdä kerralla jotain pakkaseen (mutta milloin se sinne tehdään?? Kysyn vaan). Syömme kyllä paljon puolivalmisteita: hodareista ja tortillalätyistä on tullut ruokavaliomme kulmakiviä. Kerran viikossa ostamme valmista lämminsavu- tai loimulohta ja keitämme sen kanssa perunat. Hyvin helppoa ruokaa siis, ja silti se on uuvuttaa meidät.

Kun olin ollut pari viikkoa yksin vauvan kanssa kotona, mua alkoi vituttaa, miten paljon suorittamista kaikessa koko ajan on: Cuplatonta 1-3 tippaa joka aterialla tai ainakin neljä kertaa päivässä, D-vitamiinia 5 tippaa kerran päivässä, maitohappobakteeria 5 tippaa päivässä, mutta kahdessa osassa, ettei tulisi vatsavaivoja. Sammasepäilyn vuoksi jokaisen imetyksen jälkeen pitää penslata vauvan suu puolukalla (sitä varten pitää ensin sulattaa ja tilsata puolukat) ja hieroa puolukkaa myös nänniin. Tutit ja lusikat pitää keittää jokaisen käytön jälkeen. Lisäksi imetysliivit ja harsot pitää pestä päivittäin kuudessakympissä. Ai niin ja sektiohaavaa pitää suihkutella päivittäin, ja rasvata ja hieroa neljä minuuttia joka päivä, lantionpohjan lihaksia treenata aina kun pystyy, vauvan kanssa täytyy harjoitella kantoreppua ja mahallaan olemista, ja sille pitää tietenkin antaa vauvahierontaa, kaikki tämä mielellään aamupäivisin, ja niin joo sitten pitäisi itse vielä nauttia tästä ihanasta pikkuvauva-ajasta. Ja kaikki tämä pitäisi tehdä pääasiassa yksin, kun toinen on töissä. HUOH.

Mutta valittaminen kannattaa: pian vitutuksen kulminoitumisen jälkeen saatiin lääkärintarkastuksessa vapautus sammaksen hoidosta. Pitäisi edelleen tarkkailla kielen peitteitä, ja aloittaa penslaus uudelleen, jos sammas näyttäisi palaavan, mutta toistaiseksi tuttien jokakertaisen keittelyn ja puolukoiden tilsaamisen voisi unohtaa. Se jo helpotti suoritusrumbaa valtavasti. AH.

En ole itse mikään kovin suuri rutiinien ystävä, mutta vauvan kanssa ne ovat parasta mitä tiedän. Ei tarvitse arpoa, mikä sillä on, jos on olemassa jonkinlainen rytmi. Ja joskus viidennen viikon kynnyksellä musta alkoi tuntua, että vauvalla voisi kuin voisikin olla sellainen. Että yleensä se nukkuu aika hyvin läpi yön, herää aamuisin kahdeksan ja yhdeksän välillä, ja sitten se nukkuu kolmisen tuntia jossakin aamupäivän ja iltapäivän välillä. Ja aina kun alan ajatella jotakin tällaista, vauva tekee ihan päinvastoin. Mutta näillä viikoilla jokin rutiininkaltainen alkoi erottua hähmäisen sekoilun seasta. Vauva on esimerkiksi aamuisin melko täsmällinen ja räväyttää ihanat silmänsä auki lähes aina tasan kello kahdeksan. Sitten se valvoo tunnin ja menee taas tunniksi nukkumaan. Yleensä. Muttei aina. Ja kaikki muu onkin sitten oikeastaan arpapeliä. (Latasin muuten viime postauksen kommenteista inspiroituneena Huckleberry-nimisen sovelluksen uni- ja syöttöaikojen seuraamiseen. Käytän sitä melko suurpiirteisesti, mutta vitsi siitä on ollut iso apu. Ilman sitä en koskaan muistaisi, kummasta tissistä olen viimeksi imettänyt tai kuinka kauan vauva on nyt ollut valveilla. Sen avulla tajuan, että jaahas tämä itku on varmaan nälkää ja jassoo nyt sillä on vissiin väsy.)

Viiden viikon kohdalla vauva alkoi myös hymyillä. Se oli hymyillyt välillä jo aiemmin, mutta nyt kun se hymyili oikeasti, voin myöntää, että aiemmat hymyt olivat vahinkoja, ja niiden aiheuttaja oli todennäköisesti kakka. Ensimmäinen oikea hymy oli sekin kakkaliitännäinen, sillä se tuli suolistoa rentouttavalle jalkahytkytykselle, mutta seuraava tuli jo äidille, ja kuusiviikkoisena vauva hymyili jo jokaiselle, joka sille leperteli. Vauvan hymyily on IHANAA. Se on kuin auringonpaiste mun sydämessä ja silkkiä mun sielussa. Enkä kestä, että se hymyilee mulle! Tulkitsen, että se tarkoittaa sitä että se rakastaa mua ihan hirveesti, eikä esimerkiksi sitä, että näytän niin hassulta että sen naama vääntyy nauruun. Vauva on hyväntuulinen ja hymyilevä pitkin päivää, mutta etenkin aamuisin, ja olen alkanut uskoa että ehkä minustakin tulee aamuihminen, kun saan tuijotella sellaista päivänsädettä heti herättyäni.

Mutta ei niin hyvää ettei jotain pahaakin: lisääntynyt hyväntuulisuus teki varsinkin aluksi itkuisuudesta ja kitinästä jostakin syystä vielä raskaampaa. Olen kiitollinen jokaisesta hyväntuulisesta hetkestä, mutta hymyt aiheuttavat sen, että ymmärrän kitinää vielä aiempaa huonommin. Kun nyt kerran osaat ja tajuat hymyillä niin miksi tuhlaat aikaasi itkemiseen, vauva?? (Kysyn tätä siltä sitten kun se osaa vastata.)

Hyvää on se, että mun oma mielialani on tasaantunut hiukan. Vuoristoradan mutkat eivät enää ole yhtä jyrkkiä kuin ennen. Vauva oli ehkä viisiviikkoinen, kun kaikki alkoi tuntua pikkuisen helpommalta, eivätkä iltaitkut enää kuuluneet normiaikatauluun vaan olivat enemmänkin poikkeus. Niitä kyllä oli, mutta itkuttomia iltoja oli enemmän. Tai ehkä yhtä paljon? En oikein osaa sanoa. Päivät sekoittuvat toisiinsa. Mutta silti, aina välillä saa huokaista että jes, ehkä kaikki illat eivät olekaan ihan horroria (kunnes taas tulee seuraava). Ja kun niitä tulee, kestän ne paremmin kuin ennen.

Mutta sitten opin että kuusiviikkoiselle tulee tiheän imun kausi, ja vauva voi muuttua itkuisemmaksi. Ilmeisesti vauvoilla on tämän ikäisenä myöskin jonkin sortin kasvupyrähdys, joka voi aiheuttaa kitinää ja itkua. Lisäksi kuulin sellaisesta asiasta kuin 6-8-viikkoisen koliikkivaihe, ja olin ihan että voi nyt vittu. Mutta liima, joka piti minut kasassa, oli se että kaikki menee jossain vaiheessa ohi. 6-8-viikkoisen koliikkivaihe ei enää jatku viikolla 9 tai 10 (ehkä. Koska siis jos kyseessä olisikin ihan ”oikea” koliikki, se saattaa hyvin jatkuakin – mutta ennen pitkää sekin loppuu), ja välissä on aina itkuttomia iltoja, jolloin elämänilo palaa taas hetkeksi. Ja siis jossain vaiheessa vauva on puolivuotias ja sitten kaksivuotias ja yhtäkkiä kolmevuotias, ja sitten taklaillaan sen hetken ongelmia, ja pikku vauvan iltaitku on enää muisto vain. Ehkä jopa hyvä(hkö) muisto. Koska apua oh lord kolmevuotias tuo mukanaan varmaan koko liudan muita haasteita arggghhh. Ja lopulta en huomannut mitään tiheän imun kautta, enkä mitään tiettyä itkuisuuttakaan. Ihan tavallista epäsäännöllistä imua ja itkua sillä minusta oli.

Vauva on aivan ihana. Mutta tässä sen toisen elinkuukauden aikana olen tajunnut, että olen aiemmin ottanut perheelliset ihmiset itsestäänselvinä. En ole lainkaan ymmärtänyt, millaista taakkaa he kantavat, jatkuvasti. Kirjoitin ystävieni whatsapp-ryhmään pari viikkoa sitten seuraavan viestin (sori for these finglismis, tällä lailla minä kirjoitan kun en ajattele julkaisevani tekstiä mihinkään):

Yleisesti ottaen oon ihan in awe of people who have kids. Niinku oikeesti hatunnosto. Sillee tää ei oo helppoo. Kattelen kaikkia perheitä jätskikioskeilla ja oon vaan että MAD RESPECT GUYS. Ja sit ku näkee vaikka kolmelapsisia perheitä, joissa lapset on jo isompia, oon silleen että ei vittu noi on selvinny ja ne jopa hymyilee välillä että ehkä tää tästä. Miten sitä on aiemmin vaan nähny ihmisiä kaduilla ja ollu silleen että jaa noilla on lapsia? Nyt sitä on sillee että JAA JUMALAUTA NOI ON SUPERSANKAREITA.

Kaikki pitää miettiä uusiks ja ei niinku itsensä kautta vaan jonku toisen. Ja pitää olla koko ajan mukana ihan sikana sälää. Ja tiättekste ku on tosi vaikea joskus miettiä mitä pukis vaikka Suomen kesään? No nyt on se sama mutta potenssiin vauva, joka tuo mukanaan sellasen jatkuvan epäonnistumisen tunteen että EIH se kuolee kylmyyteen tai kuumuuteen ja omg ihmiset näkee että sillä ei oo hattua tai villasukkia jne. Niinku toki tiesin nää asiat etukäteen mutta en silleen _tiennyt_ tiennyt.

Tiedän, että kirjoitan lähinnä itsestäni vaikka tämän jutun otsikko on vauva 2 kk, mutta tämä on minun blogini ja siksi minulla on lupa kirjoittaa lähinnä itsestäni. Sitä paitsi minä synnytin sen vauvan (oon tosin vieläkin vähän epävarma: voiko vauvalle hokea että “mää sut synnytin”, jos vauva on syntynyt sektiolla? Tuntuu huijaukselta. Mutta hoen sitä sille silti. (Sulkujen suluissa disclaimer: tiedän toki että synnytys sektiolla on ihan yhtä lailla synnytys. Minusta on silti vaikea sanoa että olen synnyttänyt. Se kuulostaa siltä että on ollut jotenkin itse toimijana synnytyksessä. Itse makasin puudutettuna ja lääkittynä hyvin paikallani enkä kyllä pystynyt toimimaan millään lailla. Plus tämä heitto oli tarkoitettu lähinnä vitsiksi. Minusta on vitsikästä että hoen vauvalle “mää sut kuule synnytin” koko ajan.)). Nyt oli niin paljon sulkuja että unohdin melkein mitä olin sanomassa: kertomassa mitä minulle kuuluu. Ensinnäkin mulla on alkanut olla ikävä mun puolisoa. Tiedän, että me ehditään vielä, mutta haluaisin niin hirveästi mennä sen kanssa ravintolaan ja juoda sen kanssa viiniä ja pussailla sitä baaritiskillä ja puhua jostain, mihin ei liity vauva. Täytän tässä kuussa neljäkymmentä, ja kun menemme kahdestaan ravintolaan juhlimaan synttäreitäni, aion tehdä niin. (Tosin oikeasti puhumme varmaan vaan vauvasta koko ajan.)

Olen alkanut kaivata myös meikkiä – tai oikeammin olen alkanut miettiä, että vitsi, näyttäisin ehkä aika hyvältä, jos jaksaisin meikata. Olen vauvan kaksikuukautisen elon aikana levittänyt naamaani kerran sävyttävää päivävoidetta, ja sekin oli virhe, sillä itkin sinä päivänä niin paljon, että sotkin kaiken. Jos priorisoisin meikkaamista, ehtisin kyllä, mutta priorisoin mieluummin päiväunia (eli instan selaamista) ja kodinhoitoa (eli kauppalistan, jonka hukkaan kuitenkin puhelimen muistiinpanojen uumeniin, tekemistä). Mutta kaikkein eniten priorisoin sitä, ettei mun tarvitse pestä meikkejä illalla pois (pesen toki naamani, mutta melko suurpiirteisesti. Jos mulla olisi meikkiä, siihen pitäisi oikein paneutua). Olen kyllä päättänyt, että vauvan nimiäispäivän iltana pesen sitten naamani huolellisesti, eli olen oikein suunnitellut, mitä kaikkea meikkiä naamaani lätkin. Hyvältä näyttämisestä en sitten taas mene takuuseen.

Yhtenä päivänä muuten googlasin jotain ja törmäsin termiin ”pesiminen”. Se on sitä että vauvan kanssa makoillaan vaan ihokontaktissa sängyssä ja nautiskellaan olosta. Ja olin ihan että no niin voi vittu se on jo seitsemän viikkoa enkä ole pesinyt sen kanssa ollenkaan. Laitoin päiväksi sänkyyn kaikki isot tyynyt, otin välipalapatukoita, vesipullon ja läppärin ja asettauduin vauvan kanssa sänkyyn pesimään oikein kunnolla. Se viihtyi siinä tasan 30 minuuttia. Yritin ajatella että olen minä sen kanssa varmaan pesinyt, vaikken ole osannut kutsua sitä pesimiseksi. Itse asiassa jos oikein tarkkoja ollaan, me pesitään sen kanssa joka päivä se ensimmäinen tunti, minkä se on hereillä. Laulan sille aina aamulauluna pienen pienen veturin, koska se pihisee ja puhisee ja ähkii unissaan niin paljon, varsinkin juuri ennen heräämistä.

Kaiken kaikkiaan kaksikuukautinen vauva on aivan ihana! Se on jo paljon tutumpi, ja ymmärrän sen juttuja entistä paremmin. Hyväntuulisia valveillaolohetkiä on paaaaaljon enemmän kuin kuukausi sitten, ja riemuitsen siitä, että saan sen hymyilemään. Loppuun vielä lyhyesti:

Kaksikuukautinen vauva

• on löytänyt kielensä: se esittelee ja maiskuttelee sitä söpösti

• on alkanut kuolata! Luulin että se tapahtuisi vasta myöhemmin

• kujertelee ihanasti öyyyy äyyy. Se on maailman ihanin ääni

• ”laulaa” eli huutelee mukana, kun äiti laulaa

• on siirtynyt kokoa isompiin vaatteisiin ja vaippoihin, yhyy kohta sille pitää hakea vaatteet Mic Macista (tästä huomaa että täytän kohta neljäkymmentä: nuorisokauppareferenssini ovat 90-luvulta)

• näkee selvästi jo kauemmas ja seuraa kiinnostavia asioita silmillään

• on alkanut imeä nyrkkiä! Siitä kuuluu söpö ääni

• kuuntelee kaikkea tosi tarkasti, ja se on hyvä: vanhemmat pystyvät siirtämään vauvan huomion kitisemisestä vaikkapa hassuun pärryyttelyääneen

• nauttii vauvahieronnasta ja pierujumpasta

• juttelee aamuisin hirveästi

• on kasvattanut ripset! Ne ovat niin suloiset

• ei ole vieläkään tehnyt yksiäkään niskapaskoja (jesss), mutta muutamat ujot alaselkäturahdukset on koettu (not so jesss).

Äiti

• on jo vähän enemmän sinut vauvan itkujen kanssa (tai sitten niitä on vähemmän?), vaikka vieläkin ne aiheuttavat sydämeen sellaisen pakonomaisen ynngghh-minun-pitää-tehdä-kaikkeni-auttaakseni-vauvaa -ahdistuksen

• on vihdoin hankkinut jumppapallon, jota vastusteli pitkään (se vie tilaa pienessä asunnossa ja on ruman näköinen – mutta on varsin hyödyllinen hyssyttelyyn, ja nätti värikin löytyi)

• on oppinut nukuttamaan vauvan: hytkyttely (se jumppapallo, seriously), rätti naamalle (tai siis silmien peitoksi) ja tarvittaessa tutti – magic combo

• uskalsi lähteä vauvan kanssa kahdestaan mökille (mökillä oli siis paljon porukkaa, mutta neljän tunnin junamatka molempiin suuntiin piti tehdä kaksin) ja on itsestään tosi ylpeä

• havaitsi että vauvahan tykkää matkanteosta ja nukkuu hyvin sekä autossa että junassa

• tajusikin yhtäkkiä että tämä itsestä kolmannessa persoonassa kirjoittaminen onkin aika cringe, muttei jaksa millään kirjoittaa tätä uusiksi lol sorryyyy.

P.S. Ensi kk-postauksessa vauva on jo kolme kuukautta, ja tosi moni on sanonut että kolme kuukauden kohdalla alkaa helpottaa, joten olen varma, että tulossa on pelkkää hattaraa ja sateenkaaria. Riiiiigghhttt?

Vauva täytti viime viikolla kuukauden! Hei aika kuluu niiiiin nopeasti. Kohta se menee jo töihin!

Mutta palataan ensin ihan alkuun.

Ensimmäinen viikko vauvan kanssa oli ihaninta ja hirveintä mitä olen koskaan kokenut. Vauva on täydellinen, enkä kerta kaikkiaan kestä sen pikkuruista nenää, tai sitä miten se tuntuu niin pehmeältä ja suloiselta sylissä. Mutta se väsymys, kun ei saa (jo valmiiksi unettomien öiden, massiivisen leikkauksen ja kaikenmaailman kipujen lisäksi) nukuttua tarpeeksi, vaikka juuri nyt sitä unta tarvitaan, kun pitää huolehtia kokonaan uudesta elämästä? Se meinasi saada kuppini täysin nurin ensimmäisinä päivinä. Väsymys saa ihmiset myös riitelemään. Not cool.

Kun vauva oli kahden vuorokauden ikäinen, pääsimme kotiin sairaalasta. Oletin, että mulla olisi kotiutuksen hetkellä samanlainen olo kuin silloin kun sain ajokortin: mitä helvettiä te mulle tällaisen annatte?? Ilman mitään valvontaa?? Mutta olinkin tosi onnellinen päästessäni kotiin. Synnyttäneiden osastolla musta tuntui että meitä tarkkailtiin ja arvioitiin koko ajan, enkä malttanut odottaa että päästään kotiin toimimaan vapaasti omin tavoin. (Ohjeiden mukaan toki. Tarkoituksenamme ei ollut esim alkaa polttaa vauvan kanssa röökiä heti kotona. Mutta minä halusin kokeilla muita radikaaleja juttuja, kuten opetella imettämään kylkimakuulla. Sairaalassa meidän ei annettu tehdä niin.)

Ja kotona olikin ihanaa. Saimme alkaa luoda omia rutiinejamme omissa (vasta remontoiduissa) nurkissamme. Oli omat tavarat, omat vaatteet, eikä enää tippoja, kanyyleja tai katetreja pitkin kroppaa.

Niin ihanaa kuin kotiinpaluu olikin, ensimmäinen yö kotona oli hirveä: yritimme nukkua kaikki kolme 140-senttisessä sängyssä, joka johti siihen, ettei me sussun kanssa nukuttu ollenkaan, kun pelättiin koko ajan jotakin, kuten että jyrätään vauva, että se lakkaa hengittämästä, että sänky syttyy spontaanisti palamaan (no okei sussu pelkäsi ensimmäistä ja minä kahta viimeistä). Seuraavasta yöstä lähtien minä nukuin vauvan kanssa sängyssä ja sussu nukkui sohvalla – vaikka minä protestoin sitä itkemällä vuolaasti. Olin varma, että erikseen nukkuminen olisi parisuhteemme lopun alku, ja se teki mut valtavan surulliseksi, ensinnäkin siksi, ettei 60-lukulainen sohvamme ole mikään nukkumisergonomian riemuvoitto, ja toiseksi siksi että rakastan nukahtaa sussun viereen ja herätä siitä. Jälkeen päin ajatellen mukana oli varmaan aimo annos äitiyshormoneita, koska nyt uskon että tärkeintä on, että saadaan kaikki nukuttua enkä pelkää enää, että parisuhteemme kuolee (eikä muita lopun alun merkkejä ole ilmennyt, joten emme ehkä kuitenkaan eroa, ainakaan pelkästään sohvalla nukkumisen vuoksi). Toivon kuitenkin että nukkumisjärjestelyihin tulee muutos, mieluummin pikemmin kuin myöhemmin (luin jostain että ekat kolme kuukautta ei kannata huolehtia siitä, missä vauva nukkuu, vaan siitä että se nukkuu. Ehkä se sitten sen kolmen kuukauden jälkeen antaa meille meidän parisuhdesängyn takaisin. Tai sitten luen tätä tekstiä vielä vuoden päästä vauva vieressäni nukkumassa sillain että lololooo mitä toiveajattelua). Sittemmin se infernaalinen väsymys on helpottanut ja olemme kaikki nukkuneet tosi hyvin. Koputan puuta, koska kaikki saattaa muuttua hetkessä, eikä pikku vauveleista koskaan tiedä, mutta toistaiseksi yöt ovat olleet vähäisin huolistamme.

Alussa oli myös ihanaa ja kamalaa, kun kaikki halusivat tulla moikkaamaan vauvaa. En olisi jaksanut puhua kenellekään yhtään mitään, enkä halunnut kertoa synnytyksestä, koska trauman läpikäynti sai mut aina itkemään, mutta rakastin sitä että vauva on niin monelle tärkeä (ja tietysti sitä että ihmiset toivat mukanaan pullaa ja sipsejä ja limuja ja kaikkea). Ja jollakin tavalla sitten kuitenkin nautin vierailuista kovasti: olen aina halunnut olla se tyyppi, jonka luona käy paljon ihmisiä kylässä, mutten koskaan jaksa kutsua ihmisiä kylään koska stressaan tarjoiluista. Nyt en stressannut mistään ja ihmiset vaan tulivat kotiini lähes pyytämättä. Tiesin ettei kukaan odota minulta mitään, edes suihkussa käyntiä.

Toisella viikolla maailma aukeni, kun saimme alkaa viedä vauvaa ulos. Ensimmäinen kerta oli rankka: mietimme koko aamun, miten puemme vauvan, mitä pehmusteita laitamme vaunuihin ja mitä kaikkea tarvitsemme mukaan. Kävimme lähipuistossa jätskillä, mutta mukana oli niin paljon tavaraa että olisimme voineet jäädä siihen yöksi, ja se oli kuin paraskin body pumppi, koska jännitimme kaikkia lihaksiamme taukoamatta. Minun teki mieli ripustaa kaulaani kyltti että HEI ME TEHDÄÄN TÄTÄ ENSIMMÄISTÄ KERTAA. Minusta oli älytöntä, että muiden ihmisten silmissä olimme vain jokin tavallinen perhe kävelyllä, vaikka oikeasti olimme niin vihreitä ja pihalla, että mahaan sattui.

Ensimmäisen lihaksia vavisuttavan kerran jälkeen ulkoilu helpottui ja nälkä kasvoi. Halusimme joka kerta pidemmälle ja joka päivä useammin kävelyille. Minua liikutti, kun Tuomas oli niin ylpeä. Se halusi koko ajan mennä jonnekin kärryttelemään, eikä antanut mun työntää vaunuja ollenkaan (se oli ihan hyvä, koska mun piti ottaa vielä sektiohaavan kanssa iisisti). En tiedä muistatteko, mutta raskausaikana Tuomas oli sanonut, että se odottaa vaunulenkkejä kaikkein eniten, ja jossain vaiheessa tajusin että se johtuu siitä, että sitten siitä vasta näkee selvästi ulospäin, että se on isä. Itsellä se oli mahasta arvattavissa jo aika pitkään. (Tosin en tietenkään kannusta ketään tarkkailemaan kehoja tai arvailemaan mitään ihmisten mahojen perusteella.)

Ensimmäisenä viikkona vauva ei itkenyt juuri ollenkaan. Siksi, kun toisena elinviikkonaan se alkoi kitistä ja karjua, menimme ihan pois tolaltamme. Joku on varmaan vaihtanut vauvan toiseen, ajattelin, tai jotain vakavaa on tapahtunut. Meinasimme menettää järkemme pienestäkin itkusta, koska sellaista ei ollut ennen ollut, emmekä vielä oikein sisäistäneet, että jokainen päivä on erilainen kuin edellinen (meinasin kirjoittaa “jokainen päivä on liikaa”, koska siltä se tuntuu silloin kun vauva itkee).

Myöhemmin opin, että vauvat yksinkertaisesti alkavat itkeä toisella elinviikollaan. Opin myös, että vauvat kitisevä ja itkevät monenlaisista syistä, ja usein myös ihan ilman mitään syytä – tai ainakaan sellaista syytä mihin minä voisin olla juuri muuten avuksi kuin hyssyttelemällä. Ja että iltaitku tai iltalevottomuus on ihan tavallista. Ja että aina kannattaa kokeilla syöttämistä, vaipan vaihtoa, nukuttamista tai jonkinlaista sylihyssyttelyä, jokin niistä saattaa auttaa. Ja että välttämättä aina ei auta mikään, koska vauvat nyt vaan itkevät joskus eivätkä välttämättä itsekään tiedä miksi. Ja että joskus kyse saattaa olla vatsavaivoista, koska vauvan ruuansulatusjärjestelmä vasta opettelee tätä elämää sekin. Ja että joskus kyse voi kuitenkin olla jostain, mihin on olemassa apu (jokin allergia tai vaikka refluksi tai jokin), joten asia kannattaa ottaa puheeksi esim neuvolassa, jos epäilee sellaista. Sain myös monta ”kannattaa kyllä selvittää itkun syy” -kommenttia, mutten vieläkään oikein tiedä miten se tehdään näin pienen vauvan kohdalla. Olen kyllä kysynyt siltä, muttei se kerro. Älä panttaa tärkeää tietoa, vauva!

Meidän suurin oppimme oli kuitenkin se, että mitään johtopäätöksiä tai syy-seuraamusjanoja ei voi vedellä pariviikkoisen vauvan kanssa. Ja siis kun sanon ”meidän” tarkoitan pääasiassa että minun. Puolisoni osasi suhtautua kaikkeen paljon loogisemmin ja tervejärkisemmin kuin minä jo alusta alkaen. Syytän äitiyshormoneja. They’re a helluva drug niin hyvässä kuin pahassakin.

Äitiyssyyllisyyden ja epäonnistumisen musertava paino alkoi tuntua jo ihan ensimmäisinä päivinä, ja se painaa rintani päällä edelleen. Mutta vauvan itkeminen oli pahinta. En osaa vieläkään tulkita, mitä vauvani erilaiset itkuvinkaisut tarkoittavat. En saa itkua maagisesti loppumaan, vaikka olenkin löytänyt muutamat keinot (tanssi ysäri-rnb:n tahtiin, puolison kapalointitaidot, kapalopussi ja maailman paras asia eli tutti, vaikka siitäkin tunsin ihan helvetin huonoa omaatuntoa aluksi, luoja tietää miksi), ja minulla on sellainen harha, että minun kyllä pitäisi saada itku maagisesti loppumaan. Pärjään itkujen kanssa paremmin nykyisin, enkä esimerkiksi itse ala enää aina itkeä vauvantahtisesti, mutta minun on edelleen vaikea sietää sitä, etten pysty aina lohduttamaan vauvaani. Epäonnistuminen ei toki rajoitu vain itkuihin: en haista vauvassa mitään tietynlaista huumaavaa tuoksua (hän on minusta maailman ihanin kaikkine hajuineen, mutten ole erottanut hänessä mitään tiettyä vauvan tuoksua), enkä osaa vastata kun minulta kysytään kysymyksiä vauvan tapoihin liittyen, kuten kuinka usein se syö öisin. En minä ole laskenut. Aina silloin tällöin? Ja esimerkiksi nämä asiat saavat minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi äitinä.

Toisella viikolla saimme neuvolasta luvan lopettaa lisämaitojen antaminen. Imetys voi käynnistyä hitaasti sektion ja raskausdiabeteksen vuoksi, ja vauvan kasvua ja verensokeria seurattiin alkuun. Toisella viikolla oli neuvolan kotikäynti, jossa todettiin, että vauva oli ylittänyt syntymäpainonsa reilusti (paino laskee aina aluksi vähän, ja tietyn ajan sisällä sen pitäisi sitten nousta taas) ja multa tuntui tulevan maitoa riittävästi. Imetyksen turvamerkit täyttyivät, ja siitä lähtien ollaan paineltu pelkällä rintamaidolla. Olin (ja olen) tosi onnellinen, että imetys on sujunut näin hyvin, ja ihan vahingossa, koska mitään imetysohjausta en ole varsinaisesti saanut. Imetin neuvolan terveydenhoitajan silmän alla ja kysyin häneltä, näyttääkö imuote hyvältä, ja se näytti. Siinäpä se oikeastaan. Luin myöhemmin ohjeista, että ”pyydä jo synnytyssairaalassa imetysohjausta”, ja olin että ai niin – mutta olin synnärillä ollut niin lääkehuuruinen, hormoninen ja pihalla, etten muistanut koko asiaa. Voi toki olla, että joku siellä katsoi, että homma sujuu, mutta edellämainittujen lääkehuurujen, hormonien ja pihalla olemisen vuoksi en muista sellaista tapahtuneen.

Ai niin: toisella viikolla jalkojeni turvotus alkoi vihdoin helpottaa, ja imetyksestä tuli vaivattomampaa, koska jalkoja ei enää tarvinnut pitää jatkuvasti koholla. Toipuminen alkoi ylipäätään. Kanyylien jättämät teipinjäljet alkoivat haalistua, pistojälkien mustelmat vaalenivat, ja sektiohaavan kipu laimeni. Mulla oli kivuliaasti kutisevaa ihottumaa lantion ja reisien alueella, ilmeisesti sektiossa käytetyistä teipeistä. Hydrocortison auttoi siihen – mutta vasta muutaman viikon jälkeen. Arkiaskareet alkoivat olla helpompia, kun turvotus, kipu ja kutina lakkasivat. Luojan kiitos.

Kolmannella viikolla veimme vauvan osteopatiaan, jos siitä olisi itkuisuuteen apu. Vauva viihtyi hoitopöydällä, ja oli kiva että joku katsoi sen kropan läpi, mutta minä odotin että apu olisi välitön, ja kun vauva samana iltana itki taas lohduttomasti, tuomitsin koko homman. (Rakastan osteopatiaa ja oikeasti uskon että siitä on apu, mutta tarvitsin sillä hetkellä enemmänkin sellaista akuuttia apua. Plus en oikein pitänyt siitä paikasta, jossa kävimme, mutten saanut muualle aikaa. Annan osteopatialle ja vauvahieronnalle mahiksen kyllä myöhemmin.)

Kolmannella viikolla me muistettiin että meillä on tutti. En ole varma miksi (koska en ole missään nimessä ollut mitenkään tuttivastainen), mutta aluksi tutin käyttö tuntui minusta väärältä. Tuntui, että olisi pitänyt pärjätä ilman. Miksi helvetissä? Mitä vikaa tutissa on? Vastaan itse: tutin ainoa vika on se, ettei alettu käyttää sitä aiemmin. Ja sitten pakolliset: tiedän että kaikki eivät halua käyttää tuttia, eivätkä kaikki vauvat suostu imemään tuttia. Tiedän myös, että jos imetyksen kanssa on haasteita ja toiveena on saada se toimimaan, suositellaan että tutti otettaisi käyttöön vasta kun imetys sujuu ongelmitta. Meillä imetys sujui tässä vaiheessa jo tosi hyvin, ja vauva hyväksyi tutin heti – vaikkei se vieläkään oikein osaa alkaa imeä sitä ilman pientä tukea, pikku raasu.

Aloitimme D-vitamiini- ja Cuplaton -tipat, jos niistä olisi vaikka apua mahdollisiin vatsavaivoihin ja itkuisuuteen. Mutta kuten sanoin, näin pienten vauvojen kohdalla on vaikea vetää mitään johtopäätöksiä. Mistä minä tiedän auttavatko tipat vai aika vai toisenlainen syliasento. Kuten yksi kaverini sanoi: you just throw everything at the baby and see what sticks. (Tämä on kielikuva. Älä heittele mitään vauvaa kohti.)

Neljännellä viikolla aloin oppia elämään sen kanssa, että vauva nyt vaan välillä itkee, enkä minä voi sille mitään. Mua auttoi vauvan rytmin ajatteleminen: pieni vauveli jaksaa olla valveilla yleensä maksimissaan tunnin tai kaksi. Joten jos se alkaa kitistä siinä vaiheessa kun se on ollut hereillä yli tunnin, on todennäköisesti kyse väsymyksestä. Toivoin tosi paljon, että vauva toimisi vauvan kellon mukaan, jotta saisin siitä vähän tukea, mutta ei se toiminut. Meillä ei vieläkään ole ollut yhden yhtä imetysmaratonia. (Tiedän että vauvan kello on suuntaa-antava ja jokainen vauva on yksilö. Olisi kiva jos vauva olisi sellainen yksilö että tällaisista ohjeista saisi tukea. Mutta ehkä hänestä vielä tulee sellainen!)

Neljännellä viikolla aloin myös saada googlailuani hallintaan – tai sitten se saavutti saturaatiopisteen. Ehkä olin jo googlannut kaiken. (Olin ahkera googlaaja: vauva itkee iltaisin, vauva ähisee öisin, vauva suipistelee suutaan, vauva nukkuu, vauva valvoo, onko liikaa, saako vauvan herättää, saako vauvan nukuttaa, voiko vauva kuolla kylmään, voiko vauva kuolla lämpöhalvaukseen, voiko vauva kuolla jos se saa liian vähän ihokontaktia jne. Suosikkigooglaukseni on silti erään ystäväni: hän googlasi ”why does my baby smell like deli meats” eli ”miksi vauva tuoksuu leikkeleeltä” ja suosikkiasiani tässä googlauksessa on se että google täytti kysymyksen lopun automaattisesti – eli kaverini ei suinkaan ole ensimmäinen tai ainoa joka tätä varsin spesifiä kysymystä on miettinyt.)

Tässä vaiheessa vauva alkoi kujerrella ja pitää erilaisia ääniä, joitakin jokeltelun esiasteita varmaan. Se tuntui alkavan jo hymyillä vastavuoroisesti, vaikka hymyt ja naurut ovat todennäköisesti tässä vaiheessa ihan vahinkoja. Selvästi se kuitenkin hymyili ja nauroi esimerkiksi sen mahaa tai päätä hieroessamme, tai silloin kun se tuijotteli lempiasiaansa, avainta seinässä hoitopöydän vieressä (sen yläpuolella on neuvolasta saatu hymynaama, mutta vauva katsoo mieluummin avainta).

Vitsit, mulla olisi vielä vaikka mitä kerrottavaa, mutta unohdan koko ajan mitä mun piti kirjoittaa, ja kun seuraavan kerran ehdin kirjoittaa, en enää muista mitä olin tekemässä. Joten pahoittelut, jos teksti on hiukan epäjohdonmukaista ja epätasaista ja epäkaikenlaista. Aion nyt vain julkaista tämän ja kerron ne puuttuvat asiat sitten joskus myöhemmin (lol never).

Mutta ennen kuin menen: enhän minä olisi bloggaaja enkä mikään, jollen muutaman viikon kokemuksen pohjalta jakelisi neuvoja. Tällaiset asiat minä opin ensimmäisen kuukauden aikana:

Kesäkuumalla vauvan parhaita asuja ovat kaikki haalarit ja potkupuvut. Kotona ollaan vaippasiltaan, koska on niin järjettömän kuuma, mutta ulos sille on pakko pukea jotakin. Silloin jokin haalarinkaltainen on paras: viilein ja helpoin. Ja kun on kerran pukenut sen johonkin onesieen, tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta, kuumalta ja vaivalloiselta laittaa sille erikseen housut ja body. Sain ison kasan käytettyjä vaatteita parilta kaverilta, mutta suurin osa on jäänyt käyttämättä, koska on ollut niin kuuma, ja koska ne eivät ole haalareita. (Ei hätää, lahjoitan ne itsekin kyllä eteenpäin.)

Pienellä vauvalla ei kannata olla yhtään pään yli vedettävää vaatetta. Kietaisubodyt ja potukupuvut best. Kaikki, mitä ei saa vauvan päälle vaivattomasti, jää käyttämättä.

Harsoja pitää olla niin pirusti. Meillä on niitä tosi paljon, mutta silti välillä tekee mieli hankkia lisää. Unavaatteen harsot ovat pehmeimpiä ja kauneimpia, ja kuulemma myös tosi kestäviä. (Olen saanut muutaman PR-lahjana mutta ostanut koko liudan lisää itse. Olen ostanut myös kahdet aikuisten harsolakanat Unalta ja ne ovat unelmanpehmeät.)

Jos vauvaa on tarkoitus pulloruokkia edes silloin tällöin, neljä tuttipulloa ei tahdo riittää, ellet halua olla koko ajan pesemässä ja keittelemässä niitä. Yst. terv. nimim. “eeeei me enempää tarvita -83”.

Tutti. Tutti on ihana asia.

Viikko 36 vaihtui seuraavaan, enkä vieläkään parantunut vatsataudistani. Hetkittäin näytti siltä, että kaikki oli hyvin – sain syötyä ja lähdettyä jopa asioille – mutta sitten huono olo palasi. Vauva kuitenkin liikuskeli normaalisti, jopa enemmän kuin normaalisti, joten kun soitin Naistenklinikalle, sain tylyn vastaanoton. Jos tuntuisi siltä, etten jaksa, pitäisi mennä jonottamaan päivystykseen, tai odottaa arkiaamua, jolloin voisin hakeutua omalle terveysasemalle. Houkuttelevia ajatuksia kumpikin, etenkin silloin kun on oksennellut kuusi päivää. Ymmärrän, että Naistenklinikka auttaa vain silloin kun huoli on vauvasta, mutta vitutti silti. Vauva ja minähän olemme käytännössä kuitenkin yhtä.

Kultareunuksena kaikessa oli kuitenkin se, että samana päivänä kun olimme muuttaneet takaisin kotiin väliaikaiskodistamme, saimme suihkun. Suihkun! Ihka oikean suihkun, josta tulee vettä ja jonka alla voi peseytyä. Se oli sanalla sanoen ihanaa.

Kylppärin hartsipinnoite oli siis valmis ja näytti tosi hyvältä. Valitsimme vaaleanvihreän, Tikkurilan sävy Y381. Mutta toistaiseksi tilassa oli siis vain se suihku. Meillä ei ollut rättipatteria, käsienpesuhanaa, lavuaaria, pesukonetta, peilikaappia tai edes naulakkoa. Ne voitaisiin asentaa vasta sitten, kun mittatilauksena tehdyt kalusteet saapuisivat. Niiden kaikkien piti tulla kerralla: kylppäri, keittiö ja olkkari. Niitä piti nyt sitten vielä odotella puolisentoista viikkoa.

Mutta oikeasti en ollut edes huolissani. Olin vain huolissani siitä että miksi voin päiväkaupalla näin hirveän huonosti.

Mutta seitsemäntenä päivänä alkoi vihdoin helpottaa, pysyvästi, ja kahdeksantena päivänä olin taas kunnossa. Monen päivän syömättömyys ja armoton lepääminen tuntui kyllä kehossa monta päivää. Aloin kaivata raskauspilatesta (kävin kahdella Wario Mamasin raskauspilateskurssilla, à 5krt, viikoilla 19–24 ja 26–31), vaikka minulla oli siihen varsin haasteellinen viha-rakkaussuhde silloin kun sitä harrastin. (Minulla taitaa olla viha-rakkaussuhde kaikkeen liikuntaan: vihaan kroppaani koska se ei pysty kaikkeen, ja kipu ja väsymys ärsyttävät minua helposti, mutta kun saan suoritettua jonkin urheilusuorituksen, oloni on kuin maailman valloittajalla. Tai ei, hyi, olisi hirveää olla maailman valloittaja. Oloni on kuin olisin saanut suoritettua jonkin raskaan tehtävän joka ei riistä ketään eli tosi hyvä.) Mutta olin sairastelusta vaan niin lopen väsynyt etten pystynyt mihinkään urheiluun. Ihanaa oli se, että saimme vihdoin asua kotona ja kodin uudistuminen tuntui etenevän.

37+5: Keittiö on nyt maalattu! Näin tänään videopuhelussa myös kaappien rungot ja osan peitelevyistä eli siis AAAHH JOSSAIN VAIHEESSA NE KAMAT TULEE JA ASENNETAAN. Niiiiiiin ihanaa. En voi uskoo että mua ei ärsytä tän enempää tää keskeneräinen elo. Jotenkin sitä on varmaan silleen turtunut tähän höpöhöpöhommaan niin ettei jaksa enää välittää. On niinku turha stressata ku ei voi millekään mitään.

Mutta siis sain tänään kahdeksan tonnin mätkyt… huohheli huoh. Maksoin tällä viikolla myös monta tonnia siitä hartsipinnoitteesta. Mun kaikki vaivalla äikkäriä varten keräämät rahat loppuu jo ennenku vauva ees syntyy.

Viikolla 38 jalkojani alkoi turvottaa ihan vietävästi. Se on normaali raskausoire, ja etenkin raskauden loppuvaiheessa varsin yleistä, mutta minä säikähdin, koska mulla ei ollut ollut juuri lainkaan turvotusta aiemmin. Kauniit nilkkani peittyivät kivuliaan pinkeän ihon alle. Mutta turvotus yksin ei olisi vielä huolestuttanut: mulla oli lisäksi ollut valkuaista virtsassa neuvolan liuskatesteissä, ja verenpaine, joka mulla on normaalisti matalanpuoleinen, pompsahti korkeaksi. Nämä kaikki asiat yhdessä voivat kieliä raskausmyrkytyksestä, joka voi pahimmillaan olla hengenvaarallinen sekä vauvalle että äidille. Olin parin päivän matkalla Tampereella ja mun vanhemmilla oli onneksi verenpainemittari. Mittailin paineita ja tietysti olin niin paniikissa että ne vain nousivat ja nousivat. Turvotus oli rajua, ja tiedättekö kun sanotaan, että jalkojen nostaminen ylös helpottaa turvotusta? No kukaan ei ole ainakaan mulle sanonut, että jalkojen nostaminen ylös on tosi vaikeaa silloin kun on raskaana, eikä oikein olisi hyvä olla hirveästi selällään. Jalkojen nostaminen sitten taas kylkiasennossa vaatii aika paljon apuvälineitä, eikä auta yhtä nopeasti. Lisäksi mua närästi niin vietävästi, että mun piti nukkua puolittaisessa istuma-asennossa. Jos olisin vielä nostanut jalat ylös, olisin ollut kuin linkkuveitsi. Tai harppi. Yhdeksänkymmenen asteen kulma ei ole kaikkein mukavin tai rentouttavin asento I’ll have you know.

Olin saanut kohonneiden liuska-arvojen vuoksi lähetteen virtsatesteihin, ja kävin niissä heti kun pääsin kotiin Tampereelta. Tulokset olivat negatiiviset ja verenpainekin laski heti, kun sain ne. Ei siis myrkytystä, huh.

Viikon 38 lopussa meillä piti olla kaikkien kalusteiden asennus – eli remontin piti valmistua. Aikataulu oli kunnianhimoinen, mutta toivoin silti, että se saataisiin pitämään. No, toisin kävi.

38+6: Oltiin viime yö hotellissa koska asentajien piti tulla tänään kukonlaulun aikaan. Nooo ne tuli puoleltapäivin. Meidän olis pitänyt mennä sinne hotelliin vasta tänään, koska kello on nyt seitsemän illalla ja me hengataan Kymppikerroksen terassilla ku ei me mahduta sinne kotiin. On helatorstai joten kaikki kaupat ja kahvilat ja useat ravintolatkin on kiinni. Tää on kans kyllä mun listalla niitä asioita joita en olis uskonut tekeväni viikkoa ennen laskettua aikaa! Mutta tärkeintä on se että siellä kotona asiat etenee ja toivottavasti voidaan mennä jo tunnin päästä kotiin ja ahhh. Paitsi siis: tietenkin putkari perui tänpäiväisen tulonsa, joten vaikka meillä on siellä kaikki paikallaan, ei vettä tuu mistään muualta kun suihkusta (jossa ei ole siis hanaa ollenkaan, vain kaksi erilaista suihkupäätä). 🥲🥲🥲

Mutta: siitä kämpästä tulee kyllä IHAN SAATANAN HIENO. Kyllä Nykäsen kelpaa sitte.

Samana päivänä kun kalusteitamme asennettiin, julkaistiin Mysteeripodcastin vika jakso, ja se itketti mua hirveesti. Ei se jakso itsessään, vaikka se olikin minusta tosi hyvä, vaan se mitä se symboloi: en tiedä millaisiin töihin palaan sitten joskus vanhempainvapaalta. En tiedä onko mulla tulevaisuudessa mitään töitä. En tiedä sitä koskaan muulloinkaan, koska kaikki mitä teen, on projektiluontoista, mutta nyt, kun tulee pidettyä taukoa, se konkretisoituu suuremmin. Konkretiaa vahvistaa myös se, että remonttiin upposi valtava osa mun säästöistä, asuntolainan korot nousevat radikaalisti, sain isoimmat mätkyt koskaan, ja nyt piti olla varaa olla vauvan kanssa kotona. Jännittää jo etukäteen, miten käy.

Ja tietenkin kävi niin, että kaikkia kalusteita ei saatu asennettua. Jotkut niistä, jotka saatiin, piti irroittaa, koska putket eivät mahtuneet tai sähkötyöt puuttuivat vielä. Vaikka olin jo omaksunut pienen hälläväliä-asenteen, vitutti ihan vietävästi. Meillä ei sussun kanssa ollut enää kuin yhdet puhtaat alusvaatteet, ja olimme odottaneet, että pääsisimme pesemään pyykkiä ihan hittona (oltiin oltu ilman pesukonetta nyt koko se aika kun oltiin saatu asua kotona). Hampaiden pesu vessanpöntön tai suihkun viemärin päällä oli uusin inhokkijuttuni, jota en toivoisi kenellekään vihamiehelleni. Kärsivällisyys alkoi toden teolla olla koetuksella – ja vauvan laskettuun aikaan oli enää tosiaan se viikko.

Onneksi putkari pääsi tulemaan kaksi päivää myöhemmin, joten raskausviikolla 39 vettä tuli vihdoin sekä keittiön että kylppärin hanasta, ja saimme alkaa pestä pyykkiä. Sähkäri ei ollut vielä käynyt, joten pyykinpesukonetta varten piti tehdä todella hasardi jatkojohtojen ketjutusviritelmä, mutta onneksemme se toimi, ja pärjäsimme sen muutaman päivän kunnes sähkärikin kävi tekemässä ”viimeiset hommat”. (Jos jotain olen oppinut, on se se ettei ole mitään viimeisiä hommia. Joka jumalan ikinen asentaja on käynyt täällä ”viimeistä kertaa” ainakin neljästi. Aina, aina aina on vielä jotain pikkuhommaa.)

Mutta nyt kun vettä tuli, ajattelin että vauvakin saa tulla, ja aloitin rintojen lypsyharjoittelun. (Mua oli kehoitettu neuvolassa aloittamaan lypsäminen jo viikolla 37, koska mulla on raskausdiabetes. Radi voi hankaloittaa maidon nousemista ja imetystä, ja jos rintoja lypsää jo ennen synnytystä, on ainakin tekniikka hallussa sitten kun vauva tulee. En aiemmin uskaltanut aloittaa lypsämistä, koska se voisi käynnistää synnytyksen, enkä halunnut tieten tahtoen tehdä mitään, mikä edistäisi käynnistymistä silloin, kun meillä ei vielä ollut vettä asunnossa.) Rutistelin rintoja kymmenen minuuttia ja petyin heti, kun maitoa ei alkanut herua ekalla lypsykerralla – vaikkei niin tarvitsisi vielä edes käydä. Ei maidon tarvitse herua ennen synnytystä. Ärsytti silti, koska lypsämisen koko tarkoitus vähän niin kuin jäi toteutumatta, ja koska äitiys on vissiin epäonnistumisen tunteiden jahtaamista ja päätin saada sellaisen jo tässä vaiheessa satimeen. Mutta kolmannella lypsämisellä nännit jo kostuivat! VOITONRIEMU.

39+4: Puhuin tänään iskän ja äidin kaa videopuhelimessa ja näytin niille peilistä mahaa. Ne huudahti heti että no NYT se maha on laskeutunut! En oo ite huomannut mitään sellaista lol. Tosin närästys on kyllä alkanut vähän helpottaa. Heräilen aamuisin liian aikaisin, vaikka sais nukkua, ja oon päivällä sit tosi väsynyt. Ärsyttävää, nyt kun sais levätä.

Meillä oli eilen neuvola ja terveydenhoitaja kysyi että ollaanko käyty läpi synnytyksen vaiheita. Valehtelin että ollaan vaikka siis viimeks puhuttiin niistä ohimennen joskus monta viikkoa sitten. Varsinkin ne varhaiset merkit pitäis nyt ottaa haltuun että Tuomas osaa sit olla avuksi ja ettei hätäillä turhaan sairaalaan lähdön kanssa. Luettiin tänään vähän niitä muistiinpanoja ja alkoi ärsyttää että kaiken tän tiedon opetteleminen on pääasiassa mun vastuulla. Oon jo nyt silleen vähän vihainen kaikesta siitä taakasta ja metatyöstä jonka pelkään kasautuvan mulle, niinku siinä usein käy. On ihan tyhmää vihoitella siitä jo niinku etukäteen. Mut en voi itelleni mitään!

Päivää ennen laskettua aikaa loput kalusteet asennettiin vihdoin. Riemua hommasta oli vaikea repiä, kun vitutti, ettei saanut olla rauhassa kotona kirjaimellisesti viimeisillään raskaana. En voinut oikein lähteä karkuun, kun en kärsinyt olla pitkiä aikoja jaloillani, mutta remonttimetelissä ja -pölyssä makoilu ei sekään ollut lempijuttuni. Asentajien jälkeen tulisivat vielä (taas yhden) viimeisen kerran putkari ja sähkäri.

Laskettu päivä tuli ja meni, ja vaikka olin toki tosi tietoinen siitä, ettei se ole mikään tarkka ennustus lapsen syntymäajasta, odotin kovasti, että jotain alkaisi tapahtua. Olimme pitäneet laskettua aikaa vahvana maalipäivämääränä tietenkin ensinnäkin koko raskauden, mutta myös koko remontin ajan. Sillä lailla että ”no sitten saa huokaista”, ja sillä ajatuksella että kun viimein huokaisee, vauva varmaan syntyy. (Lol naurattaa ajatus siitä että synnyttäminen olisi yksi iso huokaisu.)

Mutta Nyqvist oli hyvin tyytyväinen paikallaan. Joku oli aiemmin neuvonut, että kannattaa tehdä joitakin suunnitelmia myös lasketun ajan jälkeiselle ajalle – kivoja juttuja, jotka eivät kuitenkaan olisi katastrofi toteutumatta jäädessään – ja minä potkin itseäni sääreen, kun en ollut noudattanut tätä neuvoa. Viikolla 40 aika alkoi nimittäin kulkea hitaammin kuin koskaan ennen. Olin jättänyt ilmoittautumatta kivoihin tapahtumiin, koska ajattelin, etten kuitenkaan pääse. Mua ei myöskään kutsuttu enää oikein minnekään, koska kaikki muutkin ajattelivat, etten kuitenkaan pääse. Mulla ei ollut mitään suunnitelmia eikä mitään tekemistä, ja sussu oli töissä kaikki päivät. Mulla oli hirveän tylsää ja yksinäistä, mutten silti jaksanut oikein tehdä mitään ja väsyin tosi pienestä. Yhtenä päivänä sain tietää kaverin synttärijuhlista, joihin mua ei oltu kutsuttu, ja mulle tuli ihan suunnattoman paha mieli.

40+2: Lähdin vaivalloisesti ratikalla kaupungille vain huomatakseni että sitä kauppaa johon olin menossa, ei enää oo. Jengiä oli joka paikassa ihan vitusti eikä kukaan väistänyt tai tehnyt tietä. Sporassa paluumatkalla aloin itkeä eikä sille tullut loppua. En jaksa olla koko ajan yksin ja missata kaikkea. Tuomas tuli kotiin ja säikähti että jotain pahaa on tapahtunut, kun itkin niin lohduttomasti.

Ihmiset on kaikki ulkona nauttimassa kesäpäivistä. Mä missasin kirsikankukat ja kohta missaan omenankukat ja tuomet ja syreenitkin. Mut en vaan mitenkään jaksa lähteä mihinkään. En jaksa sitä että aina pitäis päästä vessaan tai istumaan eikä kukaan tee tilaa. Kaikki asennot on vaikeita ja sattuu. Mitkään kengät ei mahdu jalkaan ja sattuu. Ihmiset ei oo yhteyksissä koska ne ei halua koko ajan kuumottaa että joko nyt joko nyt, joten kukaan ei oo yhteyksissä ja tunnen itseni vielä enemmän yksinäiseksi.

Maha on pinkeä, tunnoton ja kutisee (miten se voi yhtä aikaa kutista ja olla tunnoton??) ja se roikkuu kohta polvissa. Räikeät raskausarvet vituttaa, vaikka pitäis olla kiitollinen omalle keholle että se pystyy tällaiseen läpä läpä. En jaksa.

Lisäksi vitutti, että remontin suhteen asiat olivat vieläkin kesken. Mutta onnekseni olin saanut yhden kutsun: grillaamaan Natan luokse, ja sain itsestäni irti sen verran energiaa, että jaksoin lähteä (asiaa auttoi se että sain sussulta kyydin ovelle ja takaisin. Hän on ihana). Vaikka jalkoja turvotti ja koko ajan oli vähän epämukava olo, sain aurinkoisesta iltapäivästä kauniissa puutarhassa ihan valtavasti elinvoimaa.

Viikon 40 lopulla aloin ajatella että ei se Nykänen vaan koskaan synny. Että tämä on nyt vallitseva tilanne, joka vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja minulla on vauva mahassa täältä ikuisuuteen. Jaksoin hirveän huonosti tehdä mitään, mutta samalla harmitti, etten jaksanut tehdä mitään, enkä osannut nauttia löllimisestä. Aika ma-te-li.

40+6: Siis mä luulin että aika kulki hitaasti silloin alkuraskaudessa, mutta that shit ain’t got nothing on this. Vannon, että jokainen päivä kestää ainakin kolme viikkoa. Huomenna meillä on viikon 41 neuvola. Oon ajatellut koko ajan että se perutaan, että en mää enää silloin oo raskaana. Huomenna ois tarkoitus käsittääkseni myös varata aika synnytyksen käynnistymiseen. Ainakin siis jos yöllä ei ala tapahtua…

Katsotaan alkaako.

Vauvan syntymän odottelu on kyllä yhdenlaista ritualistista menoa toisensa perään: kryptisten ultrakuvien tulkintaa, salailua ja valehtelua, ensimmäisten vaatteiden hankintaa, vaatteiden rituaaliset pesemismenot, symboliset suihkut vauvalle jne. Ja sitten on sellainen jännittävä rituaali kuin sairaalakassin pakkaaminen.

Ja otetaanpas heti alkuun löysät pois elikkäs sairaalakassiinhan ei tarvitsemalla tarvitse juuri mitään. Vähimmillään riittänee äitiyskortti. Mutta synnytys on muuten sellainen kokemus, mihin en itse ainakaan osaa valmistautua oikein mitenkään, joten olen yrittänyt valmistautua pakkaamalla sairaalakassin. Tai siis ainakin suunnittelemalla, mitä siihen pakkaisin. Suunnittelua olen tehnyt jo viikkokaupalla, mutta itse kassi on ollut pakattuna vasta päiviä – ja laskettu aikakin meni jo.

Tässä lista tavaroista, joita olen pakannut sairaalakassiin itselle ja vauvalle – ja myös lista asioista, jotka jätin pakkaamatta, vaikka niitä suositeltiin.

Sisätossut, Polaroid-kamera, pehmeät vaatteet minulle ja vauvalle.

Itselle:

• henkkarit, äitiyskortti ja ajatuksia synnytyksestä -lomake (nämä ovat mulla aina käsilaukussa, jos tuleekin äkkilähtö, ja käsilaukku lähtee aina mukaan. Ajatuksia synnytyksestä -lomake on mielestäni kyllä melko turha koska en ole osannut kirjoittaa siihen muuta kuin että minua jännittää ja että haluan kivunlievitystä kiitos, mutta sekin on vissiin hyvä olla mustana valkoisella)

• hygieniatarvikkeet (hammasharja, hammastahna, shampoot ja muut pesuaineet, dödö, rasvat, face wipes, kasvovedet ja muu kosmetiikka, hiusharja, donitsi, hiuspanta, lanoliinivoide nänneille)

• korvatulpat ja silmikko (en nuku ilman niitä kotonakaan)

• pehmeitä, väljiä, megamukavia olovaatteita: harsoaamutakki, harsopyjama, harsosortsit (moi mun nimi on Tiia ja olen harsoaddikti)

• tossut (en harrasta suihkutossuja, mutta otan mukaan kotitossut sairaalassa ja mahdollisessa perhepesähotellissa tassuttelua varten)

• kotiutumisvaatteet (oon valinnut väljän, napillisen mekon ja väljät housut, jotta jos on viileää, voin pukea molemmat, tai jos on kuuma, voin pukea vain housut- NO EI NY ku mekon. Mekko on napillinen, jotta vauvan saa ihokontaktiin tai voi imettää, jos mekkoa tuleekin käytettyä jo aiemmin)

• imetysliivit ja -toppi (ajattelen olevani tosi paljon liivittä ja ihokontaktissa vauvan kanssa, joten nämä ovat lähinnä varmuuden vuoksi ja kotimatkalle)

• evästä (tämä oli minusta jotenkin tosi vaikeaa! Kaikki suosittelivat “lempisnackseja” mutta mistä minä tietäisin, mitä silloin tekee mieli, enkä osannut päättää, mitkä ovat suosikkejani, joten ostin hädissäni aivan random valikoiman suklaapatukoita, salmiakkia, sipsiä ja pähkinöitä. Tykkäänköhän minä Ahaa-patukasta? No se selviää synnärillä)

• juotavaa (muutama pikkupullo vissyä, pillimehuja sekä elektrolyyttitabletteja, joita tykkään sekoittaa vissyyn)

• imetystyyny (koska en voi elää ilman sitä enää koskaan)

• polaroid-kamera (sellainen löytyi kaapista, joten ostin siihen filmiä. Ei olla kuitenkaan edes opeteltu miten sitä käytetään, joten katsotaan, kuinka monta kuvaa saadaan otettua. Jos ei yhtään, puhelimella saa kyllä kuvia. Oon kyllä ajatellut että polaroidilla sais kivoja kuvia ehkä vauvakirjaan – ei tarttis käydä missään printtailemassa!)

Lisäksi mulla on käsilaukussa aina särkylääkettä, purkkaa ja huulirasva (siitä tuli muuten mieleeni tämä päivälleen seitsemän vuotta sitten kirjoittamani huulirasvajuttu). Mukaan tulevat tietysti myös puhelin ja kuulokkeet (ne ovat mulla aina mukana muutenkin) ja olen haaveillut jostakin ristikkolehdestä, mutten ole vielä ostanut sellaista enkä tiedä, tulisiko sitä oikeasti täyteltyä. Jostakin syystä ajatus kuitenkin houkuttaa, varmaan siksi että toivon että olen itse niin rauhallisin mielin että pystyn täyttelemään jotakin kryptoja enkä esim paniikkihuutamaan lakkaamatta pystymättä tekemään mitään muuta.

Sairaalakassiin tulee ihmisen pakkaaman pussukoita for dayzzzz.

Vauvalle:

• pehmeät vaatteet parissa eri koossa: body, housut, potkupuku, pipo, sukat, tumput (valitsin kaikkein pehmeimmät, koska haluaisin että vauvalla on niiiiin mukava olla)

• pari harsoa ja viltti (jossain sanottiin, että vauvaa saattaa rauhoittaa, jos viltti tuoksuu vanhemmilta, joten sen kanssa voi vaikka nukkua. No me ei haluta hikoilla tai kuolata vauvan vilttiin liikaa, joten sen kanssa nukkumisen sijaan me ollaan laitettu se meidän lakanoihin aamuisin sen jälkeen kun ollaan herätty. Ollaan siis ikään kuin peitelty sellainen harsoviltti meidän sänkyyn aina aamuisin lol)

• turvakaukalo (tosin tämä ei tietenkään ole sairaalakassissa vaan eteisessä odottamassa että napataan se sitten mukaan)

Mitä en ole pakannut (mutta mitä minulle on suositeltu):

• sukkia (en tykkää käyttää sukkia kotonakaan, ja sairaalasta saa sukat. Joidenkin mielestä sairaalan putkisukat ovat epämiellyttäviä, mutta mä luulen pitäväni niistä)

• pillillinen juomapullo (mulla ei oo sellaista enkä oo ihan tätä varten halunnut ostaakaan – vaikka sellaiselle varmaan olisi käyttöä muutenkin. Oon ihastunut Siggin Helia-pulloon, mutta se on minusta ihan tajuttoman kallis, joten en ole raaskinut ostaa sitä – sanoo nainen joka on laittanut tonnikaupalla rahaa remonttiin muttei voi laittaa kymppejä juomapulloon)

• ekstrapitkä laturin johto (en ymmärrä mistä ihmiset hankkivat näitä. Olen kolunnut varmaan seitsemänsataa kauppaa, mutten ole löytänyt. Tämän sijaan otan ehkä ihan vaan jatkojohdon)

• rintapumppu (olen siinä käsityksessä että jos sellaista tarvitsee, sellaisen saa sairaalasta, mutta ymmärrän toki että moni haluaa ottaa oman mukaan)

• alusvaatteita (no okei ehkä varmuuden vuoksi otan jotkut pikkarit, mutta olen kuullut niin hirveästi hyvää sairaalan verkkopikkareista että suorastaan odotan saavani ne jalkaan, ja aion nyysiä niitä mukaani mikäli mahdollista)

• siteitä (eikö sairaalasta saa näitä? – tosin jos päästään perhepesähotelliin, otan ehkä paketillisen sinne mukaan)

• liivinsuojia (eikö sairaalasta saa näitäkin? – tosin sama kuin edellisessä)

• vaippoja (niitä saa sairaalasta, ja kotimatkamme, jos päästään ensisijaiseen synnytyssairaalaamme, on niin lyhyt, ettei matkalla vaihdeta vaippoja)

• vauvan ensimmäinen pehmolelu (minusta se saa jäädä kotiin, tutustutaan siihen sitten siellä)

Vauvakirja eli esine, josta tuntea huonoa omaatuntoa, jos eli kun se jää täyttämättä.

Mitä ehkä vielä pakkaan, jos muistan/jaksan/ehdin:

• pehmeää wc-paperia (luin jostain, että ekstrapehmeä wc-paperi voi tuntua melkoiselta luksukselta suorituksen jälkeen)

• kuivattuja luumuja (en yleensä kärsi ummetuksesta, mutta synnytyksen jälkeen sellaista voi kuulemma esiintyä)

• vauvakirja ja kynä (tämä on hyvä olla, jotta voi aloittaa sen täyttämättä jättämisen ja huonon omantunnon täyttämättä jättämisestä jo synnäril- tai siis tarkoitan että voi kirjoitella synnytyksestä ihan tuoreeltaan)

• läppäri ja laturi (jotta voidaan katsoa sussun kanssa yhdessä jotain samaa sarjaa eikä omien puhelimien ruuduilta erikseen)

• tutti (ajattelen, ettei sitä tarvita, mutta se nyt ei vie yhtään tilaa laukussa vaikka se olisikin turhaan mukana)

Lisäksi mukaan otetaan tietysti tarvikkeita puolisolle, mutta hän on aikuinen ihminen, joka pakkaa kamansa itse ja jos hän aloittaa joskus blogin, niin hän saa kirjoittaa oman sairaalakassipakkausjuttunsa sitten sinne.

No niin – mitä puuttuu?

Kaupallinen yhteistyö: Wauvakauppa

Olen raskauden aikana googlannut varmaan satoja kertoja “mitä vauva tarvitsee”, jotta saisin jonkinlaista tolkkua siihen, mitä vastasyntyneelle pitää hankkia. On hirveän vaikea tehdä hankintoja tyypille, josta ei vielä tiedä oikein mitään: kuka se on, minkä kokoinen se on, miltä se näyttää ja mistä se tykkää.

Laskettuun aikaan on enää reilu viikko, ja voin kertoa, etten ole sadoista googlauskerroista huolimatta vieläkään yhtään viisaampi, ja keskityn ihan vääränlaisiin asioihin: meidän vauvalla tulee olemaan brand spanking new keittiö ja kylpyhuone, ja hienot olohuoneen kaapit, mutta ei sillä yhtään vaippaa tai potkupukua ole. (No ei vais on meillä muutama vaippa. Mutta ei yhtään potkupukua.)

Ja jos ihan tarkkoja ollaan, ei vauva tarvitse hirveästi mitään. Niitä potkupukuja ja vaippoja ehkä, ja muutamat jutut turvalliseen nukkumiseen ja kuljetteluun. Lisäksi totuus on, että kaupat ovat auki senkin jälkeen kun vauva on syntynyt, joten voi olla hyvä ajatus odotella että vauva on ensin maailmassa ennen kuin yrittää keksiä sokkona, mitä se tarvitsee. Mutta olen itse kokenut jotenkin ritualistisen tärkeäksi valmistautua vauvan tuloon hankkimalla sille tarvikkeita valmiiksi niin, ettei heti ensimmäisinä päivinä tarvitsisi ravata kaupoilla.

Aloitin sillä, että kysyin vastikään vauvan saaneelta ystävältäni, millaisia tavaroita hän suosittelee. Listalleni päätyi (vaatteiden lisäksi): vaunut, turvakaukalo, sitteri, kantoväline, hoitoalusta, kylpyamme, imetystyyny ja vaipparoskis. Tällaisen alustavan listan kanssa minä menin sitten vierailulle ah-niin-ihanaan Wauvakauppaan, jonka kanssa teen vauvavuoden aikana yhteistyötä. Wauvasta sain avun, jota ilman Nyqvistillä olisi vain ne kaapit. Helvetin hienot kaapit, mutta siis kaapit.

No – minähän menin kauppaan sillä asenteella että minä en sitten mitään imetystyynyä hanki. Minulla on jo vartalotyyny, ja tavallisia tyynyjä on kämppä väärällään. Mutta kun kokeilin Wauvakaupassa Doomoo Buddya, en voinut jättää sitä hyllyyn. Ja onneksi en jättänyt: se on IHANA. Olen nukkunut sen kanssa jo raskausviikosta 26 saakka, enkä aio antaa Nyqvistin nauttia siitä yhtään vaan pidän sen itse buahahahahhaaa. Jos lähden hotelliin tai yökylään, otan sen mukaan. En halua enää koskaan elää ilman sitä.

Myös vaipparoskiksesta ajattelin ensin että ööh nope. Mutta muutamakin ystävä suositteli sellaista, etenkin kun asuu pienessä asunnossa, jossa roskis on koko ajan läsnä, olit sitten olohuoneessa, keittiössä, ruokailutilassa tai missä hyvänsä – ja kun Wauvakaupasta löytyi malli, joka toimii myös tavallisena roskiksena, ja johon voi käyttää millaisia tahansa roskapusseja (joihinkin vaipparoskiksiin käy vain tietynlaiset, megakalliit roskapussit), ajattelin että selvä. En dumaa vaipparoskista ennen kuin olen kokeillut. Kerron sitten myöhemmin, miten tämän kanssa kävi.

Sitterihommissa valitsimme Cybexin Lemo 4-in-1 syöttötuoli-sitterikombohommelin, joka on megasäädettävä ja käy myöhemmin tuolista vaikka vielä sittenkin, kun Nyqvist on aikuinen (tällaisia suurin osa syöttötuoleista nykyään on, menevät vauvasta vaariin). Tämäkin oli asia, jota ystäväni mulle suositteli: sellainen sitterijutska, jonka saa syöttötuoliin kiinni niin, ettei vauvan tarvitse olla sitterissä aina lattialla, vaan se voi osallistua myös esim pöytäkeskusteluihin. Sen osallistuminen on varmaan lähinnä ähinää ja torkkumista, mutta sellaista se on joskus minullakin, etenkin esim joulupöydässä. Ajatelkaa miten söpöä, että vauva voi olla mukana ruokailuhetkissä samalla tasolla kuin aikuisetkin! Ähisten ja torkkuen.

Lisäksi ostin itse Nyqvistille pikkuruisen ketturiepulelun, koska ketun vartalo on harsoa ja olen aivan seonnut harsokankaaseen. Ehkä siitä tulee Nyqvistille sellainen unikaveri, jonka se joskus vuosien kuluttua tiputtaa epähuomiossa jonnekin kirjastoon, ja sitten me etsitään sitä kaiken maailman puskaradioryhmistä, koska meillä on lapsi joka ei suostu nukkumaan silmäystäkään ilman ikivanhaa, puhki kulunutta ketturiepuaan. Cute.

(Kuvakavalkadissa on mukana muuten myös Wauvakaupan levähdyspiste, jossa istuin arpomassa kettulelun ja mustekalalelun välillä varmaan ainakin kaksikymmentäviisi minuuttia. Levähdyspaikat kaupoissa for president!)

Mutta sitten se isoin hankinta: vaunut.

Vaunujen valinta oli ihan poskettoman vaikeaa – oikeasti. Ajattelin ensin, että valitsen vaan jotkut, mitä meille Wauvasta suositellaan, mutta kun vaunuihin alkaa kiinnittää huomiota, alkaa tulla sellaisia mieltymyksiä, joita ei ole aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Wauvasta suositeltiin Cybexin uusia Talos S Lux -vaunuja, jotka vaikutti ihan mahtavilta. Olin aivan myyty ja julistin, että nuo me otetaan. Mutta kun avasin silmäni ympäristölle, ihastuin Cybex Priameihin – ne ovat vaan ihan törkeän hyvännäköiset. (Sussu olisi halunnut e-Priamit, mutta minä olin vahvasti sähkövaunuja vastaan. Kukin tyylillään, mutta minä uskon, että pärjäämme ilman sähköavusteisuutta. Loskasäässä kiroan varmaan itseäni, mutta nyt olen varma, että tämä on hyvä päätös.)

Minusta Talokset olisivat olleet järkevä valinta: ne ovat Priameja stydimmät, edullisemmat ja minusta vähän monipuolisemmat vaunut: niissä on parempi jousitus, isommat ja kuvioidut renkaat eli parempi pito, iso alakoppa, joka kestää jopa kymmenen kiloa painoa, ja ratasistuimessa jalkapeite sekä pisin kuomu ever. Niiden slogan on ”made for nature” joten ne ovat tosi hyvät monipuoliseen ulkoiluun monenlaisessa maastossa ja säässä.

Mutta Priamit ovat sirommat ja pienemmät (tosin myös alakoppa on pienempi), ja ne mahtuvat hyvin esimerkiksi vanhan talon hissiin, ahtaaseen ratikkaan ja pienen auton takaluukkuun. Niiden mukana tulee sadesuojat ja turvakaukaloadapterit – ne pitää Taloksissa ostaa erikseen. Me ei sussun kanssa myöskään olla ”made for nature” kuten Talokset, vaan enemmänkin ”into city lyfe and pretty things” (joka ei ole Priamien slogan, mutta voisi olla). Lisäksi sussu ehti rakastua Priameihin ihan täysiä. Se lähetti mulle kuvan tai tekstarin aina kun se näki sellaiset jossain, ja antoi mulle paljonpuhuvan katseen, joka tarkoitti, että Priamien näkeminen on merkki siitä että sellaiset on tarkoitettu meillekin. Aloimme bongailla niitä kävelyillä ja auton ikkunoista, ja mitä enemmän niitä näimme, sitä enemmän aloimme haluta sellaisia itse. (Toisaalta kävi myös niin, että kun niitä alkoi bongailla, alkoi tajuta kuinka moni on tehnyt saman valinnan. Priamit ovat siis eräänlaiset sopulivaunut.)

Vatuloimme päätöksen kanssa viikkokaupalla, ja kävin vertailemassa vaunuja keskenään Wauvakaupassa lukemattomia kertoja, mutta lopulta teimme päätöksen ja valitsimme Priamit. Wauvakaupassa arvattiin jo alun alkaen, että otamme ne, silmäni kuulemma tuikkivat erityisellä tavalla kun katselin niitä. Valinnan tehtyäni lähetin Wauvakauppaan kirjaimellisesti tällaisen sähköpostin: ”Ääk en kestä että oon tämmönen sopuli mutta ne on NIIN IHANAT!”

Ja jos joku kysyy, aion sanoa ikuisesti, että annoin periksi sussulle, joka ei olisi koskaan lakannut syyllistämästä mua siitä, että olin valinnut väärät vaunut, jos olisin valinnut jotkin toiset. Kun saimme Priamit kotiin, sussu otti niistä kuvia ihan ylpeänä, eikä me kumpikaan malteta odottaa, että pääsemme vaunulenkeille niiden kanssa.

(Turvakaukaloista valitsimme – tai siis Wauvakaupan asiantunteva henkilökunta valitsi – Cybexin Cloud Z2-kaukalon, joka sopii siis sekä Taloksiin (adaptereilla) että Priameihin. Turvakaukalot ovat minusta söpöimpiä vauvojen tuotteita. Ne näyttävät ihan joltain suloisilta pikku kotiloilta joiden sisässä vauva on turvassa kuten avuttomat pikku etanat ja no niin nyt mua alkaa taas itkettää.)

Tässä Priam- ja Talos-vertailua mun puhelimen kuvarullalta. Nuo harmaat vasemmanpuoleiset ovat Priamit, valkoiset oikeanpuoleiset Talokset.

No, toki Wauvasta tarttui mukaan kokoelma kaikenlaista muutakin sälää.

Mun yksi ystävä oli halukas myymään mulle oman Love to Dream -kapalopussinsa, mutta hänen vauvansa syntyi syksyllä, joten pussi olisi ollut meidän kesävauvalle liian kuuma. Olin siitä harmissani, mutta Wauvassa mulle opetettiin, että kapalopussista on myös kesäversio! Otimme sen, ja nyt odotan jännityksellä, kelpaako se Nykäselle. Lisäksi Wauvasta laitettiin mun ostoskassiin kokoelma tissikamaa: Lola & Lykken palkittu johdoton rintapumppu, tuttipulloja ja maidonsäilytyspusseja, sekä Lansinohin maidonkerääjä, liivinsuojia ja puhdistuspyyhkeitä. Lansinohin nännivoidetta olin ehtinyt jo ostaa itse, kun nännini olivat talvella niin raastimella hierotut.

Ainoa vauvabrändi, jonka tiesin etukäteen, oli Stokke (se on varmaan se niiden kulttimaineeseen noussut syöttötuoli, joka niittää feimiä myös lapsettomien keskuudessa). Stokkelta mukaan lähti kokoontaitettava kylpyamme, jota kaikki ovat hirveästi kehuneet, ja Limas-kantoliina/reppuhybridi, koska en tiennyt, olisiko liina vai reppu järkevämpi, ja Limas on ikään kuin niiden yhdistelmä. Ajattelin, että liina voi olla mulle liian hippi ja reppu taas liian välineurheilumainen, joten tää vaikutti ainakin ajatuksena sopivalta kompromissilta. Kaikkihan selviää vasta sitten kun Nyqvist suvaitsee saapua tähän maailmaan ja alkaa kertoa, mitä mieltä hän on näistä tuotteista. Toivon, ettei olla tehty turhia hankintoja, ja vauva on ihan että kuus kautta viis äiti, hyvin vedetty. (On muuten hauska ajatella, että vauva on ihan kuin jokin keskiajan nirso lapsikuningas, jota varten yritetään pedata kaikkea ihanaa, ja sitten kun se näkee ne, se saattaa vaan sylkeä päälle ja olla ihan että off with their heads ja kaikki on ollut turhaa. Liekö koko vanhemmuus tällaista: sitä viimeisillä voimillaan tikistää maitoa tai keittelee soseita tai metsästää vaikka tietynlaisia rukkasia ja sitten ne eivät kelpaakaan. Great.)

Hoitopöydän hankimme käytettynä Torista, ja kun mietin millainen hoitoalusta hankitaan, siskoni vinkkasi, että vaikka hoitoalustan päällinen olisi pestävä, siinä pitää aina kuitenkin pitää jotakin pyyhettä tai harsoa tai muuta, muuten sen joutuisi pesemään melkein jokaisen vaipanvaihdon jälkeen. Joten valitsin Sebra Pusle Pur -hoitoalustan, joka on tehty pehmeästä polyuretaanivaahdosta, eikä siinä ole lainkaan päällistä.

Tuntuu, että vauvan tavaraa tuli tosi paljon, vaikka minä jätin kyllä kauppaan vaikka mitä: en ostanut unipesää, koska ajattelin, että sellaisen saa rakennettua myös itse. En langennut leikkimattojen houkutukseen, koska sitä tarvitaan vasta myöhemmin ja luulen, että haluan etsiä sen käytettynä. Jätin kauppaan myöskin tutit ja tuttinauhat, koska tuntemistani vauvoista harva käyttää tuttia. Tämä on asia josta olen yllättynyt, koska vauvat ja tutit ne yhteen soppii, mutta olen ajatellut että me voidaan Nyqvistin kanssa sitten yhdessä ostaa tutti, jos hänen ylhäisyytensä sellaisen haluaa.

Ja kaiken mitä tarvitsee, voi sitten tilata Wauvakaupasta, jolla on tunnetusti tosi nopeat verkkokauppatoimitukset – mutta ilouutisna pk-seutulaisille voin kertoa, että Helsingin Ruoholahteen avataan uusi Wauvakauppa 2.6., joten tuotteita pääsee hypistelemään ihan paikan päälle!

(Sain sisäpiirin tietoa, että sinne tulee erityisen kiva levähdyspaikka. Nähdään siellä!)

Ja nyt saa sitten kertoa: mitä multa vielä puuttuu?

Viikolla 33 tuli täyteen seitsemän viikkoa suihkutonta elämää. Nyt oli aika etsiä jokin pysyvä tukikohta, jossa saisimme käydä suihkussa.

33+5: En oo käynyt neljään päivään suihkussa ja alan kasvattaa kohta sammalta taipeisiin. Kylppärirempan tekijä soitti tänään ja sanoi että alkaa kalenteri täyttyä, että nyt pitäis saada tietää tehdäänkö remppa vai ei. Eikä hyväksyntää remppasuunnitelmille oo vieläkään kuulunu, vaikka ne lupas käsitellä ne nopeesti. Oon ihan riekaleina (ja likainen).

Viikkojen 33 ja 34 vaihteessa muutimme väliaikaiseen, kalustettuun kotiin Hiisi Homesiin, enkä tiennyt että voisin koskaan olla niin onnellinen päästessäni suihkuun. (Full disclosure: maksoin asumisemme itse, mutta tein erikseen yhteistyön Hiisin kanssa. Se on nähtävillä mun Instagramissa.) Pesin ensimmäisenä iltana joka ikisen millin ihostani ainakin kolmesti, ja nautin joka hetkestä. Se oli ihan helvetin ihanaa.

33+6: EI VITTU TÄNÄÄN PÄÄSEE SUIHKUUN!!!! Muutetaan nyt ainakin kahdeksi viikoksi Hiisi Homesin asuntoon Pohjois-Haagaan ja aijjumalauta aion peseytyä niin perkeleesti. Valvoja hyväksyi eilen vihdoin remonttisuunnitelmat injektointeineen päivineen joten nyt päästään hommiin. AHHH ETENEEEEEE

Näihin aikoihin vatsanahkani muuttui puutuneeksi navan ympäriltä. Aloin ajatella, että nyt iho varmaan kohta repeää. Nyqvist liikuskeli niin, että näytti siltä kuin se yrittäisi puskea napani läpi ulos, ihan niin kuin aikoinaan Gladiaattoreissa ne juoksivat sen paperin läpi maaliin (olisin aina ihan hirveästi halunnut tehdä niin. Vitsi että voikin olla hassuja unelmia ihmisellä: paperia päin juokseminen). Näihin aikoihin Nyqvist alkoi potkia niin lujasti, että se tuntui jo vähän epämiellyttävältä. Minusta oli ihanaa, että se siellä riehui, mutta päivä päivältä alkoi olla epämukavampi olo. Ei silti tuntunut siltä, että synnytys olisi vielä mitenkään lähellä – eikä se toki vielä välttämättä olekaan viikkokausiin – ja googlailin tämän tästä, miltä supistus tuntuu, mulla kun ei ole ollut mitään sellaisia tuntemuksia.

Tuomas oli aiemmin kertonut, että se odottaa eniten sitä, että pääsee Nyqvistin kanssa vaunulenkeille, muttei oikein tiedä miksi se odottaa sitä niin paljon. Se oli minusta itkettävän suloista. Kun juttelin tästä muille, tajusin, että vaunujen (eli vauvan) kanssa kulkeminen on ensimmäinen kerta, kun Tuomaksesta näkee ulospäin, että se on isä. Minusta äitiyden on nähnyt jo monta kuukautta, ja ihmiset (vain jotkut tosin) osaavat ottaa sen esimerkiksi julkisissa huomioon. Tuomas raukka joutuu odottamaan siihen asti, että vauva syntyy, jotta se voi kulkea se sylissä (tai vaunuissa) ja olla ylpeästi iskä. Sitten mua itketti vielä enemmän.

34+6: Tultiin aamulla Töölöön päästämään laattojen injektoija sisälle. Sain kauheen hermoromahduksen kun näin että putkarin eilen irrottamat kamat on kaikki levällään kylppärin lattialla. Siis niinku tietty ne on, niiden hävityksestä ei sovittu, eikä ollu sen duuni viedä niitä pois. Mutta tuli sellanen epätoivo että tästä ei tuu mitään, että on niin vitun pitkä matka maaliin vielä. Täällä kämpässä on nyt keittiön kaapit ja mikrot ja pesukoneet ja lavuaarit ja vanhat putket ja kaikki ihan levällään, ja musta tuntuu että tää ei valmistu koskaan. Haluisin järjestellä Nykäsen vaatteita ja levätä ja nauttia mutta kaiken keskeneräisyys vaan jyskyttää takaraivossa koko ajan.

Kun laattojen injektoija (eli ihminen, joka kiinnitti ne kopolaatat paikoilleen ennen kuin hartsipinnoite voitaisiin laittaa) tuli ovelle, se näki mun itkusta laikukkaan naaman ja sanoi, että nyt kun päästään töihin niin tämä valmistuu nopeammin kuin uskotkaan. Oli ihanaa, että hän oli niin empaattinen. Mä todella toivoin että hän oli oikeassa.

Seuraavana päivänä valvoja kävi tarkistamassa injektoinnin, ja totesi että kaikki oli kunnossa (asia jonka olisin voinut toki todeta itsekin, mutta minä en olekaan valvoja vaan tavan tallaaja, joten minun mielipiteelläni ei ole mitään väliä). Laitoin välittömästi hartsipinnoitefirmalle viestin, että nyt hommiin.

Viikolla 35 lähdin kahden parhaan ystäväni kanssa juhlimaan epävirallisia baby showereita Haikon kartanoon. Ajelimme ensin Porvooseen, ja oli niin kaunis päivä, että söimme lounaan paitahihasillamme terassilla. Kun pääsimme hotelliin, sain hieronnan, ja kun valmistauduimme kylpylään lähtöön, saimme kolmannelta parhaalta ystävältämme rapakon takaa viestin, että hänen vauvansa oli syntynyt! Oli ihanaa ottaa uutinen vastaan yhdessä. Kun olimme soittaneet vauvalle videopuhelun, lähdimme kylpylään, jonka altaassa yllättäen odottivatkin minun äitini ja siskoni – ja minä sain ihan levottoman itkukohtauksen, kun olin niin onnellinen. Kuten sanoin jo aiemmin, en halunnut mitään isoja baby showereita, mutta olin alkanut vähän katua päätöstäni koska pelkäsin, etten ehtisi edes nähdä perheenjäseniäni ennen synnytystä. Meillä oli niin ihanaa! Me kylvettiin ja saunottiin ja istuttiin monta tuntia kartanoravintolassa illallisella.

Ja mikä parasta: tämän viikonlopun jälkeen kylppärimme hartsipinnoitus alkoi.

Viikolla 35 mulla oli ylimääräinen synnytysvalmennus, joka varattiin mulle neuvolassa, kun pelkäsin etten osaa orientoitua synnytykseen ilman. Se oli siksi kiva, että siellä oli vain neljä osallistujaa, joten sai kysyä paljon kysymyksiä, mutta siksi tyhmä, ettei siellä tullut mitään uutta (tiesin jo kaiken, vaikka luulin etten tiedä mitään). En tiedä, jotenkin olin odottanut että edes jokin etävalmennus olisi sellainen jossa hengitellään sylikkäin tukihenkilön kanssa niin kuin kaikissa telkkariohjelmissa tehdään. Mutta ei, niissä vain katsotaan powerpointeja ja puhutaan. Synnytykseen pitää osata valmistautua ihan itse. Mutta minä kyllä luotan alan ammattilaisiin niin paljon, että vaikka minusta on ihan hyvä valmistautua, uskon että voisin mennä synnyttämään ihan ummikkona ja pärjäisin silti.

Samalla viikolla kävimme myös viimeisessä neuvolalääkärissä. Lääkäri ultrasi mahan, ja näimme, että Nyqvist oli jo kääntynyt oikeaan asentoon synnytystä varten. Vaikken halunnut, että se syntyisi vielä, minua rauhoitti että se on niin päin kuin kuuluukin – että ainakaan sitä ei tarvitse väkivaltaisesti käännellä tai kiskoa jaloista ulos. (Ei sellaista varmaan oikeasti tehdä kenellekään.) Hyvä Nysse!

36+0: Soitin aamulla mikroremonttiurakoitsijalle ja se sanoi että saattais olla jo tänään valmista!! (Edit: ei ollut.) Mutta jos ei tänään niin tiistaina. AHH IHANAA. Käytiin ostamassa suihku, rättipatteri ja vessan ja keittiön hanat. Tonnikuussataa siihen niin. Mutta eniten ärsytti että piti ostaa suihkua varten peitelaipat, jotka maksais kromisena 3,50 ja mustana 48,95! Mää niinku ymmärrän että putkimieheen ja mittatilaustyökalusteeseen menee silleen useita tonneja. Mutta parin euron laippa mustana KYMPPEJÄ!???? Huohhh. Tärkeintä kuitenkin on että ekaa kertaa tuntuu oikeesti siltä että asiat etenee. Ens viikolla päästään muuttamaan kotiin, ja vaikkei meillä oo siellä kylppärissä silloin pyykinpesukonetta tai lavuaaria tai rättipatteria ni suihku on. Oon niinku Mel Gibson Braveheartissa mutta huutelen FREEDOMin sijaan SUIHKUUUUUU.

Olin huomannut jo aiemmin, että mun luomet kasvoivat ja tummuivat ja niitä tuli lisää läpi raskauden. Olin lukenut jostain, että se kuuluu asiaan, ja jotkut niistä lähtee pois sitten raskauden jälkeen. Mutta Tuomas ei vissiin tiennyt sitä: kun oltiin Netraudassa, se nyppäisi multa yhden luomen kaulasta melkein irti, kun se luuli että se oli joku nukka! Lol.

Viikkojen 35 ja 36 vaihteessa muutimme Hiisi Homesin Kallion toimipisteeseen, ja se oli ihanaa! Haagassakin oli tosi kiva kämppä, mutta minua rauhoitti olla lähempänä kotia. Lisäksi tässä asunnossa oli parveke. (Tuomas kutsui sitä terassiksi ja otti tavaksi istua siellä iltaisin juomassa oluen tai vissyn. Se oli minusta söpöä.) Mutta alku ei sujunut ihan mutkitta:

36+1 :Muutettiin eilen Hiisi Homes Kallioon ja tää kämppä on aivan ihana! Meillä on sisäpihaparveke ja tää tuntuu jotenkin tosi kodikkaalta. Ainoo ongelma on arvaa mikä: no suihku lol. Me ei osata käyttää sitä ja jouduttiin molemmat käymään aamulla suihkussa niinku istualleen sen sekoittimen hanan alla. Me ei saada vettä tulemaan siitä käsisuihkusta tai ees kattosadettimesta vaikka mitä namiskoita väänneltäis 🤣 tää meidän suihkukarma on ihan mahdotonta. Edit: googlasin suihkun ohjeet ja keksin miten se toimii. VITTU HUH

Muistatteko kun sanoin joskus viikolla 27, että pelkään eniten sitä, että sairastumme johonkin kamalaan flunssaan tai noroon, koska se tästä enää puuttuisi? No viikolla 36 sain maailmanlopun vatsataudin, joka kesti päiviä. Vatsataudit ovat aina ennen menneet vuorokaudessa ohi, mutta tämäpä kesti neljä päivää. Tykkään poikkeuksellisista jutuista, mutta tämä oli kyllä liikaa. Neuvolasta neuvottiin (pun intended) että vauva pärjää kyllä, mutta että on hyvä kiinnittää huomiota siihen, että se jatkaisi liikkumista normaalisti. Minä sanoin, että se muljuaa siellä nyt minusta paljon enemmän kuin normaalisti. Terveydenhoitaja sanoi puhelimessa että joo, se varmaan huomaa että äidillä on hätä, ja minä aloin itkeä. Olin niin hirveän pahoillani itseni ja vauvan puolesta, että nyt kun meillä piti olla mahan kanssa rauhallista ja kivaa loppuraskaudessa, ja että ehtisin laulella vatsalle ja valmistautua vauvan tuloon, kaikki aika menikin pöntöllä ja sohvalla ja voiden tosi huonosti.

Mutta tästä kai on matka vain ylöspäin? Pliis? (Edit: on – meille asennettiin tänään kotiin suihku. Tosin ei makeaa mahan täydeltä: ne viidenkympin laipat oli vääränlaiset trololoooo.)

Yksi raskauden selkeimpiä muutoksia (pahoinvoinnin, pullistuvan mahan, jatkuvan närästyksen, lamauttavien selkäkipujen, turvotuksen jne lisäksi) on ehdottomasti itkeminen. Mitä ihmeellisemmät asiat itkettävät minua nykyisin. Olen muutenkin aika herkkä liikuttumaan, mutta tämä on ihan next level shittiä: saatan itkeä pikkuruisille AAA-paristoille, kun ne ovat niin söpöjä, sille, että sukka on lattialla, tai sille, että mummeli sauvakävelee jalkakäytävällä. Mutta onneksi en ole asian kanssa yksin! Kyselin instassa, millaiset asiat muita herkkiksiä, raskaanaolevia tai imettäviä ihmisiä itkettävät. Pillityssynninpäästö, täältä se tulee:

(Ihanat mahakuvat otti Eino Nurmisto.)

Lapset

Yhtenä päivänä olin tekemässä töitä kahvilassa, kun ikkunan ohi meni pienten lasten päiväkotiryhmä niissä suloisissa pikkuruisissa huomioliiveissään. Ne liivit liikuttivat mua niin kauheasti, että tuli itku. Vauvat ja lapset (ja koirat) itkettävät muitakin:

• Kun päiväkotiryhmä menee tien yli

• Vilkuttavat lapset

• Pienet virpojat

• Se että koira tulee olemaan isompi kuin vastasyntynyt vauva

• Se että kun koira joskus kuolee, lapsi tulee suremaan sitä

• Se että vauva kasvaa joskus isoksi. Vauva oli 2pv vanha

Popkulttuurituotteet

Yhtenä päivänä aloin itkeä aivan holtittomasti, kun katsoin Mist sä tuut -räppidokumenttia, ja saamelaisräppärin keikalla oli niin paljon saamenpukuun pukeutunutta yleisöä. Muita itkettivät mm. seuraavat popkulttuuriaiheet:

• Se että Elton Johnilla on niin hyvä ääni

• Se että Spaissarit ja girl power -meininki oli niin upeeta 90-luvulla

• Stigin biisi Märkylii

• Kun Teemu Selänne lopetti

• Aquamanin ensimmäinen taistelukohtaus

• Miten Breaking Bad loppui (olin katsonut sen yli vuosi aikaisemmin)

• Kun telkkarista näytettiin Sarajevon olympialaisia ja Marja-Liisa Hämäläinen hiihti kultaa. En edes tykkää hiihdosta

Ruoka

Olin yhtenä aamuna noussut tosi aikaisin ja päätin hakea ylläriksi aamupalaa mulle ja sussulle kaupasta. Se ei juo kahvia, mutta tykkää energiajuomista, joten halusin ostaa sille sellaisen – mutten löytänyt niitä mistään. Siellä mä tuhersin itkua Alepan juomahyllyllä kun en nähnyt niitä energiajuomia vaikka ne oli siinä mun edessä. Ruoka-aiheisia itkuja tuli paljon:

• En jaksanu syödä kaikkea risottoa. Se risotto oli maailman parasta

• Kun kuorin perunoita ja yksi oli paljon muita pienempi raasu kuin ne isot kovisperunat

• Tein nakkikeittoa eikä kaikki nakit mahtunu

• Sipuli loppui just kun olisin halunnut syödä ruisleipää mansikkahillolla ja paistetulla sipulilla

• Kun avokado oli niin hyvää

• Perunamuusi

• Kun jääkaapissa oli vain yksi maitopurkki. Ajattelin sen olevan yksinäinen

• Oli nälkä, mutten keksinyt mitä syödä

• Kun tajusin etten oo koskaan syöny kalapuikkoja (kala-allergia)

• En saanut leikattua tasaisia leipäviipaleita. Jokainen pala oli eri paksuinen

• Oltiin porukoilla syömässä ja mun hampparipihvi oli jääny mediumiks. Itketti vähän lisää kun iskä paisto sen läpikypsäks

• Tomaatti tippui varpaille

• Parsakaali oli mennyt huonoksi ja se piti heittää pois

• Salaattipussissa luki “säilytä minua jääkaapissa” ja aloin itkeä, koska salaatti halusi että pidän siitä huolta

Puoliso

Mua on itkettänyt se, miten paljon rakastan mun puolisoa. Viimeksi viime viikolla itkin, kun näin kuvan siitä. Se on musta vaan niin ihana! Muitakin on puoliso itkettänyt, muun muassa tällaisissa tilanteissa:

• Puoliso heitti ison lumikökkäreen rinteessä alas ennen kuin ehdin ottaa sen videolle

• Puoliso viikkasi pyyhkeet oikein

• Puoliso auttoi siivoamaan kun jugurtti läikkyi lattialle

• Puoliso laittoi pakastepitsan uuniin

• Söin puolison vikan karkin ja kun se leikillään suuttui, aloin itkeä kun olin niin pahoillani

• Puoliso osti berliininmunkin ja tulin siitä onnelliseksi

Mainokset

Tosi moni kertoi itkeneensä mainoksille. Itseä on itkettänyt lähinnä se, että mulla soi etenkin öisin aina päässä jokin mainosrenkutus. Joulun aikaan se oli Coca-Colan “Holidays are coming” -biisi, nyt viime päivinä jokin “Go Easy” -balladi, olisiko se ehkä Kinder Buenon mainos? Muita ovat itkettäneet muun muassa nämä:

• Keskustan vaalimainokset

• Vessapaperimainokset

• Postin mainokset

• Mäkkärin mainokset

• Vakuutusmainokset

• Mainokset

• Hallituksen tiedotustilaisuudet (no okei nämä eivät ole mainoksia, mutta menevät liikuttavuusasteeltaan minusta samaan kategoriaan)

Autot jne

Näin viime viikonloppuna hotellin ikkunasta jonkun omakotitalon rakennustyömaan, ja siinä pihalla oli ihan pikkuruinen traktori. tai siis kauhakuormaaja, tai joku sellainen. Se oli niin pieni että se näytti ihan kauko-ohjattavalta lelulta, ja se oli riemukkaan kirkkaanvihreä. Se liikutti mut kyyneliin. Liikennevälineet ja senkaltaiset ovat itkettäneet muitakin kuin minua:

• Miehen siskon perheen uusi auto

• Höyryveturi Leppävaaran asemalla

• Kun bussikuski odotti pysäkille juoksevaa ihmistä

• Lumiaura

• Abirekat

• Vanhasta autosta luopuminen, kun hankittiin uusi auto

• Alepan kuljetusrobotti, koska se on niin reipas

Luonto

Alkuraskaudessa mua itketti, kun pahoinvointikohtaukset olivat niin rajuja, että mulla tuli oksentaessa vähän pissat housuun. Talvella itkin, kun satoi lunta, ja se oli minusta niin ihanaa. Molemmat liikutukset liittyvät minusta luontoon, ja muillakin oli vastaavia kokemuksia:

• Katsoin norppaliveä ja mietin että se norppa on ihan yksin siellä kivellä ja vesi on vielä kylmää

• Metsäkauris, kun oli kovat pakkaset ja aloin miettiä onko sillä kylmä. Sit alkoi itkettää kaikki kylmettyvät metsäneläimet

• Sille kun aurinko paistoi. Sille kun aurinko ei paistanut

• Aivastin kaupassa ja housuun lirahti vähän pissaa

Ihan mikä vaan

Kaikkia itkuja en osannut koota minkään selkeästi raamitettavan kategorian alle. Niitä ovat muun muassa se, kun itkin sitä, että keittiösuunnittelija teki meille keittiösuunnitelman (eli teki työnsä) ja se, että itkin, kun olin mun vanhemmilla yötä ja tajusin, että kohta mulla on vauva enkä enää voi samalla tavalla tulla mun vanhemmille yöksi ilman että olen äiti. Sitten itkin kun äiti tuli keittiöön ja huolestui kun näki mun itkevän. Muita uncategorised-itkuja:

• Kaikkein isoimmat itkut aikanaan esikoista odottaessani tuli siitä, kun uutta grilliä kootessa yksi pieni prikka putosi terassilautojen välistä terassin alle. Mua rupesi kamalasti surettamaan, että kuinka pelottavaa ja surullista sillä pienellä prikalla on yksin siellä pimeässä

• Mä yritin raskaana päästä kotiin sisään salikortilla. Ja sit tuli itku kun se ei toiminut. Isompi itku tuli kun tajusin miten sekasin olin

• Liikutuin synnytyssairaalassa sairaalan esitteestä, jossa kerrottiin että siellä on kahvio. Siis että ihan meitä potilaita varten

• Mä oon tällä viikolla itkenyt, kun mun miehen mielestä mun maha ei näyttänyt keski-ikäisen kaljamahaisen miehen mahalta ja mun mielestä näytti

• Kun Ylen englanninkieliset uutiset lopetettiin

• Ettei äiti enää rakasta mua vaan vauva menee edelle

• Yksin syövät papat

• Pikaruokapaikkojen reippaat työntekijät

• Kun netti ei toiminut

• Yksi emoji oli niin surkean näköinen

• TPS:n pelin alkushow (en edes kannata tepsiä)

• Jouluvalot

• Baby Yoda

• Kun mietin miten iso numero miljoona on

• Kierrätys

Kiitos vertaistuesta.

Viikolla 29 naapureissa tehty kosteusmittaus tuli puhtaana takaisin, eli kosteutta ei löytynyt. Huokaisin helpotuksesta ja sanoin taloyhtiön edustajille että huh, ei sitten mitään, me palkataan joku vaihtamaan rikkinäiset laatat ja uusimaan silikonit. Että päästään remonttiuhkan ikeestä ja vihdoin suihkuun. Realistisesti ajateltuna meillä ei mitenkään olisi aikaa remonttiin ennen vauvan syntymää. Mutta sitten mulle ilmoitettiin, ettei se riitä. Että pelkkä kaakeleiden korjaaminen ei ole kestävä ratkaisu, mutta että jos haluaa tehdä kylppärirempan, se olisi tehtävä omasta pussista. Meinasin alkaa synnyttää, kun rupesi vituttamaan niin paljon.

29+3: Oon nukkunut koko raskausajan huonosti, mut nyt oon niinku santa claus on speed getting laid at an amusement park. Stressilevelit on niinku aivan tapissa (ja kuulin että stressi voi laukaista kohtuvauvassa jonkun geenin???) ja herään joka aamu kohtuuttoman aikaisin. Nukun ihan ok – tai siis herään joka kerta kun käännän kylkeä ja laitan korvatulpat aina yöllä vessassa käytyäni ja se tuntuu vähän auttavan. Mut en valvo sillee öisin. Herään vaan aamulla tosi aikaisin VAIKKA MUN EI TARTTIS JA MUSTA SE ON KOHTUUTONTA. En tiä heräänkö vauvan potkimiseen, en usko, vaikka se kyllä rytkyää siellä menemään aina aamuisin. Luulen että herään omiin ajatuksiin ja huoleen. Miten voi ollakaan mahdollista että yhtä aikaa on raskauden vika kolmannes, kahden remontin uhka, lomautus, isoin työkiire ikinä ja sit vielä rikosilmoitus??? Ja kaiken tän päälle mua rassaa se vitun radi ihan helvetisti vaikkei se sillä lailla oo vakavaa. Mutta mua stressaa se että pitää muistaa ne mittaukset, ja jos unohtaa yhden, koko päivä menee ihan vituiks. HUOHHH

Kaikki sovellukset sanoo että vikalla kolmanneksella nukkuu huonommin. Jotenkin öö ei lohduta mut kiitti.

Viikolla 29 oli paljon kaikenlaista: me rymsteerattiin sussun kanssa kaikki huonekalut uuteen järjestykseen (vain tajutaksemme myöhemmin että remontin vuoksi ne pitää ennen pitkää siirtää takaisin vanhoille paikoilleen), mua haastateltiin äitiyspakkauksesta saksalaistelkkariin, Ylellä järjestettiin iso ja jännittävä Kaverin puolesta kyselen -live, ja matkustin Tampereelle siskontyttärentyttären ristiäisiin. Mansessa muuten ostin Nyqvistille ensimmäisen vaatteen: pienen oliivinvihreän Kaikon bodyn pop up -kaupasta Ratinasta.

Viikolla 30 iso vatsa alkoi tuntua epämukavalta. Se oli pinkeä ja painava, ja minulla oli jatkuvasti pissahätä. Raskauspilateksessa vatsa oli (muutenkin vihaamassani) nelinkontinasennossa pahasti tiellä, koska maha ja reidet ottivat toisiinsa kiinni. Mutta maha näytti minusta ihanalta, ja rakastin sitä, että Nyqvist rummutteli minua koko ajan. Ja toisinaan aamuisin minusta tuntui jopa ihan ketterältä.

30+0: Eilen musta tuntui että nyt tää oli se hikka. Tuli ehkä viiden sekunnin välein samaan kohtaan semmonen napautus. Lol oon luullut varmaan jo seitsemää erilaista tuntemusta hikaksi. Miten kaikki muut odottavat äidit tuntuu aina tietävän mitä kaikki merkkaa?? Mää en ymmärrä mitään.

Viikolla 30 kävimme suunnittelemassa uutta keittiötä, kutsuimme mikrosementtifirman edustajan katsomaan kylpyhuonetta ja saimme sisustussuunnittelijalta suunnitelman remonttia varten. Tämä kaikki kuulostaa siltä, että asiat jotenkin etenivät, mutta minusta ei tuntunut lainkaan siltä. Olin ihan helvetin stressaantunut, koska remontit pitäisi suunnitella ja kilpailuttaa huolellisesti, mutta minun oli pakko vain tarttua ensimmäiseen tarjolla olleeseen ratkaisuun, koska vauvan laskettuun aikaan oli enää kymmenen viikkoa. Halusimme kylppäriin mikrosementin, koska se olisi nopeampi ja halvempi kuin kokonaisvaltainen kylppäriremppa, mutta taloyhtiöt ovat usein sitä vastaan, joten mikään pikaratkaisu ei tämäkään ollut. Huohhh.

Aloin ajatella, että raskaus vanhentaa: oikean silmäni ajoittainen silmäpussi on muuttunut pysyväksi (se on ilmestynyt minulle yleensä tosi aikaisina aamuina tai silloin kun olen krapulassa, mutta nyt se on tehnyt pysyvän kodin oikean silmäni alle. Se ei haittaa minua muuten, pussit ovat usein jopa söpöjä, mutta tämä on sellainen että näytän siltä että mua olisi lyöty silmään) ja harmaiden hiusten ilmestymistahti on eskaloitunut. Ai niin ja muistatteko, kun oikean silmäni ripset kihartuivat kauniisti? Kiharrus oli nyt kadonnut, oikein silmäpussukkaa korostaen. Minulla alkoi olla kokonaisvaltaisesti tosi raihnainen olo – mutta samalla ajattelin, että kaikki tämä voi johtua myös stressistä. Meillä oli aiiiika paljon meneillään ja lisäksi minulla oli hirveä kiire töissä.

30+4: Itkin tänään kun kuuntelin omaa podcast-jaksoa, ja sit sen jälkeen ku kuuntelin Justin Bieberin love yourselfiä. Ja sit itkin vaan ku ajattelin Justin Bieberiä. Kaverit suunnitteli jotain keikkamenoja kesäks ja tunsin itseni tosi ulkopuoliseks ku en voi osallistua sellasen suunnitteluun. Tai tietysti voisin mutta tuntuu etten oikeesti voi.

Viikolla 31 huomasin, että pääni alkoi olla ajoittain aivan jäässä. Tein hirveästi kirjoitusvirheitä, sekä näihin blogipostauksiin että someen, vaikka olen yleensä tosi tarkka niiden kanssa, ja unohtelin asioita jatkuvasti. Kaikki käyttökelpoiset aivosoluni menivät vissiin Nykäsen käyttöön. Ole hyvä, poikani. Sun on paras olla fiksu (koska minä en ole).

31+0: Tänään sain tietää että Yrjönkadun uimahalli suljetaan viikon päästä. Voi vittu sentään. Missä mä sit käyn suihkussa?? Naurattais jos ei itkettäis: se suljetaan koska se menee remonttiin RIKKINÄISTEN LAATTOJEN TAKIA. Millä munkilla näin käy???

Nyqvist on pikkujamssipavun kokoinen ja se naurattaa mua kauheasti koska mikä helvetti se ees on? Lol en oo koskaan kuullutkaan.

Nukun niin saakelin huonosti. Saan maksimissaan kuus tuntia unta yössä, ja normisti pääsen usein yhdeksäänkin. Hassusti en oo kuitenkaan mitenkään megaväsynyt vaikka niin vois luulla.

Viikolla 31 kävimme neuvolassa, jossa jouduin jo kolmatta kertaa vastaamaan kysymykseen synnytyspelosta sanomalla, etten ole ajatellut asiaa yhtään. Pidin tätä onnekkaana asiana onnettomuuksien keskellä: oli niin paljon muuta stressattavaa, etten ehtinyt pelätä synnytystä. Samalla stressasin kyllä vähän myös siitä, että sitä pitäisi alkaa kohta kyllä toden teolla miettiä. Tämä on kyllä yksi lempiasioistani – stressaamisesta stressaaminen (not).

Aloin kuunnella kirjaa hyvistä synnytystarinoista tietämättä, että se kertoi yksinomaan luomusynnytyksistä. Järkytyin, kun siinä sheimattiin äitejä, jotka valitsevat kipulääkkeitä synnytyksessä, eivätkä halua olla ”täysin läsnä lapselleen sinä maagisena hetkenä” tai jotain muuta dadaa. Sain toki syyttää vain itseäni, kun olin valinnut tällaisen kirjan, mutten voinut lopettaa sitä keskenkään. Kaikki synnyttäjät saavat minun puolestani tehdä niin kuin haluavat, ilokaasuineen, epiduraaleineen, doulineen, saviammeineen ja shamaanineen päivineen, muttei silti tarvitse arvostella muiden valintoja. Elikkäs tässä kohtaa pyydän anteeksi että äsken kutsuin lääkkeetöntä läsnäoloa dadaksi. You do you.

En halunnut perinteisiä baby shower -juhlia, joten olen päätynyt tekemään vaan jotain kivaa ystävieni kanssa erikseen. Tällä viikolla Nykin ystävikseni kutsumani tytöt veivät minut heittämään kirvestä (!) ja syömään Hills Dumplingsiin (johon mun on ollut ihan mahdoton päästä syömään. Se on aina kiinni kun yritän.) Se oli ihanaa.

Kun viikko 32 alkoi, emme vieläkään tienneet, saammeko edes aloittaa remontointia. Ajattelin koko ajan, että odotan vain hirveästi sitä hetkeä, kun voin katsoa taaksepäin tätä ajanjaksoa elämässäni ja olla ihan että hohhoijaa, olipas silloin kaikenlaista. Oltiin nyt oltu jo yli viisi viikkoa ilman suihkua (kylppärissä oli edelleen ne rikkinäiset laatat eikä silikoneja, joten lattiaa ei voinut kastella, eikä niiden korjaaminen riittänyt).

32+0 Nykänen on ananaksen kokoinen! Ja mua närästää KOKO AJAN. Mun pitää jemmata renniee jokaiseen taskuun ja pikkuhousuihinkin.

Viikolla 32 en kirjoittanut juuri ollenkaan muistiinpanoja, koska kaikki aikani meni itkemiseen, sen miettimiseen että ehdinkö tehdä työt, milloin käyn seuraavan kerran suihkussa, ja miten voisin olla mahdollisimman vittumainen mutta silti asiallinen remonttia hidastaville tahoille laatimissani sähköposteissa. Viimeiseksi mainitussa aloin olla aika hyvä, koska juuri ennen pääsiäistä hommat nytkähtivät vihdoin liikkeelle: tarkistusmittaukset saatiin tehtyä ja tekninen valvoja näytti vaaleanvihreää valoa remontillemme.

Tässä vaiheessa raskaus alkoi toden teolla tuntua sillä lailla pysyvältä tilalta, etten enää seurannut sen etenemistä niin neuroottisesti kuin ennen. Kerroin viimeksikin, että aiemmin olimme tarkistaneet aina torstain ja perjantain välisenä yönä, miksi hedelmäksi tai vihannekseksi Nyqvistin koko muuttuisi uudella viikolla – mutta näillä viikoilla se unohtui tyystin. Sitä alkoi jotenkin luottaa siihen, että siellä se kasvaa ja kypsyy ja vesselöityy, eikä sillä tuntunut enää olevan juuri väliä, oliko se tällä viikolla salaatinkerän vai kurpitsan kokoinen. Mutta kyllä minua nauratti, kun viikon 25 alussa yksi sovelluksista kertoi vauvan koon. Kirjoitin muistiinpanoihini:

Clue sanoo että VAUVA ON MUN PÄÄN KOKOINEN ja mulla lähtee järki 🤣🤣🤣 mit AKT vit lol.

Raskausviikolla 25 mulla todettiin raskausdiabetes, ja olin siitä aivan raivoissani. En ollut huolissani – se ei ole vaarallinen tila, ja sen hoito on melko yksinkertaista. Olin raivoissani, koska minua vituttaa se, että pitää rajoittaa syömisiä. Olen hyvin periaatteellisesti sitä vastaan, ja vaikka teen tietenkin mitä hyvänsä vauvan hyvinvoinnin eteen, minua ärsyttää ihan suunnattomasti se, että koska yksi sokeriarvo oli pikkuruisen koholla, mua aletaan holhota kuin jotain pientä lasta ja opetella jotain helvetin ruokaympyrää.

25+3: Voiiiii vittu mulla on raskausdiabetes. Raja-arvoista vain yksi on koholla ja vain tosi vähän mutta se perkele riittää. Vituttaa ihan vitusti. Tiedän että tää on yleistä (joka viides) eikä silleen hirveän vakavaa, mutta ärsyttää vaan niin helvetisti. Syömisten tarkkailu ei oo yhtään mun lempijuttu. Lisäksi mukana tulee tietty riski sairastua kakkostyypin diabetekseen sit tulevaisuudessa. Eikä sekään tietenkään oo maailmanloppu mutta kamooonnnn. On the bright side: mulla ei oo raskaushepatoosia. Jee.

Olin pyytänyt neuvolasta, että multa tsekattaisiin raskaushepatoosi, koska ihoni kutisi niin vietävästi. Olin kuullut terveydenhoitajan vastaanotolla, että etenkin käsien ja jalkojen kutina voisi olla merkki siitä, mutta minulla kutisivat pääasiassa nivuset, vatsa ja rinnat. Tuttuni kuitenkin suositteli mulle hepatoositestiä varmuuden vuoksi, ja olen iloinen, että se tarkistettiin, simppelillä verikokeella.

25+4: Tänään huomattiin että Nyqvistin potkut näkyy jo ulospäin! Ihan outoo. Voi tietty olla että ne on näkynyt jo aiemminkin, mutta me ollaan keskitytty vaan niiden tuntemiseen eikä katsomiseen. Se on niinku oikeesti olemassa kun se liikuttaa mun mahanahkaa ihan ulospäin! Tuomas tökki sitä tänään ja katteli potkuja ja hoki vaan: ”ihmeellistä”. On kyllä niin ihmeellistä kaikki. En ymmärrä miten ihmiset vaan elää elämäänsä ja jotain tällaista tapahtuu. Tajuuttekste tää on IHMEELLISTÄ!?!

Viikon 25 lopulla kävin Tampereella teatterissa (Anastasia oli upea, Nyqvist potki kuin viimeistä päivää, ja tekstasin sussulle, että fyikkelis, meidän lapsi on aloittanut kickboxingin) ja juhlimassa siskoni lasten syntymäpäiviä, ja kaikki oli ihanaa. Olin sopinut pitkälle viikonlopulle hirveästi tekemistä, joten tapasin suunnilleen kaikki sukulaiseni, kävin useissa ravintoloissa ja nautin elämästä.

Mutta koska kaikki hyvä loppuu aikanaan, viikolla 26 mut valtasi kaikennielevä, kaamea stressi. Aloin vihdoin tajuta, että vauva syntyy jo melko pian, minulla on hirveästi töitä ennen sitä, ja monia asioita pitäisi saada valmiiksi (no, pakko ei tietenkään ole: vauva voi syntyä, vaikkei kuivakaappia ole järjestetty, mutta olisi hyvä että olisi joku hylly edes ajateltuna ennen kuin täytyisi keksiä, minne tuttipullot, potkuhousut, korvikkeet ja systeemit säilötään). Tämä oli nyt varmaan sitä, mitä kutsutaan pesänrakennusvietiksi, aikaa, jolloin tekee mieli valmistella kotia vauva varten. Harmi vaan, että minun kohdallani se meinasi sitä, että valvoin öisin miettimässä, mihin vauvan vaatteet ja vaipat laitetaan, enkä kuitenkaan saanut mitään tehtyä asian eteen. Aloin suunnitella pientä kylpyhuonefreesausta, jotta ihan hyvä, mutta vähän hankala kylpyhuone saataisiin toimivammaksi ennen vauvan tuloa. Ajattelin kuitenkin koko ajan, että koko kylppäri”remppa” on pelkkä pipe dream eikä se tulisi koskaan toteutumaan. Olen huono tarttumaan toimeen, etenkin kun kyse on asioista joiden kanssa olen epämukavuusalueellani: peruuttamattomat esteettiset ja käytännölliset muutokset, jotka nielevät paljon rahaa.

26+0: Jossain mun sovelluksista sanottiin että nyt kannattaa laittaa sairaalakassi valmiiksi ja mulla loppui sydämenlyönnit. Niinku öö ei kai ny vielä? Siinä sanottiin myös että nyt kannattaa ostaa ja asentaa autoistuin ja tehdä synnytyssuunnitelma ja että nänneistä saattaa vuotaa maitoa – tai jotakin sen kaltaista. Ja mää olin ihan että noniiiii hold your horses otetaas vähän takapakkia nytte hei. Siellä myös sanottiin että raskauden kolmas kolmannes alkaa kohta ja musta siihen on vielä ihan hyvä tovi.

Edit: tilasin äitiyspakkauksen.

Raskausviikolla 27 kylpyhuoneestamme löytyi kosteutta. Tai siis: olimme freesaamassa kylpyhuonetta, koska olin tullut siihen tulokseen, ettei remontti kerta kaikkiaan ole tällä hetkellä mahdollinen. Silikonien vaihdon yhteydessä huomasimme, että kylppärin nurkassa oleva rikkinäinen laatta näyttää huolestuttavalta, ja kutsuimme huoltomiehen tarkistamaan asian. Hän pudisteli päätään ja sanoi, että huonolta näyttää. Ajattelin, että voi vittu varo mitä toivot: minähän olin halunnut “vähän freesata” kylppäriä. Nyt näytti siltä, että olisi pakko. Huoltoyhtiö teki isännöitsijälle raportin, ja isännöitsijä halusi teettää virallisen kosteusmittauksen. Minusta oli tietenkin tosi hyvä, että kylppärin tila tarkistetaan, mutta olin huolissani, koska kuka on koskaan kuullut nopeasti ja vaivattomasti toteutetusta kylpyhuoneremontista? Niinpä. Ei kukaan.

Toivoin, että stressin aiheet liittyisivät vauvaan eivätkä töihin, ja pidin sormet ristissä, etten sairastuisi johonkin maailmanlopun flunssaan tai oksennustautiin, jonka kourissa kaikki muut tuntuivat nyt kamppailevan. Puolisoni alkoi taas kutsua mua Röyhy-Roopeksi, koska mua röyhtäytti koko ajan niin paljon.

28+0: Mut ei siinä vielä kaikki: sain eilen meilin että meillä on joku ilmanvaihtohormi keittiön kaappien takana määräysten vastaisesti. Kaapit pitää poistaa kun hormi tullaan puhdistamaan ens kuussa, ja hormin pitää olla näkyvillä myös siitä eteenpäin eli pitää ottaa kaikki keittiön kaapit vittuun. Se venttiili on tietenkin siinä sillain keskellä seinää. Ja kaikki tämä, mukaanlukien huollon ylimääräinen käynti, pitää maksaa ite. Jos oikein hyvä säkä käy ni tässä tulee sit sekä kylppäri- että keittiöremontit. Ja rahaahan on – NOT. Tuomas on lomautettuna. Vittuuuuuughhhhhh.

Olin jo muutosta asti haaveillut myös pienestä keittiöremontista, koska asuntomme keittiö on pieni eikä kovin toimiva. Se on kuitenkin remontoitu vasta seitsemän vuotta sitten, joten sitä olisi typerä alkaa repimään alas. ihmiset aina puhuvat manifestoinnin puolesta, mutta tämä oli ihan next level shittiä: olin salaa pikkuisen toivonut että jossakin vaiheessa olisi varaa ja aikaa freesata kylppäriä ja keittiötä, mutta nyt näytti siltä että kumpikin pitäisi laittaa kokonaan uusiksi pika-aikataululla. (Tai no, pakkohan ei ole tehdä mitään – keittiön kaapit olisi voinut vaan irrottaa ja elää niin, mutta sitten keittiössä ei olisi YHTÄÄN säilytystilaa. Jokin ratkaisu olisi keksittävä, ja jos osa keittiöstä pitää laittaa uusiksi, samalla sitä laittaisi koko homman. Jos vaan ehtii.) Ajoitus oli naurettava: mulla oli elämäni kiireisimmät työviikot, vauva mahassa ja suihku pois käytöstä. Sussu oli lomautettuna, minä tiesin että mätkyt on tulossa, ja lisäksi tällä viikolla joku tuntematon tyyppi kävi puolisoni kimppuun täysin varoittamatta. Rikosilmoitus, lisähuoli ja -stressi ei ollut varsinaisesti se mitä kaipasimme.

Kävin suihkussa Yrjönkadun uimahallissa ja toisinaan kavereilla. Uimahallissa oli kivoin käydä, vaikka siitä pitikin maksaa: sai mennä silloin kun halusi, eikä tarvinnut sopia aikaa kenenkään kanssa. Uimahallissa suihkuttelu oli myöskin nopeinta (vaikka siinäkin kesti aina tunti), kun ei tarvinnut jäädä kohteliaisuuskahville. Sekä kavereilla että uimahallissa käyminen olisi ihan kivaa, jos elämässä ei olisi kauhea kiire. Ehtisi kahvitella ja vaikka saunoa (en käynyt kertaakaan uima-altaassa, vaikka kävin kolme kertaa viikossa uimahallissa, koska halusin vain nopeasti puhtaaksi ja kotiin jatkamaan töitä). Mutta nyt oli koko ajan vaan kauhea kiire ja tuska ja stressi.

Kaiken keskellä yritin ottaa rauhallisesti, jottei vauva kärsisi. Se oli kuitenkin kaikkein tärkein.

28+5: Tuomaksella on tapana etenkin iltaisin ja joskus muutenkin rutistella ja painella mahaa. Se tunnustelee missä vauva on ja juttelee sille niitä näitä, ja se on musta hirveän söpöä. Nyqvist potkii ja mekastaa tosi kovasti ja nyt potkut tekee välillä jo rajummin kipeetä. Nytkin just se valssaa mun virtsarakon päällä ja aisssss. On tosi outoa ajatella että tulee aika kun en enää tunne sen liikkeitä mun mahan sisällä. Ei mikään ihme että äidit kuulemma tuntee haamupotkuja synnytyksen jälkeen. Janita sanoi että se oli sairaalassa ollut synnytyksen ihan että öö jäikö teillä sinne joku.

Raskausviikolla 21 oloni oli tosi hyvä: pahoinvointi oli tyystin kadonnut, mutta tunsin jo vauvan liikkeet, joten en ollut jatkuvasti huolissani siitä, että onko kohdussa elämää (siis toki olin huolissani useinkin, en vaan osaa koko ajan uskoa, että kaikki menisi hyvin – mutta ne kaikkein pakokauhuisimmat huolet väistyivät tässä vaiheessa). Edelleen minun oli kuitenkin vaikea nähdä tulevaisuuteen. Minusta tuntui, että tässä se nyt on, koko prosessin ihmeellisin aika, kun maha on söpö ja pullea, ja vauvalla on ultrallisesti todistettuna kaikki hyvin, ja tunnen kun se potkii. Oli vaikea ajatella, että raskaus ei jatku tällaisena, ja että koko homman pointtihan on se, että vauva syntyy, ja sitten se kaikki ihmeellinen vasta alkaa.

No, ei niin hyvää ettei jotain pahaakin: kropan kremppailu alkoi. Selkä kipeytyi helposti, ja lantio jäykistyi, jos makoili hetkenkin. Ummetus vaivasi, ja maha tuntui välillä niin hirveän täydeltä, että olo oli epämukava. Mikään ei kuitenkaan ollut (eikä ole) niin hirveää kuin se alun lamauttava pahoinvointi. Pärjäsin näiden olojen kanssa ihan hyvin. (Ja ummetukseen on onneksi lääkkeet.)

21+2: On vähän sellaisia epämukavia oloja. Maha on pinkeä ja tuntuu usein täydeltä ja pikkusen kipeältä. Ihoa kutittaa, varsinkin ylävatsasta ja rintojen alta, ja lantion seutu on jäykkä ku mikä. Erityisesti kaulan alueelle on kasvanut pieniä luomia. Tänään kävin katsomassa (siskontyttäreni) Nooran viikon vanhaa Tuike-vauvaa. Se oli niin ihana ja pieni että mää vaan itkin koko ajan 🥹♥️ se ei painanut paljon mitään, ja musta tuntui ihan älyttömältä että sellainen meilläkin on sitten touko-kesäkuussa.

Musta alkoi tuntua, että vauva saattaisi reagoida iiiiihan vähän ääniin. Kun olin livekeikalla, se rymisteli mahassa, vaikkei se yleensä juuri liikkunut, jos olin seisaallani (toim. huom. nyt myöhemmin se remuaa ja mellastaa kyllä ihan kaikissa asennoissa). Mutta ajattelin näistä tuntemuksista, niin kuin kaikista muistakin, että kaikki voi olla kuvitelmaa. En osannut yhtään tulkita vauvan rutiineja, elleivät ne olleet tosi selkeitä, kuten se, että iltaisin, kun makasin sängyssä, se liikkui eniten. Olin kateellinen äideille, joilla tuntui olevan jotenkin selkeämpi yhteys kohtuvauvoihinsa, ja jotka tunnistivat, että vauva reagoi tiettyihin asioihin tai tilanteisiin. Samalla kyllä ajattelin, että ihailemani vauvayhteys voi hyvin olla ihan sama juttu kuin se että syödessäni vaikka jätskiä saatoin sanoa, että joo Nyqvist selvästi tykkää jätskistä, vaikka mistä minä mitään tiesin.

Nyt, kun maha kasvoi ihan selvästi, huomasin että napani alkoi kasvaa umpeen, lol. Mulla on aina ollut sellainen aika syvä kuoppanapa, enkä ole oikein ikinä nähnyt miltä napani näyttää, kun se on ollut vain sellainen täydellisen pyöreä pikku kraatteri keskellä mahaa. Nyt se oli alkanut venyä ja vanua ja muuttua vähän sellaiseksi surumieliseksi suuksi, ja aloin pelätä, että se kasvaa kohta umpeen. (Sillähän ei siis ole mitään väliä. Mitä jollain navalla tekee? Ei mitään. Paitsi minä olen joskus kylvyssä vitsaillut että se on pikkuruinen uima-allas. Mutta voin kyllä elää ilman tätä vitsailua.) Ja sitten ystäväni kysyi, että ”onko sun napa jo pullahtanut”, ja olin ihan että jaa niinkö siinä käy. Kropan muuttuminen toisenlaiseksi konkretisoitui jotenkin tämän napa-asian myötä – vaikka edelleen, en tiennyt olleeni mitenkään kiintynyt omaan napaani. En ajatellut vartaloni muita muutoksia, mutta olin hirveän huolissani navastani. Mitä jos se ei koskaan palaudu ennalleen? Siis mikäänhän ei enää koskaan palaa ennalleen, meille tulee jumalauta vauva. MUTTA ENTÄS MINUN NAPANI??

(Oma napa on jotenkin niin ihanan ironinen ja symbolinen huolen aihe, että melkein ei edes naurata.)

Mutta katsoin minä näillä viikoilla oman navan lisäksi tulevaisuuteenkin. Aloin peruuttaa sähköpostiini tulevien uutiskirjeiden tilauksia, koska ajattelin, etten halua, että sähköposti tukkeutuu niistä äitiyslomalla. En ollut koskaan aiemmin tajunnut miten järkyttävän paljon saan täysin turhia uutiskirjeitä. Osan olen toki itse tilannut, mutta osa tulee sähköpostilistoilta, joihin minut on lisätty, koska olen toimittaja. Saan sähköpostin aina, kun jokin tietokonevalmistaja lanseeraa uuden hiiren, kun jokin kylpyhuonekalustefirma tekee mainosartikkelin siitä, kuinka sinäkin olet aina peseytynyt väärin, ja kun jokin pohjoispohjanmaalainen harrastelijateatteri aloittaa uuden näytelmän esittämisen. Siis ihan harmittomia juttuja, mutta en minä kirjoita näistä uutisia, joten en tee tiedolla mitään. Silti, kun klikkasin kerta toisensa jälkeen unsubscribe, ja sitten vielä kyllä, olen varma, ja luin ruudulta sanat “we’re sad to see you go” tms, olin joka kerta ihan että eisss ehkä minä haluankin ne IDO:n vessanpönttöuutiskirjeet??

22+3: Nyt oon alkanut ekaa kertaa miettiä, mitä aion ekana syödä sen jälkeen kun Nyqvist on syntynyt. Ehkä siksi että mun on alkanut tehdä mieli sushia. Tuomas kysyi yksi päivä, mikä on eka alkoholijuoma jonka haluan juoda – ENKÄ KEKSINYT MITÄÄN. Mitä mulle on tapahtumassa?? Oon alkanut myös miettiä mitä kaikkee vauva tarvii ja oon AIVAN SEKAISIN. Mistä mun pitäis tietää mitä tarvitaan!?? Onneks mitään ei tarvita vielä melko pitkään aikaan, eli hyvin ehtii miettiä (lue: panikoida). Sama mun vaatteissa: kuinka paksut äitiyssukkikset nun kannattaa ostaa? Entä se masutuubi, tarviinko mä sen oikeesti? Haluaisin myös jonkun ihanan äitiysvaatteen mutta tiedostan miten turhia ne on mutta oon kyllästynyt kulkemaan koko ajan samoissa mutta ei kannata ostaa jotain vaan pariks kuukaudeks mutta enkö mäkin ansaitsis jotain kaunista mutta äh miks kaikki äitiysvaatteet on rumia tai kalliita. Plus en thod jaksa sovitella MITÄÄN.

Tein pari hankintaa. Ostin äitiyssukkikset (btw mikä tää juttu on että äitiysvaatteita on kyllä monen kaupan valikoimassa, mutta niitä ei saa juuri mistään livenä? Online exclusive my ass) ja ne olivat minusta IHANIN VAATE EVER. Ne olivat niiiiin mukavat ja pehmeät, ja mahakin näytti minusta niissä ihastuttavalta. Luumustin kotona kaiket päivät pelkät sukkikset jalassa, koska ne olivat minusta niin ihanat ihanat ihanat. Lisäksi sain ystävältäni lainaan tukivyön, jota olisi hyvä käyttää, koska selkä oli alkanut kipeytyä kävellessä jo parin korttelin matkalla. Mutta päivänä 22+5 kirjoitin tukivyöstä:

Voi vittu EN IKINÄ MUISTA LAITTAA SITÄ. Oon jo monen korttelin päässä kotoa kun muistan että ai niin. Plus: se ois paras varmaan jos ois seisomatyössä tai kävis paljon kävelyillä, mutta se tuntuu musta hölmöltä laittaa se siksi aikaa ku kävelen kahvilaan, ottaa siellä sit pois, laittaa taas ku lähtee kotiin, paitsi jos meneekin sporalla ja aikoo istua siellä. Tai ehkä se ei oo yhtään hölmöä ja mä vaan kuvittelen, enhän mä tiedä! Koska en tosiaan oo kertaakaan muistanut ottaa sitä ees mukaan trolololoooo.

Viikolla 23 meillä oli neuvolakäynti, ja minusta oli aivan ihanaa istua siellä ja sanoa täydestä sydämestä, että voin tosi hyvin. Kaikki oli niin hyvin, että tilanteeseen alkoi oudosti tottua: me aina aiemmin odotettiin Tuomaksen kanssa innostuneina torstain ja perjantain välistä yötä, jolloin sovelluksiin vaihtuu se vihannes tai hedelmä, minkä kokoinen vauva on sillä viikolla. Mutta tällä viikolla me muistettiin katsoa se vasta lauantaina (kaali, papaija, maissintähkä). Hävetti, että ollaanko me nyt unohdettu meidän vauva. Mutta aika jotenkin vaan kului.

23+5 Mulla ei hirveesti oo ollut ehkä mitään pesänrakennusviettiä. Tai ainakaan en oo saanu täällä kotona mitään aikaiseksi, vaikka nurkkia pitäis siivoilla ja paikkoja laittaa valmiiksi. On hirveen vaikea miettiä tavaroita vauvalle. Tai ei ees tavaroita vaan tätä kämppää. Haluisin ehkä hoitopöydän, mut tarvittais itselle myös se vaatekaappi. Ja onkohan hoitopöytä ihan turha ku vaipan voi vaihtaa pesukoneen päälläkin? Mutta jonnekin pitäis saada vaipat ja rasvat ja vaatteet. Tilattiin Lastentarvikkeesta vauvaboksi ja Liberolta liberolaukku, niissä pitäis olla kans kaikkee kampetta. Vissiin äitiyspakkauskin pitäis hankkia jo kohta. Ja hakea ne kaikki tuet. Lol tarkistin just että äitiyspakkausta voi hakea kun raskaus on kestänyt vähintään 154 päivää ja se on (ainakin Natural Cyclesin mukaan) just tänään 🤣.

Toim. huom.: ostimme Torista Ikean hoitopöydän ja netistä vaatekaapin viikkoa myöhemmin.

Valitin somessa herkkiä, palelevia nännejäni, ja sain paljon neuvoja, kuten villahuivin kietominen rintojen ympäri ja merinovillaiset rinnanlämmittimet. Harmi että mulla oli nämä kaikki vinkit jo käytössä, eikä niistä ollut mitään apua. (Plus: villahuivi rintojen ympäri ei minusta ole mikään neuvo, vaan kömpelö hätäratkaisu. Ei kukaan voi elää normaalia elämää villahuivi tisseissä koko ajan.) Sitten tuttu kätilö ja neuvolayrittäjä suositteli mulle nännikipuihin magnesiumtankkausta. Rintojen kylmyysherkkyys voi kuulemma olla Raynaudin oire, ja se voi ilmetä myöhemmin myös imetyskipuna. Magnesiumin tankkauksesta voisi olla siihen apu. Magnesium auttaa myös suonenvetoihin (vaikken niistä ollut kärsinytkään) ja levottomiin jalkoihin, ja se voisi vissiin ehkäistä rintatulehduksiakin, joten en nähnyt siinä haittaa, vaikka nännikipujakin oli vain harvoin. Harvoin, mutta ne olivat ihan karmeita. Magnesiumtankkauksessa magnesiumia vedetään iltaisin nostaen annosta joka ilta: ekana iltana kolme tablettia, tokana neljä, sitten viisi, kuusi, seitsemän ja niin edelleen, kunnes pitää käydä vessassa. Se on merkki siitä että magnesiumkatto on saavutettu. (Huom en ole kätilö, mutta jotenkin näin se meni. Kysykää joltain ammattilaiselta, jos haluatte tästä lisätietoa.) Mulla meni kuitenkin maha magnesiumista niin sekaisin niin nopeasti, etten pystynyt tekemään tankkausta oikein.

24+5: Magnesiumtankkaus on päällä ja oon oppinu esim sellasen kivan asian että mg aiheuttaa ilmavaivoja ja löysää vatsaa. Note to self: seuraavan kerran ku ummettaa ni magnesiumia vaan saatana. Eilen keksin nukkumaan mennessä että vitsi haluaisin olla mahallani. Sit se alkoi harmittaa ku en pystynyt, ja ärsytti että olin ikinä ees saanut koko ajatuksen päähäni. Sanoin siitä Tuomakselle ja se sanoi välittömästi: ”mahallaan on ihan perseestä” ja mua alkoi naurattaa niin paljon ettei enää harmittanut koko juttu. En kuulemma jää mistään paitsi vaikken voi olla mahallani.

(Syön edelleen magnesiumia iltaisin maltillisen määrän, eikä nännikipuja ole sittemmin ollut kuin ehkä kerran, joten ehkä siitä on kuin onkin ollut apua, vaikken oikeaoppista tankkausta pystynytkään tekemään. Mene ja tiedä.)

Sittemmin olen alkanut ajatella, että söin ja join mitä hyvänsä ensimmäisenä lapsen syntymän jälkeen, haluan tehdä sen mahallani ja testata, olenko jäänyt mistään paitsi.

Ensi kerralla: viikot 25–28 ja raskausdiabetesdiagnoosi.

Raskausviikolla 17 aloin voida paremmin – ja tietenkin huolestuin silmittömästi sen sijaan, että olisin nauttinut hyvästä olosta. Mutta ei hyvä olokaan ollut ihan kokonaisvaltaista: minua alkoi ummetuttaa.

17+4: On niin normaali ja hyvä olo, että taas huolestuttaa. Ärsyttää etten tunne vielä liikkeitä tai minkäänlaista kuplintaa. Mutta siis IHANAA voida vihdoin hyvin! Mun tekee jopa mieli mennä ravintolaan! Virtsakokeen tulokset on mun nähdäkseni normaalit, eikä proteiinia ole eli raskausmyrkytystä ei ole. Jouduin kyllä tekemään kokeen kahdesti, kun labra ei ollutkaan enää auki kun menin palauttamaan putiloita 😅 oli hieno tunne kuljeskella pissapullot taskussa jouluostoksilla.

Ummetus on alkanut vaivata toden teolla. Pakko hakea jotain lääkettä kun en oo tottunut tällaiseen: en ymmärrä miten kukaan jaksaa istua pöntöllä ja tikistää kakkaa minuuttikaupalla. Se on nopee suoritus ja ulos. Tai siis yleensä on. Nyt ei oo, plääh.

Hain ummetukseen apteekista Pegorionia, josta oli apu. Apteekkihenkilökunta auttoi, mutta suosittelen myös HUSin teratologista tietopalvelua, joka neuvoo, millaisia lääkkeitä raskaana saa käyttää minkäkinlaisissa tilanteissa.

Jouluaattona, raskausviikolla 18, aloin luulla että tunnen vauvan hipsutuksia. Nyt myöhemmin täytyy sanoa, etten usko että ne olivat sitä, mutta silloin minua huojensi, että jotakin tapahtui ihon alla. (Se jokin mikä siellä tapahtui saattoi toki olla edellä mainittu ummetus, mutta silti.) Mutta koska en tuntenut liikkeitä enkä voinut huonosti, saatoin hetkittäin unohtaa, että olen raskaana. Toisaalta koko homman todellisuus alkoi tuntua konkreettiselta, kun kaikki tiesivät jo raskaudesta ja vatsa oli esillä, vaikka olikin vasta pikkuinen kumpu. Nyqvist sai jouluna lahjojakin: ruokalapun, parit pikkuruiset housut ja söpön pingviinipyyhkeen. Siskontyttöni Fanni oli neulonut sille pienenpienet lapaset! Voi minä niin itkin.

Jouluna tapasin sussuni perheen ensimmäistä kertaa (joo, olen samaa mieltä, tämän olisi pitänyt tapahtua paljon aiemmin, mutta tässä sitä nyt oltiin ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan) ja minusta oli ihanaa tavata kaikki niin, että odotan vauvaa. Ajattelin että huh, kukaan ei ainakaan voi vihata minua kun minulla on mahassa uusi yhteinen perheenjäsen. Muutenkin olin näihin aikoihin ihan holtittoman rakastunut sussuuni ja tunsin itseni hirveän onnekkaaksi, että saan olla juuri hänen kanssaan. Tällaisia oloja mulla on ollut joskus muutenkin kuin raskaana: välillä on vaikea ymmärtää, että kaiken sen vaiheilun jälkeen meistä tuli ihan oikea pari ja minä ikään kuin “sain sen mitä halusin”. Aina silloin tällöin muistan, että vau, sain oikeasti iskettyä ton kultakimpaleen, ja olen siitä aidosti tosi onnellinen. (Ja tietysti myös tiedän että minäkin olen upea kultakimpale sussulleni. Tämä on kaksisuuntainen katu I’ll have you know.)

Viikoilla 18-19 kahvi alkoi taas maistua, ja olin siitä hirveän iloinen. En siksi että olisin kaivannut kahvin juomista sinänsä, vaan siksi että pidän identiteetistäni kahvinjuojana. En osaa selittää sitä sen tarkemmin. En silti alkanut juoda kahvia hirveitä määriä (raskaana saisi muutenkin juoda vain kaksi kuppia päivässä), sillä näillä viikoilla aloin myös huomata, että hampaani näyttävät keltaisemmilta kuin ennen. Olen aina ollut tosi huolellinen hampaidenpesijä (vähän vähemmän huolellinen lankaaja, mutta teen minä sitäkin) ja ylpeä siitä, että hampaani ovat ihan kauniit ja hammasluu luonnollisesti melko hyvän värinen. Olen tykännyt käydä hammaslääkärissä ja hoitaa hampaitani. Nyt alkoi tuntua siltä että kaikki vaivannäkö on ollut ihan turhaa. Hampaiden terveydestä täytyisi raskausaikana pitää erityisen hyvää huolta, koska hampaat ymmärtääkseni reikiintyvät helpommin ja ientulehduksen riski on korkeampi. En silti ole koskaan kuullut, että hampaat voisivat kellastua. Mutta toisaalta olen oppinut, että kaikki on raskaudessa mahdollista: puolisoni tuoksu on ruvennut ällöttämään, toisen silmän ripset ovat kihartuneet, olen alkanut vihata rakastamiani Suffeli Puffeli Salty Snackseja. Hirveitä tragedioita kaikki.

Vauvan liikkeitä ei vieläkään tuntunut, mutta jos painoin mahasta lujemmin, tuntui käden alla pientä muljahtelua. Selitin itselleni että tältä se tuntuu, kun vauva liikkuu. Luin netistä, että vauva nukkuu yleensä silloin, kun olen itse liikkeessä, ja saattaa herätä ja liikuskella enemmän juuri silloin, kun olen levossa. Ja siksi vauvat tottuvat siihen, että synnyttyäänkin ne rauhoittuvat parhaiten sylissä ja liikkeessä. Se oli minusta hirveän söpöä.

Olen koko raskauden ajan nähnyt tosi vilkkaita ja tapahtumarikkaita unia, ja muistan ne aina aamuisin – ennen raskautta en koskaan muistanut enää aamulla mistä olin uneksinut. Näillä viikoilla toivoin niin kovasti tuntevani liikkeet, että ne tulivat uniinikin:

19+0: Näin viime yönä unta että mahassa liikkui silminnähden jotain kyynärpäitä, ja Tuomas tai joku leikkas mun mahan auki. Pidettiin vauvaa hetki sylissä (sillä oli ihan musta tukka ja hirveästi karstaa päässä) ja sit oltiin sillee että öö wait miten tää laitetaan takaisin.

Viikon 19 lopulla aloin tuntea vatsassani jotakin sellaista, joka tuntui samalta kuin se, kun vedessä ollessaan saattaa tuntea lähellä olevan ihmisen liikkeet. Ikään kuin virtauksia. Ensin liikkeet tuntuivat iltaisin nukkumaan mentäessä ja pikku hiljaa muulloinkin. Ensimmäisen päiväsaikaisen “potkun” tunsin, kun puhuin puhelimessa Tuomaksen kanssa, ja liikutuin siitä että vauva tiesi isän olevan ns. paikalla. Lol. Rakenneultra (joka on nyt se toinen niistä kahdesta ultraäänitutkimuksesta, jotka kuuluvat julkisella puolella raskauden seurantaan. Siinä katsotaan tarkemmin, onko sikiöllä joitakin rakenteellisia ongelmia: ovatko raajat ja sisäelimet paikallaan ja kehittyneet raskauden keston mukaisesti) alkoi lähestyä, enkä pelännyt, että vauvalla olisi rakennepoikkeama. Minä pelkäsin, ettei mitään vauvaa olekaan.

Päivänä 19+6 kirjoitin: Huomaan että oon ihan kauhuissani ultrasta. Mitä jos joudunkin kertomaan ihmisille, ettei vauvaa olekaan? Että tää mahakin on vaan joku placebo? Vaikka todellisuudessa suurempi riski on varmaan se että kyllä siellä on joku, mutta että sillä on joku vialla. Mutta jostain syystä pelkään että mitään vauvaa ei ollutkaan, ja että oon keksinyt koko jutun.

Viikolla 20 potkut (en tykkää itse kutsua niitä potkuiksi, koska mistä minä tiedän vaikka ne olisivat nyrkit tai peppu tai vaikka piruetti) olivat toisinaan jo melkoisia, ja Tuomas alkoi tuntea ne kädellä mahan läpi. Ihmiset olivat kuvailleet potkuja kupliksi, tai poksahtaviksi kupliksi, mutta minusta ne tuntuivat (ja tuntuvat edelleen) enemmän sellaisilta elohiiren kaltaisilta lihasnytkähtelyiltä, joita saattaa joskus olla vaikka käsivarressa. Jokin kehossani nyki ei-tahdonalaisesti. Ja se jokin oli Nyqvist.

Pelkoni rakenneultrasta alkoi hälventyä. Olinhan pelännyt eniten sitä, että olisiko vauva hengissä, ja liikkeiden perusteella se selvästi oli. Ultrassa selvisi että niinhän se oli – ja sillä oli kaikki hyvin: kaikki elimet olivat paikallaan ja vauva kehittynyt hyvin. Se oli kuulemma medium miinus -kokoinen, ja mua nauratti, koska ajattelin, että kypsyysaste on varmaan about sama. Naurattamisen lisäksi mua kyllä myös ärsytti:

Ultraaja lässytti. ”Siellä näkyy pikku lalka ja ihanat pienet lalpaat” jne. Jotenkin mua ärsyttää aina kun ultraaja sanoo että reipas lapsi tai jotain (plus poikasikiöitä sanotaan varmaan reippaiksi siinä missä tyttösikiöitä kauniiksi), kun ne kaikki on varmaan tollasia samanlaisia. Tai niinku että mitä sää siinä kehut, että luut on paikoillaan jne. Hyvä tarkoitus niillä varmaan on, ja jotenkin huomaamattahan sitä tekee noin. Ja siis kivempi tietty että ovat tollasia ku ihan mulkkuja, mutta jotenkin kamoon. Oon aikuinen ihminen. Voi myös sanoa vaan että täällä on kaikki paikallaan ja kaikki hyvin.

Nyt mua naurattaa toi ärsytys, koska lässytän tietenkin mahalle itsekin koko ajan. En tosin vieläkään kaipaa lässytystä terveydenhuollossa.

Rakastin, rakastin, rrrrakastin sitä, että tunsin viimein Nyqvistin liikkeet. Outoa oli, että liikkeet tuntuivat erityisesti silloin kun makasin selälläni. Sitähän luulisi että vauva valahtaa silloin ikään kuin selkää kohti. Outoa oli myöskin ajatella, että tämä ei olisi ihmeellisintä tässä koko hommassa, ja että vauva tulee sieltä jonakin päivänä vielä uloskin, ja kaikki mahan läpi tuntuvat potkut unohtuvat – ja sittenhän kaikki vasta alkaa. Ultran jälkeen aloin kirjoittaa vauvakirjaa, koska olin luvannut itselleni että vasta sitten saa innostua. Kovasti odottamani vauvakirjan täyttäminen oli pienoinen pettymys, koska eihän siihen ollut paljon mitään mitä täyttää! Se on vauvakirja eikä mikään mahakirja – ei sinne mitään raskausoireita raportoida, vaan vauvan kasvua sitten kun se on syntynyt. Kirjoitin muistiinpanoihini että oon kyllä ihan pihalla lol.

20+4: Yleisesti ottaen nyt tuntuu että Nyqvist hengaa koko ajan mun virtsarakon päällä kun pissattaa niin tolkuttoman usein. Tällä viikolla oli sellainen odottavien äitien etäfysioterapia, ja siellä sanottiin että pissalla pitäis käydä kolmen tunnin välein. Eilen illalla kävin kolme kertaa kahdenkymmenen minuutin sisällä. (Siellä sai kysyä kysymyksiä, ja muut odottajat kyseli jotain että paljonko saa nostaa penkistä ja voiko vielä juosta niin ja niin monta kilometriä päivässä ja mä ajattelin että oon joutunut vahingossa johonkin fitness-mammojen ryhmään. Ite en uskaltanut kysyä mitään ku ainoa suoritus mitä teen liian usein on pissaaminen.)

Viikon 13 alussa liikkuminen ja kaikenlainen aktiivisuus alkoi tuntua lonkissa tai lantiossa tai joissakin sellaisissa paikoissa joita en ollut aiemmin joutunut juuri ajattelemaan. Seisominen kivisti, käveleminen kivisti, paikallaan oleminen kivisti. Ja yhtä aikaa laiskotti koko ajan niin paljon, ettei olisi huvittanut tehdä mitään. Mutta tietenkin sekin kivisti.

Odotimme tosi kärsimättöminä tuloksia kokeesta, jonka tarkoitus oli selvittää, onko meidän vauvallamme jokin kromosomipoikkeavuus. Aika mateli ja ryömi, ja tuntui että kärsimättömyyteen voisi kuolla, mutta viikko (maailman pisin viikko) kokeen jälkeen sain Naistenklinikalta puhelun. Koska kokeessa katsotaan vauvan kromosomit, samalla saa tietää sukupuolen (jolla ei tietenkään ole mitään väliä, mutta halusimme silti tietää. Jotenkin tuntui, että se konkretisoisi tätä muuten hyvin abstraktilta tuntuvaa asiaa).

Päivänä 13+4 kirjoitin muistiinpanoihini: Tänään sain puhelun Naistenklinikalta: tulokset oli normaalit eli ei jatkotutkimuksia! Kätilö toivotti puhelimessa onnellista loppuraskautta. Olisin saanut tietää sukupuolen siinä heti, mutta halusin odottaa että kuullaan se Tuomaksen kanssa yhtä aikaa ja se oli töissä. Tulokset tulee myös kirjeitse joten avataan se sit yhdessä. On ollut taas tosi huono olo, ja aamulla tuli oksennus. Ei tee mitään ruokaa mieli ja jotenkin vituttaa vaan. Kävin tänään korona- ja influenssarokotuksessa. Perjantaina on neuvola ja vaikka ärsyttää mennä sinne aamulla ja huonovointisena niin tuntuu ihanalta ajatus että pääsee pitkästä aikaa juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa kaikesta.

Korona- ja influenssarokotuscocktail laittoi kroppani ihan sekaisin (joka oli mulle aivan uutta, en ole koskaan aiemmin saanut mistään rokotuksesta oikeastaan minkäänlaisia oireita), ja seuraavana aamuna oksentelu ei ottanut loppuakseen. Melko pian kävi selväksi että kyse on jostakin muusta kuin raskausoireista. Kirjoitin muistiinpanoihini seuraavasti: (P.S. Anteeksi että kiroilen näissä muistiinpanoissa niin paljon. En ollut ajatellut julkaisevani niitä mihinkään. En myöskään halua sensuroida niitä, koska ne ovat niin raa’an rehellisiä.)

Vittu elämäni yks hirveimmästä päivistä. Oon oksentanut aamusta asti koko päivän, ja vasta nyt yhdeltä yöllä sain syötyä jotain. Tähän asti kaikki on tullut ylös vettä myöten. Vissiin joku rokotuksen sivuvaikutus. Kaamee hedari, hirvee väsymys ja todella heikko ja kuivunut olo. Oon nukkunu koko päivän. Toivottavasti Nyqvistillä on kaikki hyvin.

Ja tietenkin vauvalla oli kaikki hyvin. Kohtuvauvat eivät pikku vatsataudista hätkähdä, ne ovat sitkeitä. Tuntui silti ihan hirveältä, ettei saanut syötyä tai juotua mitään vuorokauteen. Aloin olla toden teolla kärsimätön vauvan sukupuolitiedon suhteen, vaikken ollut ajatellut että se olisi mulle tärkeää, enkä halua määritellä lapseni sukupuolta tai sukupuolettomuutta hänen puolestaan. Mutta jotenkin se, että kromosomit on tsekannut joku, ja tiedon olisi voinut kuulla jo puhelimessa mutta itse päätti odottaa kirjettä, sai jotkut todella vilkkaat kärsimättömyyssolut kehostani liikkeelle. Nyt alkoi olla jo kaksi viikkoa kokeen ottamisesta, eikä kirjettä ollut vieläkään tullut, vaikka tieto oli jo olemassa. Kirjauduin Maisaan ja Omakantaan ja Omapostiin ja K-kauppaan ja kaikkialle minne keksin monta kertaa päivässä vain pettyäkseni.

Päivänä 14+0 kirjoitin muistiinpanoihini: Maisan mukaan vauva on sitruunan kokoinen. Clue sanoo kanelitanko ja Natural Cycles persikka (Maisassa oli persikka jo viime viikolla, Jenkeissä kaikki on suurempaa). Sukupuolitietoa ei oo vieläkään tullut, vaikka odotellaan sitä aivan kärsimättöminä. (Toim. huom. Clue on jo vuosia käyttämäni kuukautisseurantasovellus ja Natural Cyclesin otin käyttöön kun raskaus alkoi. Kummallakin voi seurata sekä kuukautisia että raskautta. Mulla on molemmista maksulliset versiot.)

Edit: meillä loppui kärsivällisyys kun tänäänkään ei tullut kirjettä Naistenklinikalta. Tuomas valtuutti mut soittamaan sinne, vaikka oltiin koko ajan ajateltu että halutaan saada se selville yhdessä. Soitin 28 kertaa ja varattua tuuttas koko ajan. Olin ihan varma että siellä on kätilöt laittanu luurin pöydälle jotta pääsis pikkuhiljaa lasketteleen viikonloppuun, mutta 29. kerta tärppäs. Me saadaan pieni poika!

Nyqvist on siis poika – ainakin jos kromosomeihin katsoo. Olin ehkä jo vauvalle työnimeä antaessani jotenkin maagisesti aistinut sen kromosomit, koska Nyqvist (tai varmaan mikä tahansa sukunimi) kuulostaa kieltämättä vähän sellaiselta pukuhuoneessa huudeltavalta nimeltä, jonka yhdistän maskuliinisuuteen ja sporttituoksuun. “Hei Nyqvist, onko sulla Menneniä? Omani on loppu” ja niin edelleen.

Olin ajatellut, että tieto vauvan sukupuolesta auttaisi jotenkin sen ajattelemisessa, että millainen tyyppi kohdussa majailee tai että millaista elämästä tulee, mutta menin siitä vielä enemmän sekaisin: nyt tiesin sukupuolen ja siksi yritin koko ajan olla kovasti ajattelematta sitä. Koska eihän sen tietämisen pidä vaikuttaa mihinkään. Lapsi mikä lapsi. Jotakin kuitenkin tapahtui samoihin aikoihin, kun saimme tietää sukupuolen – tai siis kromosomit. Aloin hetki hetkeltä uskoa enemmän, että kaikki saattaisikin sujua ihan hyvin.

En muista, missä vaiheessa huomasin, että kroppani alkoi kutista, mutta tässä vaiheessa minulle selvisi, että sekin on raskausoire. Etenkin rintoja, rintojen alusia, vatsaa, nivusia ja kainaloita kutitti koko ajan aivan vietävästi. Ymmärrän että iho venyy, ainakin rinnoista ja vatsasta, ja saattaa siksi kutista, mutta KAINALOT? Raskausoireet ovat kyllä hetkittäin ihan täysi mysteeri. Ai niin, tämäkin vielä: oikean silmäni ripset taittuvat yhtäkkiä itsestään kauniisti ylöspäin, vaikka minulla on surullisenkuuluisasti täysin piikkisuorat ripset. Kamoon Nyqvist, molemmat tai ei mitään, pliis.

Viikon 14 lopulla meillä oli neuvola-aika, jossa saimme kuulla vauvan sydänäänet. Se oli IHANAA. Ihanaa ei ollut se, että päätäni alkoi särkeä väkivaltaisesti. En tiennyt sitä silloin, mutta onneksi sitä kesti vain pari viikkoa. Pahoinvointi alkoi olla satunnaisempaa, mutta se ei lohduttanut, kun päähän sattui niin paljon ettei pystynyt nousemaan sängystä. Aloin opiskella imetyksestä, kuten neuvolassa kehotettiin, ja katsoin netistä videon vauvasta, joka ikään kuin ryömi tissille heti synnytyksen jälkeen (btw en thod tiennyt että vauva voisi osata tehdä niin) ja itkin niin paljon etten nähnyt mitään. Yhtenä päivänä aloin itkeä spontaanisti sohvalla vain siksi, että ajattelin ohimennen sitä, miten paljon rakastan puolisoani.

Viikkojen vaihteessa saimme vihdoin sen odottamamme kirjeen. Siinä luki lakonisesti vain: “sikiö on poika”, ja jotenkin arvostin sen asiallisuutta.

Päivänä 15+4 kirjoitin: Tänään on tuntunut ekaa kertaa siltä että vatsassa on jotain. Ei liikkeitä mut niinku että siellä on jotain mitä siellä ei oo ennen ollut. Outo tunne.

Viikolla 16 tapahtui paljon: aloin tuntea kipeitä vihlaisuja vatsassani yskiessä tai nauraessa, ja siskoni kertoi, että niitä kutsutaan repimiskivuiksi. Harvoin olen kuullut yhtä kuvaavaa nimeä millekään asialle, koska siltä se juuri tuntui. Sillä viikolla aloimme myös miettiä nimiä. Koen sen (edelleen) hirveän vaikeaksi ja otan mielelläni ehdotuksia vastaan. Halusin epätoivoisesti tuntea Nyqvistin liikkeet, mutten tuntenut mitään, mistä olisin voinut olla varma (kirjoitin muistiinpanoihini että tunsin varmasti jotain, mutta mistä sen tietää oliko se Nyqvist vai aiemmin syömäni hamppari). Kävin ystäväni synttäri-illallisella ravintola Pleinissä, ja siellä otettiin raskausruokavalio aivan IHANASTI huomioon. Suosittelen lämpimästi. Kävin sokerirasitustestissä (minulla ei ollut raskausdiabetesta), lääkärintarkastuksessa (kaikki oli hyvin) ja ylimääräisessä ultrassa (koska en tiennyt, että lääkärissäkin ultrattaisiin) ja kerroimme raskaudesta julkisesti.

16+6 kirjoitin: No nyt on sitten kerrottu maailmalle. Oon aivan tuhannen liikuttunut siitä, miten vilpittömästi ihmiset onnittelee ja on onnellisia meidän puolesta. Niinku ei me olla ansaittu sellasta! Lol. Tänään aamulla vasta aamupalan jälkeen jouduin nieleskelemään puklua vartin. Mutta se ei tullut ulos joten jee! Ois ollu hirveetä jos ois tullu: olin syönyt paahtoleipää enkä pureskellut mitenkään erityisen huolellisesti.

Sisältövaroitus: tekstissä on paljon puhetta pahoinvoinnista. Yritän kirjoittaa siitä neutraalisti enkä mitenkään ällöttävästi, mutta jos sellainen triggeröi herkästi, mieti tarkkaan haluatko lukea.

Viikolla yhdeksän aloin olla toden teolla huolissani, koska oloni oli “liian” hyvä. Viime raskaudessa yhtäkkiä parantunut yleisvointi juuri näihin samoihin aikoihin paljastui (vasta viikkoja myöhemmin, tosin) keskenmenoksi. Puristelin rintojani ja nännejäni ja yritin arvioida, sattuuko niihin enemmän vai vähemmän kuin ennen (yllättävän vaikeaa, muuten). Maistelin ruokia ja pyrin maistamaan niissä jotakin outoa. Seurasin neuroottisesti älysormukseni dataa saadakseni selville, onko kehon lämpötilassa tai sykkeessä tapahtunut jonkinlainen muutos.

9+2 kirjoitin: Seulontaultraan on kolme viikkoa ja kaks päivää. Se tuntuu aika lyhyeltä ajalta, joka on selvä ero edelliseen raskauteen. Silloin aika kului hitaammin ku koskaan. Vaikka siis joo on kolme viikkoo musta ihan liikaa, heh, haluisin mennä varhaisultraan uusiks jo nyt. Mutta se ei tunnu överipitkältä. […] Kärsivällisyys on ihan vitun herkillä. En jaksa olla paikallani tai tehdä mitään kauaa. Ruuanlaitto tuntuu vaivalloiselta ja hitaalta ja kaikki istuma-asennot vituttaa. Ei kiinnosta yhtään tehdä töitä. Vaikka ei se kiinnosta hirveästi muutenkaan lol.

Oloni oli siis melko hyvä. Se oli hetkittäin avuksi: esiinnyin Helsingin kirjamessuilla ja olin valtavan helpottunut, etten puklannut mikkiin Messukeskuksessa. Mutta siinä missä oloni parani, kasvoi myös huolestuneisuuteni. En oksentanut neljään tai viiteen aamuun peräkkäin, eikä rinnoissani tuntunut yhtään arkuutta. Kaiken päälle älysormukseni, jonka dataa tarkkailin kuin heikkopäinen, meni epäkuntoon: puhelimen sovellus ei yhdistänyt sormukseen, enkä saanut syke- tai lämpötilatietoja ulos. Menin ylikierroksille ja olin varma, että nyt se on tapahtunut. Raskaus on mennyt kesken.

Olin jo aiemmin päättänyt, että jos rahani riittävät, käyn ylimääräisissä ultraäänissä niin usein kun minua huvittaa. Ajattelin, että mielenrauhani ja -terveyteni on rahanmenon arvoista. En kestänyt ajatusta siitä, että raskaus keskeytyisi uudelleen niin, että kantaisin elotonta alkiota kohdussani ehkä viikkokaupalla. Varasin siis ajan uuteen ultraääneen. (En muistanut kirjoittaa tätä viimeksi kun kerroin varhaisultraäänitutkimuksestamme: julkisella puolella raskauden seurantaan kuuluu yleensä koko yhdeksän kuukauden aikana vain pari ultraäänitutkimusta, ellei kyseessä ole jostakin syystä tiukemmin tarkkailtava raskaus (en tiedä mitä nämä syyt voisivat olla). Jos haluaa käydä ylimääräisissä ultrissa, pitää se maksaa omasta pussista. Lääkärin tekemät ultraäänitutkimukset yksityisissä sairaaloissa maksavat hirveästi, mutta on olemassa tahoja, jotka tekevät pelkästään ultraäänitutkimuksia odottaville äideille, ja tutkimuksen tekee lääkärin sijaan kätilö. Hinnoissa on eroja riippuen paikkakunnasta ja yrityksestä, mutta mun kokemukseni mukaan varhaisultra maksaa tällaisessa paikassa 70-90 euroa yksityisen lääkäriaseman 200-250 euron sijaan.)

Ultraan mennessä pelkäsin enemmän kuin koskaan ennen. En pystynyt keskittymään mihinkään, koska ajattelin koko ajan vain, että pahin on nyt tapahtunut. Ajatus ultraäänessä saatavasta vahvistuksesta helpotti, muttei tarpeeksi, koska mieleen pyrki koko ajan ajatus siitä, että raskaushan voi mennä kesken vaikka tunti ultraäänen jälkeen. Stressasin siitä, että stressaisin niin paljon, että raskaus menisi sen vuoksi kesken.

Puristin puolisoni kättä herkeämättä. Kätilö ei ensin meinannut löytää kohdusta mitään, ja ehti huolestua itsekin, mutta lopulta Nyqvist (jota emme vielä silloin kutsuneet Nyqvistiksi – emme me uskaltaneet kutsua sitä vielä miksikään) suvaitsi näyttäytyä. Ultrassa näkyi liike ja pikkuruinen syke, ja minä aloin itkeä aivan holtittomasti siinä hoitopöydällä. Vatsani hytkyi itkun voimasta niin, että huolestuin, ettei kätilö voisi tehdä työtään. Mutta tärkein oli jo nähty: kohdussa oli hyvinvoiva sikiö.

Päivä ultran jälkeen huono olo palasi ja aloin taas oksennella. En voinut olla ajattelematta, että vauva teki tämän tahallaan, sai minut aivan pois tolaltani. Ehkä siellä vesselöityykin pikku jekuttelija!

Mulle muodostui rutiiniksi syödä aamulla aina heti herättyäni kolme viinirypälettä ja juoda pieni tilkka vettä. Heti kun olin syönyt ne, tuli oksennus, ja sen jälkeen pystyin syömään jotakin kunnollista. Jos en syönyt mitään, etova olo velloi paljon pidempään. En voinut sietää pehmeitä leipiä, joten söin usein näkkäriä tai hapankorppua (tosin yhtenä aamuna oksennus tuli yllättäen vasta hapankorpun syömisen jälkeen, ja kirjoitin muistiinpanoihini: “Hapankorppu ei oo paras puklattava let me tell u.”). Omena on minusta aina ollut hyvää, mutta nyt se oli parasta mitä maa päällään kantoi. Lisäksi join usein valmiita smoothieita tai vauvansoseita. Suolakeksejä oli aina kaapissa, mutten tykännyt hirveästi syödä niitä. Ruoanlaitto oli ällöttävin askare minkä keksin. Minua väsytti ja turhautti ihan vietävästi.

Päivänä 11+3 kirjoitin: Oon ihan lopen kyllästynyt kaikkeen. Mikään ei huvita, mitään ei tee mieli, mitään ei jaksa. Ja kaikista pahin: Tuomas on alkanut haista mun mielestä pahalta. Vihaan sen dödöä ja suihkugeeliä ja partavettä, mutta vihaan myös sen ominaistuoksua, ja se ällöttää mua. Ihan kauheeta!! Yritän ajatella positiivisesti eli niin että tää kaikki oireilu tod näk meinaa sitä että vauva on vielä matkassa.

Isänpäivänä kerroin raskaudesta perheelleni, kun olin käymässä Tampereella. Olisin halunnut kertoa vasta seulontaultran jälkeen, mutta siihen oli vielä pari päivää. Kun nostimme maljan ennen isänpäivälounasta, ilmoitin, että meidänkin huushollissa juhlitaan ensi vuonna isänpäivää, jos kaikki menee hyvin. Oli ihanaa voida jakaa uutinen perheen kanssa, erityisesti siskon alakouluikäisten lasten kanssa, jotka ovat mulle tosi tärkeitä. Kaikki olivat hirveän onnellisia meidän puolestamme. Puhuin kaikille kyllä siitä, että otetaan päivä kerrallaan ja katsotaan miten käy, ja tein selväksi, että koko juttu on vielä vaakalaudalla. Olin kuitenkin aika luottavainen, koska oireet olivat palanneet ja ylimääräisessä ultrassa käyty.

Seulontaultraäänitutkimus eli ensimmäinen julkisen terveydenhuollon tarjoama ultraäänitutkimus tehtiin päivänä 12+3. Sen yhteyteen kuuluu muutamia verikokeita, ja tutkimusten tarkoitus on yhdessä selvittää, onko sikiöllä rakenne- tai kromosomipoikkeavuuksia. Lisäksi siellä varmistetaan, kuinka monta vauvaa on mahdollisesti tulossa ja millä viikoilla raskaus näyttää olevan. Puolisoni ei päässyt ultraan, joten jännitin ja itkin siellä yksin (voin ultrassakin tosi huonosti, ja nauratti, kun kätilö osoitti paikkaa, johon voin halutessani oksentaa). Kaikki näytti silmämääräisesti hyvältä: sikiö potki pieniä jalkojaan suoraksi ja näytti minusta ihanan naurettavalta. Ultrassa erottui pieni nenänpää, joka liikutti minua jostakin syystä aivan valtavasti. Mitat olivat näille viikoille juuri sopivat eikä mikään näyttänyt huolestuttavalta.

Seuraavana aamuna sain kuitenkin sikiöseulontayksiköstä puhelun: tutkimusten mukaan meillä oli kohonnut riski kromosomipoikkeavuudelle. Saimme mahdollisuuden valita riskittömän verikokeen ja istukka- tai lapsivesinäytteen välillä. Jälkimmäinen on tarkempi tutkimus, mutta siihen liittyy pieni keskenmenoriski. Valitsimme verikokeen, koska sen pääsi tekemään heti. Muita tutkimuksia olisi pitänyt odottaa vielä myöhemmille viikoille. Verikokeessa tarkistetaan vauvan kromosomit, joten sukupuolenkin saa halutessaan silloin tietää, ja kun kuulin tämän, minun pääni meinasi räjähtää. Kirjoitin muistiinpanoihini: “Ihan vitun scifiä että mun veressä on vauvan DNA:ta! Mitvit???”

Olin huolissani, mutta yritin ottaa päivän kerrallaan, koska en ollut ihan varma mistä huoli kumpusi. Ylipäätään se, että jotakin asiaa varten pitää tehdä jatkotutkimuksia, on yhtä aikaa hyvin rauhoittavaa ja huolestuttavaa: on hienoa, että tutkitaan, mutta argh apua miksi jotakin pitää tutkia hä. Pahinta tässä vaiheessa oli, että jatkotutkimusten tuloksia piti odottaa kenties jopa kaksi viikkoa.

Verikokeen iltana sussu sanoi ihan yhtäkkiä: “ihanaa saada vauva”, ja minun sydämeni pyörähti ympäri. Olimme sopineet, ettemme alkaisi kutsua vauvaa miksikään ennen kuin tutkimukset olisivat valmiit, mutta kuin huomaamatta aloimme toisinaan sanoa sitä Nyqvistiksi (nimen syntytarina on hölmö ja vaikea selittää, mutta se tuli joltakin jääkiekkoilijalta, jonka nimeä hoettiin mun perheessä yhtenä viikonloppuna, ja se alkoi kuulostaa hyvältä koska se oli sukupuolineutraali ja ilmaisi, että tulokas on ihan uusi, ny), ja saimme itsemme toisinaan kiinni siitä, että puhuimme toisistamme isänä ja äitinä. Sussu alkoi suukotella mun mahaa, ja jutellakin sille aina välillä, niin hiljaa, etten kuullut mitä se sanoi. Eikä se suostunut kertomaan: niillä on Nyqvistin kanssa kuulemma ihan omat saltsut.

Lue myös:

• Jos kaikki menee hyvin…

• Raskausviikot 0–4

• Raskausviikot 5–8